Tag Archives: Spesifisyys

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 6. Varioitu Toistaminen

30 Apr

Olen muuttanut viimeisen kriteerin nimeksi ”varioitu toistaminen” pelkän toistamisen sijaan, sillä se kuvaa paremmin pysyvään oppimiseen johtavaa harjoittelua. Toistaminen assosioituu voimakkaasti tuntimääriin ja vaikka nämä kirjoitukset käsittelevät etenkin laatua, tarkoitus ei ole vähätellä tunteja. Päinvastoin: ”toistomäärä” itsessään on myös yksi laatutekijä, ja erittäin merkittävä sellainen. Oppimisen näkökulmasta se kuitenkin tulee ymmärtää muuna, kuin monotonisena tekemisenä.

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Varioitu toistaminen

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Toistoja toistojen vuoksi

”Practice does not make you perfect- mostly it just makes you permanent.” – Carl McGown

Harjoitus tekee mestarin”- fraasin päivitetty versio voisi kuulua esimerkiksi ”toistava harjoittelu puuduttaa; laadukas harjoittelu kehittää.” Kuulun ikäpolveen, joka aloitti harjoittelun 1990-luvun alussa ja kulttuurin mukaisesti harjoitustoistojen (Aki Hintsan ”hien”) määrä oli tärkein mittari. Ja jos et tekemällä kehittynyt, et ollut riittävän lahjakas. Harjoittelun pelkistys toistamiseen pitää kuitenkin sisällään puutteita, jotka liittyvät oppimiseen, opitun muistamiseen ja siirtovaikutukseen harjoituksesta peliin.

Ensimmäinen ongelma on toistojen painottamista helposti seuraava suljettu blokkiharjoittelu, joka rikkoo spesifisyyden periaatetta. Monet tällaiset, treeneissä toistuvat tilanteet eivät enää täytä pelitilanteiden vaatimuksia. Harjoitteet helposti suunnitellaan toistomääriä, eikä peliympäristön vaatimuksia ajatellen.

Toinen ongelma liittyy palautteeseen. Toistamisen ideanhan pitäisi olla, että yhdestä suorituksesta toiseen sinulla on mahdollisuus muuttaa jotakin. Monissa blokkiharjoittelun muodoissa pelistä pelkistetään osia siten, että toistot voidaan maksimoida, mutta palautetta ei huomioida. Toiminnan analysointiin ei koeta olevan aikaa, koska se olisi toistomäärästä pois. Tulee liian kiire.

Kolmas ongelma liittyy toistojen rakenteeseen harjoituksen sisällä. On vaikeaa keskittyä yhteen ja samaan asiaan pitkiä aikoja. Vaikka tätä huipuilta toki vaaditaankin, on oleellista myös varioida toistoja riittävästi. Tästä lisää kotvasen kuluttua.

Spesifisyys & siirtovaikutus

Olen tässä tuonut esiin termejä, jotka meidän on jatkoa ajatellen tarpeen määritellä. Carl McGown professorina puhui jatkuvasti alansa ydinasioista. Hänelle kaksi motorisen oppimisen keskeisintä periaatetta olivat:

Specificity of Learning”The best learning experiences are those that most closely approximate the movement components and environmental condition of the target skill and target context.” s. 220

Transfer of Learning”The gain or the loss of a person’s proficiency on one task as a result of previous practice or experience on another task.” s. 179

-Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000)

Spesifisyydessä kyse on pohjimmiltaan siitä, että paras harjoitusvaste saavutetaan, kun harjoitustilanne ja kilpailutilanne muistuttavat toisiaan kaikilta olennaisilta osin. Siirtovaikutus tilanteiden välillä voi olla positiivista tai negatiivista, ja sitä on usein vaikeaa todentaa. Hyvä nyrkkisääntö kuitenkin on, että spesifisyys rikkoutuu tehtävästä riippuen nopeasti. Liikkeiden ”samankaltaisuudesta” ei välttämättä ole ylemmillä taidon tasoilla enää hyötyä, eikä etenkään, jos toistoja varten pelkistetystä ympäristöstä on hävinnyt joku oleellinen osa (huomion kohde/ havainto, vastustaja, liikkeen ajoitus, rasituksen kesto, jne.) Toistot joukkuepelejäkin ajatellen tulisi siis suunnitella pitäen mielessä kaikki pelin todelliset elementit.

Variaatio liikkeessä

Kokemukseni mukaan variointi tai vaihtelu ymmärretään helposti joko liian suppealla, tai aivan liian leveällä tavalla. Lähestytään sitä alkuun näin, itse liikkeen näkökulmasta:

”Being able to perform stable movement patterns is important in elite sport. The key issue is what is repeated. The ASM proposes, that it is the search for and discovery of functional performance solutions in sport, that is the subject of repetition, not a specific movement pattern. … The ASM conceptualizes practice as a process of ’repetition without repetition.’ ” -The Athletic Skills Model (Davids et al. 2017, s. 32)

Pohjalla ajattelussa on venäläisen Nikolai Bernsteinin (1967) laajasti siteerattu ’toistamista ilman toistoa’ – huomio. Vaikka löisit samalla vasaralla samaan naulaan tuhat kertaa, on jokainen liike silti uniikki. Kieli, jota ekologisen dynamiikan koulukunta motorisessa oppimisessa käyttää, ei aina ole yksinkertaista ja käytäntöä edesauttavaa. Yhtä aikaa meiltä vaaditaan stabiileja ja silminnähden samankaltaisia suorituksia ilman, että pyrimme niihin. Yhtä aikaa suljetussa toistossa sanotaan olevan loputtomiin variaatiota; ja sitten perään lisätään, että sitä pitäisi vielä saada lisää niin, ettei harjoittelu olisi liian monotonista.

Yksi tapa tiivistää viesti valmentajille voisi olla tämä: Meidän ei tarvitse etsiä suljetussa harjoitteessa ”täydellistä” suoritustekniikkaa, vaikka biomekaanisesti tehokas motorinen taito suoritusten tarkkuuta parantaakin. Tärkeintä on löytää ja toistaa kuhunkin tilanteeseen toimivia ratkaisuja avoimissa ympäristöissä. Näitä tilanteita (ja spesifejä osatehtäviä niiden sisällä) pitäisi tietyllä frekvenssillä pystyä toistamaan sekä laatu, että määrä mielessä pitäen. Ympäristön pelkistämiselle on paikkansa, jos teemme jotakin ensimmäisiä kertoja, tai jos teemme isoja teknisiä muutoksia. Kuitenkin heti, kun ymmärrämme ajatuksen taidon taustalla ja nippanappa osaamme sen, on taito siirrettävä avoimeen ympäristöön.

Variaatio harjoituksen toistoissa

Seuraavat termit kuvaavat toistoja jaettuna kolmeen jatkumoon, joille tiede on antanut (kankeasti suomentamani) nimet  blokki vs. sattumanvarainen, tiheä vs. hajautettu, pysyvä vs. vaihteleva harjoittelu. Oppiminen on pysyvämpää ja harjoittelu virikkeisempää, kun tummennettu vaihtoehto näistä kahdesta toteutuu. Olen antanut jokaisesta esimerkit lentopallon kautta. (Lähde tässäkin jo edellä mainittu: Motor Learning and Performance, Schmidt & Wrisberg, 2000. Alleviivaukset omiani.)

Blocked practice – ”A practice sequence in which individuals repeatedly rehearse the same task s. 233

Random practice- ”A practice sequence in which individuals perform a number of different tasks in no particular order, thus avoiding or minimizing consecutive repetitions of any single task.” s. 233

-Jos hyökkääminen on harjoiteltava taito, sitä itseään ei kannata toistaa uudelleen ja uudelleen. Oppimisen kannalta pelaajan on parempi sattumanvaraisesti hyökätä pallo, torjua, varmistaa ja hyökätä uudelleen. (Nämä toistuvat peleissä ja pienpeleissä myös yleensä ilman varta vasten rakennettuja drillejä.)

Massed practice – The amount of rest between practice attempts … is relatively shorter than the amount of time spent practicing” s. 206

Distributed practice- The amount of rest between practice attempts …  is relatively longer than the amount of time spent practicing” s. 206

-Jos vastaanotto on harjoiteltava taito, sitä kannattaa tehdä pitkin harjoitusta, eikä vain esimerkiksi alussa tai lopussa. Hajautettuna harjoittelet vastaanottoa 3x4min harjoituksen alussa, keskivaiheessa ja lopussa.

Constant practice-  ”A practice sequence in which individuals rehearse only one variation of a given class of tasks during a session.” s. 243

Variable practice- ”A practice sequence in which individuals rehearse a number of variations of a given class of tasks during a session.” s. 244

-Jos syöttäminen on harjoiteltava taito, on parempi syöttää eri paikoista yhden paikan sijaan. Lisäksi on parempi syöttää peräkkäisiä toistoja eri kohteisiin verkon toiselle puolen sen sijaan, että syöttäisi vain yhteen kohteeseen. Tehtävä on sama (syöttö) mutta sen variaatiot lyhyitä, pitkiä, molempiin kulmiin, jne.

Kaikissa näissä itse toistettavat asiat tapahtuvat pelinomaisissa tilanteissa. Lentopallossa pallo menee verkon yli, vastustajat vaikuttavat ympäristöön, ja pelin oleelliset osat ovat paikoillaan, vaikka ympäristön vapausasteita jotenkin rajoitettaisiinkin, esim. kentän kokoa tai pelaajien määrää muuttamalla.

Pelin opettamisesta teorisoidaan paljon, ja hyvää tarkoittavat ihmiset rakentavat joskus yliampuvia harjoitussysteemejä. Samaan aikaan toisaalla (Brasilia ja Serbia tulevat heti mieleen) tuotetaan huippupelaajia sillä, että moni pelaa ja kilpailee. Totuus lienee, että pienillä muutoksilla ja vaatimustason ylläpitämisellä peli pitää toistojen laadusta huolen. Harjoituksen rakennetta isompi huoli itselläni on kuitenkin kykymme intensiiviseen kilpailuun ja siihen valmentamiseen, päivästä toiseen. Spesifisyyttä noudattaen myös tunnetason tulisi nimittäin vastata mahdollisimman tarkasti kilpailun tulta.

Let the game do the teaching,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 2. Spesifi Tehtävä

30 Dec

Edellinen kirjoitus avasi sarjan harjoittelun laadusta ja ihmisen ominaisuuksista. Kävimme lyhyesti läpi sekä Määrätietoisen harjoittelun, että Pareton periaatteen ydinkohdat. Painotin viimeksi sitä, että DPF:n (Deliberate Practice Framework) hyödyllisin viesti liittyy keskeisten laatutekijöiden toteutumiseen yksittäisessä harjoituksessa. Ei siis tuntien laskemiseen tai erikoistumiseen, joihin julkisuus helposti kohdistuu. Tässä kirjoituksessa syvennymme ensimmäiseen näistä viidestä, eli:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

(Koottu teoksesta Peak, Ericsson & Pool, 2016, s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Harjoitteletko yleisesti vai harjoitteletko tarkasti?

Alat ja lajit eroavat siinä, kuinka varhain ja tiukasti harjoittelussa aletaan keskittyä yksityiskohtiin. Esimerkiksi musiikissa (mm. piano, viulu) spesifiin tehtävään kiinnitetään pitkien harjoitteluperinteiden ansiosta huomiota jo varhain. Samoin vaikkapa telinevoimistelussa edetään yksilön taidoissa systemaattisemmin, kuin joissakin joukkuepeleissä. Keskeiset syyt tähän lienevät urheilijoiden suuri lukumäärä suhteessa valmentajien määrään, sekä avoimia motorisia taitoja vaativat lajit, joissa tapahtuu paljon. Peliharjoitusta ei ole helppo kaventaa keskeyttämättä liikaa tai rikkomatta pelin luonnetta. Seurauksena huomiota on vaikea kohdentaa johonkin tarkasti määriteltyyn, jota haluaisimme kehittää. Ericsson itse kirjoittaa asiasta näin:

… it has always been surprising to me when I talk to full-time athletes and their coaches how many of them have never taken the time to identify those aspects of performance they would like to improve and then design training methods aimed specifically at those things. In reality, much of the training athletes do- especially athletes in team sports- is carried out in groups with no attempt to figure out what each individual should be focusing on.”

Peak (s. 248. Alleviivaus omani.)

Yksi joukkuepelien kiinnostavuutta lasten ja nuorten parissa lisäävä tekijä on niiden pelillinen, aivojen syviä leikkiratoja kutkuttava luonne. Arvokkaita asioita voidaan oppia kokeilemalla itse vähemmän strukturoidussa ympäristössä, joskaan oivaltaminen ei ole sama asia, kuin tietyn taidon syventäminen paremmaksi. Vapaa pelaaminen tai ”Deliberate Play” on joka tapauksessa kanadalaisen Jean Côtén tervetullut lisäys ”Deliberate Practice”– malliin etenkin nuoremmilla. Tästä huolimatta harjoittelun ajoittainen hidastaminen ja jonkin asian konkreettinen, vaivalloinen muuttaminen on kehittymisen edellytys. Vapaan tai vapaahkon pelaamisen lukuisat edut eivät siis poista Ericssonin mainitsemaa spesifin tehtävän pulmaa.

Illuusio hyvästä harjoituksesta

Kuinka tarkasti määritelty tehtävän sitten tulisi olla? Konkreettinen esimerkki havainnollistaa asiaa, joten kuvitellaan yleinen, 6v6 pelattava lentopalloharjoitus:

Urheilijoita on kentällä 12 kpl. Näiden huomio on tyypillisesti ainakin yhdessä asiassa, eli kunkin pallon voittamisessa. Palloralli päättyy, uusi alkaa, ja näin jatketaan kokonainen tunti. Jossain kohtaa valmentaja laittaa harjoituksen poikki ja vaatii vähemmän hyökkäysvirheitä. Jatketaan. Katsoja näkee harjoituksessa jo kaksi tavoitetta: voita pallo & ota vähemmän riskejä. Lisäksi vaaditaan myös keskittymistä, annetaan palautetta ja samat tilanteet toistuvat. Kentälliset ovat tasollisesti riittävät haastaakseen ja kehittääkseen toisiaan.”

On helppo olla vaikuttunut: vauhtia on paljon, ja kaikki viisi laatukriteeriä näyttävät toteutuvan. Silti kutsun tätä hyvän harjoituksen illuusioksi, sillä vaikka edellä kuvatulla on paikkansa ja arvonsa (etenkin kilpailun alla) se ei määräänsä enempää riitä kehittämään urheilijoita. Jos mikään ei muutu, suorituksesta toiseen, voi kyse olla kehitystä enemmän vain lajispesifistä, ylläpitävästä kuntoharjoittelusta. Minkä sitten pitäisi olla tarkempaa? Itseasiassa kaiken. Jokaisella 12 pelaajalla tulisi Määrätietoisessa harjoittelussa olla jokin tietty asia, jota he yrittävät parantaa. Esimerkissä valmentaja toki halusi vähentää hyökkäysvirheiden määrää, mutta se on useimpiin tilanteisiin liian pinnallinen, yleistason ohje. Ja vaikka osa tästä tapahtuukin vain keskittymällä paremmin, suuri osa hyökkäysvirheistä on seurausta ihan muusta.

Kun kierrän työssäni puhumassa tästä, painotan valmentajan substanssiosaamista. Koutsin on yksinkertaisesti kyettävä purkamaan osa-alue ydinkohtiin ja valitsemaan näistä se yksi ainoa asia, jonka muuttamiseen urheilija pyrkii. Hyökkäysesimerkissä tämä liittyisi paikkaan tai ”ikkunaan” josta pelaaja ponnistaa, eli etäisyyteen sivurajasta ja verkosta. Tai askelrytmiin, käsien käyttöön tai passitempoon. Osia on monia, mutta vaikuttavimmat syyt noudattavat aina samoja kaavoja. Meille on itsestäänselvää, että toisaalla ”vain” 30cm väärästä paikasta lähtevä suoritus tarkoittaa yliastuttua heittoa (keihäs), riman pudotusta (korkeushyppy) tai paitsiota (jalkapallo.) Toisaalla urheilija voi kuitenkin koko uransa olla puolikin metriä optimin vieressä ilman, että tähän puututaan. Jos asialla ei ole välittömiä seurauksia, emme välttämättä edes näe sitä. Emmekä etenkään, jos hän taidolla tai fyysisyydellä kompensoiden saa aikaan myös onnistumisia.

Valmentaja tehtävän valitsijana ja pelkistäjänä

Eräs Määrätietoisen harjoittelun korostamista asioista on osaava valmentaja. Jonkun on kyettävä tunnistamaan tärkein kehityskohde ja näkemään se suhteessa urheilijan koko uraan. Lisäksi on kyettävä pelkistämään opetustilanne niin, että muutos ylipäätään on mahdollinen. Pareton periaate vaikuttaa tehtävän valintaan, sillä jotkut asiat ovat tuloksellisesti aina muita merkittävämpiä. Moni osallistaa urheilijaa omien kehityskohteidensa valintaan- ja hyvä niin. Tämä tutkitusti lisää sisäistä motivaatiota. Olen kuitenkin itse aika tarkka siitä, että primääriasioita harjoitellaan aina, toiveista huolimatta. Jos haluat tuloksia, pitää tietää tarkkaan mihin keskittyä. Urheilija, etenkin nuori, voi haluta viedä eteenpäin jotakin mieluista, joka ei ole läheskään yhtä tärkeää hänen tulevaisuudelleen.

Täysi peli tuo ilon lisäksi suuren määrän ärsykkeitä ja hälinää. Siinä on vaikea keskittyä muuhun, kuin reagoimiseen ja kilpailemiseen. Meidän täytyykin tunnistaa ero siinä, kilpailemmeko nyt, vai opettelemmeko uutta taitoa. Täysi keskittyminen on yksi kehittymisen edellytys, samoin kuin maltti hidastaa silloin, kun jonkin fundamentin on muututtava. Toki tilannetta mutkistavat pelaajan taso, kognitiiviset kyvyt, ikä, oppimisen vaihe, ja niin edelleen. Toimivin ratkaisu olisi todennäköisesti ympäristön muokkaaminen tavoitteen saavuttamiseksi. (Hyökkäys pelkistetään pienryhmässä peruselementteihin, spesifisyyttä kuitenkaan rikkomatta. Pelaajia on nyt 3kpl, mutta valmentajan heitto tulee verkon yli, joku muu nostaa ja passari passaa. Tilanne voidaan kuvata ja toistaa riittävän monta kertaa ennen seuraavaa 6v6 harjoitusta, jossa pelaajalle annetaan vapautus virheistä kaikessa muussa, paitsi tässä tehtävässä. Ja jos hyppäät 3x putkeen liian kaukaa, pilli soi taas. Keskeytät, koska välität.)

Kaikelle on ikkuna

Pieni osa pelaajista tekee suurimman osan pisteistä ja maaleista. Näistä pisteistä ja maaleista suurin osa tapahtuu hyvin pienestä määrästä tilanteita tai paikkoja. Niidenkin pelaajien osa-alueista, jotka eivät yleensä tee pisteitä tai maaleja (mm. passari, libero, maalivahti) jotkut taidot ovat primäärejä. Jokaiselle pelipaikalle on jokaisessa lajissa kirjaimellisesti omat ikkunansa ja taitonsa, joissa voittajan täytyy olla muita parempi. Sitä mukaa, kun tieto on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös kyvyttömyytemme arvottaa näitä tehtäviä keskenään. Yritämme tyypillisesti tehdä vähän kaikkea. Spesifit tehtävät, joita esitämme urheilijoille eivät ole vain teknisiä tai taktisia. Tavoite voi olla myös henkinen, ryhmädynaaminen tai mikä vain. Ja lopulta niitä on vaikuttavuuteen nähden liikaa.

Vain harva osaa asettaa itselleen tehtäviä ja sitten ilman valmentajan ohjausta muuttaa suoritusta pelin sisällä. Jotkut osaavat, ja heitä kutsumme helposti lahjakkaiksi. Useimmat taidot ovat kuitenkin jokaisen, muutoin terveen ihmisen opittavissa. Pieni määrä ”alkuperäistä kykyä” ei siis voimakkaasti korreloi ”lopullisen kyvyn” kanssa, jos me valmentajat hoidamme välissä oman osamme. Teema liippaa läheltä myös keskustelua taitojen luonteesta yleisinä ja/tai spesifeinä. Palaamme siihenkin tuonnempana.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/initial-ability-vs-final-ability/

Onnellista Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Nuorimpien harjoittelusta, osa 1.

24 Feb

Kerran pari vuodessa viriää jollakin foorumilla keskustelu siitä, kuinka ihan pienten lasten tulisi harjoitella. Ylen sivuilla ilmestynyt artikkeli toi asian taas ajankohtaiseksi, joten tässä pieni kertaus sosiaaliseen mediaan jo kirjoittamistani ajatuksista. Itse ylen juttu löytyy täältä:

http://yle.fi/uutiset/treeneissa_mukavinta_on_kaikki/6493257

Tarina menee tiivistettynä näin: F-junioreiden harjoituksissa on kivintä kaikki. Kaikella tarkoitetaan monimuotoisuutta, hipasta kehonhallintaan ja tennispallon heittoon. Nuoret tykkäävät jokaisesta aktiviteetista, vanhempia on valmentajan tukena useita, ja harjoituksissa on vauhdikas ja hyvä ilmapiiri. Liitteenä on kuvia erilaisista harjoitteista, jotka kannattaa myös katsoa läpi. Onko jutussa kuvattu paras mahdollinen kasvamis- ja oppimisympäristö nuorelle urheilijalle? Mielestäni kyllä ja ei. Olin sekä iloinen, että pettynyt kuullessani jälleen tällaisista harjoituksista.

Toivon tätä lukevien valmentajien ymmärtävän, että heitä ei tässä kohtapuoliin kritisoida yksilöinä. Pettymykseni juontaa juurensa Suomessa hallitsevasta harjoittelukulttuurista ylipäätään, ja on meidän kaikkien tehtävä osallistua sen parantamiseen. Haluan lisäksi tuoda esille, että jokainen nuorten vetäjä on elintärkeä ja nauttii arvostustani. Kiitos siitä mitä teette. Jos kuitenkin haluamme kehittyä lajina ja valmentajina, muutoksia on tehtävä, vaikka kriittisen näkökulman esilletuominen onkin kiusallista. Aloitetaan, mutta otetaan ne positiiviset asiat ensin:

Iloinen seuraavista syistä:

Ympäristö vaikuttaa kaikin puolin positiiviselta ja kannustavalta. Meno on vauhdikasta, ja mielenkiinto liikuntaan säilyy. Lukuisia vanhempia on mukana toiminnassa, mikä on tärkeää sekä toiminnan ymmärtämisen kannalta, että ihan käytännön syistä. Apua tarvitaan aina. Lisäksi on tärkeää, että nuoret saadaan aikaisin mukaan liikuntaan ja seuraan, jolla on mahdollisuus iskostaa terveitä elämäntapoja koko eliniäksi. Nämä ovat asioita, joista kaikkien urheiluseurojen tulee olla ylpeitä. On hienoa, että vapaaehtoisin voimin saadaan aikaan tällaista iloa.

Ja pettynyt seuraavista:

Monipuoliseen liikuntaan suuntautuneita liikuntaleikkikouluja saa ja ehdottomasti pitääkin olla, mutta niitä tulee kutsua juuri leikkikouluiksi, ei lentopalloharjoituksiksi. Jutussa oli kyseessä juuri lentopalloseuran vetämä harjoitus, mutta sillä ei ollut mitään (tai hyvin vähän) tekemistä itse pelin kanssa. Reportterin mukaan joukkue kokoontuu kerran viikossa 1,5h ajaksi harjoittelemaan, ja tuona aikana tehdään kaikkea muuta kuin itse harrastetaan – ja opitaan- seuran ”omaa” lajia. Tämä ei ole vain harjoituksen nimestä johdettua semantiikkaa, vaan oikeasti iso ongelma suomalaisessa lentopallossa, joka ei sitä itse edes ongelmaksi tunnista.

Missä siis vika?

Monet meistä suorastaan suuttuvat jos nuoriin pelaajiin (n. 5-10 v.) kohdistetaan mitään muita toiveita, kuin että heidän liikuntansa on monipuolista ja kivaa. Ja jos asiaa tarkastellaan pintapuolisesti, niin mitään probleemaa ei näytä olevankaan. Kaksi tärkeintä asiaa oikeasti ovatkin, että (1.) nuoret liikkuvat monipuolisesti ja, (2.) heitä tuetaan. Tilanteen tekevät kuitenkin hankalaksi tällaisen lähestymisen mukanaan tuovat lieveilmiöt, jotka negatiivisesti vaikuttavat mm. seuraaviin, mielestäni melko tärkeisiin asioihin.

(1.) Nuorten kehittymiseen ja taitotasoon tässä ja nyt

Tiede tietää kertoa meille seuraavaa: Ihmisen taidot ovat hyvin spesifejä. Jos harjoittelet kuperkeikkoja, kehityt juuri kuperkeikoissa, eikä siitä ole juurikaan positiivista siirtovaikutusta vaikkapa hihalyöntiin ja hyppysyöttöön. Sama koskee hippaa, pallonheittoa, ja ranskan opiskelua. Jos ”lentopalloharjoituksissa” ei harjoitella lentopalloa kuin nimeksi, ei kyseinen joukkue oikeastaan ole lentopallojoukkue. Sitten mennään turnaukseen, ja kuten valmentajat tietävät, pelaaminen on alkuun todella vaikeaa. Pallorallit ovat lyhyitä, kosketuksia palloon vähän, ja harmistuneita nuoria paljon.

Joissakin maissa nuorimpien ikäluokkien sääntöjä on muutettu vähemmän lentopallomaisiksi (koppi sallitaan) helpottamaan kynnystä liittyä mukaan. Kyseessä on toki yksi vaikeimmista lajeista, mutta lopputulos on paradoksaalisen kehno. Ensin me aikuiset vedämme treenejä, jotka eivät muistuta itse peliä, ja sitten vielä muutamme pelisäännöt sellaisiksi, ettei pelikään enää muistuta itse peliä. Seuraavaan ikäluokkaan mennessä meillä onkin sitten joukko nuoria, jotka edelleen kokevat lentopallon hyvin hankalana.

Kehittymisen tunne, eli oivallus ”hei, minähän osaan” on perustavaa laatua ole inhimillinen tarve, niin lapsille kuin aikuisillekin. Sitä ei saada aikaan rimaa madaltamalla, vaan rohkaisemalla tekemään vaikeitakin asioita. Nuoret kyllä kehittyvät niissä aktiviteeteissa, joita he harjoituksissa tekevät, mutta aika harva saa hipasta tai törppöjen kierrosta elinikäistä harrastusta. Samalla mahdollisuus kokea onnistumisia ja kehittymistä myöhemmin itse lentopallossa heikkenee.

(2.) Harjoitusten laatuun ja pelaajamääriin myöhemmissä ikäluokissa

Paitsi että vanhempiin ikäluokkiin siirryttäessä taitotaso ei ole niin hyvä kuin se voisi olla, mukana on tuomisina myös tuttu toimintatapa. Tämä koskee sekä pelaajia, että valmentajia (eli vanhempia) jotka tavallisesti kulkevat yhtä matkaa F:istä alkaen. Taitojen lisäksi myös harjoitukset pysyvät pitkälti samanlaisina. Jos seuraa eri ikäluokkien tekemistä pienestä F-pojasta lukioikäiseen A-poikaan, kaikkien harjoituksissa on yksi yhteinen piirre: niissä pelataan vain vähän lentopalloa, mutta erilaisia oheisharjoitteita ja apuvälineitä on mukana yllinkyllin. Tiedämme jo harjoittelun spesifisyydestä, kuinka tämä kierre vaikuttaa taitojen kehittymiseen. On kuitenkin mainitsemisen arvoista, että moni lentopalloa harrastanut valitsee jonkin ikäluokan kätköistä omakseen jonkin toisen lajin, jossa kokee onnistuvansa. Nuoret rakastavat kilpailua ja pelaamista, ja jos näitä on tarjolla koripallossa, sählyssä tai jalkapallossa, ei ole mitään syytä olla siirtymättä sinne. Ei kukaan C-ikäinen enää halua kiertää renkaita tai tehdä viivajuoksuja, vaan pelata, pelata ja pelata.

Useimmiten käy niin, että lentopallo -siis itse peliväline- on kyllä mukana myöhemmissä harjoituksissa, mutta suljetut oheisharjoitteet apuvälineineen (pöydät, typpynarut, matot, tennispallot) ovat ja pysyvät, jäänteenä alkuajoista, jolloin ne olivat harjoituksen koko kuva. Harjoituksesta ei tule pelinomaista sillä sekunnilla kun lentopallo tulee mukaan, vaan silloin kun liikkeet ja ajoitukset vastaavat täysin itse otteluissa vastaantulevia tilanteita.

Sain pari vuotta sitten raivarin lukiessani yhtä kuuluisimmasta suomalaisista nuorten valmentajille suunnatuista kirjoista. Oppineet alojensa tohtorithan sen olivat kirjoittaneet- ja lentopallon kohdalla muistutettiin suurimpiirtein näin ”pelkkä jonossa pallotteleminen ei ole nuorelle riittävän motivoivaa ja kehittävää toimintaa- siksi on syytä harrastaa muita, motoriikkaa monipuolisemmin kehittäviä lajeja.” Puurot ja vellit olivat menneet niin lahjakkaasti sekaisin, että valmentajaa kehotettiin muiden, erilaisten oheisharjoitteiden pariin sen sijaan, että ymmärrettäisiin kuinka uskomattoman monipuolinen laji lentopallo itsessään on, jos sitä pelattaisiin alusta asti. (Tiedän kyllä, että F- ja E- ikäisille pelaaminen vaikeaa, mutta on tapoja auttaa heitä. Palaamme niihin tuonnempana.)

(3.) Lajikulttuuriin ja suomalaiseen kilpailukykyyn maailmalla

Itse ymmärrän lajikulttuurin ”urheiluyhteisön omaksi toimintatavaksi, lajin arvostamiseksi ja siitä koetuksi ammattiylpeydeksi (vaikkei se oma ammatti olisikaan).” En siis tarkoita tällä pelkästään suuria fanilaumoja tai arvokisamitaleja, vaan rakkautta lajiin, aitoa halua kehittää omaa toimintaa, sekä iloa siitä, että olemme saaneet aikaan positiivisia asioita. Vaikka suomalaisen lentopallon lajikulttuuri on hajanainen, ja sitä yhdistää suuri oheisharjoitteiden käyttö. On vaikeaa olla vakavasti otettava lajiyhteisö, jos edes viikon ainoaa omalle lajille varattua 1,5h ei päätetä käyttää oman lajin parissa. Silti tämä koskee suurta osaa nuorimpien juniorien joukkueista, jotka toimivat pääasiassa leikkikouluina. (Loimaan Nilan Bisonsin Aleksi Valavuori totesi samankaltaisesti, tosin hieman eri yhteydessä: ”Urheilukulttuuri ei synny menestyksestä. Urheilukulttuuri syntyy arvostuksesta omaa toimintaamme kohtaan. ”)

Kansainvälisestä kilpailukyvystä puhuminen nuorten yhteydessä saa usein aikaan negatiivisen reaktion, joka on pitkälti ihan oikeutettu. Menestyminen ei saa olla suurin -jos sitten minkäänlainen- arvo nuorimpien junioirien toiminnassa, eikä kukaan pikkujunnujen vetäjä toivottavasti ajattelekaan tekevänsä joukkueestaan kahtatoista sammelvuota. Nuorten tulee itse saada päättää kuinka tosissaan he pelaavat, mutta meillä aikuisilla on suuri vastuu valmistaa heidät tuleviin haasteisiinsa- olivatpa ne millä alalla tahansa.

Vastuumme ei rajoitu pelkkään vauhdin ylläpitoon ja kannustamiseen, vaan meidän velvollisuutemme- suomalaisen lentopallokulttuurin edustajina- on opettaa nuoret tuntemaan tämä upea laji- siis itse peli- läpikotaisin. Kun aika sitten koittaa, he voivat itse tehdä omat valintansa tietoisina siitä, mitä lentopallo todellisuudessa voi tarjota muihin lajeihin verrattuna.

Koko blogi on käsitellyt sitä miksi nuorimpien lasten harjoittelulla on kauaskantoisia seurauksia. Tänne asti päässeellä lukijalla- etenkin valmentajalla- on nyt varmasti mielessään koko joukko kysymyksiä siitä miten esim. F-, E-, ja D-ikäisille voisi tehokkaasti opettaa lentopalloa, ihan konkreettisella tasolla. Palaan tähän aiheeseen heti seuraavassa kirjoituksessa. Perimmäiset aikomuksemme ovat hyviä, ja paljon hyvää olemme jo tehneetkin. Katsotaan viikon päästä, kuinka paljon parempaan me vielä pystymme.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com