Tag Archives: Luka Slabe

Olympiaunelmia

30 Aug

Historian kenties odotetuimmat Olympiakisat saatiin Tokiossa päätökseen. Paralympialaiset vielä toki jatkuvat, mutta vettä on jo virrannut riittävästi pienelle yhteenvedolle. Yksi postaus ei luonnollisesti riitä kattamaan kunnolla edes yhtä lajia, koko kisoista puhumattakaan, mutta jotakin mielekästä rupeamasta voi lyhyestikin sanoa.

Olympialaiset ovat, näin uskon, edelleen relevantti ja ihmiskunnalle tärkeä tapahtuma. Turneen koosta ja kustannuksista voidaan ja pitää keskustella, mutta mitä itse ilmiöön tulee, luulen meidän olevan paljon köyhempiä ilman sitä.  Kyseessä on tarunhohtoinen tapahtuma ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin se on hyvin pitkäaikainen ja tunnettu traditio. Toiseksi neljän vuoden sykli tekee siitä, Tuomas Sammelvuota jo tässä lainaten, useimmille ihmisille ”kerran elämässä” kokemuksen. Jos jokin asia on sekä kaikkien tuntema, että samalla harvinainen, ei Olympialaisten ympärillä lakkaamatta pyörivä huomio ole ihme. Alla joitakin ajatuksia kisojen tunteista, ja vähän tuloksistakin.

Iloa, uhrauksia ja pettymyksiä

Moni nuori urheilija haluaa lapsesta saakka päästä kisoihin, ja useimmat tulevat haaveessaan pettymään. Osa heistä elää kisaunelmansa toteen myöhemmin jossakin toisessa roolissa, mutta enemmistölle kisat ovat katsomiskokemus. Mitä pettymyksiin tulee, tekee luonnollisesti erityisen kipeää jäädä kisoista rannalle viimeisten joukossa. Tokion kipeimpiä hetkiä olivat varmasti ne, kun osa urheilijoista sai positiivisen koronatestin ennen kuin edes päästiin tositoimeen. Yksi heistä oli nyt 29-vuotias havaijilainen Taylor Crabb, jonka Outrigger Canoe Club-seurajoukkueessa yhtenä kaukaisena (2007) kesänä sattumalta valmentelin. Huippulentopalloilijaksi alimittainen Crabb raivasi beach volleyssa tiensä valtavalla työllä kisoihin, vierellään peräti 45-vuotias veteraani Jake Gibb. Kun tippumisen jälkeen paikkaajaksi vielä saapui oma lapsuuden ystävä Tri Bourne samoilta saarilta, oli tunneskaala varmasti melkoinen. Mitaliakin enemmän nelinkertainen olympiakävijä Gibb olisi halunnut halusi vain kokea kisat Taylorin kanssa, mutta tämä ei näemme ollut korteissa, eikä toista mahdollisuutta samaan elämässä enää tule.

https://olympics.com/en/news/jake-gibb-exclusive-cancer-beach-volleyball-longevity

Niistäkin urheilijoista, jotka kisoihin asti pääsevät, noin kolmannes suorittaa alle tasonsa, ja varmasti vielä useampi jää omista tavoitteistaan. Surun kyyneleet ovat haastatteluissa tuttu näky, ja kuten rautainen Mira Potkonen osoitti, todellisen mestarin omat standardit ovat mitaleitakin ylempänä. Havahdun aina uudelleen myös siihen, kuinka monella nämä standardit menevät kaiken muun edelle elämässä, ja kuinka kova tämä, monesti useamman olympiadin matka ensimmäisiin kisoihin itseasiassa on. Toinen yhdysvaltalainen, Tokioon pelinsä lopettava beach-legenda tiivisti omat ajatuksensa uhrauksesta näin:

“I’ve missed like a year and a half of my kids’ life. That’s time I’ll never get back.” –Phil Dalhausser

https://sports.yahoo.com/four-time-olympian-2008-gold-medalist-phil-dalhausser-retires-from-beach-volleyball-123232608.html

Tällaista taustaa vasten moni kysyy itseltään myös kysymyksen, onko uhraus sen arvoinen, tai jos nyt on, ajatteleeko asiasta 70-vuotiaana toisella tavalla. Vain aika kertoo, mutta jo valintojensa perusteella olympiaunelmaa realistisesti tavoittelevat ihmiset ovat arvoiltaan usein varsin erilaisia tavan tallaajiin verrattuna. Ja oli miten oli, tällaisia tarinoita on lähes yhtä paljon kuin kisoissa on urheilijoita. Huipulle pyrkiminen vaatii paljon enemmän, kuin mitä joskus annamme näille urheilijoille -ja valmentajille- krediittiä. (Saksalaistutkimuksen mukaan sikäläiset olympiakävijät muuten myös kuolevat nuorempana, mutta tämän löydöksen haluan kyllä nähdä validoituna muissakin maissa. Kts.  Thieme, 2020).

Suomen joukkue kokonaisuudessaan onnistui ennakkoasetelmin nähden varsin hyvin. Useita henkilökohtaisia ennätyksiä, Suomen ennätyksiä, sekä parannus Rion kisoihin mitali/pistesija osastollakin. Tärkeintä ainakin itselleni oli kuitenkin se, että Suomen joukkueesta huomattavasti useampi kilpaili oman suoritustasonsa ylärajalla, ja tavallista harvempi jäi omasta tasostaan. Joukkueesta välittyi kotikatsomoon asti ilo, luottamus ja yhtenäisyys. Hatunnosto siis Suomen joukkueelle ja myös sille Huippu-urheiluyksikön väelle, joka logistiikan lisäksi on satsannut paljon nimenomaan joukkuehenkeen. Runsaampi mitalisaalis vaatii parempia edellytyksiä urheilulle Suomessa, mutta muutosta siihen suuntaan tapahtuu koko ajan. Silti hyviä ja sivuuttamattomia kysymyksiä ovat kooltaan samankaltaisten maiden (mm. Balkanin maat, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti, jne) paljon paremmat mitalisaaliit.

Joukkuepelit Olympialaisissa

Suomalaiset joukkuepelit tekevät kansainvälisestikin arvostettua ja laadukasta duunia, mutta saatan silti pirauttaa Ranskan kollegalle ja kysyä mitenkäs ne kisat nyt omasta mielestä menikään. Pariisin 2024 satsaukset näkyvät toki, mutta ihan tyhjästä ei rahallakaan rakenneta viittä mitalia pelkästään palloilusta! Yhteensä siis 3 kultaa (M lentopallo, M & N käsipallo), 1 hopea (M koripallo) ja 1 pronssi (N koripallo), eikä tuo Ranskan jalkapallokaan globaalisti ihan huono ole… Samaten Suomen kokoisen Serbian yhdeksästä mitalista peräti kolme tuli palloilusta, vaikkei maa -hallitseva Euroopan mestari- edes päässyt esim. miesten lentopallon turnaukseen mukaan. Eurooppa on, kuten monesti todettu, perin pyttymäinen maanosa karsintoja ajatellen.

Henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista matseista jäi kuitenkin pelaamatta, kun Ranska viime hetken pelastuksen turvin löi Slovenian yhdellä pisteellä (90-89) miesten koripallon välierässä. Vaikka jenkit ovatkin hallinneet olympiakorista jo vuosia, olisi Slovenia-USA monestakin syystä ollut eeppinen David-Goljat päätös turnaukselle. Vaikka luvut ovat muutaman vuoden takaisia (ja naiset vähemmistönä sisällytetty molempiin), on Slovenian 11 000 harrastajaa vain noin tuhannesosa Yhdysvaltojen n. 10 miljoonan organisoidussa toiminnassa mukana olevasta pelaajapoolista. Slovenian olympiajoukkueen vanha slogan ei voisi olla kuvaavampi: ”Pravijo, da nas je malo. Dovolj za vrh!” (”Sanovat, että meitä on vähän. Riittävästi huipulle kuitenkin!”) Kilpaurheilussa ei välttämättä tarvita valtaisia harrastajamääriä, mutta riittävästi heitä, jotka ovat valmiita maksamaan menestyksen hinnan… Slovenian onneksi Luka Slabe, tuo pieni suuri balkanilainen, toi USA:n lentopallonaisten apuvalmentajana maalleen pienen palasen tuosta koriksen tavoittelemasta kullasta.

Olympialentopallo

Lentiksestä voi hyvällä syyllä sanoa muutaman sanasen lisääkin. Ensinnäkin -ja tietysti parin muun palloilun ohella- olympialaiset ovat suurinta, mitä lajista löytyy. Arvostus ja kilpailu ovat sitä myöten valtaisia ja vaikka lajin jättiläiset ovat perinteisesti hallinneet mitalitaulukkoa, saatiin tänä vuonna sinnekin piristävää vaihtelua. Toiseksi, tuttujen edesottamuksia seuraa aina tarkimmin. Luka ja Tuomas kasvoivat molemmat Karch Kiralyn sekä Losin ja Soulin kisojen inspiroimina kohti omaa olympiaunelmaansa. Slabe oli nyt idolinsa rinnalla voittamassa jenkkien historiallista (ja pitkään ilmassa roikkunutta) ensimmäistä naisten kultaa ja Marv Dunphy sai samassa staffissa (kahdeksansissa kisoissaan) nähdä entisen pelaajansa vievän kirkkaimman mitalin myös päävalmentajana.

Sammelvuo taas kipparoi, vähintään yhtä historiallisesti, joukkueensa mitaleille ensimmäisenä suomalaisena palloiluvalmentajana kautta aikojen. Luulen, että hän aikanaan saa seuraa tähän harvaan joukkoon, mutta sitä saadaan toki jokunen vuosi odottaa. Suomalaisessa mediassa ”Köpin” tarina on ollut laajasti esillä, eikä sitä ole tässä tarpeen sellaisenaan toistaa. Itänaapuri on neljissä edellisissä kisoissa ollut kaikissa neljän parhaan joukossa, joten sinällään menestystä osasi odottaa. Sen kuitenkin laji-ihmisenä tässä vielä totean, että Venäjä oli myös ilman muuta yksi kisojen parhaiten valmennettuja joukkueita. Itselleni hienointa tässä oli kuitenkin se, että Köpi uskalsi valita kisoihin nimenomaan parhaan joukkueen, eikä vain parhaita yksilöitä, joita suurmaassa olisi piisannut. Lisäksi joukkue valmentajansa näköisesti pelasi enimmäkseen rohkeaa ja iloista joukkuepeliä. Henrik Dettmann totesi tästä taannoin, että valmentajan suurin kohteliaisuus on pelirohkea joukkue, sillä silloin koutsi ei ainakaan ole onnistunut rajoittamaan urheilijoitaan. Touché.

Ja lopulta, onhan tuota hienoa mitalia paljon mystisempi asia edelleen se, että suomalainen ylipäätään valmentaa yhtä globaalilajin jättiläisistä. Sammelvuon parhaat avut – ihmisten kanssa toimeen tuleminen, kielitaito ja kunnioituksen ansaitseminen- ovat varsin kaukana siitä taktiikan, tilastojen ja videoiden kuplasta, jossa niin monet lentopallovalmentajat elävät ja johon heitä on koulutuksin valmistettu. On itsestään selvää, että jokaisella maalla on nykyisin riittävän hyvä game plan ja kaikki muu tarvittava. Mutta kuka osaa toteuttaa suunnitelmaa ja kykenee säätelemään omiensa tunnetilaa tämän saavuttamiseksi? Tähän ekologiseen lokeroon Köpi on minusta kyennyt lentopallossa raivaamaan tiensä. En muuten myöskään näe tässä mitään suurta kulttuurin muutosta tai vastaavaa. Ihmisten kanssa oleminen on nyt se juttu, mutta toisaalta se on aina ollutkin se juttu.

Vaikka toisen suomalaisen tappio tuntuu aina jossain määrin myös omalta, oli hienoa joka tapauksessa nähdä vähän vaihtelua tuttuun mitalikuvioon. Jos minulle olisi ennen turnausta kerrottu, että miesten lentopallossa tyystin ilman mitalia jää nelikko Brasilia, USA, Puola ja Italia, enpä tuota olisi uskonut. Argentiinan pronssi osoitti, että mitalikantaan voi yltää myös taitava ja sitoutunut joukkue, vaikka se ei olisi kaikilta osin aivan yhtä fyysinen. Tämä on kotimaisittain motivoiva näyttö. Vaikka Suomen miehet eivät lopulta olleetkaan tosi lähellä kisapaikkaa, pidän tätä edelleen mahdollisena unelma.

Syksy on parasta aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Tags: , , , , , , , , , , ,

Pienen Maan Suuret Pelaajat

30 Sep

Serbia kaatoi lentopallon 2019 EM-finaalissa Slovenian. Näin se pokkasi jo toisen EM-kullan tälle syksylle, naisten voitettua aikaisemmin omansa. Serbia on pieni ja menestyksekäs palloilumaa, mutta ainakin siellä on kokoon nähdän valtavasti pelaajia. Slovenia on puolestaan isompi mysteeri. Maa on myös pieni, mutta kun siellä ei edes ole harrastajia. Vain rapiat 1900 rekisteröityä poika- ja miespelaajaa erittäin kilpaillussa lajissa, jossa sillä on nyt kaksi EM-hopeaa neljän vuoden sisään.

Millä ihmeellä se nämä tulokset tulokset tekee? Luonnollisesti sukupolvi fyysisiä ja taitavia pelaajia on perusedellytys. On toinen hyvä kysymys, mistä he oikein ovat tulleet. Sloveenit eivät itse tiedä vastausta tähän, eikä mitään varsinaista järjestelmää ole. Asiaa mutkistaa entisestään se, että vaikka heillä on kourallinen huippupelaajia, niin on niitä muillakin Euroopan top 10 mailla. Kaikki näistä eivät silti voita mitaleja. Mitä sitten kertoo historia?

”Enkrat se nam bo”

Oli kuuma heinäkuinen ilta Mariborissa kesällä 2014. Pukukopissa istui pettynyt joukkue ja harva jaksoi nostaa katsetta lattiasta. Slovenia oli ennakkosuosikkina hävinnyt silloisen Euroopan Liigan välierän Kreikalle. Toiveet Maailman Liigaan noususta olivat haihtuneet ja tunnelma sen mukainen. Liiton puheenjohtaja Metod Ropret oli tolkun mies, ja puhui kannustavasti. ”Kerran se meille vielä kääntyy”, oli viesti joukkueelle. Jokainen tiesi, millainen potentiaali neljän seinän sisällä istui. Mutta realisoituisiko se koskaan? Liiton ja pelaajien välit olivat, kuten monissa muissakin balkanin maissa, kauniisti sanottuna viileät.

Sporttia kaaoksessa

Olin tuolla hetkellä valmentanut Sloveniassa jo tovin (2013-14.) Kaikeinlaista oli tullut nähtyä, sillä vaikka maa itsessään oli hieno, joka viikko oli joku hässäkkä päällä. Syksyn 2013 EM-kisoissa Slovenia voitti alkulohkossa heti Serbian, mutta hävisi äärimmäisen niukasti sekä Hollannille, että Suomelle ja jäi lohkoon. Maan parasta seuraa ACH Ljubljanaa ja maajoukkuetta valmensi nuo vuodet nuori sloveeni Luka Slabe. Tunsimme Lukan kanssa USA:n vuosilta, ja näimme pelin samalla tavalla. Jenkit tuppasivat sanoa, että ”coaching is always hard” ja kun asiat olivat oikein työläitä, ”we are moving big rocks.”

Kauden aikana kivet kuitenkin tuntuivat planeetoilta. ACH menetti suurimman tukijansa samaan aikaan, kun maan lupaavin sukupolvi (jonka runko pelasi siis kaikki nämä ’13, ’15, ’17 ja ’19 EM-kisat) oli juuri lähtenyt ulkomaille. Ponnahduslautana toimineen seuran rahat olivat nyt loppu ja yhden sponsorin pääjehu peräti etsintäkuulutettu. Menetimme joulutauolla kaksi parasta pelaajaa, palkat olivat osalla puoli vuotta myöhässä ja putosimme cupista. Tunnelma oli perin stressaava. Kausi päättyi kuitenkin mestaruuteen, ja maajoukkue odotti meitä.

Slovenian joukkue koostui puoliksi Ljubljanan miehistä, joten heidän kanssaan työtä oli alla jo 1-2 kautta. Aloituskokoonpanon pelaajat tulivat kuitenkin kovista Italian, Turkin ja Puolan liigoista. Urnaut, Pajenk, Gasparini, Čebulj, Vinčić, Šket ja muut saapuivat vähän ennen EM-karsintaa. Voitimme Latvian ja Makedonian vieraissa, mutta hävisimme Puolalle. Käytännön asiat tökkivät, ja serbialainen valmennuskulttuuri törmäili uusien ajatusten kanssa. Ja kuin kruununa kakun päälle, yksi avainpelaajista ilmoitti lähtevänsä kaverinsa häihin Serbiaan päivää ennen, kun kohtaisimme Puolan uudelleen kotona Stožicessa.

Lohkosta ykkönen etenisi suoraan kisoihin ja kakkonen jatkokarsintaan, mutta kyse oli tietenkin enemmästä kuin tuloksesta. Eihän kukaan pystyisi kunnioittamaan yritystä, jossa sitoutumisen taso oli tämä. Pienen maan maajoukkueen valmentaminen on todellista taiteilua, sillä seuroista poikeiten vain hyvin pieni määrä voi edustaa maata tai voittaa sille pelejä. Tarvitaan kovaa panosta ihmisiltä, joille ei ole varaa maksaa, joten pelaajat tietävät myös valtansa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Istuimme M Hotel Ljubljanan terassilla ja Luka yritti puhua kaveriin järkeä. Keskustelu ei ollut pahansuopa, ja kaikki tiesivät panokset. ”Jos lähdet, meidän on valitettavasti pakko poistaa sinut listoilta. Ymmärrätkö?” Vastaus tuli silmää räpäyttämättä. ”Lähden silti.”

Uskomatonta kyllä voitimme Puolan seuraavana päivänä, mutta jäimme eräsuhteella lohkon kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Pari kuukautta myöhemmin Puola voitti samalla joukkueella maailmanmestaruuden. Meidän tahti oli vähemmän hohdokas. Ennen kuin kesä oli ohi, yhteensä kolme pelaajaa oltiin poistettu joukkueesta liittyen erinäisiin selkkauksiin. Tämä kertoo jotakin siitä kovuudesta ja mielentilasta, millä operoitiin: Välillä kukaan ei ollut valmis tinkimään omastaan tai ajatuksistaan piirun vertaa. Kova oli kuitenkin Lukakin. Kerta toisensa jälkeen hän yritti tehdä sen, mikä joukkueelle oli parhaaksi. Pian oltiin ensimmäistä kertaa kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki parhaat eivät enää edustaneet maataan. Kukaan ei olisi osannut ennustaa, että vain vuosi tuon myllerryksen jälkeen Slovenia juhlisi ensimmäistä EM-hopeaa.

Arvokisamitali on aina pitkän aikavälin tulos, ja pelaajat pisimpään mukana olleita tekijöitä. Kunnia kuuluu heille. Sanoisin kuitenkin, että ilman kahta kriittistä asiaa Slovenia ei olisi voittanut mitalia 2015. Ensimmäinen näistä oli Slaben uskallus näyttää ovea niille, jotka eivät vielä olleet täysin sitoutuneita. Ensimmäistä kertaa raja oli todellinen, ja kaikki näkivät, mitä seurasi jos emme olleet all-in. Kun Andrea Gianin aika koitti, oli jälleennäkeminen todellinen mahdollisuus. Kitkat sisällä eivät poistuneet mihinkään, mutta hioutuneet särmät mahdollistivat riittävän yhtenäisyyden.

Toinen tekijä liittyi avainpelaajien uskomuksiin siitä, keitä he olivat. Joukkueessa eli jo ennen Lukan aikaa idea siitä, että Sloveniaan tarvittiin todellinen huippuvalmentaja, koska pelaajat olivat niin hyviä. Porukkaan oli valikoitunut ydinryhmä, jossa yksinkertaisesti uskottiin omiin kykyihin paljon enemmän, kuin mitä siihen asti oltiin voitettu. Riittävän moni ehkä ajatteli, että heitä johtamaan tarvittiin joku, joka tiesi mitä voittaminen on. Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari, ja vieläpä italialainen maailmanmestari.”Meitä valmentaa voittaja, olemme voittajia.” Serbian ja Italian välissä lentopalloileva Slovenia oli jo pitkään läheltä nähnyt muiden riemua.

”V Stožicah!”

Mikä sitten toi maalle toisen mitalin näissä 2019 kotikisoissa? Vaikea sanoa, mutta ehkä juuri ”koti.” Joskus asioita, joita et uskoisi tapahtuvan, yksinkertaisesti tapahtuu, jos tietty perusta vain antaa niille mahdollisuuden nousta esiin. Yllättävä menestys valaisee myös tuloksen monisyistä luonnetta joukkuepeleissä:

”… it was crucial that the Americans were underdogs- that Lezak could swim to win, but wouldn’t be faulted if he lost, and how this altered his body’s physiology. The roaring crowd contributed. … To win it was essential Lezak believed he had a chance … there were biological factors in Lezak that made this moment possible … the gene variation he likely carries that enables him to perform better under intense pressure … Then there were team effects.” –Ashley Merryman & Po Bronson (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2014, s.16-17, alleviivaus omani.)

Kun Gasparini löi viimeisen pallon Venäjän kenttään 2019 puolivälierässä, olin yhtä puulla päähän lyöty, kuin kaikki muutkin. Matkalla tähän toiseen sensaatioon Slovenia kompuroi lohkossa, mutta kun pudotuspelit alkoivat, Arena Stožice veti odottamatta 12 000 ihmistä lehtereille. Ja sitten ukot mätkivät peräkanaa tatamiin Bulgarian, Venäjän, ja Puolan- ja kaikki puhtailla kolmen pisteen voitoilla. Todennäköisyys tällaiseen värisuoraan on häviävän pieni kenelle tahansa. Ehkä tässä on myös taas opittavaa näistä Balkanin joukkueista. He eivät ehkä itsekään tiedä, mistä se menestys tulee, mutta heitä ei haittaa, että vastassa on maailman kovin. Päinvastoin. Niin hullua kuin se onkin, Slovenialla oli henkinen yliote sekä Venäjää (hallitseva Euroopan mestari), että Puolaa (hallitseva kaksinkertainen maailmanmestari) vastaan. Ainoastaan Serbiaa vastaan Ranskassa pelattu finaali oli pannukakku. Kotikenttä ja sen tunteet olivat jääneet jo taa.

Näin pelaajia edellisen kerran kesällä 2018, kun Suomen naiset valmistautuivat Mariborissa EM-karsintoihin. Slovenia oli matkalla MM-kisoihin ja vaihdoimme hotellissa kuulumisia. Hoitohuone oli täynnä, kunnes joku ilmestyi ovelle ja huikkasi, että ”Antakaa niiden hoitojen olla. Me mennään nyt kaljalle!” Ja siinä samassa he menivät, koko konkkaronkka. Naurahdin ja panin merkille, että arki piti sisällään samaa sekamelskaa, kuin viisi vuotta aikaisemminkin. Tasaisuus ei ole koskaan ollut sloveenien vahvuus. Edelleen heidän pelinsä oli ajoittain myös finaalissa yhtä kuritonta, kuin lihashuolto tuona iltana.

On aikamoinen paradoksi sovittaa täkäläinen tapa olla siihen, että valmennus kaikkialla tähtää kurinalaisuuteen ja kehitykseen. Voi kuitenkin olla, että yksi syy Slovenian menestykseen on juuri jatkuva, sopiva kaaos. Mukavuudenhaluinen ei nimittäin pääse heillä yhtään minnekään. Jokainen askel eteenpäin on niin ison työn tulos, että jäljelle jäävät vain sitä raivoisasti haluavat. Hattua nostan heille kuitenkin isosti. Sitä taas en tiedä, kuinka tällainen menestystekijä tuodaan meille Suomeen.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell.… Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

” A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , , ,