Toivon kirjoituksen löytävän lukijan terveenä näinä poikkeuksellisina aikoina. Jokainen kriisi on kuitenkin myös mahdollisuus, ja jos aikaa on käsissä hetkellisesti enemmän, voimme investoida sitä halutulla tavalla. Jatkammekin sarjaa harjoittelun laadusta, jotta saha olisi terävä arkityön taas koittaessa.
Jokainen valmentaja tietää keskittymisen tärkeyden ja useimmat puhuvat aiheesta myös urheilijoilleen. Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä keskittyminen on spesiaalitapaus: se ei ole vain kriteeri, vaan myös metataito itsessään. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta enemmän suhteessa hyvinvointiin, kuin kehittymiseen. Olympiakomiteassa etsimme myös asioita, joilla Suomi voisi saavuttaa kilpailuetuja. Kriteereistä keskittyminen on neljäs, ja mielessäni yksi ehdokas tällaiseksi:
- Spesifi tehtävä / tavoite
- Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
- Riittävä haaste tai vaatimustaso
- Täysi keskittyminen tehtävään
- Toistaminen
– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)
Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ponnistelu tai ”vaikeus” ei liity vain kunkin tehtävän haasteeseen. Osa hankaluutta, jos niin voi sanoa, on myös kyky keskittyä riittävän kärsivällisesti. Keskittymisen kauneus on kuitenkin siinä, että saamme oikeasti parempia tuloksia lyhyemmässä ajassa. Kenenkään reservit eivät sitä paitsi kestä loputtomiin: noin neljä tuntia näyttäisi myös Ericssonin mukaan olevan lähellä laadukkaan treenin vuorokausimaksimia. Useimmat tosin jäävät reilusti tämän alle (kunnes harjoittelun sietokyky ja taito vähitellen karttuvat.)
Mitä keskittyminen on ja miksi se on tärkeää?
Läsnäolo, keskittyminen ja huomiokyky ovat arkikielessä miltei synonyymejä. Tosiasiassa ihmisen tietoisuus kattaa koko joukon erilaisia tiloja ja fokuksen tasoja, mutta pelkistämme aihetta taas jutun tarpeisiin. Puhumme tässä nimenomaan huomion vapaaehtoisesta kiinnittämisestä yksittäiseen kohteeseen. Tiedämme arjen kokemuksesta, ettei mieli pitkään pysy samassa paikassa, ja tähän on tietysti syynsä: selviytymisen näkökulmasta on ollut tärkeämpää antaa huomion vaeltaa eri kohteissa yhden sijaan. Aivot toki ovat aina töissä ilman tietoista ohjaustakin, mutta enimmäkseen tavalla, joka ei kuluta turhaa energiaa. Neurotieteessä toiminnon biologista pohjaa kutsutaan nimellä default mode network (DMN.)
https://www.themeditationblog.com/the-brains-default-mode-network-what-does-it-mean-to-us/+-
Kyseinen aivojen ”perusmoodi” on kuluneiden n. 10v. aikana saanut osakseen enemmän ja enemmän tutkimushuomiota ja sen roolista myös kiistellään yhä. Pääosan ajasta ja ilman erillistä ohjausta DMN kuitenkin puuhaa juuri sitä, mitä olettaa saattaa: se murehtii mennyttä ja tulevaa ja etenkin sitä, mitä minulle itselleni kuuluu. Vastaavasti DMN on pääosin passiivinen silloin, kun olemme tiukasti keskittyneitä johonkin yhteen asiaan. Ei siis ole sattumaa, että kehittymisen ohella myös optimaalisen flow- kokemuksen edellytys on tehtävään uppoutuminen. (Huomiota ei tällöin riitä negatiivisiin ajatuksiinkaan.)
Useimmat eivät kuitenkaan eläessään saa opastusta keskittymiseen, vaan sitä vain peräänkuulutetaan kunkin tehtävän kohdalla. Näin ollen riippuu pitkälti tehtävästä, olemmeko riittävän kiinnostuneita sen eteen ponnistelemaan. Tämä on sääli, sillä kyse on taidon kehittymisen kannalta niin keskeisestä asiasta:
” Neuroplasticity, the strengthening old brain circuits and building of new ones for a skill we are practicing, requires our paying attention: When practice occurs when we are focusing elsewhere, the brain does not wire the relevant circuitry for that particular routine.”
– Focus: The Hidden Driver of Excellence (Goleman, 2013, s. 164, alleviivaus omani)
Lapsuuden kriittisten kausien aikana aivot voivat oppivat asioita vain altistumalla ärsykkeille. Niiden jälkeenkin voimme kuitenkin oppia, mutta yhdellä edellytyksellä: tarvitsemme ponnistelua ja huomion valittua suuntaamista. Nykyisin neuroplastisuus -eli aivojen kyky muovautua ja oppia uutta halki elämän- on uskoakseni verrattain hyvin tunnettu käsite, mutta huomiokyky osana sitä ei ehkä ole. Toistankin siksi: Jos emme keskity käsillä olevaan tehtävään, aivot eivät myöskään piuhoita hermoratoja kyseistä tehtävää varten. Tämän tiedon myötä myös ”lahjakkaat” urheilijat näyttäytyvät taas uudessa valossa. Kaksi yksilöä voi tehdä tismalleen samannäköisiä suorituksia, mutta toinen heistä kehittyy ja toinen ei. Selvimmät tapaukset koutsi saa kiinni haaveilemasta, mutta on myös heitä, jotka todella näyttävät tekevän hyvää työtä. Todellisuudessa heitä kuitenkin ohjaa automaatio, ajatusten ollessa toisaalla. (Tästä lisää alla.)
Hyvät uutiset ovat, että huomion (eng. attention) harjoittaminen vaikuttaa olevan melko universaali mahdollisuus. Tiedämme pitkäaikaistutkimuksista, että kyky kontrolloida impulsseja lapsena on yhteydessä elämän laatuun aikuisena. Tällä on yhteys huomiokykyyn, ja molemmilla vaikuttaisi olevan yhteys myös Big Five- mallin luonteenpiirteistä tunnollisuuteen, joka näistä viidestä toistaiseksi heikoimmin tunnetaan. Joka tapauksessa Carl McGownin vanha mantra ”initial ability does not highly correlate with final ability” vaikuttaa pitävän paikkansa myös keskittymisen osalta. Jotkut ovat alussa parempia kuin toiset, mutta harjoituksen myötä kehityt keskittymään tehtävään, ja tästä kyvystä on siirtovaikutusta toisiin tehtäviin.
Automaatiosta epämukavuuteen
” The performance of motor skills seems to be more effective if one focuses on the effects one’s movements have on the environment rather than the movements themselves. The results … provide converging evidence for the advantages of instructions that induce an external relative to an internal focus.” – Attention and Motor Skill Learning (Wulf, 2007, s. 77, alleviivaus omani)
Mainitsin yllä termin automaatio, jonka tunnistamme omista kokemuksista mm. auton ratissa. Menopeli pysyy tiellä, mutta kotona havahdut, ettet keskittynyt ajamiseen lainkaan. Useimmille valmentajille on jossakin koulutuksen vaiheessa esitelty Fittsin & Posnerin (1967) motorisen oppimisen kolmen vaiheen teoria. Aloitamme vasta-alkajina kognitiivisesta (1) vaiheesta ja kuljemme assosiatiivisen (2) vaiheen kautta autonomiselle (3) taidon tasolle. Meidät on luotu pääsemään kolmannelle tasolle melko pian, sillä heti kun osaamme jotakin ”riittävän hyvin”, taito pyörii autopilotilla, jotta voisimme vapauttaa huomiota toisaalle.
Autonomisella tasolla painotetaan tiedostamattoman roolia, ja kilpailutilanteissa varsinkin sitä, että nimenomaan annettaisiin liikkeiden ”suorittaa itse itsensä.” Tietoiset yritykset vaikuttaa suoritustekniikkaan heikentävät liikkeiden sulavuutta ja totta kaikki tämä etenkin silloin, kun puhutaan kilpailutilanteesta. Suurin osa kaikesta ajasta kuitenkin vietetään harjoitustilanteissa, ja sinne tarvitsemme joskus myös toisenlaista lähestymistä. Taitojen kehittäminen paremmiksi ei välttämättä aina ole nopeinta tai mahdollista vain fokuksen suuntaamisella lopputulokseen tai ympäristöön.
Ekspertit -tai vähintään heidän valmentajansa- ovat joka tapauksessa hyviä pyrkimään pois automaattisesta suorittamisesta ja lisäämään tehtävän vaikeutta askel kerrallaan. Uusi tehtävä tai vaikeampi vanhan tehtävän osa ovat omiaan lisäämään keskittymistä. Joskus tämä kuitenkin tarkoittaa huipullekin lyhyttä koukkausta takaisin taidon kognitiiviseen tai assosiatiiviseen vaiheeseen. Kokonaan toisen debatin aihe on se, mihin kiinnitettynä huomio johtaa tuloksiin missäkin tilanteessa. Kuten todettu, tutkittu tieto puoltaa selvästi ulkoisen fokuksen ylivertaisuutta. Huippuvalmentajat kuitenkin toisinaan kertovat, että myös poikkeuksia on: joissakin taidoissa sisäisen harjoitusfokuksen käyttäminen voi tuoda parhaita käytännön tuloksia, ja aikapaine jonkin muutoksen tekemiseen ennen kilpailua on huomioitava aspekti myös.
Kohti keskittymisen kulttuuria
Kaiken kaikkiaan keskittymisen harjoittelu omana taitonaan on urheilussa vielä lapsen kengissä. Uskon tämän koskevan peräti useimpia maita ja lajeja. Olen kuitenkin optimistinen keskittymistaidon vaikutuksista harjoitteluun ja kilpailusuorituksiin: Tiedämme sen eduista (käytännössä mindfulness/meditointi) riittävästi voidaksemme siihen myös tarttua, jos valmennuskulttuuri tällaisen loikan hyväksyy. Kyseessä on myös siitä harvinainen työkalu, ettei sen käyttöönottoa merkittävästi rajoita mikään taloudellinen tekijä.
” The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will… An education which should improve this faculty would be the education par excellence.” – William James
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment