Tag Archives: Maajoukkue

EM-unelmia

30 Sep

Kuluneet kaksi kuukautta toivat huippulentopallon taas kotikatsomoihin, mutta valmentajaa enemmän katsoin kisoja nyt lajiryhmävastaavan näkökulmasta. Mitä vaaditaan menestymiseen globaalissa joukkuepelissä? Ja miten kv-menestys lentopallossa, koripallossa, jalkapallossa tai käsipallossa, ylipäätään kannattaisi määritellä? Naisten ja miesten EM-kisat tarjosivat molemmat muistutuksen helmiä siitä, että myös kooltaan pieni palloilumaa voi menestyä isosti: kisajärjestäjänä, osanottajana- sekä myös mitalistina.

Onko osallistuminen menestymistä?

Kuluvalla strategiakaudella suomalainen huippu-urheilu on määritellyt globaalien joukkuepelien menestystavoitteeksi ”säännöllisen osanoton EM- ja MM-kilpailuihin.” Pidän monien tavoin osanottoa arvokisoihin saavutuksena ja arvostettavana asiana, mutta ainoa tapa edetä urheilussa on haluta enemmän. Miksi siis tällainen kirjaus?

Ensinnäkin isoissa joukkuepeleissä voittamisen dynamiikka on erilainen. Mitalitasoon tarvitaan parin hyvän yksilön lisäksi koko joukkue hyviä yksilöitä- eikä silläkään pääse muuhun, kuin lajista ja vuodesta riippuen kolkuttelemaan 16 tai 8 parhaan portille. Mitaliin tarvittaisiin hyvien lisäksi pari maailmanluokan pelaajaakin. Kilpailu Euroopassa on todella kovaa ja lähes jokaisella maalla on tasokas joukkue (ehkä pienet saarivaltiot, yms.  pois lukien.) Lisäksi vamma yhdellä huippupelaajalla tarkoittaa pienelle maalle merkittävästi vähemmän kilpailukykyistä joukkuetta.

Toiseksi arvokisat ovat lajeille jatkumo, joka ylläpitää ja nostaa rankingsijoituksia, sekä kasvattaa taas uuden pelaajapolven ajatukseen, että Suomi on mukana. Junioreiden mielikuva esim. lentopallo- tai koripallomaajoukkueesta onkin aivan toinen tänä päivänä, kuin mitä se oli 1990-luvulla.  Lisäksi kisat ovat myös pelin näyteikkuna yhteiskuntaan: osanotto arvokisoihin helpottaa lajin myyntiä ja markkinointia yhteistyökumppaneille, sekä uusille harrastajille. Kaikista paras tilanne on tietenkin se, kun päästään itse isännöimään kisoja, kuten lentopallon tapauksessa nyt onnistuneesti kävikin.

Kolmanneksi suomalaiset joukkuepelit haluavat osanoton lisäksi myös menestyä tulostaulukossa. Säännöllinen osanotto arvokisoihin on jälleen kuitenkin se dynamo, joka tätä voi tuottaa. Kun koputtaa tuolla ovella riittävän kauan, voi ajan ollessa otollinen joskus livahtaa 8 parhaan joukkoon, josta voi yhdellä hyvällä pelillä taas livahtaa 4 parhaan joukkoon, ja kuka tietää mikä sitten onkaan mahdollista… Alla lisäpohdintaa EM-kisojen varsin erilaisista menestystarinoista.

Syy, seuraus ja sattuma

Täällä toimistopuolella (vs. valmennuspuolella) on helppo ajautua ajattelemaan, että vain suuret strategiset päätökset tuovat pelikentille tuloksellisia vaikutuksia. Vahva kulttuuri kuitenkin syö monessa maassa aamiaiseksi strategian. Lisäksi välillä tuntuu myös siltä, että sattuma syö aika ajoin molemmat ja vielä ilman, että kukaan edes huomaa. Kun esimerkiksi lentopalloliitto vuonna 2004 näki otollisen hetken tulleen, se rekrytoi tietoisesti ulkomaalaisen päävalmentajan. Ilman Mauro Berrutoa eivät Suomen 2007 EM-välieräpaikka, tai 2014 MM-kisojen 9.sija olisi olleet mahdollisia. Se, että valmentaja olikin näin hyvä, yllätti kuitenkin kaikki. Strateginen päätös johti tässä tulokseen, mutta myös ison sattuman kautta.

Suomen naiset pelasivat 2021 ”yhtä hyvät” kisat kuin 2019, ollen taas 18. sijalla. Joukkue sai kotimaassa kuitenkin kovaa kritiikkiä alkulohkonsa aikana, mikä kertoo paitsi nousseista odotuksista, myös siitä, kuinka vähän sattuman merkitystä yleisesti ymmärretään. Suomi olisi kaksi pientä eräpistettä enemmän voittaneena mennyt 16 joukkoon, ja tätä olisi puolestaan moni pitänyt kehityksellisenä jättiloikkana. Mielikuva onnistumisen ja epäonnistumisen välillä koostuu niin pienistä asioista. Ruotsi taas oli ensimmäistä kertaa ikuisuuteen arvokisoissa, ja meni lohkosta viimeisenä jatkoon 3–2 voitollaan Suomesta. Sitten se löi sensaatiomaisesti Bulgarian 3–2, ennen kuin Hollanti tyrmäsi sen tylysti puolivälierässä. Miten tämä sitten tulkittiin lajin sisällä?

Valmensin ennen nykyistä työtäni Ruotsissa, joten kisa-analyysia kuului lahden molemmilta puolilta. Monet pitivät kisojen 8. sijaa juuri strategian riemuvoittona. Syy liiton satsaukseen (leiritys + ulkomaalainen valmentaja) on maailmantähti Isabelle Haak, ja vähän laajennettuna Anna Haak. Vaikka Ruotsin naisten taso on muuten varsin kehno, oli heillä yksi turnauksen parhaista laiturikolmikoista, johon kuuluivat Haakin siskosten lisäksi serbialaistaustaiset Lazićin siskokset. Kun laskee yhteen, että lajianalyysi suosii hyökkäyspelaamista, naisissa laaja tulivoima on harvinaista ja vähän kävi mäihäkin… Ruotsi livahti sinne top 8 joukkoon.

Uskallan väittää -aivan kuten Slovenian ja miesten turnauksen osaltakin- että suunnitelmat ja systeemit ovat joskus vain kuorrutusta kakun päällä. Uskon Ruotsin taustoja tuntevana, että sattuma oli tämän tarinan suurin menestystekijä. Nyt siis keneltäkään mitään pois ottamatta: valmennus vaihtui hiljattain parempaan, ja liittokin alkoi satsata. Silti ilman äiti-Haakin valintoja Ruotsi ei olisi ollut edes näissä kisoissa. Takavuosien tapahtumat saivat dominot kaatuilemaan suuntaan, joka oli tälle tulokselle massiivisen suotuisa. Ei ole iso kärjistys sanoa, että jos Bella Haak olisi pelannut missään toisessa maajoukkueessa, melkein millä tahansa valmistautumisella, myös tuo joukkue olisi ollut top 8 kandidaatti- tai vielä enemmän. Äidit mallia Anita Haak (tai isät mallia Kåre Mol, Gjert Ingebritsen, jne) ovat se tarinoiden todellinen x-faktori. Strategia on kaukana, mutta hyvä vanhempi lähellä lastaan.

Kaksi tapaa voittaa mitali

Olympialaisten jälkeen osa maista vaihtoi miehissä kokeneita pelaajia nuorempiin. Mistään välikisoista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä taso oli yhä erittäin kova. Jokaisessa joukkuepelissä on näitä isoja maita, joiden rosterit tuntuvat ulottuvan kuuhun saakka. Tai ei ehkä aivan, sillä myös terävimmällä huipulla osaa pelaajista on vaikea korvata. Silti laajuus auttaa paljon, kun pelataan peräkkäisiä pelejä ja turnauksia. Miesten lentopallossa on vain kourallinen maita, jotka voisivat vaihtaa aloituskokoonpanosta 70 % ilman, että taso putoaa: Puola, Venäjä, Italia, Brasilia, varauksin USA ja Ranska sekä menneisyydessä myös Serbia. Kisat voitti tällä kertaa Italia, joka laittoi pois suuret tähtipelaajansa ja samalla avasi sisäisten energioiden padon. Nuorekas ITA näytti, kuinka kaunis on ikuinen tarina joukkueesta, jonka tämän tästä huippuyksilöjen edessä unohdamme. Italian menestys ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen, ellei maa olisi yksi lajin suurista.

Finaalivastustaja Slovenian tarina taas ei voisi olla erilaisempi. Joukkue otti kolmannen EM-hopeansa neljistä viime kisoista, mikä on enemmän mitaleja kuin yhdelläkään toisella maalla. Blogin lukijat tietävät jo, miksi joukkue on erityinen myös allekirjoittaneelle. (Uusille kertauksena, että valmensin Sloveniassa 2013–2014.) Maalla on globaalilajissa vaivaiset 1900 lisenssipelaajaa naiset mukaan lukien, joten mitalisade nostattaa kulmakarvoja syystä. Pidin tätä lentispolvea aiemmin orgaanisena luomuksena, ja sattumana, joka tuskin toistuisi. Nyt on kuitenkin todettava, että SLO on 2015 hopeansa jälkeen pystynyt ”tuottamaan” peräti kolme erittäin kovaa pelaajaa (Jan Kozamernik, Tonček Štern, Rok Možič), joista kaksi pelaa jo aloituksessa. Enkä voi olla mitenkään varma, etteikö heiltä lähivuosina nousisi vielä 1–2 lisää. Jos näin käy, taso säilyy edelleen. Huutava kysymys kuitenkin kuuluu, mistä äijät oikein tulevat?

Vastaus vaatisi taas oman kirjoituksensa, mutta lyhykäisyydessään tilanne on tämä: muutamassa hassussa lentopallokylässä pitkät ja fanaattiset lentopalloisät kannustavat vahvoja, ja fanaattisiksi kasvavia poikiaan. Heitä ei ole kuin pieni kourallinen, mutta näköjään se riittää. Se riittää silloin, kun lentopallo on elämäntapa, väylät ovat maasta auki huippuseuroihin, ja pitkiä maajoukkuekesiä painetaan läpi aina vain ilman palkkaa siksi, että tämä on elämässä asia #1. Myös tässä tapauksessa lajiliitto ja strategiat ovat toissijaisia. Hiljaiseksi vetää taas kerran todeta, millä prosentilla tuo yhteiskunta tuottaa kilpailijoita.

Suomen kisat ja mahdollisuus

Suomen miehet pelasivat hienot kotikisat (alkulohkoja oli neljä) sijoittuen 12. sijalle. Viime vuosina kovasti parjatun joukkueen saavutuksesta on hyvä muistaa, että vuoden 2021 sijoitus on tismalleen sama, kuin vaikkapa Berruton 2009 tai Sammelvuon 2015 kisoista tuoma tulos. Parasta on se, että parilla pompulla lohkovaiheessa enemmänkin olisi ollut tarjolla. Miesten maajoukkue näytti, että Suomi on edelleen lentopallomaa, vaikka se kaikkien kivien kääntämistä vaatiikin. Yksi pienen maan must win battle (toimivan järjestelmän lisäksi tietysti) on se, että jarilitmaset, hannomöttölät ja mikkoeskot pelaavat pitkiä uria, samalla saattaen uutta ikäpolvea huipputasolle. Lisäksi pieni palloilumaa tarvitsee ikään kuin kahta ajatusmaailma yhtä aikaa.

Ensinnäkin meidän -mitalipelejä ajatellen- täytyy saada riittävän fyysiset ja potentiaaliset urheilijat lajeihin. Toiseksi meidän on kuitenkin ehdottomasti pidettävä huoli niistä urheilijoista, mitä meillä nyt sattuu olemaan. Muuten ylimielisen laiskasti puhumme talenteista, tai niiden puutteesta, emmekä keskity valmentamaan heitä, joissa tehtävämme on nähdä potentiaalia.  Suomen lyhyet laiturit sekä roolitettiin, että onnistuivat kisoissa hienosti. Ei olisi huono missio olla se maa, joka tuottaa maailman parhaita ”alimittaisia” pelaajia. Joku heistä voi olla seuraava Italian Papi, Puolan Kubiak, tai Brasilian Giba. Meiltä unohtuu usein, ettei kyse ole siitä, kuinka pitkä olet, vaan yksinkertaisesti siitä, kuinka hyvä olet. (Sama pätee myös ikään, minkä Italiakin taas todisti.)

Onnittelut syksyn menestyjille,

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Kahden Työn Tarina

31 Jan

Kauden taittuminen alkaa useissa maissa Cup- tapahtumista. Sarja on myös Ruotsissa yli puolen välin tammikuussa pelatun Grand Prix- turnauksen myötä. On hyvä hetki tarkastella kulunutta puolta vuotta. Olin kesän ja syksyn 2017 aikana töissä kahdessa eri joukkueessa: Hollannissa maajoukkueessa ja Ruotsissa seurassa. Työt olivat luonteeltaan niin erilaisia, että piti pysähtyä miettimään mitä kaikkea ammattinimike ”valmentaja” voi pitää sisällään.

Valmentajan tausta

Polkuja työllistetyksi valmentajaksi on monia. Vaikka erilaisia valmennustutkintoja on olemassa, niille ei anna erityisen suurta arvoa kukaan, ja kaikista vähiten valmentajia palkkaavat joukkueet. Valmennuskoulutus on useissa maissa kauniisti sanottuna köykäistä. Suurin puute on sama kuin monessa muussakin ammatissa: työn konkreetian tuominen osaksi koulutusta on liian vähäistä. Hyvät työt menevätkin usein koutseille, joilla ei ole lainkaan muodollista koulutusta, mutta vankkaa osaamista itse arjesta.

Mikä valmentajan ammatista tekee poikkeuksellisen on kuitenkin se, että joskus myös koviin pesteihin palkataan ihminen (yleensä entinen pelaaja), joka ei eläessään ole valmentanut. Tämän myötä on helppoa nähdä kuinka kirjava ammattikunta koutseista löytyy. Tuloksen tekeminen riippuu monesta osatekijästä, eivätkä urheilussa toimivat työnantajat niitä välttämättä kovin tarkasti analysoi. Sattumalla on siten verrattain suuri merkitys myös töiden ja urakehityksen kannalta. Seurauksena voit olla ”valmentaja” melkein millä taustalla vain.

”Usein valmentajaksi ei valita pätevintä hakijaa, vaan parhaalta kuulostava.” – Juha Malinen

Parhaat joukkuelajien koutsit ovat silti monipuolisia osaajia. Pätevyysvaatimukset riippuvat roolista staffissa, mutta esimerkiksi hyvä pääsarjatason päävalmentaja tarvitsee lajitietämyksen lisäksi ymmärrystä ihmisistä. Siis johtamisesta, ryhmädynamiikasta sekä psyykkeestä ja fysiologiasta. Lisäksi yli 20 ihmisen päivittäinen kokonaisuus vaatii hyvää ajanhallintaa ja kykyä organisoida työ tehokkaasti itse. Staffin määrästä riippuu tietenkin, kuinka paljon kustakin osa-alueesta pitää tietää. Oli miten oli, ainakin perusteet ja periaatteet pitää ymmärtää riittävän hyvin, jotta voi puuttua asiaan, joka ei toimi, tai on haitaksi.

Yleensä joukkueen fysioterapeutti, psykologi, lääkäri ja fysiikkavalmentaja ovat pidemmän kaavan mukaan kouluja käyneitä ammattilaisia. Itse päävalmentajan tausta voi myös olla joku edellä mainituista, mutta koulutus voi olla myös joku aivan muu. Omat yliopisto-opintoni esimerkiksi liittyvät viestintään, mutta joku on insinööri, toinen on opettaja, ja kolmas filosofian tohtori. Valmennusta ajatellen oleellisin on kuitenkin monelle tullut apuvalmentajana, kokeneiden kollegoiden arkea näkemällä.

Koska valmennusta on lisäksi monenlaista, auttavat eri roolit kokonaiskuvan hahmottamisessa paljon. Vaikka voi kuulostaa hassulta puhua ”päävalmentajasta” esimerkiksi juniorijoukkueessa, on vastuussa oleva henkilö silloinkin todella vastuussa asioista. Tietyiltä osin tällaiset 15 v. takaiset kokemukset ovat itselleni olleet liigaseuran päävalmentajana jopa hyödyllisempiä, kuin pestit aikuisten maajoukkueiden apuvalmentajina. Toisaalta on vapauttavaa huomata, kuinka paljon enemmän apuvalmentajalla on kapasiteettia paneutua omaan tonttiin, kun arjen vastuu on lopulta jollain muulla. Ensimmäinen kahdesta työstäni kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Hollanti

Viime kesän Hollanti on tasollisesti paras maajoukkue, jossa olen ollut. Korkea taso tarkoittaa yleensä korkeaa budjettia ja suurta staffia. Kokoonpano vaihteli, mutta yhteensä noin kymmenen ihmistä oli toiminnassa päivittäin mukana. Kesän turnauksiin kuuluivat MM-karsinnat, World Grand Prix- liiga sekä syyskuiset EM-kisat, joista tulijaisina toinen perättäinen hopeamitali. (Itse olin tuolloin jo Ruotsissa seuran antaman virkavapaan päätyttyä.)

Joukkue on aina päävalmentajansa näköinen. Hollannin Jamie Morrison on kolmien olympiakisojen veteraani (USA ’08, ’12,’16) ja ensimmäistä vuotta itse maajoukkueen peräsimessä. Tausta hänellä ennen apuvalmentajuuksia oli skouttauksesta, ja iso osa staffin työstä liittyikin datan keräämiseen aja nalysointiin. Meidän apuvalmentajien työt jakautuivat karkeasti hyökkäyksen ja puolustuksen koordinointiin. Itselleni kuului torjunta- ja puolustuspelin valmennus ja peleissä vastustajan hyökkäyspelin seuraaminen. Luonnollisesti kokonaisuus oli päävalmentajan hyppysissä. Me muut ikäänkuin siivilöimme tietoa eteenpäin päätöksen tekijälle.

Hollanti oli monella tavalla hieno, mutta myös yllättävä kokemus. Tiesin toki, että hiearkian huipulla tahti kiihtyy kun kaikella on väliä. Työmäärä oli suuri, mutta pysyi järkevissä mitoissa henkilöstön määrän ja hyvän organisaation ansioita. Silti olin yllättynyt siitä, kuinka paljon me todella saimme lyhyessä ajassa aikaiseksi. Suuret turnaukset ovat joukkuelajeissa staffeille kovia puristuksia minuuttiaikataululla. Meillä vastustajan analysointi tehtiin lisäksi sellaisella pieteetillä, että ilman päteviä ja ahkeria ihmisiä tietoa ei mitenkään olisi saatu jalostettua käyttöön.

Morrison handlasi kokonaisuuden hyvin, mikä ei olisi mahdollista ilman vankkaa työkokemusta eri rooleista. Jos pelaat kolme peliä joka viikko eri maissa kuusi viikkoa putkeen, pitäen samalla säännöllistä yhteyttä n. 50 ihmisen kanssa, ei johtajalla ole vapaa-ajan ongelmia. Vaikka tiukat aikataulut olivat tuttuja, oli viime kesän rypistys myös itselleni fyysisesti uran kovin. Jamie sanoi jossakin kohtaa varsin tyytyväisenä tilanteeseen, että ”I don’t get off days, I get off hours.” Vaikka oma tonttini oli paljon pienempi, huomasin millaista luksusta esimerkiksi vapaapäivät olivat. Teimme vapaallakin usein 12 tuntia töitä, mutta kun työt saa tehdä hiljaisuudessa omassa huoneessa hälinän sijaan, tuntuu se taivaalliselta.

Koska liityin joukkueeseen kesän jo alettua, näin operaation todennäköisesti eri silmin kuin muut junan kyydissä olevat. Luin keväällä 2017 paljon erilaisista luonteenpiirteistä ja siitä, kuinka jotkin henkilökohtaiset arvomme osittain tulevat geeneistä (eivätkä siis ole pelkkiä valintoja, kuten voisi ehkä olettaa.) Kaikki kuusi päävalmentajaa joiden joukkueissa olen urallani ollut arvottavat ajan ja osa-alueet eri tavoilla. Ehkäpä arki ilmentää johtajan luonnetta tavalla, jota ei voi muuksi muuttaa ilman, että tekeminen menettää osan autenttisuudestaan. Esimerkiksi Morrisonin joukkueessa tausta skouttina näkyi aikaisempia pestejä voimaakkaammin. Kaikkiaan arvostukseni valmentajan ammattia ja alan parhaita kohtaan nousi entisestään. Kyseessä ei oikeasti ole mikään kevyt duuni, etenkään korkeammilla tasoilla.

Toisena apuvalmentajana kanssani vuorotellut Chris McGown mietti samansuuntaisia asioita. Chris oli BYU:n päävalmentaja neljä vuotta (2012-2016) mutta päätti lopulta panostaa isänsä Carlin perustamaan Gold Medal Squared- valmennusyritykseen. Syyksi hän kertoi, että toimitusjohtajana hänellä oli päävalmentajaa vähemmän asioita, jotka vaativat päivittäistä huomiota. Vaikka vertaus ei ole mitenkään aukoton ja koutseille kuulu toimaria enemmän operatiivista vastuuta, kuvaa 24/7 arki työn määrä hyvin. Apuvalmentajakin voi olla kiireinen, mutta silti suojassa monella tavalla. Päällimmäisenä ajasta Hollannissa muistuu mieleen kuinka spesifi jokaisen rooli lopulta oli.

Ruotsi

Viime keväinen päätös lähteä länsinaapuriin palveli perheen elämäntilannetta parhaiten. Seurat ja maajoukkueet olivat työllistäneet kolme vuotta kesät talvet. Oli aika jollekin rauhallisemmalle ja Sollentuna VK vaikutti sellaiselta. Siinä missä Ruotsi ei ollut mikään lentopallon supervalta, elämä länsinaapurissa kiehtoi ja kannatti myös taloudellisesti. Ruotsi oli maailman parhaita maita n. 30v sitten ja pääsin töihin maan vanhimpaan lentopalloseuraan. Bonuksena uraa ajatellen olivat opittava kieli ja parempi ymmärrys sikäläisestä johtamiskulttuurista.

Isoin muutos joukkueen suhteen oli, että siinä missä esimerkiksi Hollanin pelaajat kuuluivat maailman parhaisiin, täällä odotti puoliammattilaissarja, ja esimerkiksi Suomeen verrattuna vähemmän ammattimainen. Ruotsissa pelaajat ovat uskomattoman omistautuneita ottaen huomioon, että lähes kaikki lentopallon parissa toimivat käyvät myös siviilitöissä. Pelaajat saattavat vaihtaa seuraa Ruotsin sisällä ja järjestää työt (ja jopa parisuhteet) uusiksi vain siksi, että saa periaatteessa harrastaa. Olemme SVK:ssa silti keskimäärin sitoutuneempia omaan joukkueeseen kuin monet valmentamani huippupelaajat. Tämä on ehkä ollut suurin positiivinen yllätys itselleni täällä, mutta todistaa jälleen, että ammattimaisuudessa ei todellakaan ole kyse vain rahasta.

Siinä missä Hollanti antoi mahdollisuuden kääntää kaikki kivet ja hiekanjyvät, Ruotsissa operaatio pyörii niin perusasioiden ympärillä, kuin vain voi. Salivuorot ovat monen muun maan tavoin kortilla, joskin pystymme harjoittelemaan saman verran kuin suomalaiset mestaruusliigajoukkueet. Ruotsalaiset pelaajat lopettavat aktiiviuran usein melko nuorena joko vammoista tai työuran alkamisesta johtuen jossakin 25. ikävuoden tuolla puolen. Pelimäärät ovat liian suuria ja palautumismahdollisuudet rajallisia, eikä yhtälö sellaisenaan ole kovin terve. Näin ollen palautuminen on suuressa roolissa, eikä kokonaiskuormaa ei saa päästää silmistä hetkeksikään.

Maaperä seurassa on ollut muutokselle otollinen. Sollentunan viimeinen mestaruus on Ruotsin kulta-ajoilta jo 30v takaa ja edellisestä mitalistakin on kulunut seitsemän vuotta. Kulttuuri on siis toinen kuin menestymään tottuneessa seurassa tai kaupungissa, jossa asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla. On ollut helppoa tulla paikkaan, jossa kaikki on tavallaan plussaa. Paljon on auttanut myös se, että pääsin keväällä ja kesällä arjessa näkemään pelaajat ja taustat ennen sopimuksen tekoa. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen niin nopeasti, kuin ne muutostilanteesa voivat.

Lisäksi on ollut hienoa huomata miten pitkälle pelkällä perusasioiden kuntoon laittamisella pääsee. Näytämme yhtä paljon tai jopa enemmän joukkueelta kuin moni täysammattilaisseura. Kuten tiedämme, suurin osa tuloksista on seurausta vain pienestä määrästä avainasioita. Vain laittamalla saliajan pelin tärkeimpiin osa-alueisiin ja huomioimalla ihmiset olemme puolessa välissä kautta lähellä tavoitteita. Grand Prix:n välieräpaikan lisäsi olemme tiukassa sarjassa edelleen kiinni kotiedussa playoffeihin. Tuntuu hyvältä saada paljon aikaan pienillä resursseilla!

Suurin miinus tällaisessa järjestelussä on jo kertaalleen mainittu kuorma. Osa vammoista ja sairastumisista voidaan ehkäistä, mutta täysipäiväisesti työssäkäyvä ei voi olla ammattiurheilija millään järkevällä tavalla. Poissaolojen määrä on meilläkin hieman kasvanut, ja toisaalta johtanut tilanteisiin, joihin en uralla uskonut joutuvani. Kompromissien tekeminen on osa valmennusta aina, mutta täällä on todella täytynyt kysyä itseltä mikä on se kaikista tärkein asia, mikä pitää saada kuntoon. Tämän lisäksi pidän Ruotsia hyvänä kasvun paikkana myös siitä syystä, että jokaisen pelaajan arki on niin erilaista. Koko ajan tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan, ja nuo asemat eroavat merkittävästi.

Jotakin valmentajan ammatin huonosta ymmärryksestä kertoo kuitenkin se, että moni luulee parhaiden valmentajien valmentavan vain parhaissa maissa ja joukkueissa. Kuten todettu, tämä työ on eri tasoilla erilaista. Valmentaja ei kuitenkaan ole urheilija, ja siinä missä pelaajan kehitystä voi ratkaisevasti haitata alemmalla tasolla pelaaminen, valmentajaa se voi jopa auttaa. Jokaisen koutsin tärkein työkalu on kyky toimia ihmisten kanssa. On kiehtovaa nähdä, kuinka ihmiset toimivat, ajattelevat ja käyttäytyvät eri maissa, eri ikäisinä, sekä pelin ja taidon eri tasoilla. Työpaikkojen kontrastista on siten ollut odottamatonta hyötyä omalle kehitykselle. Ja kuka tietää mitä kulman takana vielä odottaa.

Med vänliga hälsningar,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Kulttuurin Rakentaminen

29 Jun

Suomi pelaa parhaillaan Maailman Liigaa. Liigajoukkueet harjoittelevat, ja juniorit toivottavasti notkuvat rannoilla pelaten aamusta iltaan 2v2 pienpelejä. Kuopiossa taas on lähtenyt käyntiin LEKA Volleyn kolmas toimintavuosi. Harjoittelemme salissa toukokuulta kesäkuun loppuun ennen heinäkuun omatoimijaksoa. Iloksemme olemme huomanneet, että alamme vähitellen olla itsemme näköisiä. Seuralle on rakentumassa tunnistettava kulttuuri.

Mitä tai mikä kulttuuri on?

Määritelmiä piisaa, mutta tässä ensimmäinen hausta löytynyt:

http://www.merriam-webster.com/dictionary/culture

  • : the beliefs, customs, arts, etc., of a particular society, group, place, or time
  • : a particular society that has its own beliefs, ways of life, art, etc.
  • : a way of thinking, behaving, or working that exists in a place or organization

Kulttuuri siis on, viimeisen kohdan mukaan, ”tapa ajatella, käyttäytyä tai tehdä työtä jossakin paikassa tai organisaatiossa.” Meistä jokainen kuuluu useampaan kulttuuriin yhtäaikaisesti. Olemme suomalaisia, perheenjäseniä, seuran jäseniä ja niin edelleen. Jokaisella perheellä on omat arvonsa, tapansa ja tottumuksensa, ja ne eroavat kaikista muista perheistä jollain tapaa. Lisäksi jokainen ulkomailla käynyt ymmärtää, että Roomassa elämä on erinäköistä kuin Härmässä. Kaikissa kulttuureissa ja perheissä vaalitaan niitä tapoja ja malleja, joita arvostetaan.

On kuitenkin mahdollista, että kulttuuria urheiluseurassa ei tietoisesti rakenneta, tai sen suurta merkitystä ei ehkä tiedosteta. Kulttuurista vain tulee jotakin; sen annetaan siis rakentua orgaanisesti. Ihmiset sattuvat käyttäytymään ja tekemään töitä tietyllä tavalla, ja vuosien saatossa ja ihmisten vaihtuessa tämä vaikutus kertaantuu ja kertaantuu. Eikä siinä mitään, monta hienoa tarinaa on kasvanut tällaisesta laissez-faire –mallista jossa yhteisö on ”antanut tehdä” itselleen tapoja toimia.

Vaikka yksilöillä kuuluu olla vapauksiakin, tämä malli tuskin riittää rakentamaan nykypäivän ympäristöön kilpailukykyisen joukkueen tai yrityksen. Kulttuurin merkitystä vähättelevä saattaa ajatella results only- tyyliin, että muulla kuin tuloksilla juuri nyt ei ole väliä. Jos kuitenkin lukee parhaista urheiluseuroista FC Barcelonasta NFL:n Seattle Seahawksiin (puhumattakaan kaikista menestyneistä yrityksistä) taustalla on lähes poikkeuksetta tietoinen yritys luoda arvomaailman ja mission ympärille voittava kulttuuri, jossa ihmiset lisäksi voivat hyvin.

Enemmän kuin lentopalloa

FIVB uutisoi Suomen lentopallomaajoukkueen hiljattain pelaamasta Japanin turnauksessa näin:

http://worldleague.2016.fivb.com/en/news/sammelvuo-were-building-a-culture-its-so?id=62336

“What we are trying to do is be the best we can be and having fun is a very important thing. If you love what you do you can improve every day. How we behave, and I’m trying to learn myself every day. It’s so much more than just volleyball. You have to find the resources in players, find the fun in doing what we do. I believe so deeply that if our players can find their inner resources and understand where they can go and what they can do, we will be successful.” – Tuomas Sammelvuo

It’s so much more than just volleyball. Lentopallo on luonnollisesti tärkeää, mutta kulttuuri on paljon enemmän kuin vain pelillisiä asioita. Sammelvuon sanoin mm. parhaaksi omaksi itseksi tuleminen, sisäisten resurssien merkitys ja tekemisen ilo osaltaan auttavat matkalla menestykseen. Kyse ei siis ole vain tuloksista, vaikka tärkeitä ovatkin. Maajoukkueen kulttuuriin kuuluvat myös ajatukset kehittymisestä ja toiminnan mielekkyydestä.

Rakentaminen käytännössä

LEKA Volley aloitti toimintansa tuoreeltaan keväällä 2014. Näin ollen saatoimme alkaa luomaan jotakin uutta, ilman vanhoja meriittejä tai menneisyyden positiivista tai negatiivista painolastia. Seuran ensimmäisiä ajatuksia toimintatavasta oli mm. motto ”Nöyrästi, mutta ei nöyristellen.” Pikkuhiljaa joukkueen sisälle rakennettiin odotuksia toiminnasta laajemmin. Mitkä ovat ne arvot, jotka ohjaavat toimintaa? Mitkä joukkueen kulttuurin asiat vaikuttavat kaikista eniten otteluiden lopputulokseen? Näitä asioita sitten alettiin heti tuoda esille myös päivittäisessä harjoittelussa.

On huomionarvoista, että niin sanotut pehmeät arvot, kuten esimerkiksi yhtenäisyys tai toveruus todellisuudessa auttavat paljon ”kovien” tavoitteiden saavuttamisessa. Puhe siitä, kuinka hyvä joukkuetoveri olet, ei ole nössöilyä. Se on myös voimakas (ja humaani) keino vaikuttaa pelin lopputulokseen. Kaikki eivät tätä kuitenkaan tiedosta, ja erityisen hankalaksi tilanne voi mennä kun kulttuurit törmäävät. Pelaajahan tulee uuteen seuraansa jostakin, ja siellä jossakin on ollut erilainen kulttuuri. Jotta voimme toimia yhdessä, täytyy meidän ensin päästä samalla aaltopituudelle.

Urheilun merkitys on monelle herättää voimakkaita tunteita, joita ei muutoin arjessa saa kokea. Jalkapallon EM-kisat ovat hieno esimerkki tästä. Samalla täytyy kuitenkin todeta, että tunnepitoinen urheilu- etenkin joukkueurheilu- on vielä kaukana siitä tehokkuudesta ja huolellisuudesta, joka monella muulla alalla on itsestäänselvyys. Erikoisjoukkojen, kirurgien tai lentäjien koulutuksessa ei sooloilu tule kuuloonkaan. Jos joku ei pidä tonttiaan, voi lähteä henki. Luin keväällä Floridassa vieraillessani, että kuussa käyminen vaati NASA:lta peräti 400 000 ihmisen koordinoidun yhteisyrityksen. Toimintakulttuuri oli kristallin kirkas, sillä panokset olivat liian kovat virheille.

En väitä, etteikö joukkue-urheilussa olisi tilaa yksilöllisyydelle. Urheilijan täytyy saada myös olla oma itsensä. Kulttuurin rakentaminen käytännössä tarkoittaa kuitenkin eniten juuri käytösmallien tunnistamista ja ohjaamista suuntaan, joka tukee sekä joukkueen tavoitteita, että yksilöiden hyvinvointia. Yksilöistä tulee aikanaan esimerkkejä, ja kun aikaa kuluu, alkaa vanhojen pelaajien esimerkki ohjata uusien tulokkaiden toimintaa voimakkaammin kuin valmentaja. Vaikka vaihtuvuus on ollut alkuvaiheessa suhteellisen suurta, alkaa esimerkin voima kallistaa vaakaa Kuopiossakin.

Esimerkkejä tarvitaan

Monen suomalaisenkin suosikkiseura futiksessa on FC Barcelona, eikä varmaan vähinten siksi, että pidämme Lionel Messiä maailman parhaana pelaajana. Barcelonan kulttuuri ulottuu kuitenkin aikaan kauan ennen nykyisiä tähtiä (ja kenties vuoteen 1973 kun Johan Cruijff saapui kataloniaan.)

http://www.si.com/vault/2012/10/08/106241771/the-worlds-team

”Yet Cruyff’s legacy at Barca has come less as a player than as the embodiment of a philosophy, one that now seeps through every level of the club down to the youth teams. Based on the Dutch school of soccer, it values skill over brawn, ball possession over quick-hit counterattacks, entertainment over pragmatism. Cruyff instilled the idea as Barca’s coach from 1988 to ’96, winning four Spanish league titles and a European Cup, and the style is constantly being refined.”

”Founded in 1979 as the brainchild of Cruyff, Barcelona’s youth academy is based on the one run by Ajax, the Amsterdam club that gave the Dutchman his start. The guiding principle is to instill the same skill-based philosophy that guides the senior team. “It’s like getting a master’s in soccer,” Xavi says. “In each session they teach you objectives. Why do we do this exercise?”

Se FC Barcelona, jonka peliä saamme nyt ihailla, on rakennettu vuosikymmenten työllä. Voi vain kuvitella kuinka suuri vaikutus edustusjoukkueen pelaajien näkemisellä on nuoriin akatemiassa pelaaviin palloilijoihin. Jos Messi tekee nämä samat asiat, tässä samassa joukkueessa, miksi minä en niitä tekisi? Toimintatapa tuo myös jatkuvuutta, sillä vaikka Barcelonakin ostaa pelaajia muualta, sukupolven kova ydin on kasvanut omassa akatemiassa. Ja matka ja muutos jatkuvat tietenkin yhä.

Sopivatko kaikki samaan kulttuuriin?

Mielenkiintoinen lisä kulttuurin rakentamisessa ovat joukkueisiin myöhemmin urallaan tulleet. Omat pelaajat kasvoivat vähitellen Barcelonan näköisiksi, epäitsekästä joukkuefutista pelaaviksi palasiksi seuran tarinaan. Samaan aikaan Zlatan Ibrahimovic omien sanojensa mukaan ”varasteli fillareita ja kikkaili itsekseen sitä sun tätä.” Italiasta Espanjaan saapunut supertähti koki olonsa Barcassa pian varsin hankalaksi: (Minä, Zlatan Ibrahimovic, 2012, David Lagercranz.)

”Olin huomannut, että FC Barcelona oli kuin sisäoppilaitos. Pelaajat olivat tietenkin reilua porukkaa, ei siinä mitään … Mutta rehellisesti sanottuna, yksikään pelaaja ei käyttäytynyt niin kuin supertähti, se siinä oli outoa. Messi, Xavi, Iniesta, kuin koulupoikia koko jengi. Maailman parhaat jalkapalloilijat nöyristelivät siellä ja minä en tajunnut mitään. Se oli naurettavaa. … En sopinut sekaan, en ollenkaan. … Aloinkin sopeutua tilanteeseen ja muutuin ylikiltiksi. Se ei ollut viisas päätös. Kukaan ei enää tunnistanut minua itsekseni, eivät edes parhaat kaverit… Pidän jätkistä, jotka kaahaavat päin punaisia. Tajuatte varmaan jutun pointin.” s.58

On kiire, mutta hyvä tulee aina hiljaa

Jos siis haluat rakentaa tietynlaisen kulttuurin, on oltava kärsivällinen. Voi kestää pitkään, ennen kuin saat luotua olosuhteet, saat haluamasi pelaajat, ja kulttuurin oma voima alkaa työntää kaikkia eteenpäin. Voi siis myös kestää pitkään, ennen kuin tulokset alkavat näkyä, ja nykypäivänä harvalla on aikaa odottaa. Joka tapauksessa seuran ja joukkueen arvot ovat ensimmäiset ja tärkeimmät tekijät. Niiden tulee näkyä arjessa koko ajan, eikä vain korulauseina seinillä. Toiseksi koko organisaation tulee sisäistää seuran ideologia, jonka soisi olevan sama alkaen omasta akatemiasta tai muista alueen junioriseuroista. (Islanti taitaa olla tästä viimeisin muistutus ja hieno esimerkki.)

Ja kolmantena, tulokseen vahvasti vaikuttavana, seuran tulee päättää minkälaisia pelaajia se haluaa rekrytoida. Oman pelaajapoolin ulkopuolisten vahvistusten täytyy tietää mihin he ovat tulossa ja mitä heiltä odotetaan. Muutoin edessä voi olla energiaa kuluttava ja kenties koko kauden kestävä kähinä, tai pahimmillaan jäätynyt konflikti, jonka keskellä kukaan pätevistä ihmisistä ei voi hyvin.

Vielä hetki töitä ja sitten laitumille lataamaan akkuja. Valmentajakin tarvitsee lepoa ja aikaa itsensä uudistamiseen. Yhtälailla pelaajat tarvitsevat peliaikaa ilman ohjausta- niin sanottua vapaata pelaamista, jossa he itse ratkovat ongelmia ja kokeilevat uusia taitoja. Pallopelien taidolliset huiput on lähes poikkeuksetta luotu tuhansien pienpelien parissa vietettyjen lajituntien kautta.

Matkalla kauas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Yhteinen Etu

31 May

Maajoukkue on harjoitellut kuukauden päivät. Kesäkuussa starttaava maailmanliiga vie joukkueen ympäri maailman samalla, kun osa pelaajista palaa seurajoukkueensa harjoituksiin. Kaikki eivät harjoittele kesäkuussa, mutta yhä useampi liigaseura kulkee enemmän tai vähemmän ympärivuotisella mallilla. Jos haluamme tuottaa huippu-urheilijoita, kovin pitkiä pätkiä ei voi vetää ilman lajiharjoittelua. Asiasta voi olla montaa mieltä, ja myös tauko on joskus paikallaan. Silti on tiedossa, että laadukkailla harjoitustunneilla on enemmän merkitystä, kuin millään muulla.

Kuluneen kauden aikana käytiin monta keskustelua seurojen arvoista ja missioista. Miksi olemme mukana tekemässä urheilua? Mikä on seuran X johtoajatus ja mitä se haluaa edustaa? Tiedämme, että arvot ja missio ohjaavat käytöstä ja viime kädessä päätösten tekoa. Näitä päätöksiä seurat ja valmentajat tekevät kauden mittaan tuhansia, joten on suotavaa myös kysyä miksi ylipäätään ollaan olemassa. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että yksi kotimaisen seuran tehtävistä tulisi olla pelaajien kehittäminen yksilöinä. Tämä palvelee eniten itse urheilijaa, joka luonnollisesti haluaa urallaan eteenpäin. Kotimainen mestaruusliiga on edelleen kasvattajaliiga enemmän kuin mitään muuta, vaikka kestääkin jo vertailun monen eurooppalaisen sarjan kanssa. Toiseksi tämä palvelee maajoukkuetta, ja siten yhteistä etua, mutta ainoastaan, jos meidän urheilijamme ymmärtävät mitä huippu-urheilu on.

Jos pelaaja on sisäistänyt oman polkunsa ja oman missionsa, tekee hän myös päätökset sen mukaan. Lähdenkö kavereiden kanssa vielä siihen toiseen kapakkaan vai menenkö vapaana viikonloppuna nukkumaan puolilta öin? Se, mitä syön tänään, vaikuttaa minuun myös pitkässä juoksussa, eikä vain kahden tunnin päästä. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokainen tekemäsi päätös joko auttaa sinua pääsemään tavoitteeseesi- mikä se sitten onkaan- tai se hidastaa sinua matkalla sinne. Tämän alojensa huiput sisäistävät paremmin kuin muut, ja yksilölajien urheilijat huomattavasti paremmin kuin joukkuelajien urheilijat. Seurajoukkueilla on hieno mahdollisuus auttaa yksilöä näissä asioissa.

Kaikkien ei toki tarvitse haluta tulla parhaimmaksi versioksi omasta itsestään, mutta usein huomaan toivovani jotakin tämän suuntaista. Jatkuva oppiminen on huisin motivoivaa. Niinpä monet huiput suhtautuvat työhönsä ilolla ja avoimuudella, pilke silmäkulmassa, vaikka tosissaan ovatkin. He vaikuttavat kovin onnellisilta tehdessään matkaa, ja tuntevat yhteenkuuluvuutta muiden kulkijoiden kanssa. Niinpä toivon, että useampi meistä pysähtyisi ajattelemaan mitä elämässään todella haluaa. Sama pätee valmentajiin, urheilijoihin, ja seuroihin. Meihin kaikkiin.

Yksi tärkeistä asioista on Suomen lentopallon etu. Henkilökohtaisesti se on ollut sitä niin pitkään kuin jaksan muistaa- niinäkin pettymyksen hetkinä, kun ei mahtunut nuorten tai aikuisten maajoukkueisiin. Kun melkein 15 vuotta sitten muutin Saksaan pelaamaan 2-Bundesliigaa, en kuulunut mihinkään edustusjoukkueeseen. Jotenkin, kuitenkin, oli täysin selvää, että suomalaisena ulkomailla edustat Suomea 24 tuntia vuorokaudessa, halusit sitä tai et. Esimerkiksi se, miten käyttäydyit treeneissä, oli monelle saksalaiselle kenties hänen ainoa kontaktinsa suomalaisuuteen tai suomalaisiin. Moni muukin ulkomailla pelannut kertoo kokeneensa asian näin.

Mitä useammalle suomalainen lentopallo on tärkeä asia, sitä paremmin meidän lajiyhteisömme voi. Ja mitä terveellisemmällä pohjalla lajimme on, sitä enemmän voimme tuottaa elämyksiä ja ohjata nuoria sen pariin. Aikaa myöten, jos nuori siihen on valmis, sama itsensä likoon laittaminen on hänellekin mahdollista. Missään ei ole niin paljon mielekkyyttä kuin siinä, että olet joka päivä läsnä, ja lähdet töihin motivoituneena ja visio kirkkaana. Moni on tänäpäivänä ilman työtä, ja aika harva työssäkäyväkään saa kokea olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Tämä on harmi, sillä pohjimmiltaan jokainen ihminen haluaa kokea myös yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Lentopallolla menee Suomessa tällä hetkellä ihan hyvin. Ei kuitenkaan lähellekään niin hyvin, kuin voisi mennä. Valmennuksemme kestää vertailun maailmassa, mutta olemme vielä kaukana siitä parhaasta versiosta, joka kollektiivisesti voisimme olla. Tämä on hyvä asia- sehän vain tarkoittaa, että tilaa kehitykselle on paljon. Kuluneiden 10 vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut valtavasti. Yksin tutkittu tieto on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Kasvua kohti orientoituneita valmentajia on enemmän ja enemmän. Tietyllä tavalla kulunut vuosikymmen on ollut se ajanjakso, kun tulevan menestyksen siemenet on kylvetty.

Vaikka menemmekin eteenpäin, meillä ei ole pelaajamateriaalia hukattavaksi. Jokaisesta yksilöstä tulee pitää hyvää huolta. Tärkeitä ovat kaikki. Fakta on, että emme voi tietää nyt, kuinka hyvä kukin pelaaja on seuraavan 10 vuoden kuluttua. Ja vaikka joku ei yltäisi maajoukkuetasolle, hänen kehittymisensä teknisesti ja taktisesti hyväksi liigapelaajaksi nostaa oman joukkueen sisäistä kilpailua ja siten myös liigan tasoa. Lisäksi itsensä huippu-urheilijana pitävä on esimerkki seuraan tuleville nuorille. Jokainen tällainen pisara on pieni lisä siihen nousevaan vuoroveteen, joka nostaa meidän kaikkien paatteja.

Valitettavasti oma suu on usein silti lähempänä kuin pussin suu. Isoa kuvaa ei joko nähdä, tai ehkä sitä ei haluta nähdä. Seurat kilpailevat luonnollisesti keskenään, mutta toisinaan tämä kilpailu saa epäterveellisiä piirteitä. Lisäksi seuroissa kilpaillaan joskus vallasta myös sisäisesti. Ja näitä kähinöitä sitten riitää. Tämä on erehtymisen tavoin inhimillistä, ja maailmalla yleistä. Mutta juuri tästä syystä meidän suomalaisten soisi puhaltavan yhteen hiileen! Pieni paatti kääntyy onneksi isoa nopeammin. Jos todella haluamme kehittää toimintaa, seurojen ja valmentajien välinen yhteistyö on se ainut asia, joka pitää esimerkiksi miesten maajoukkueen tason kansainvälisesti kovana. Tällaisesta avarakatseisesta toiminnasta on onneksi jo esimerkkejä.

Jos maajoukkueen pelaaja on kärsinyt loukkaantumisista, seurajoukkueessa häntä on säästelty ennen tärkeää karsintaturnausta. Näin toimivat mm. Kokkolan Tiikerit Olli-Pekka Ojansivun ja Valepa Olli Kunnarin tapauksissa. Vastaava ei monessa muussa maassa tulisi kuuloonkaan, mutta meillä Suomessa se on mahdollista. Yhtenäisyys on suurenmoinen arvo. Joissakin seuroissa (esimerkiksi Lentopalloseura Etta ja Korson Veto) valmentajat ovat sopineet muiden seurojen pelaajien harjoittelusta mukanaan kauden ulkopuolella. Tällöin yksilön – ja lentopallon etu- on asetettu ykköseksi. Tämäkin on hieno ja huippulentopallossa harvinainen tapa toimia.

Työtä kuitenkin piisaa. Lajikenttä ei vielä ole riittävän yhtenäinen siihen, että me systemaattisesti tukisimme maajoukkuetoimintaa. Tulevaisuudessa olisi upeaa nähdä liiga, jossa osaa maajoukkueen ydinarvoista ja pelitavasta opetettaisiin järjestelmällisesti useissa tai miksei kaikissa seuroissa. Mitään hyväntekeväisyyttä se ei kuitenkaan olisi, sillä avoimuuden hyödyt kehittävät myös seuroja paljon enemmän, kuin omissa nurkissa pyöriminen ja nahistelu vaikkapa siitä, kenellä on minäkin viikonpäivänä eniten valtaa päättää asioista. Jääkiekon puolella yhteistyötä maajoukkueen eteen on tehty pidempään, ja tulokset olleet sen mukaisia. Matka jatkuu meilläkin.

Kohti parasta,

Lauri H

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Yhteisöllisyydestä

19 Jul

Kesä on paketissa. Taival Euroopan Liigassa päättyi pettymykseen välierissä, ja katseet on nyt ainakin hetkeksi suunnattu lomalle. Pöly ei ole riittävästi ehtinyt laskeutua mihinkään viiltävään analyysiin, mutta kyllähän kausi kauden päälle tuntui pitkältä. Saman asian kanssa painii toki jokainen muukin maajoukkue, ei siinä mitään. Vaikka aikataulut ovat ehkä mitä ovat, tulee valmentajien silti pystyä pitämään paketti kasassa kauden loppuun asti.

Kun ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä, oppii jokainen muiden lisäksi myös itsestään uutta. Voisin kuvitella, että on harvoja työyhteisöjä, joissa toiminta on tiiviimpää kuin palloilulajin maajoukkueella. Syöt, matkustat, treenaat ja asut hyvin lähellä joukkuetta. Ei ole kumma, jos parhaat kaveritkin väsyvät toisiinsa, muista puhumattakaan. Valmentajat yrittävätkin parhaansa mukaan antaa myös täysin vapaata aikaa urheilijoille. Usein tämä kuitenkin tarkoittaa päivää kahta parin viikon jaksossa, riippuen siitä, mikä matkustus- ja pelitahti on. Pelaajat käyvät yleensä lyhyesti kotona, ja taas mennään.

Aikaa sitten luin Jim Loehrin kirjan nimeltä ”The Power of True Engagement.” Nykyaikana ihmisillä on lautanen aika täynnä, mutta jotenkin täytyisi kyetä vetämään henkeäkin. Monen muun opuksen tavoin tässäkin puhutaan unen, ravinnon, liikunnan sekä mielekkäiden työtehtävien tärkeydestä. Suosikkeihini Loehrin kirja kuuluu kuitenkin siksi, että se painottaa henkistä hyvinvointia niin paljon. Esimerkiksi maajoukkueessa kyllä ollaan fyysisesti kunnossa, sekä syödään ja levätään hyvin. Koen kuitenkin, että henkinen hyvinvointi usein unohtuu. Huomio on niin tiukasti fyysisissä asioissa, että moni ei tule edes ajatelleeksi pääkoppaa.

Loehr painotti jaksamiseen liittyen kahta asiaa. Ensimmäiseksi ihmisellä täytyy olla jokin henkisen puolen tasapainottaja. Joidenkin kohdalla se voi olla uskonto, vaikka uskon asioihin tasapainon ei tietenkään ole pakko liittyä. Moni esimerkiksi hiljentyy, meditoi, tai lukee rauhassa- kohdentaa siis huomionsa vain yhteen asiaan vaikkapa puolen tunnin ajaksi, kahdesti päivässä. Päivän lyhyet, vapaat jaksot pitäisi pystyä hyödyntämään jotenkin muuten, kuin esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä. Vaikka varmasti on esimerkiksi mukavaa pitää yhteyttä ystäviin, suuri osa siitä ajasta jonka vietämme sosiaalisessa mediassa ei tuo meille minkäänlaista rauhaa, vaan päinvastoin. Hypimme paikasta toiseen kuin kiireessä, vaikka kiire ei mihinkään olisikaan. Et yksinkertaisesti kykene palautumaan, jos huomiosi kohde vaihtuu koko ajan. (Pidän itse kirjoittamisesta, sillä se rauhoittaa ja jäsentää omia ajatuksia nopeasti. Pari lyhyttä kirjoitusbreikkiä pitkin päivää olikin tavoitteena koko kesän ajan.)

Toinen tärkeä pointti liittyi merkityksen tunteeseen. Miksi minä teen tätä? On vaikeaa pysyä pitkiä aikoja motivoituneena, jos et tiedä miksi olet jossakin töissä. Seurajoukkueissa kyse on työstä, ja koska palkka pitää ansaita, on pelaajan helppo perustella itselleen miksi aamulla herää aikaisin. Vaikka raha ei olekaan pitkäkestoinen motivaattori, on toimeentulon turvaaminen tärkeää. Aniharva maajoukkue kuitenkaan maksaa pelaajilleen tuntuvia korvauksia, joten merkityksen on tultava jostakin muualta. Kaiken huipuksi moni pelaaja voi seurajoukkuekaudella asua perheensä kanssa, mutta kesällä tuskin näkee rakkaitaan maajoukkueen viettäessä hotellielämää. Ei siis ihme, että kysyms Miksi? on niin monen mielessä. Maajoukkueiden toimintaa jonkin aikaa seuranneena uskon, että tässä merkityksen luomisessa on silti kehityksen paikka monelle.

Pidemmän päälle työn syvemmän merkityksen on joka tapauksessa liityttävä johonkin muuhun kuin rahaan. Loehr puhuu ihmisen tarpeesta kuulua johonkin itseään suurempaan- olipa se organisaatio, uskonto, tai vaikkapa joukkue.

Paljon puhutaan myös isänmaallisuudesta, joka varmasti sekin vaikuttaa asiaan. Vaikka todellisuudessa hyvissä joukkueissa pelaajat pelaavat toisilleen, eivätkä esimerkiksi faneille, tuo oman lipun alla pelaaminen toimintaan erilaisen säväyksen kuin seurassa. Iso osa pelaajien jaksamisesta liittyy myös siihen, kuinka merkitykselliseksi he kokevat oman yhteisönsä. Jos yhteenkuuluvuuden tunne on porukassa vahva, jaksavat ihmiset väsyneinäkin harjoitella, reissata, ja pelata. Yhteisöllisyys on äärimmäisen tärkeää. Jokainen muistaa omasta menneisyydestään tilanteita, jossa ympärillä olevien ihmisten laatu teki ajasta ikimuistoista. Sama pätee myös päinvastoin… Jos hankalia tyyppejä on mukana paljon, nousee myös kynnys tulla joka aamu pajalle töihin heidän kanssaan.

Valmentajan täytyy siis pystyä luomaan yhteisö, johon ihminen kuuluu mielellään, ja jonka arvoihin ja toimintaan on helppoa sitoutua. Monessa tapauksessa ensimmäinen tehtävä onkin usein lainattu:

”Leader’s first task is to get the right people on the bus, and the wrong people out of the bus as soon as possible.” -Jim Collins

Mutta vaikka parhaat tyypit olisivatkin mukana alusta loppuun, liittyy iso osa maajoukkuevalmentajan työtä silti ihmissuhteiden hiomiseen. Ihmisiähän sitä valmennetaan, eikä robotteja- pelin Xt ja Ot eivät vaikuta lopputulokseen yhtä paljon kuin henkilökemiat. Tunnenkin hyviä, kokeneita valmentajia, joille itsensä kehittäminen myöhemmin uralla merkitsee lähes pelkästään vuorovaikutuksen kehittämistä. He seuraavat hyvien johtajien puheita aikalisistä luentoihin ja lehdistötilaisuuksiin- aina kiinnostuneina siitä, kuinka ihmisiä tulee kohdella. Hyvä yhteisö kun koostuu aina hyvinvoivista ja jaksavista ihmisistä.

”I used to think that coaching is knowledge. Later I realized, that only a little bit of it is knowledge, and all the rest is about how you deal with people.” – Marv Dunphy

Maltan Valletta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Vapaan pelaamisen hyödyt ja haitat

25 May

Maajoukkuekausi Slovenian kanssa on alkanut vuoden 2015 EM-karsinnoilla. Eka turnaus pelattiin viime viikolla Puolassa upeissa puitteissa, ja nyt parhaillaan on vuorossa toinen osa, jonka me isännöimme. Kiire on valmistautuessa ollut hurja. Moni maajoukkue treenaa yhdessä vain 1-2 viikkoa ennen kuin on jo aika kilpailla arvokisapaikoista… On sanomattakin selvää, että kovin suuriin teknisiin ja taktisiin muutoksiin ei ole aikaa, eikä mahdollisuutta. Pelaajat tulevat porukkaan sellaisina, miksi he seurajoukkueissa ovat muotoutuneet, ja lyhyissä harjoituksissa pyritään lähinnä ylläpitämään joukkuehenkeä. Jokaisen maajoukkuevalmentajan ensimmäinen huoli onkin tämä: Mitä pelaajat tekevät seurajoukkueissa kauden aikana?

Ottaen huomioon harjoittelun kirjavan laadun, melkein parasta mitä valmentaja voi toivoa on vapaa pelaaminen. Olisi siis hienoa, jos seuroissa pelaajien annettaisiin pelata lentopalloa harjoituksissa. (Toinen yleinen vaihtoehto on, että kaverit pyörivät halki talven suljetuissa toistoharjoitteissa.) Tietyllä tapaa tällainen harjoittelu- eli treeneissä pelaaminen- täyttää vapaan pelaamisen kriteerit. Valmentaja on läsnä, mutta ei opeta, eikä juuri puutu harjoitteluun. ”Vapaalla pelaamisella” on omat hyvät ja huonot puolensa, ja vaikka plussaa on varmasti enemmän kuin miinusta, törmään ainakin itse päivittäin molempiin.

Nuorten urheilijoiden kohdalla free play yleensä tarkoittaa täysin rajoittamatonta, valmentajan ulottumattomissa tapahtuvaa harjoittelua ja usein myös silkkaa hauskanpitoa. Rannoilla, ruoholla ja kaduilla pelaaminen on lajista riippumatta (todistetusti) yksi tärkeimmistä rakennuspalikoista huipuksi kasvamisessa. Saat kokeilla uusia taitoja paineettomassa, pelinomaisessa ja sattumanvaraisessa ympäristössä, jossa viettämäsi aika on paitsi motivoivaa, myös todella kehittävää. Virheitä ei pelätä, vaan niistä opitaan. Kukaan ei pala loppuun, sillä pelaamisen voi lopettaa- tai sitä voi jatkaa- juuri silloin kun itsestä parhaalta tuntuu. Kuulustaako ammattimaiselta?

Oma mielipiteeni on, että silloin kun peli opettaa pelaamaan, on valmentajankin syytä kuunnella.

Vanhemmiten, ja huippu-urheilussa tämäntyyppinen ”kesäharjoittelu” on kuitenkin myytti. Kunto halutaan luoda ympärivuotisella ja järjestäytyneellä harjoittelulla. Eikä siinä mitään, sillä parikymppiset pelurit alkavat jo itsekin ymmärtää kuinka tosissaan he haluavat lajia harrastaa. Nuorten kanssa tilanne on kuitenkin toinen, eikä ole juuri järkeä pakottaa kasvavia urheilijoita 24/7 rytmiin esimerkiksi sillä tavoin, kuin huippulentopallo on tällä hetkellä organisoitu. Kärjistäen ja arvokisat kalenterista pois jättäen syyskuusta huhtikuuhun pelaat seurassa, ja toukokuusta elokuuhun maajoukkueessa. Tunteja lajin kanssa tulee väkisinkin paljon, ja tauot ovat harvinaisia. Konfliktit perheen, vapaa-ajan, ja maajoukkueen velvoitteiden välillä ovat yleisiä ja todellisia- etenkin kun lähes kaikki pelaajat saavat suurimmat osan toimeentulostaan seurajoukkueista.

Moni huippulentopalloa seuraava kuitenkin tietää, että vaikka harjoittelu on rytmitetty ja aikataulutettu viimeisen päälle, ei se tarkoita samaa kuin harjoittelun laadukkuus.

Mitä lähemmäs huipputason pelaajia valmentaja urallaan kulkee, sitä vähemmän heidän tekemisiinsä kentällä oikeasti puututaan. Kyllä, aamupala on klo 8:00, aamutreeni klo 10:00, lounas klo 12:30 ja päälle videosessio. Varusteet jokaiseen tapahtumaan on tarkoin määritelty ja koko kesän aikataulu tiedetään toukokuussa. Näistä ulkoisista järjestelyistä huolimatta itse olennainen- lentopallo- on hyvin vahvasti enimmäkseen pelaajien vastuulla. Valmentaja tekee treenit, mutta ei usein puutu harjoitusten kulkuun juurikaan. Eikä siinä mitään, sillä kuten todettua, vapaalla pelaamisella on paljon hyviä puolia. Se on motivoivaa ja tavallisesti huippupelaajat kyllä syttyvät kilpailemaan myös harjoituksissa. Valitettavasti ”tavallisesti” ei riitä, jos haluat olla paras.

Vapaan pelaamisen varjopuolet näkyvät sitä selvemmin, mitä pidempään pelaajat ovat omillaan. Sama korustuminen näkyy, jos pelaajien tekemiseen puututaan ”joskus”. Joskus ei riitä. Jotta joukkue pystyisi nousemaan suuremmaksi kuin yksilöidensä summa, on pelaajien toimintaan puututtava, ja joskus puututtava tiukastikin.

Nuorten miesten vapaan pelamisen huonot puolet liittyvät lähes kaikki käytökseen. Osa motoriseen käytökseen (tekniikoihin) ja osa vuorovaikutustaitoihin, mutta suurin osa voittamisen ja häviämisen, sekä virheiden ja onnistumisten käsittelyyn. Kuten jokainen vanhempi tietää… Jos nuoren annetaan käyttäytyä aina niin kuin hänestä itsestään tuntuu, ei lopputulos ole hyvä yksilölle itselleen saati hänen ympäristölleen. Juuri tästä on kuitenkin kyse, kun mediassa päivitellään huippu-urheilijoiden edesottamuksia. Huippu-urheilijallekin täytyy pystyä sanomaan EI, ja hänen täytyy se oppia hyväksymään. Tilanne on valmentajalle kuitenkin haastava, jos pelaajat ovat hänen alaisuudessaan 3kk vuodesta ja lopun aikaa ympäristössä, jossa asioihin ei puututa.

Kun maajoukkuekausi siis alkaa, on vapaa pelaaminen monen koutsin mielessä. Mitäköhän meidän pojat ovat koko kauden harjoitelleet… Slovenian joukkue on onneksi melko yhtenäinen, mutta tiedän asian olevan toisaalla hyvinkin hankala. Ekat treenit, ja todellisuus valkenee: Suurin osa pelaajista on ok, mutta parilla läikkyy heti yli. Verkossa roikutaan, passarille kiukutellaan, soitetaan suuta verkon läpi eikä hyväksytä omia virheitä. Tuomioista valitetaan harjoituksissa vapaaehtoisille tuomareille, jotka ovat paikalla vain hyvyyttään auttamassa. Tarina on tuttu monesta lajista. Media kyllä osaa kertoa meille, kuinka esimerkiksi jalkapallon arvokisoja edeltävä lyhyt valmistautumisjakso menee parilla maalla aina metsään. Kyse ei ole muusta kuin siitä, että jokainen on tuonut oman käytösmallinsa maajoukkueeseen. Yksi suosikkisitaateistani liittyy juuri tähän aiheeseen.

”There are no people problems. There are only environment problems. Change the environment, and you will change the people.”

Maajoukkueen näkökulmasta tilanne on vaikea juuri ajan puutteen vuoksi- seuroissahan aikaa ympäristön muutokseen on enemmän. No, pidän tästä kaikesta huolimatta vapaasta pelaamisesta paljon. Vaikka omat harjoitukset toivottavasti sisältävät myös opettamista eivätkä vain sallimista, haluan ehdottomasti pitää vapaan pelaamisen mukana yhtenä harjoittelun muotona. Kannustan kaikkia pelaajia esimerkiksi menemään rannalle tai ruoholle pelaamaan 1v1, 2v2, 3v3, 4v4 mallilla silloin, kun seuralla ei ole omaa toimintaa. Tämä pelaaminen on vapaaehtoista, mukavaa ja motivoivaa, ja moni sisäpelaaja käyttääkin beach volleyta kesäharjoittelunaan.

Toinen mahdollisuus on pitää vapaamuotoinen pelaaminen osana organisoitua harjoittelua. Monessa tietämässäni seurassa viikon ensimmäinen harjoitus koostuu juuri 1v1 2v2 3v3 peleistä ilman tuomaria ja valmentajaa. Tai no, valmentaja tekee harjoitukset ja pelikaavan, kuka ketä vastaan, kuinka kauan, jne. Lisäksi hän asettaa pelaamiselle jonkinlaiset säännöt ja rajat siten, että etenkin huono käytös kitketään pois. Teknisesti ja taktisesti pelaajat saavat tänä yhtenä päivänä soveltaa ja kokeilla omiaan, ja katsoa kuka on kuka, pienpelien kuningas. Pelaajat ovat itse tuomareina, laskevat pisteet ja yleensä nauttivat siitä, ettei ihan kaikki toiminta ole idealistisen valmentajan käsialaa. Ainakin itse uskon tällaisen mallin saavan vapaasta pelaamisesta parhaan hyödyn ilman suurempia, joukkuetta haittaavia lieveilmiöitä.

Hyvää kesän alkua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , ,

Mitä vaaditaan EM-mitaliin?

20 Oct

Suomi pelasi hyvät EM-kisat, mutta Italia oli ratkaisevassa pelissä vielä parempi ja jatkoi matkaansa mitaleille. Pölyn laskeuduttua tein koosteen kisojen aikaisista ajatuksista… Vaikka pohjimmiltaan fiilis on hyvä, nälkä kasvoi syödessä (ja hyvä niin.) Kysymys joka minua kiehtoo eniten kuuluu ”Kuinka Suomi voi vielä parantaa ja ottaa mitalin?”

Kärsivällisyyttä…

*Suomella on ollut uusi päävalmentaja vasta muutaman kuukauden. Tuomas Sammelvuo ei ole täyspäiväisesti valmentanut aikaisemmin, joten valinnan ja Maailman Liigan jälkeen kuului kahdenlaista mielipidettä. Äkkipikaisten porukka ei ymmärtänyt ja piti kesää todisteena huonosta valinnasta, tason tippumisesta, tuhon tiestä ja ties mistä. Kärsivällisten joukko kuitenkin ymmärsi, että Köpi on hieno mies, hyvä keulakuva ja edeltäjistään poiketen välittää aidosti koko suomalaisesta lentopallosta. Hän tulee antamaan kaikkensa, mutta hyväksi huippuvalmentajaksi kasvaminen vie aikaa jokaisen kohdalla.

*Suomi on EM-kisojen jälkeen sillä samalla tiellä kuten niitä ennenkin. Erona on vain se, että nyt se näkyy tuloksissa ja katsomoissa. Siitä huolimatta nyt äkkipikaiset kehuvat suoritusta kilpaa, valinta olikin hyvä, valmentaja loistava jne. Lisäksi äkkipikainen toteaa, että tämä oli kyllä maksimi, eikä materiaali riitä enempään. Kärsivälliset taas ymmärtävät, että hyvää työtä on tehty, mutta matka jatkuu edelleen. Voimme olla vielä parempiakin.

*Uskon mielelläni Benjamin Franklinia: “He that can have patience can have what he will.” Fanitus on hieno ja tärkeä asia, mutta ei pidä unohtaa että fan on liian usein sama kuin fanatic. Jos toimintaa halutaan kehittää, se pitää aina tehdä kärsivällisesti, eikä fanaattisen äkkipikaisesti. Yksittäinen maa kun ei lottovoiton sattuessa voi alkaa ostelemaan uusia pelaajia… Maailma kuuluu kärsivällisille ja toivonkin lukijan tätä silmäillessä miettivän kumpaan joukkoon hän haluaa kuulua.

Kolme suurinta positiivista muutosta:

1. Tekeminen on taas mielekästä

Parasta kisoissa oli pelaajien uusi sitoutuminen Suomi-paitaan. Jo ekassa pelissä pelaajien ilmeistä näki, että veljet tämä on kivaa. Se on Sammelvuon suurin ja tärkein saavutus tähän mennessä- kaikki muu kalpenee tämän rinnalla. Ei ole helppo paikka asettua pienen maan ruoriin. Käytössäsi on kapea pelaajamateriaali, hyvin vähän aikaa kehittää pelaajia, paljon kansainvälisiä kilpailuita ja kovat tavoitteet. Vaikka pelaajilla olisi mitä puutteita, et yksinkertaisesti heti ehdi muuttaa kaikkea niinkuin haluat. Jokaisella pelaajalla on tuhansien toistojen tuomat hyvät ja huonot tavat jo sitkeästi iskostettuina. Mitä lähdet muuttamaan ja mitä et, ja vielä tärkeämpänä kuinka saat pelaajat ylipäätään sitoutumaan toimintaan?

2. Staffi on vihdoin kokonaisuus

Toinen iso asia on, että meidän yhteinen juttu ei rajoitu pelaajiin. Monessa joukkueessa joko päävalmentaja on ”yksin” joukkueen lähellä, tai kukaan valmennusporukasta ei ole joukkuetta lähellä. Tämä oli tilanne etenkin Mauron kauden lopussa, jolloin italialaiset ja suomalaiset olivat kuin kaksi joukkuetta yhden sisällä. Nyt meidän toiminnallamme on uusi suunta. Joukkueen johtajasta fysioterapeuttiin kaikki kokevat ylpeyttä suomalaisuudesta siinä missä pelaajatkin. Nostan Sammelvuolle ja lentopalloliitolle hattua siitä, että monessa valinnassa osuttiin nappiin.

3. Suomen pelaaminen on kurinalaisempaa

Ehkä kurinalainen tarkoittaa tässä samaa kuin kärsivällinen. Varmistuspelaaminen on valovuoden edellä menneitä vuosia. Hyökkääjät tekevät pahoista paikoista fiksumpia ratkaisuja. Pelaajat ovat kaikin puolin kypsempiä kuin muutama vuosi sitten, sekä ratkaisuiltaan, että käytökseltään. Mahtava juttu. Kaikki kolme kohtaa kenties mahtuvat otsikon ”kova yhteinen halu.” alle. Näiden päälle on hyvä rakentaa tulevina vuosina entistä parempi maajoukkue, mutta se edellyttää myös apua meiltä muilta.

Kolme asiaa joissa Suomen on oltava parempi- eikä vain mj:n, vaan meidän kaikkien

Ettei se unohdu haluan vielä korostaa, että päällimmäisenä olen ylpeä joukkueen suorituksesta ja asenteesta. Näkemys kehityskohteista tulee vasta kakkosena. Mutta varmasti on hyväkin, että vielä löytyy korjattavaa. Sehän vain tarkoittaa, ettei Suomen suorituksen katto soraäänistä huolimatta ole vielä lähellä. Olennaista on kuitenkin, että jokaisen juniorivalmentajan ja pelaajan pitää olla tässä projektissa täysillä mukana… Ei anneta näille tyypillisille soraäänille yhtään siimaa:

”Suomella ja Italialla on huikea tasoero fysiikassa.”

”Tarvitsemme pidempiä ja vahvempia pelaajia.”

Tällä tavalla puhuu todella moni. Fyysiset ominaisuudet näkee jokainen lajitietämyksestä riippumatta, ja niiden taakse on aina helppo mennä. Samalla ajattelemme oikeasti, että näistähän se kenkä puristaa, eikä mistään muusta. Ongelma kuitenkin on, että näin puhuva laittaa itsensä heti asemaan, jossa ”näille asioille ei vaan voi mitään.” No totta kai jokainen maa haluaa pidempiä ja vahvempia pelaajia! Sehän on itsestään selvää ja toivoa saa aina.

Fyysisesti lahjakkaampia pelaajia odotellessa itse tekijät kuitenkin käärivät hihat ja keskittyvät asioihin joihin todella voidaan vaikuttaa. Pelaajamäärä ja laadun kasvattaminen kuuluu osana työhömme, mutta en voi aloittaa tätä sanomalla, että ”materiaali ei riitä” sillä se ei ole täysin totta. Suomen olisi ratkaisevassa ottelussa kaatanut Italian, jos olisimme parempia joissakin lentopallon perusasioissa

1. Puolustustaidoissa, jotka eivät ole mielekkäitä nuorille

Kaikki juniorit haluvat lyödä, harva haluaa nostaa tai puolustaa. Meidän täytyy saada lisää huomiota näille taidoille jo varhain. Suomi missasi Italia- pelissä ainakin 16 mahdollisuutta rakentaa hyökkäystilanne (keskiarvo siis n. neljä kpl /erä!) Listalla on lähes yksinomaan puolustuspään tilanteita, jotka meidän täytyy ehdottomasti hoitaa, jos haluamme pelata EM-mitalista. Mukana ei lisäksi ollut yhtään tilannetta, johon olisi tarvittu äärimmäistä venymistä, parempaa fysiikkaa tai mitään vastaavaa. Ainostaan yksinkertaisia perustaitoja kuten teknisesti hyvä torjuminen, tiikerin tekeminen, sormilyönti, kommunikaatio, ja niin edelleen.

En väitä, että kaikki pallot olivat helppoa, mutta ne eivät missään nimessä olleet ylivoimaisen vaikeita tälle tasolle. Ei olympiamitalistia voita, jos emme saa näitä peliin. Sitten kuvittele, että voitat puolet noista neljästä rakennetusta tilanteesta, siis 2p/erä. Yhtäkkiä kahden vikan erän 25-22 tappio onkin 24-23 tilanne meille, and it’s a whole new ball game. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että peli olisi voinut olla 3-1 Suomelle. (Vaikka Italia loisti fyysisyydellään, se sähläsi myös paljon ja avasi meille oven. Mauro sanoikin, että ihan sama kuka tulee vastaan. Meillä on omat ongelmat ja keskitymme niihin. Tämä Italia on taidoissa hyvin kaukana 90-luvun joukkueesta, vaikka heillä nytkin on fyysiä pelaajia.)

2. Pelinlukemisessa (sekä torjunta- että puolustuspelaamisessa)

Liittyy saumattomasti yllä oleviin puolustustaitoihin. Torjujan pelinlukeminen ja yhtäaikaa liikkuminen saattaa olla lentopallon vaikein taito. Puolustuksessa sinulla on hieman enemmän aikaa (ja vähemmän liikkumista) mutta silti kestää vuosia kehittyä hyväksi pelinlukijaksi. Sinun täytyy katsoa oikeita asioita, saada informaatiota, tulkita sitä oikein, liikkua tehokkaasti, ja kaikki on valehtelematta ohi kahdessa sekunnissa. Lisäksi Italian tasoiset hyökkääjät voittavat silti suurimman osan palloista sinua vastaan, ja silti meidän tulee olla tässä parempia ja kärsivällisempiä kuin nyt olemme. Kyseessä on tärkeä, mutta hyvin vähän opetettu taito. Tiedämme että kognitiivisia taitoja oppiessa on määrätietoisten harjoitustuntien määrällä suuri merkitys- toisin kuin esimerkiksi kovaa ja korkealta hyökkäämisessä, jossa fyysinen lahjakkuus auttaa paljon. Lyhyt tarina pelinluvusta:

Kuvittele Pekka ja Jukka, 8v, aloittamassa lentopalloharrastusta. Alkuun molemmat (kuten kaikki muutkin) katsovat aina palloa. Ylös, alas, sivulle. Mutta vuoden kuluttua aloittamisesta tapahtuu jotakin. Perustaidot opittuaan Jukka alkaa sattumalta irrottamaan katsettaan pallosta. Hänelle kehittyy tapa katsoa pelaajaa, joka seuraavaksi pelaa palloa. Molemmat rakastuvat lajiin. Kelaa sitten 8v. eteenpäin. Meillä on nyt kaksi pelaajaa nuorten maajoukkueessa, molemmat pitkiä ja vahvoja. Jukka on ilmiömäinen pelinlukija, Pekalle kaikki tilanteet valkenevat vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Jukka on ikäluokkansa paras lentopalloilija, mutta Pekka ainostaan paras hyökkääjä kokonsa ja fysiikkansa ansiosta.

Seuraavaksi näille 16-vuotialle sattuu valmentaja, joka alkaa opettaa pelinlukua. Vihdoin myös Pekka katsoo pelaajia, eikä vain palloa, mutta hän kehittyy todella hitaasti vaikka katsoo samoja asioita kuin Jukkakin. Syy on sama kuin kahdella venäjän opiskelijalla, joista vain toinen on ollut vuoden vaihdossa Moskovassa. Molemmat kuulevat fyysisesti samat asiat, mutta informaatiolla on enemmän merkitystä jos on aikaisemmin joutunut tulkitsemaan sitä. Vaikka tuntimäärät eivät ole tarkkaa tiedettä, on Jukalla 8 vuoden etumatka, siis hyvässä lykyssä tuhansia tunteja. Hän saa paljon enemmän irti pelistä kuin Pekka, vaikka molemmat vihdoin katsovat samoja asioita. Ei siis ole kyse ainoastaan siitä, mitä katsot, vaan myös siitä, mitä näet. Pelinluku on taito, jota pitää opettaa jo nuorimmille. Ei vie aikaa, ei maksa mitään, ei rasita nuorta, ja tässä voi kehittyä vaikka ei ikinä koskisi palloon. Muistutat vain lempeästi joka treeneissä katsomaan pallon sijaan ensin passaria, sitten hyökkääjää.

Suomi ei ole tässä yksin, sillä esimerkkejä puutteellisesta pelinluvusta on pilvin pimein. Mikko Eskon tavaramerkki- juoksusta heitetty sivuttainen sormilyönti verkon yli- uppoaa usein (muistatko EM-kisat 2007?) mutta jos puolustajat todella katsovat passaria eivätkä palloa, suoritus ei ikinä tuota pistettä. Viime pelissä Italian Travica hyppäsi viisi kertaa pintapalloon toinen käsi hyvissä ajoin pystyssä ja tappoi niistä kaikki. Peittelemätön passarin juju oli tulossa, mutta emme reagoineet siihen ennenkuin oli jo myöhäistä. Tässä myös syy siihen, miksi Brasiliaa on niin vaikea kammeta maailman rankingin kärjestä. Sen lisäksi että äijillä on kokoa, he lukevat tilanteet poikkeuksellisen hyvin. Hankalaa voittaa, kun hakkurille ei uppoa juju, yp osaa lyödä 1-paikalta ja libero passaa tarvittaessa siirtoja. Tilanteiden tunnistaminen johtaa myös heidän kykyynsä improvisoida. (Brasilialaiset usein aloittavat lentopallon varhain -vaikka eivät välttämättä heti erikoistu siihen.)

3. Syöttö- ja vastaanottopelaamisessa

Kun USA voitti 2008 Olympiakultaa, moni luuli sen johtuvan passarista ja hyökkääjistä. Väärin. USA itseasiassa tilastollisesti hävisi kaikki kolme viimeistä peliään, jos mukaan laskettiin ainoastaan pallorallit, jotka eivät päättyneet ässään tai syöttövirheeseen. Toisin sanoen kun USA pelasi pudostuspelit SRB, RUS, BRA vastaan, heidän hyökkäystehonsa ei olisi riittänyt (Sama kuin Suomella nyt.) Jokainen moderni valmentaja tietää, että syöttö ja vastaanotto ovat tärkeitä, mutta eivät sitä, että ne ovat kriittisen tärkeitä. On lisäksi surkuhupaisaa miten vähän ja miten huonolla fokuksella niitä edelleen treenataan jokaisessa maassa missä olen lentopalloa nähnyt.

Suomen kannalta tilanne on taas sama, kuin edellämainituissa taidoissa. Ollaksesi hyvä syöttäjä tai vastaanottaja sinun ei tarvitse olla pitkä eikä supervahva. Ja piste. Sinun tarvitsee olla taitava ja tasaisen varma. Nämä kaksi tärkeintä lentopallosuoritusta voivat tuoda nopeaa menestystä, mutta niiden harjoittelun on oltava tärkeää jo junioreille. Tutkimusten mukaan syöttövirhe on pahinta mitä voit pelissä tehdä, mutta pian sen jälkeen huonojen listalla tulee helppo syöttö, joka johtaa täydelliseen vastaanottoon. Emme siis voi riskisyöttää, emmekä pelata varman päälle.

Syöttäminen on lisäksi lentopallon ainoa suljettu taito, joten kaikki paineet ovat sinulla, mutta niin on vaikutus suoritukseenkin. Teknisten ja taktisten asioiden lisäksi meidän täytyy opettaa pelaajat rutiineihin, keskittymään, ajattelemaan oikeita ajatuksia oikeaan aikaan, ja lopulta olemaan ajattelematta mitään. Näitä harjoittelemalla lopputulos kallistuu enemmän ja nopeammin, kuin minkään muun osa-alueen kautta.

Eli yhteenvetona… Tarvitsemme taitojen kehittämistä alusta asti, mutta myös koko uran ajan. Lentopallon pelaamista ja kaikkien taitojen osaamista, etenkin pelinlukemisen ja syöttö/vastaanotto-taistelun opettamista. Näitä kehittämällä Suomi voi vielä ottaa sen EM-mitalin.

Kiitos hienoista kisoista,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,