Tag Archives: Arvot

Iso Laiva Kääntyy

28 Jun

Palasimme ennen juhannusta Euroopan Kultaisen Liigan finaaleista. Naisten lentopallomaajoukkue oli viimeinen mukaan hyväksytty joukkue, mutta sijoittui hienosti 4. sijalle. Samalla se käänsi katseet kohti naisten lentiksen mahdollisuuksia. Mitään ei vielä ole voitettu, ja tärkeät EM-karsinnat odottavat syksyllä. Silti päällimmäinen tunne paluumatkalla oli toiveikkuus. Tapio Kangasniemi aloitti päävalmentajana 2014 ja nyt, vajaan viiden vuoden jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, Suomen miehet ja naiset kilpailivat periaatteessa samalla tasolla.

Saksalaisen jalkapallon lähihistoriaa

Luin lentokoneessa Budapestista kirjaa, joka oli niin hyvä, että ostin itselleni useita kappaleita. Das Reboot: How German Football Reinvented Itself and Conquered the World (Raphael Honigstein, 2014) on merkittävä valmennus- ja urheilukirja. Valitettavasti sitä on myös rankaistu historiallisen typerällä suomennoksella”Saksan jalkapallon viritetty kone,” mutta sillä nimellä se nyt hyllystä löytyy. Todellisuudessa kirja kertoo tarinan siitä, mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtui maailmanmestaruuksien 1990 ja 2014 välillä. Tai tarkemmin: se kertoo siitä valtavasta muutoksesta, mikä ihmisten mielissä ja asenteissa -ja siten lajiliitossa ja seuroissa- tapahtui.

Kertomus osui niin moneen oleelliseen pointtiin urheilun ja ihmisten luonteista, että siitä oli suorastaan pakko kirjoittaa. Matka maailman parhaaksi kestää kauan ja vaiheita on paljon. Suuret laivat kääntyvät yleensä hitaasti, jos ollenkaan, eikä moni saa pientäkään uudelle kurssille. Pieleen voi lisäksi mennä kaikki, kuten nyt 2018 kisoissa. Kaikilta osin saksan futista ei voi verrata kotimaan lentikseen, mutta ajatusmaailmaa voi. Myös meillä on asioita, mitkä voi tehdä paremmin.

Tosiasiain tunnustaminen on kaiken viisauden alku”

Kirja alkoi yllätyksellä. Olin ollut uskossa, että Saksan kaltainen huippu-urheilumaa on ”aina” ymmärtänyt mikä tuottaa tuloksia. Saksa kuitenkin- omien standardiensa mukaan- floppasi 1996 EM-kullan jälkeen useat EM- ja MM-kisat pudoten FIFA:n rankingissa toistakymmentä sijaa 2000-luvun alussa. Jo ennen 1990- luvun loppua soraäänet maassa näkivät, että Saksa oli jäänyt suurten maiden kyydistä monella sektorilla. Eikä vähiten valmennuksessa:

Katkera karsiutuminen lohkovaiheessa vuoden 2000 EM-kisoissa oli avainhetki. Vuosituhannen vaihteessa Saksan jalkapallo tuijotti kasvoista kasvoihin onnettomuutta- ammattimainen perusta puuttui siltä täydellisesti.” s. 135 (Kaikki lainaukset em. Das Reboot- kirjasta)

Syy tähän? ”No mehän olemme saksalaisia ja entisiä mestareita. Kyllä me tämän homman jo osaamme.” Uudistusmieliset haluttiin polttaa roviolla lehdissä ja kabineteissa. Ihmismieli on niin kiehtovan ennustettava. Myös muissa suurissa lajeissa (NFL, NBA, MLB) on suurin piirtein samana ajanjaksona tapahtunut mullistus kohti faktapohjaista valmentamista. Lentopallossa tämä on edelleen suurilta osin tapahtumatta, joitakin yksittäisiä maita lukuunottamatta. Suomikin kokonaisuutena on siitä vielä kaukana, mutta eteenpäin on kymmenessä vuodessa menty paljon.

Ainoa maa maailmassa, jossa lentopallovalmennus voi todella olla stabiili ja elämänmittainen ura, on Yhdysvallat. Luonnollisesti siellä, missä on eniten resursseja ja ammattilaisia, muutos on ollut selkein. Pitkälti lentopallo kuitenkin on, edelleen, pienten paikkojen laji miltei maassa kuin maassa. Harva lajiliitto toimii ammattimaisesti, eikä paremmin organisoiduissa maissa kuten Suomessa usein ole maailman kirkkaimmaille huipulle riittävää pelaajamassaa. Mutta miten Saksa, ja jalkapallo?

Bundesliigaseurat … olivat alkaneet luopuoa perinteisestä pelaajakeskeisestä mallistaan sellaisen hyväksi, jossa valmentaja on kuningas. ”90-luvulla yksi saksalaisen jalkapllon monista vioista oli, että valmentajan roolia ei koskaan määritelty ratkaisevaksi.” s.226

En ollut uskoa joitakin kirjan asioista. En esimerkiksi sitä, että vielä niin myöhään kuin 2000-luvun alussa Saksalla ei ollut omaa futisohjelmaa, jossa olisi nykymalliin systemaattisesti koulutettu koutseja, ja opetettu samaa pelitapaa kaikille maajoukkueille. Toinen juttu liittyi siihen, kuinka systemaattisesti kaikki uudistusyritykset torpattiin. On vaatinut rohkeutta ja sinnikkyyttä saada vietyä uudistuksia maaliin vanhojen jäärien jäärätessä. Luulin maan olleen edistyksellisempi.

Kyseessä ei alkuun ollutkaan mikään koordinoitu muutos, vaan yksittäisten purojen osuminen yhteen. Osa valistuneista valmentajista -joista moni tuli järjestelmän ulkopuolelta- valmensi omia joukkueitaan junioreissa ja aikuisissa. Samalla osa yritti vaikuttaa liiton sisällä ja osa liigaseuroihin. Muutosvastarinta oli kovaa, ja koski kaikkea. Ei haluttu tehdä uutta lajianalyysia, organisoida seuroja paremmin, eikä muuttaa valmennusjärjestelmää. Iso debatti pyöri myös maajoukkueen pelitavan uudistamista vastaan. Keskustelua dominoivat tunteikkaat, hattaraiset mielipiteet, jotka ovat surullisen tuttuja myös omalta uralta:

Ottelun jälkeinen ”analyysi” keskittyi miltei tyystin psykologiseen puoleen, epämääräisiin ajatuksiin … muuan entinen valmentaja syytti tappiosta pukuhuoneen ”liiallista harmoniaa”… syynä oli ”liian vähäinen yhteishenki”. ”Luonteenlujuuden vähäisyys” ja ”pula persoonallisuuksista” olivat muita suosittuja selityksiä. … Valmentajien, joiden ammattitaito voitiin mitata desibelimäärällä, pitäisi panna heidät juoksemaan. … Ajatuksen kirkkaus ei riittänyt läpäisemään testosteroni huuruja.” s.219-220.

Kasvua lajina, kasvua ihmisinä

Kasvutarinan kenties merkittävin osa ei kuitenkaan liittynyt tutkitun tiedon hyödyntämiseen. Vähintään yhtä tärkeä asia oli, että saksalaiset riittävissä määrin hylkäsivät tarpeettoman nurkkakuntaisuuden. Osaltaan tätä auttoivat oikeat kannustimet ja siihen suunnatut resurssit. Vähitellen lyhyen tähtäimen etu alkoi kääntyä kulttuuriksi, ja työksi koko maan hyväksi, vaikka lineaarista kehitys ei missään nimessä ollut. Sama koski sekä juniorituotantoa, liigaseuroja, että itse lippulaivaa. Maassa asuu edelleen Borussia Dortmundin ja Bayern Münchenin pelaajia ja faneja, mutta enää ei puuhata vain omalla pienellä hiekkalaatikolla. Riittävän monelle on ykköseksi vähitellen noussut käsite nimeltä saksalainen jalkapallo.

Kaikki puhuivat nuorten kehittämisestä kauniisti, se oli yksi jutuista, joihin ihmiset halusivat tulla yhdistetyksi, mutta kun oli aika panna ideat yhteen tuli vaikeuksia … Vuoteen 2000 mennessä enemmistö ammattilaisseuroista kuitenkin tiesi, että muutos oli välttämätön… Me näimme, että olimme jäämässä kansainvälisellä tasolla jälkeen. Saksan jalkapalloliitto lauloi vanhaa virttä.”  s. 136-137

Järjestelmän lisäksi myös maajoukkue matkasi takaisin kohti huippua. Tämä tapahtui samaan aikaan, ja samoilla periaatteilla, vaikkei näillä kahdella aina ollutkaan suoraa yhteyttä keskenään. Vaikka MM-pronssijoukkueet 2006 ja 2010 olivat menestyksiä, ne eivät jakaneet samoja ydinarvoja yhtä voimakkaasti, kuin 2014 MM-kultaan yltänyt ryhmä. Kirjan mukaan tärkein näistä oli ajatus toveruudesta ja siitä, että temme tätä riittävän epäitsekkäästi myös toisillemme.

Jostain syystä lentopallossa seuroja ja sponsoreita ei millään saada uskomaan, että on ensiarvoisen tärkeää valmentaa myös pelaajien luonnetta, käytöstä, ja viisautta. Lajiensa parhaat eivät yleensä ole öykkäristaroja, vaikka media juuri näistä ”persoonista” juttunsa repiikin. Ei, sadannen kerran. Me emme tarvitse lisää persoonia. Me tarvitsemme lisää huippu-urheilijoita. Jos joku persoona tulee siinä sivussa, niin hienoa. FC Bayern Münchenin urheilutoimen johtaja Uli Hoeneß sanookin:

He osaavat ilmaista itseään, he osaavat esittää asiansa osuvasti, heillä on mielipide. He eivät ole tyhmiä jalkapalloilijoita. Heidät on kasvatettu hyviksi pojiksi. Myös täällä seurassa.”” s. 171

FC Bayern tajusi, mistä oli kysymys. Niin tajusi myös FC Barcelona. Ja Fergusonin aikaan ManU. Kyse ei kuitenkaan ole resursseista, vaan ainoastaan ymmärryksestä, että tämä on tärkeää. Siksi se voisi laajalti tapahtua myös lentopallossa. Tämä kasvanut ymmärrys näkyi 2014 MM-kisoissa myös pelaajien kommenteissa medialle. Turhautunut Per Mertesacker antoi toimittajalle täyslaidallisen Algeria-voiton jälkeen: https://www.youtube.com/watch?v=LoO5ECcsdoE

Ratkaiseva tekijä oli se, kuinka taistelimme toistemme puolesta, kuinka puolustimme toisiamme. Kaikki ne, jotka valittivat, että emme onnistuneet pelaamaan kaunista jalkapalloa, alkavat nyt kitistä, että emme pelanneet hyvin. Minä en välitä pätkääkään.”      s. 153

Maassa vuoteen 2014 mennessä tapahtuneet rakenteelliset muutokset olivat myös tuottaneet uuden sukupolven huippuosaajia maajoukkueeseen. Vanha runko oli puolestaan kasvanut entistä paremmiksi joukkuepelaajiksi. Samalla saksalainen lajikulttuuri oli ottanut ison harppauksen pelin ymmärryksessä ja arvomaailmassa. Vaikka Saksa murskasi Brasilian välierässä 7-1, arvot säilyivät:

Siellä tapahtui jotain erityistä. Joukkue pelasi tavalla, joka teki jokaisen saksalaisen tyytyväiseksi. … Kun tänään tapaat ihmisiä, he puhuvat aina siitä, kuinka hyvän vaikutelman nämä pojat ovat tehneet, varsinaisesta urheilumenestyksestä tulee melkein sivuseikka. Kaikki tietävät missä he olivat Brasilia-ottelun aikana, ja ennen kaikkea ihmisten mieleen jäi pelaajien nöyryys, tapa, jolla he lohduttivat vastustajiaan, eivätkä menneet juhlinnassaan liiallisuuksiin.” s. 321-322

Huipulla tuulee

Suurissa palloilulajeissa kisapaikkoihin ja mitaleihin vaadittava työ on valtava. Kooltaan se on sellainen, johon kukaan ei enää pysty vain pienellä määrällä sitoutuneita ihmisiä. Kovimpiin saavutuksiin vaaditaan huipputason valmennuskoulutus, laajat junioritasot, ja pääsarja, jossa pelataan ja valmennetaan samalla tavalla. Mutta sekään ei aina takaa menestystä. Saksa teki muutokset konkretian tasolla, ja se nousi, kunnes oli paras. Kolme peräkkäistä MM-mitalia valtalajissa on kenelle tahansa kova saldo.

Vaikka näissä 2018 kisoissa mahtimaa historiallisesti jäikin lohkoon, toivon, että oppitunnit on silti sisäistetty, eikä paniikkinappulaa heti paineta ja kaikkea kyseenalaisteta. Tai sitten olen liian optimistinen, ja ihminen palaa kaavoihinsa. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka järjestelmä toimisikin, lippulaiva tarvitsee aina kypsyyttä ja kokemusta. Näissä 2018 kisoissa tuloksen lisäksi huonoa oli ollut pelaajien käytöskin. En usko, että joukkue, jota johtivat kokeneet Schweinsteiger, Lahm, Mertesacker, Podolski ja Klose olisivat 2014 sallineet sellaista. Ehkä tässäkin on osoitus siitä, kuinka todella harvinaista jatkuva erinomaisuus kentän sisä- ja ulkopuolella on.

Aiemmat työni eri maiden maajoukkueissa ovat olleet ok, ja olen osannut kannattaa muitakin, kuin vain sinivalkeaa. Työ Suomen kanssa on silti erityistä. Jonkun Saksan esimerkistä lukiessa voi olla vaikeaa kuvitella, kuinka Suomi vaikkapa naisten lentopallossa pelaisi arvokisamitaleista. Silti kyse on ihan samoista perusasioista. Meidän on vain tehtävä laadukas työ tehokkaammin ja pienemmillä resursseilla, ja jaksaa painaa. Ennen kaikkea on tärkeää päästä käytäviltä kiinni konkretiaan, ja pysyä oikealla tiellä hievahtamatta, ja pettymyksistä huolimatta. Lopulta arki ratkaisee:

Tiessään oli nojatuolipsykologia, pakkomielteinen kiintymys johtajiin, taistelutahtoon ja muihin näkymättömiin tekijöihin, joita oli vaikeaa osoittaa suuntaan tai toiseen. Nyt huomio kiinnitettiin pieniin, helposti korjattaviin asioihin, joilla oli kumulatiivisesti valtava merkitys.” s. 224-225

Hyvää kesää,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Ruotsalainen Kultakaivos

31 May

Kuunteleminen on hyvä tapa oppia. Tarvitsee vain hankkitua viisaampien seuraan ja ymmärtää itse olla hiljaa. Pääsarjakausi antaa valmentajalle huonosti mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, mutta maajoukkuekaudella tilanne on vähän parempi. Yritän säännöllisesti löytää aikaa mielenkiintoisten ihmisten tapaamiseen, sillä ei ole hyvän keskustelun voittanutta.

Svenskarna som vågar

Tapasin sarjakauden aikana Ruotsissa kaksi tällaista herrasmiestä. Kavereista tunnetumpi, Dr. K. Anders Ericsson, on Florida State Universityn tutkija ja ”Peak” (2016)- teoksen kirjoittaja. Anders on erikoistunut huippuosaajien (tai ”eksperttien”) tutkimiseen ja tehnyt yhteisyötä myös lentopallovalmentajien kanssa. Lisäksi hänen veljensä Lars pelasi vuosia sitten lentopalloa valmentamassani Sollentuna VK:ssa. Söimme lounasta ja totesin jälleen, että ruotsalaiset todella ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Anders painotti keskustelussa samaa asiaa kuin kirjassaan: valmentajan merkitys huippuja tuottavan ympäristön luomisessa oli ratkaiseva. Usein jossakin pinnallisesti epätodennäköisessä paikassa on pieni ”menestyksen tasku”, tai ”kultakaivos” joka vuodesta toiseen kasvattaa yksilöistä voittajia. Puhuimme myös eräästä ruotsalaisvalmentajasta, joka pari kymmentä vuotta sitten lähti valloittamaan maailmaa.

http://www.volleyhall.org/anders-kristiansson.html

Hall of Fameen viime vuonna valittu Anders Kristiansson on elävä lentopallolegenda, ja maailmalla miltei tunnetumpi kuin kotimaassaan. Viime kaudella Japanissa valmentaneen Kristianssonin oikeana kätenä toimii suomalainen Tommi Tiilikainen, ja kuinka ollakkaan, ”AK” myös valmensi taannoin Sollentunassa. Usein hämmentää, kuinka pieni paikka maailma todella on. Kauden jälkeen Kristiansson lomaili Tukholmassa, ja juttelimme pariin otteeseen.

Siinä missä Ericsson tutkii menestystä, Kristiansson luo sitä. AK:n ura on niin täynnä voittamista, että sitä on miltei vaikea uskoa todeksi. Anders valmensi ensin Ruotsissa kahta seuraa (miehissä Lidingöä ja naisissa siis Sollentunaa) yhtä aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Yhteensä joukkueet voittivat hulppeat 26 Ruotsin mestaruutta. Ruotsin miesten lentopallo nousi tyhjästä hänen johdollaan maailman huipulle ja n. 10 vuoden ajan länsinaapuri osallistui kaikkiin kovimpiin turnauksiin EM, MM, ja Olympiatasolla. Hyvänä päivänä, Anders sanoi, he olivat yksi maailman kolmesta kovimmasta joukkueesta. Tyyliin: ”On a good day, I think Soviet Union is no problem for us.” Mietin kuunnellessa, että kuinkahan monessa lajissa kukaan on koskaan voinut sanoa noin? (Ruotsin tarina huipentui juuri Neuvostoliiton kaatoon 1989 EM-kisojen välierässä- ja hopeiseen mitaliin finaalissa.)

Vähintään yhtä mielenkiintoista oli kuitenkin kuulla Ruotsin lentopallon jyrkästä romahduksesta 90-luvulla. Kun Anders lopullisesti lähti maailmalle kahdenkymmenen vuoden (1976-96) työn jälkeen, menestys kirjaimellisesti lähti hänen mukanaan. Ruotsi ei ole tähän päivään mennessä selviytynyt karsinnoista yksiinkään EM- tai MM-kisoihin. Länsinaapurissa puhutaan asiasta yhä. Sanotaan, että kaikki halusivat olla osana menestystä. Silti lentopallopiireissä ei koskaan laajemmin ymmärretty niitä arvoja ja uhrauksia, jotka huipulle olivat kantaneet. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että Ruotsin nousu ja tuho oli yhden ihmisen show.

Ruotsin jälkeen lähes kaikki miehen joukkueet noudattivat samaa kaavaa. Anders meni paikkaan, joka ei vielä ollut voittanut kaikkea. Hän alkoi rakentaa uutta, teki tulosta nopeasti, ja otti kaiken irti saatavilla olleista resursseista. Aikanaan hän lähti taas rakentamaan uutta. Sama toistui Belgiassa, Kreikassa ja viimeisenä Japanissa. ”We have to do more with less” oli edelleen miehen motto. Millä muulla voisikaan tyhjästä nousta maailman huipulle? Kristianssonin arvostusta maailmalla nostaa juuri se, että iso raha tuli kuvaan yleensä vasta myöhemmin.

Pockets of Excellence

Minne menestyviä urheilijoita tuottava kulttuuri voi sitten syntyä? Kirjallisuudessa toistuu käsite kultakaivoksesta, joka vuodesta toiseen tuottaa kovia urheilijoita ja tuloksia. Ericsson kuvasi näitä menestyksen taskuja omassa kirjassaan, samoin kuin mm. Daniel Coyle (The Talent Code, 2009) ja Rasmus Ankersen (The Gold Mine Effect, 2012) hieman eri termeillä.Tarina on aina pääkohdiltaan sama. Jossakin, usein sattumalta, kohtaa riittävä määrä oikeita ihmisiä, sekä valtava draivi tulla hyväksi. Vähemmän kehittyneissä maissa toimintaa ajaa tarve päästä elämässä eteenpäin urheilun kautta. Kaikissa tapauksissa menestyksen alkulähteeltä tuntuu löytyvän joku täysin tinkimätön valmentaja tai manageri, joka piiskaa kaikkea ja kaikkia eteenpäin.

Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it’s the only thing that ever has.” – Margaret Mead

Ajattelin muinoin, että jos huippu-urheilun kulttuuri on pesiytynyt jonnekin tällä tavoin, se kestää kuin itsestään lumipallon pyöriessä alas mäkeä vetäen aina uusia ihmisiä puoleensa. On kuitenkin huomattavasti yleisempää, että pitkäänkin loistaneet seurat tai joukkueet ovat todellisuudessa yhden tai muutaman kylähullun aikaansaannoksia. Jonkun on tehtävä työ, jolla harvoin rikastuu ja joka vaatii sinulta paljon. Pääsyy huipputekijöiden vähyyteen on kenties juuri se, että aniharvalla on halua todella tehdä ne asiat, jotka menestymiseen vaaditaan. Sinun täytyy haluta olla hyvä tai paras, ja pystyä uhraamaan paljon aikaa ja ihmissuhteita tämän edestä.

Poikkeuksellisen valmentajan lähtiessä lähtevät kuitenkin yleensä myös tämän rekrytoimat ja tuottamat urheilijat ja pian koko homma kuivuu kasaan, koska uutta kasvua ei ole. On hurjaa, että joskus vain muutamassa kuukaudessa tuotetta ei enää tunnista samaksi. Vuoden tai kahden päästä seuraa ei kenties ole olemassa ensinkään. Eri mittasuhteissa Ruotsin kaltaisia esimerkkejä löytyy kaikkialta, jopa rikkaimmista lajeista ja liigoista. PNMKY lakkasi olemasta pian Reino Kososen lähdettyä. Toisessa ääripäässä jopa Manchester United oli Manchester United vain silloin, kun Sir Alex Ferguson valmensi sitä.

Ferguson: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be—then Manchester United would not be the Manchester United we know. Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital.”

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula (alleviivaus omani)

Ensimmäisellä kaudella Fergusonin lähdettyä 2013 ManU jäi Valioliigassa 7.sijalle ja siten ensimmäisen kerran 22 vuoteen kolmen parhaan ulkopuolelle. Yhtään pyttyä ei ole seuraan sittemmin tullut, ja erään futiskoutsin sanoin ”siitä tuli tavallinen seura.” Perinteet toki elävät, eikä seuraus ollut täystuho kuten Ruotsissa. Vain yhden tekijän lähteminen jätti silti korvaamattoman aukon. Vanha sanonta kuuluu, ettei meistä kukaan ole korvaamaton, mutta huippu-urheilussa se ei välttämättä päde. Ymmärrän pointin siitä, että toiminta kyllä jotenkin jatkuu, mutta millä tasolla?

Kuinka pitkäkestoinen menestys on mahdollista?

Edeltävästä sitaatista on tullut tärkeä ohje ainakin tälle päävalmentajalle. Vaikka töitä tehdään mielekkäästi ja porukalla, on lopullisen vallan aina oltava jollakin. Uskon juuri tämän ominaisuuden olevan syy moneen ylä-ja alamäkeen. Se on yksinkertaisesti vaikein jälkipolville siirrettävä. Tietotaitoa saa kursseilta ja harjoituksista. Jokainen tavallisella älykkyydellä varustettu aikuinen kykenee opettamaan jokaista lajia. Valmentajissa on lisäksi varmasti riittävästi työtä pelkäämättömiä ihmisiä. Tärkein puuttuu silti usein. Kuka on valmis sanomaan voitontahtoisille urheilijoille ja sidosryhmille napakasti EI kerta toisensa jälkeen, kun sitä vaaditaan?

Johtajan pestissä projektin etu menee yksilöiden edun edelle, mikä tarkoittaa, että olet jatkuvasti jonkun epäsuosiossa. Me ihmiset haluamme olla pidettyjä, ja on todella vaikeaa opettaa jotakuta muuhun. Soihdun siirtyessä seuraavalle aniharvoin tajutaan, että tinkimättömuus arvoissa ei ole vain yksi jutuista. Se on SE JUTTU. Joukkueen arvomaailma on tosi ainoastaan silloin, kun yksilöt kokevat avainasiat samalla tavalla, ja tällainen tilanne on enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Brigham Youngin entinen päävalmentaja Chris McGown vertasikin joukkueen arvoja perustuslakiin: ”The core values are the constitution of a team, and the head coach is their last bastion of defense.” Jos kukaan muu ei puolusta jotakin tärkeää arvoa, johtajan yksinkertaisesti täytyy tehdä niin. Muutoinhan organisaatio vähättelee asiaa, jonka on ilmoittanut syyksi olemassaololleen! Tätä yksinkertaista asiaa vähätellään, sillä etenkin seuroissa harvoin nähdään läheltä johtajan toimintaa. Ja jos sitä ei ole ymmärretty, ilmennetty, ja siirretty eteenpäin, yritys hajoaa käsiin arvojen ainoan puolustajan lähtiessä. Niin kävi myös Unitedissa.

Indeed, if there is any one “secret” to an enduring great company, it is the ability to manage continuity and change—a discipline that must be consciously practiced, even by the most visionary of companies.” – James C. Collins (Built to Last, 2005)

Kultakaivoksen siirtäminen jälkipolville vaatisi nimenomaan, että sekä karismaattinen perustaja, että tulevat valmentajat ymmärtävät mitä menestys on, ja mitkä asiat siihen johtavat. Jos arvot ja periaatteet ovat eletyssä elämässä mukana, tietty taso on toiminnassa taattu. Sen jälkeen on kiinni tuurista ja tuulista, nostaako kyseinen kulttuuri itsensä taas kerran hetkeksi ykköseksi. Ja jos näin käy, pystyykö sama kulttuuri parin mestaruuden jälkeen olemaan kärsivällinen, puolustamaan arvojaan ja toistamaan syklin? Kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten, että suomalainen lentopallo voisi joukkueurheilussa olla tällainen, harvinainen poikkeus. Länsinaapurista voimme hakea asiassa oppia ainakin kahdella tavalla.

Rakentamassa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Junioriseuran Valmennus

29 Sep

Hyvää loppusyksyä Tukholmasta. Kuten aikaisemmin kirjoitin, toimin seuraavat kaksi talvea Ruotsalaisen Sollentuna VK:n päävalmentajana. Toimenkuvaan kuuluu miesten edustusjoukkueen lisäksi seuran juniorivalmennuksen kehittäminen. Sollentuna on Ruotsin vanhin lentopalloseura ja myös juniorien määrässä mitattuna (vuodesta riippuen) edelleen maan suurin. Tämä näkyy pääsarjajoukkueen toiminnassa, sillä peräti puolet pelaajista on omia kasvatteja. Paikallislehti uutisoi hiljattain, että tämä on Ruotsissa kaikki lajit mukaan lukien ainutlaatuista.

Men det kanske mest häpnadsväckande är att; av de nu 14 spelare som ska ingå i Sollentunas elitserietrupp, har hälften av spelarna en gång börjat sitt volleybollspelande i Sollentuna. Till Norrortssporten säger klubbens ordförande, Henrik Blomgren, så här om att årets trupp på herrsidan består av hälften egna produkter: – Det är Sverigeunikt – i alla sporter. Hur kommer det sig att ni har fått fram så många spelare?– Det hänger ihop med tradition, engagerade människor, kunniga tränare.”

http://norrortssporten.se/svks-ordforande-det-ar-sverigeunikt/

Toisin sanoen seurassa on syytä kokea ylpeyttä omasta toiminnasta, sitoutumisesta, ja traditiosta. Henki on hyvä ja pohja otollinen kasvulle, sillä vaikka toimintaa on paljon, se voisi helposti olla myös laadukkaampaa. Ja mikä tärkeintä, se voisi olla laadukkaampaa ilman kallista, moniportaista kehitysprojektia. Olen syyskuun aikana päässyt katsomaan junioreiden toimintaa ja kuluneella viikolla vedin ensimmäisen valmennuskoulutuksen. Demoryhmänä toimivat ’02 tytöt. Olen kohta 10 vuoden ajan kirjoittanut lentopallon mahdollisuuksista ja siitä, kuinka asiat voisivat olla vielä paljon paremmin. Tarvitaan vain laadukkaampia lentopalloharjoituksia! Usein puhutaan valmennuksen laadusta ja tärkeydestä, mutta emme ehkä ymmärrä kuinka nopeasti perusasiat todella voidaan opettaa uusille koutseille.

Pelaaminen ja Pareton periaate

Hyviä harjoituksia ei siis ole erityisen vaikeaa tuottaa. Sen sijaan, että opetetaan monia eri asioita, keskitytään yksinkertaisesti niihin avainasioihin, joista saadaan kaikista suurin vaste. Toistan. Jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Satsataan kaikki koulutus ja paukut siihen, että avainasiat tapahtuvat. Meillä kyse on pelaamisesta. Haluamme, että mikään ei mene harjoituksissa pelaamisen ja pelinomaisuuden edelle.

Vaikka Pareton 80/20 periaate ei urheilussa ole kovin laajasti tunnettu, esimerkiksi yritysmaailmassa siitä puhutaan usein. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että ”80% tapahtumista on seurausta 20% syistä.” Esimerkiksi 80% yrityksen tuloista on yleensä peräisin 20% asiakkaista. Urheilussa voidaan vastaavasti sanoa, että 20% pelaajista tekee 80% kaikista pisteistä tai maaleista. Ja niin edelleen. Tämä ei tarkoita, että luvut olisivat aina millilleen 80/20, mutta kun dataa on riittävästi, kyseinen tilastollinen periaate nousee esille.

https://en.wikipedia.org/wiki/Pareto_principle

Valmennuksen ei siis ole vaikeaa suunnitella joukkueen arkea, jos valmentajalla on tietoa harjoittelun ja lajin lainalaisuuksista. Ei ole ongelma, että aikaa on vähän. Millä on väliä? Tehdään niitä asioita. Millä ei ole väliä? Annetaan niiden asioiden tyystin olla. Ja tällä tarkoitan: tyystin! Satsaa harjoituksissa siihen, mikä tuottaa kehitystä ja iloa kaikista eniten. Pelaaminen on parasta. Sen tietävät kaikki (pelaajat). Ruotsi on järjestyksessä 8. maa, jossa toimin valmentajana, ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jokaisessa maassa valmennuskoulutus keskittyy aivan liian moneen asiaan ja liian teoreettisella tasolla.

Suuressa kuvassa ei ole väliä osaako juniorivalmentaja toimia mobiilisovelluksen kanssa skouttina, fysiikkavalmentajana, teippaavana fysioterapeuttina, tai suurena taktikkona. Sillä on väliä, osaako hän olla lasten ja nuorten kanssa hyvänä auktoriteettina ja laittaa pelin pyörimään. Yhdellä A4- muistilapulla pääsee karrikoiden F-junnuista A-junnuihin, edellyttäen, että valmentaja on itse nähnyt mallin toimivan arjessa. Siksi Sollentunan kaltainen seura on hieno paikka vetää koulutuksia. Säännöllisin väliajoin valmentajat pääsevät aivan vierestä katsomaan kuinka treeni pyörii, mitä siellä tehdään, mitä siellä ei tehdä, ja ennen kaikkea kuinka vuorovaikutus tapahtuu.

Päätöksenteon minimointi

Individuals need life structure. A life lacking in comprehensive structure is an aimless wreck. The absence of structure breeds breakdown. Structure provides the relatively fixed points of reference we need.” – Alvin Toffler

On tärkeää toistaa arjessa ja harjoituksissa samoja asioita, sillä siten opimme aikaa myöten itsekin. Vaikka on rasittavaa keksiä palloa uudestaan, moni päätyy tekemään niin parempien vaihtoehtojen puutteeessa. Jokainen vanhempi tietää, mitä on elää ruuhkavuosia kuskaten ja laittaen ruokaa omien töiden päätteeksi. Kaikilla ei ole peli- tai valmennustaustaa, ja joskus harjoituksen sisältö vaihtelee päivästä toiseen paljon. Toinen vaihtoehto on, että tehdään sitä samaa, mitä on aina tehty. Jos ei mistään muusta syystä, niin siksi, ettei harjoitusta ehdi aina suunnitella. (Lisäksi osaa ottavien pelaajien määrä saattaa vaihdella paljon.) Tiedämme kuitenkin, että jatkuva päätösten teko on uuvuttavaa. Se tulee aina minimoida, jos jostakin voi tehdä automaation.

Seuran valmennusfilosofian tulisi antaa juniorivalmentajille ymmärrys periaatteista sen sijaan, että rakennettaisiin lukuisia malleja kaikkiin eteen tuleviin tilanteisiin. Periaatteet ovat peräisin tilastollisista trendeistä. Vaikka edeltävä lause saattaa itsessään kuulostaa monimutkaiselta, kyse on lopulta vapauttavasta yksinkertaisuudesta. Malliin: ”Jos ymmärrän nämä viisi asiaa, minun ei tarvitse vaivata päätäni millään muulla.” On toki koutseja, jotka kokevat pääsevänsä toteuttamaan itseään treeneissä. Suurin osa tapaamistani valmentajista olisi kuitenkin kiitollinen avusta. Sekä ihan fyysisesti muista ihmisistä treeneissä, että avusta sisällön kanssa. Alta löytyvä suunnitelma on pääpiirteinen tiivistykseni tällaisesta, rakentavasta juniorivalmennuksesta.

Toistettava malli

The System runs the business. People run the system.” Michael E. Gerber

Harjoittelun Blueprint on helppo suunnitella samaan malliin, kuin monet myyntialan bisnekset. Auttamaan ihmisiä tekemään liikkeessä halutut asiat, haluttuun aikaan, halutulla tavalla. Kenties paras tapa luoda kopioita toiminnasta Franchise- malliin on luoda prototyyppi. Toiminta keskittyy vain olennaisimpaan, ja malli on helppo toteuttaa riippumatta ihmisten taitotasosta. Tämä on niin tärkeä pointti. Juniorivalmennus tulisi toteuttaa siten, että asiat ovat kenen tahansa ensikertalaisen helposti ymmärrettäviä ja toteutettavia. Valmennuskoulutuksen tärkein anti on olla itse hallissa katsomassa, kuinka valmennetaan, ja sitten valmentaa itse tämän saman kaavan mukaan. Toisin sanoen pois luokista puhumasta, ja mars halliin tekemään.

Vaikka valmennus onkin kompleksimpaa kuin esimerkiksi tuotteen myyminen ketjun myymälässä, mikään ei estä toimivan mallin monistamista luomaan järjestystä ja jatkuvuutta harjoituksiin. Malliharjoitus elimininoi turhaa kaaosta, ja on helppo toteuttaa kaikkien toimesta. Ei siis vain niiden, joilla on itsellään laji- tai valmennustaustaa. Ymmärryksen ja kokemuksen karttuessa valmentajat aikaa myöten oppivat soveltamaan ja luomaan myös itsensä näköistä toimintaa. Joukkuepelit ovat siitä hienoja, että peli itsessään vastaa sattumanvaraisuudesta ja yllätyksistä. Meidän täytyy ainoastaan antaa mahdollisuuksia pelata peliä. Tällä hetkellä omasta luonnoksestani löytyvät seuraavat, tutkittuun tietoon pohjautuvat asiat.

Valmennuksen Blueprint

  1. Seuran ydinarvojen tulee näkyä harjoituksessa. Arvot vaihtelevat seurasta toiseen. Usein ydinarvoista kuitenkin löytyy jotakin yhteisöön viittaavaa (toveruus, yhteisö, tiimihenki), jotakin, joka kannustaa hyvään käytökseen (kunnioitus, rehellisyys, luonteenlujuus) ja jotakin, joka kannustaa yrittämään kovasti (ahkeruus, työmoraali, periksiantamattomuus.) Kaikista tärkein arvo, jonka haluan oman seurani sisäistävän, on pelaaminen. Peli itse on syy tulla yhteen, oppia, kasvaa, nauttia. Pelaaminen on kivaa; se on tylsyyden vastakohta.
  2. Seuran tulee opettaa nuorille, että jokainen kykenee kasvamaan ja oppimaan pelaajana. Uskomme kaikinikäisinä kasvuun, emme lahjakkuuteen. (Kts. Carol S. Dweck- Mindset) Tämän tukena on lista asioista, joita meidän kannattaa sanoa itsellemme ja toisillemme.
  3. Kehittyminen on motivoivaa ja hauskaa. Pelaajan tavoitteista riippumatta samat asiat ovat kehittäviä ja tuovat iloa kaikille. Tarvitaan pelinomaisia toistoja, sopiva tavoite/haaste sekä palautetta. (Kts. K. Anders Ericsson, Peak.)
  4. Lentopalloseuran tärkein tehtävä on tuottaa lentopalloharjoituksia seuran jäsenille. Eikö niin? Usein harjoitustunteja on viikossa vain 1-3. Käytetään ne kaikki, alusta loppuun, lentopallon parissa pelinomaisesti siten, kuin sen tässä määrittelemme. Eräs tavoista ”lisätä” saliaikaa on pyytää kaikki hallille 30min (tai niin pian kuin mahdollista) ennen salivuoron alkua tekemään alkuverryttely.
  5. Saadakseen parhaimman hyödyn, lapset tarvitsevat valmentajia. Usein joukkueella on vain yksi vastuuvalmentaja, ja hän tarvitsee apua. Jos 2-3 aikuista on paikalla kerrallaan, saavat nuoret harjoituksesta irti paljon enemmän. Vanhemmat voivat vuorotella eri viikoilla siten, että vastuuvalmentajan lisäksi yhden vanhemman kuorma voi olla vain yksi treeni kuussa.
  6. Taidot ovat spesifejä. Kahden pelaajan pallottelu maassa ei esimerkiksi ole lentopalloa. Se on pallottelua, eikä kehitä lentopalloilijaa kuin varhaisessa vaiheessa. Mahdollisimman pian taidot tulee siirtää tilanteisiin, joissa kosketuksia on kolme ja pallo menee verkon yli. Samasta spesifisyys-syystä kentällä ei ole mitään, mitä siellä ei pelissä ole. Emme tarvitse pöytiä, mattoja, törppöjä, tuoleja tai mitään, joka estää vapaan liikkumisen. Peli on itsessään jo hyvä ilman meidän kädenjälkeämme.
  7. Pelaajat tarvitsevat mahdollisuuksia reagoida verkon yli tulevaan palloon. Pelinomaisuus tarkoittaa siis myös sitä, että alemmilla taitotasoilla valmentaja joutuu ottamaan osaa treeniin heittämällä peliin lisää palloja sitä mukaan, kun edellinen pallo putoaa maahan. Nimenomaan tässä on suureksi hyödyksi, jos aikuisia / vetäjiä on useita. Ja heillä paljon intoa.
  8. Lista avaimista, joilla lentopallotaitoja opetetaan. Etenkin syöttö, vastaanotto ja hyökkäys (kolme taitoa, jotka saavat pallot elämään, ja voittavat pelejä.)
  9. Lista pelinomaisista harjoituksista, jotka toteutuvat järjestyksessä. Pienpeleissä on taikaa, ja 2v2 paratiisipeli parasta lähes kaikenikäisille. Tiedän, että se on nuoremmille iso haaste. Virheitä tulee paljon ja osumia ei. Pallot eivät elä. Koutsin tulee siis olla loputtoman kannustava ja antaa aina vain uusia jatkopalloja peliin.
  10. Valmentajalle annettava malliharjoitus on piirros, josta näkyy kunkin harjoituksen pääidea ja parin avainsanan tiivistelmä näistä kymmenestä kohdasta. Jokaista harjoitusta voi muokata helposti pelaajien lukumäärästä riippuen. Samalla harjoitus toimii checklistinä: juniorivalmentaja noudattaa samaa turvallista kaavaa, oppien itse vähitellen soveltamaan.

Eri ikäluokille Blueprint on hieman erinäköinen, mutta on tärkeää, että jotkin asiat tulevat mukana koko seuran läpi. Näitä ovat esimerkiksi seuran arvot, ajatusmaailma kohti kasvua, sekä pelaamisen kunnioittaminen. Myös opetettavat motoriset taidot ja avaimet ovat samat F- junnuista A-junnuihin, vaikka toteutettavat harjoitteet ovat osittain erilaisia.

Eliserien alkaa viikon päästä ja tunnelma on odottavan lämmin. Omalla kohdallani on erikoista, kuinka vähän itseasiassa tiesin Ruotsin lentopallosta tai länsinaapurista ylipäätään. Tähän mennessä kokemus on kuitenkin ollut pelkästään lupaava.

Hälsningar från andra sidan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Arvot ja Monikulttuurisuus Joukkueessa

27 Apr

Tämän kirjoituksen aiheina ovat jaetut arvot ja monikulttuurisuus.

Multiculturalism (www.dictionary.com)

  1. the state or condition of being multicultural
  2. the preservation of different cultures or cultural identities within a unified society, as a state or nation.

Parhaimmillaan monikulttuurisuus on rikkaus. Pahimmillaan se taas vähentää luottamusta ihmisten välillä, lisää turvattomuutta ja johtaa konflikteihin. Ilman riittävän laajoja, yhdessä jaettuja arvoja ja identiteettiä tämä johtaa eri ryhmien taisteluun vallitsevista arvoista. Tällainen tilanne ei tietenkään ole harvinainen sillä jokainen ”kulttuuri” on pohjimmiltaan monikultuurinen. Liika heterogeenisyys ydinarvoissa ei kuitenkaan ole hyvästä. Valmentaja (tai esim pienehkön yrityksen johtaja) toimii ympäristössä, jossa ongelmat on koosta johtuen esimerkiksi yhteiskuntaa helpompi havaita.

On asioita, joita meidän tulee suvaita. Emme saa esimerkiksi sortua rasismiin. Toisaalta on asioita, joita meidän ei tule suvaita. Tärkein näistä on yhteisiä arvoja rikkova toiminta, joka vahingoittaa yhteisön (ja valmentajan tapauksessa joukkueen) etuja. Ilman tietoisia, arvoihin perustuvia valintoja ihmisen käytös kuitenkin helposti noudattaa tiettyä kaavaa. Osa arvoista on tutkitusti muita parempia, ja hyvinvoinnin kannalta rakentavia, mutta kaikki eivät arvosta samoja asioita. Monikulttuurisuuden puolesta sanotaan joskus, että koska jokainen kulttuuri on erilainen, ei niiden arvoja ei voi vertailla. Ihmisen biologia on kuitenkin kaikkialla samanlainen, josta seuraa, että myös rakentavat ja tuhoisat arvot ovat universaaleja. Kulttuurirelativismi on myös urheilussa suuntaus, jota vastustan hyvästä syystä. Some things are simply better than others.

Joukkue on ihmisryhmä luonnontilassa

Olen toiminut joukkueurheilussa 28 vuotta ja asunut seitsemässä eri maassa. Noin 10 vuotta olen valmentanut, josta viimeksi kuluneet kuusi vuotta täysipäiväisesti huipputasolla. Laskin nopeasti, että pelaajana ja valmentajana joukkuetovereita on ollut noin 30 eri maasta. Minulle ei ole väliä minkä värisiä ihmisiä joukkueessani on, tai millä kielellä he kiroilevat. Samaa voi sanoa heidän uskonnostaan ja seksuaalisesta suuntauksestaan. Joukkuelajit ovat pitkään olleet voimakkaasti mm. rasismia vastaan. Urheilu on tässä ollut edelläkävijä myös siksi, että valmentajia ja urheilujohtajia toissijaiset asiat eivät yleensä kiinnosta. Vain sillä on väliä, voitko auttaa joukkuetta sen tavoitteissa.

Luonnossa ihminen elää heimoissa. Valmennus on etuoikeutettua hommaa, koska siinä pääsee näkemään ihmisiä läheltä stressaavissa tilanteissa, joissa panoksena ei ole elämä tai kuolema.

Tämä paljastaa ihmisluonnosta paljon. Olen sitä mieltä, että nykymaailman mittapuulla joukkue-urheilu pääsee aika lähelle heimoyhteisöä. Voitot, tappiot, ystävyydet ja vihat; kaikki tunteet ovat läsnä pienessä tilassa. Jos joukkue jakaa samat arvot ja tavoitteet, sitä on vaikeaa pysäyttää. Jos taas joukkueessa on liian ristiriitaisia arvomaailmoja, se voi olla kuin villi länsi, jossa kukaan ei kukoista. Vanha koutsini sanoi, että jos hänellä on 1,5 pelaajaa jotka eivät sitoudu 14 hengen joukkueeseen, hän saa vaivoin homman toimimaan. Jos heitä taas on 2 kpl tai enemmän, se vie johtajan kaiken energian ja on lopulta uhka yhteisön edulle.

Jos joukkue ei ole halua noudattaa samoja sääntöjä, sisällyttää uusia tulokkaita, tai jos arvomaailma karkaa liian kirjavaksi, homma voi toimia hetken. Pinnan alla kuohuu kuitenkin hiljaa. Aikaa myöten syntyy vallasta taistelevia kuppikuntia, jotka ajavat omaa agendaansa. Olemme pulassa ilman pelaajien omien etujen johtamista yhteiseen suuntaan ja integraatioon. Erilaisia arvoja saa toki olla, mutta näistä tärkeimpien täytyy olla jaettuja. Kutsumme niitä ydinarvoiksi (core values.)

Kuppikunnat ja suvaitsevaisuus

Monikulttuurisuuden yhteydessä puhutaan suvaitsevaisuudesta, joka on yksi kauneimmista ja hauraimmista arvoistamme. Erilaisuuden hyväksyminen ei ole ihmiselle luontaista, ja vaatii kypsyyttä ja sivistystä. Se liittyy läheisesti tasa-arvoon ja länsimaat ovat menestyneet mm. tästä syystä. Euroopassa sananvapaus, demokratia, vapaa kauppa ja niin edelleen ovat laajasti jaettuja arvoja, jotka ovat johtaneet parhaiden (vaikkei täydellisten) valtioiden syntyyn. Siksi tänne halutaan tulla muualta. Hyvässä joukkueessa tärkeimmät arvot ohjaavat yhtenäisyyteen ja ahkeruuteen. Näitä ovat eri paikoissa eri nimillä (1) yhteisöllisyys / joukkuehenki / toveruus, (2) sitkeys / työmoraali / periksiantamattomuus, (3) luonteenlujuus /rehellisyys / kunnioitus ja niin edelleen.

Edelleen monikulttuurisessa yhteisössä identiteettejä ja arvoja voi olla useita, mutta ristiriidassa ne eivät saa olla. Käytämme joukkueissani paljon aikaa henkilökohtaisten arvojen ja yhteisten arvojen selventämiseen. Valmentajan tulee suvaita eri taustaisia ihmisiä yksilöinä ja pyrkiä antamaan vapauksia. Silti on asioita, mihin täytyy puuttua, eikä ole mitään tärkeämpää, kuin ydinarvojen puolustaminen. Arvojen täytyy näkyä tekoina. Jos esimerkiksi sallimme laiskoja harjoituksia, emme silloin todella arvosta periksiantamattomuutta. Me vain puhumme siitä. Jos taas alamme muodostaa kuppikuntia, emme arvosta yhtenäisyyttä. Team work on silloin sanahelinää.

Usein eri leireihin jakautuminen tapahtuu jonkin jaetun identiteetin- esimerkiksi yhteisen edeltävän kokemuksen- perusteella. Tällainen voi olla jaettu kotimaa, sama edellinen seura, tai vain mielestään liikaa aikaa vaihtopenkillä viettävä porukka. Usein kuppikunnat ovat seurausta kommunikaation ja luottamuksen puutteesta, sekä siitä seuranneesta eriarvoisuuden kokemuksesta. Edelleen korostan, että on luonnostaan haastavaa rakentaa yhteinäinen joukkue ihmisistä, joilla kaikilla on biologinen tarve oman edun tavoitteluun. Huonosta maineestaan huolimatta self-interest on ajava voima myös monissa niistä parhaista asioista, joita maailmassa on. Sitä ilman emme tule toimeen.

Hyvä rekrytoiminen ja odotusten systemaattinen täsmentäminen vähentää kuppikuntaisuutta. Tätä me voimme suvaita, tätä taas emme. Jokaisella joukkueella on oma kulttuurinsa, eikä mainittu monikulttuurisuus siten tarkoita aina ulkomaalaisia. Eri kulttuureista tulevat joka tapauksessa arvostavat ja odottavat hieman erilaisia asioita. Lisäksi me kaikki pitäydymme siinä vanhassa, minkä ne parhaiten tunnemme. Me uhriudumme helposti kun emme saa mitä haluamme, ja kuten sanotaan, misery loves company. Aina tapamme toimia ei ole rakentava ja jokainen meistä on joskus ollut huono joukkuetoveri. Ratkaisematon arvoristiriita johtaa aikaa myöten konfliktiin.

Pysyäkseen kasassa valta täytyy joukkueessa olla jollakin. Yhteiskunnassa se on lakisääteisesti valtiolla, jolla on monopoli vallan käyttöön. Vaikka jaetut arvot johtavat joukkueen tekemistä ilman suurempaa nokkapokkaa, myös vallan käyttöön ja lujuuteen täytyy olla valmius. Heimo on yhteisö, jossa johtajan puuttuessa tai ollessa heikko valtatyhjiön pyrkii aina täyttämään joku. Mitä homogeenisempi ryhmä on arvoiltaan, sitä vähemmän vallasta kilpailevia ryhmiä on.

Oman heimon puolesta, muita vastaan

Ihmiset haluavat asua samanlaisten ihmisten kanssa, kuin he itsekin ovat. Tämä ei ole rasismia, vaan luonnollinen preferenssi, sillä se lisää ennalta-arvattavuutta ja siten turvallisuutta. Olemme laumaeläimiä, jotka pitävät omasta laumastaan. Rasismiin voi syyllistyä jokaisen ihmisryhmän edustaja, mutta harva on syrjivä omiaan kohtaan, koska tämä ei ole selviytymistä edesauttavaa. Jonkinlainen nationalismi on meille siis luonnollista. Tätä omaan ryhmään kuulumisen ja voiman tunnetta käytetään usein työkaluna joukkuelajeissa. On nastaa kuulua johonkin itseä suurempaan. Lisäksi panokset kentällä ovat luontoa pienemmät, ja saamme melko turvallisesti käydä kisaan toisen heimon kanssa.

Ingroups and outgroups (Wikipedia)

In sociology and social psychology, an ingroup is a social group to which a person psychologically identifies as being a member. By contrast, an outgroup is a social group with which an individual does not identify. For example, people may find it psychologically meaningful to view themselves according to their race, culture, gender, age or religion.”

On tärkeää kuitenkin korostaa, että liittoutuminen toista vastaan ei saa olla itsetarkoitus. Yhteisen vihollisen edessä ja sitä korostamalla valmentaja voi toki saada yhdistettyä muuten arvoiltaan kirjavamman joukkueensa. Pitkällinen ratkaisu se ei kuitenkaan voi olla, sillä omat sisäiset ongelmat nousevat enemmin tai myöhemmin esiin. Jos sisäistä yhtenäisyyttä ei jaettujen arvojen ja tavoitteiden muodossa ole, tarvitaan aina vain uusia ulkoisia uhkia yhdistämään rivit. Tämä käy kuitenkin vanhaksi hyvin pian. Taipumus ajatella itsestä liian optimistisesti (”olen keskivertoa parempi passari ja autonkuljettaja”) on osa ihmisluontoa siinä missä syyllisten etsiminen erilaisuudesta ja ulkopuolelta (”tuo toinen vei minun pelipaikan.”)

Yhteenvetona voi sanoa, että ydinarvoiltaan homogeeninen ryhmä on joukkueurheilussa paras. Vastaavasti arvoiltaan liian heterogeeninen ryhmä ei toimi, koska siinä ei ole riittäviä yhdistäviä tekijöitä. Hyvässä joukkueessa yhtenäisyys tulee jaetuista kokemuksista, arvoista ja tavoitteista; ei vallankäytön tai pakottamisen myötä. Arvoristiriidat voivat johtaa konflikteihin, mutta selkeä viestintä auttaa ymmärtämään, että meillä on enemmän yhtenäisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Vaikka voittaminen ei ole mikään paras tai kestävin arvo, se yhdistää jos mitään muuta ei löydy. Kukaan kun ei halua hävitä. Ongelmat on joka tapauksessa paljon helpompi ennaltaehkäistä järkevillä rekryillä, kuin yrittää muuttaa (usein kymmenien) vuosien aikana tulleita tapoja ja uskomuksia.

Onnistunut integraatio joukkueeksi riippuu jaettujen arvojen ja hyvän johtamisen lisäksi eri osapuolten halusta ja kyvystä sietää erilaisuutta niissä asioissa, jotka eivät ole ratkaisevia. Niin pitkään kuin olemme biologisesti näin samanlaisia, samat periaatteet ohjaavat ihmisten käytöstä ja kasvua kaikkialla. Näin ollen sekä hyvinvointiin ja kasvuun johtavat arvot, että ongelmat ja niiden ratkaisut noudattavat universaaleja polkuja. Liika suvaitsevaisuus ja liika ankaruus johtavat molemmat ongelmiin. Hyvä johtaja tietää koska olla lempeä ja koska luja. Molempia tarvitaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Olen kirjoittanut juttuja osana omaa oppimista ja ilman ajatusta kasvattaa blogia muuten kuin orgaanisesti. Jos kuitenkin pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Suomalaisen Lentopallon Arvot

28 Feb

Nivon kirjoituksessa yhteen parin vuoden pohdintaa kotimaisesta lentopallosta. Pohdinnan pyrkimys on ollut löytää ydinarvoja. Asioita, jotka parhaiten auttaisivat Suomea kehittymään: nostamaan harrastajamääriä, maajoukkueiden tasoa, sekä yhteistä merkityksen kokemusta.

Olen päätynyt jutun arvoihin kolmesta pääsyystä. Ensiksi näen ne pienimpinä yhteisinä nimittäjinä. Toisin sanoen uskon mahdollisimman monen kykenevän samaistumaan niihin. Toiseksi arvot luovat perustaa hyvinvoinnille ja kehitykselle ihmisenä ja urheilijana, yksilön tavoitteista riippumatta. Kolmanneksi arvot ovat olennaisilta osin suomalaisia. Ne eivät ole kopioita muilta, ja nivoutuvat yhteen identiteettiimme kanssa. Osa niistä on myös jo käytössä Tuomas Sammelvuon johtamassa miesten maajoukkueessa.

Viisi ehdotusta Ydinarvoiksi:

  1. Lentopallon pelaaminen
  2. Toveruus
  3. Luonteenlujuus
  4. Periksiantamattomuus
  5. Läsnäolo

Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa yhteisten käsitteiden luomisen. Kyky ymmärtää jaettu käsite taas antaa perustan sellaisille asioille kuin kapitalismi, nationalismi, tai arvomaailma. Ihmisellä on tarve uskoa ja kuulua johonkin, joten arvot voivat olla vahva sosiaalinen liima. On tärkeää olla vähättelemättä jaettujen ajatusten voimaa. Arvojen tietoinen luominen on kuitenkin vain vähän käytetty voimavara monissa yhteisöissä. Usein ”arvot” vain peritään jostakin, ja niistä tulee pölyttyneitä huoneentauluja. Arvot ovat tekoja, ja jos ne näkyvät vain puheissa, niillä ei ole voimaa, eikä myöskään käyttöä suunnan muokkaajana. On kenties kunnianhimoista ajatella kotimaista lajikenttää niin yhtenäisenä kuin sen tässä esitän, mutta en näe hyvää syytä ajatella toisinkaan.

Mihin voisimme kaikki samaistua?

Lajissamme toimii tuhansia ihmisiä eri rooleissa. Jos ajatellaan, että lentopallolla on tehtävä, niin tämän mission tulisi pitää sisällään mahdollisimman monta ihmistä. Joskus tavoitteellinen ristiriita nousee kahden suuren ryhmän välille ja puhutaan kilpailijoista ja harrastajista. Tiedämme ihmisestä onneksi seuraavaa: Samat periaatteet, jotka kehittävät huippuja, kehittävät myös lapsia. Ja näin tapahtuu ilman, että me haluaisimme valtavasti ”kehittää” heitä tai olla luomassa koneiston osia. Jokainen ihminen haluaa kokea onnistumisen elämyksiä. Jokainen myös haluaa kokea hallinnan tunnetta ja sen tuomaa iloa. Kuulostaa siis vain loogiselta viedä kestäviä periaatteita eteenpäin, koko lajiyhteisön hyödyksi.

Hyvien asioiden tulisi olla tavoitteemme, mutta todellisuutee kuuluu myös vastoinkäymisiä. Meidän täytyy hyväksyä myös pettymykset, tappiot, suru, ja niin edelleen. Eräs nykyajan paradokseista on, että yhteiskunnassa on aina vain enemmän mukavuutta, mutta epämukavuutta aletaan pelätään liikaakin. Yritämme siloitella lastemme tietä silloinkin, kun se ei ole mahdollista. Peli on onneksi parhaimmillaan silloin, kun annamme sen itse opettaa itseään ja taitoja elämään. Näihin taitoihin kuuluvat myös vastoinkäymisten kohtaaminen. Tämä totuus muutu mihinkään, olitpa sitten ”tosissasi kilpaileva” taikka ”iloinen harrastaja.”

Pidän tätä melko yleistä kahtia jakoa (ja kahteen arvomaailmaan jakoa) osittain turhana. Jokainen lentopallon pelaaja todella pelaa peliä, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kilpailu, yhteistyö, säännöt ja lopputulos. Pienillä lapsilla kilpaileminen kumpuaa biologiasta ja on täysin välittämätön siitä, mitä sen hetkinen trendi tai kasvatuspoliittinen ilmapiiri on mieltä. Koko luonto kilpailee. On myös esitetty, että kilpaileminen olisi perusedellytys sosiaalisten eläinten yhteistyölle. Hyvät opettajat ovat hyviä opettajia, ja kyse harrastamisen ja huipulle tähtäämisen välillä on enemmän siitä, kuinka paljon aikaa lapsi tai nuori haluaa lajiinsa investoida. Meidän tehtävämme on esitellä heidät lentopallon pelaamiselle ja olla niin hyviä valmentajia, että nuoret haluavat jäädä lajin pariin. Peli on jo hyvä, ja aikaa myöten mekin jokainen kehitymme.

Esimerkki toimivasta arvosta:

Kuinka arvot sitten olisi viisasta valita? Varmaankin haluamme niiden edesauttavan ainakin näitä mainitsemiani kattavuutta, hyvinvointia ja kehitystä. Esimerkiksi kilpaileminen voi herättää niin vastakkaisia tulkintoja, ettei sitä ehkä ole viisasta käyttää. Tämä siitä huolimatta, että kilpaileminen on todella läsnä aina kun peliä pelataan. Meidän täytyy muistaa, että ollakseen hyödyllisiä, arvojen tulee olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia. Näin ollen lentopallon pelaaminen on mielestäni tärkein ja yhdistävin arvo. Se on helpompi määritellä ja sisäistää, sekä vaikeampi väärinymmärtää. Pelaaminen on pienin yhteinen nimittäjä, eikä se poissulje monia muita arvoja, kuten kilpailemista. Siksi joukkue, joka haluaa korostaa kilpailemista, voi edelleen käyttää sitä itselleen erityisenä.

Ylipäätään on niin, että eri ryhmillä saa ja pitää olla erilaisia arvoja ja tavoitteita. On luonnollista, että jonkun E-juniorin vanhemmat haluavat lapsensa arvostavan eri asioita (sisukkuus ja yhdessä tekeminen) kuin maajoukkuetähti Lelu Ojansivu (viikset ja hassut hatut.) Eri ryhmät voivat edelleen kokea voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan arvot eivät ole toistensa kanssa liian suuressa ristiriidassa. Myös Ojansivu arvostaa joukkuetovereitaan eikä anna periksi. Hän todennäköisesti arvostaa kilpailemista vasta-alkajaa enemmän, mutta on silti nuorille hyvä esikuva, muotikäsityksestään huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta.)

1. Lentopallon Pelaaminen

Arvostamme omaa lajiamme. Jos haluamme olla lentopallokansaa, pelin tulee olla meille erityinen.

Lentopallon pelaaminen on kivaa. Jokainen arvo heijastaa asennettamme pelaamiseen ja se alkaa tällä: harjoituksiin pitää olla mukava tulla ja siellä pitää saada pelata lentistä. Emme kuluta aikaa oheisharjoitteissa tai muita lajeja pelaten, sillä salitunnit ovat kallisarvoisia ja rajallisia. Kesät vietämme hiekalla pelaten ja kannustamme nuoria siihen. Kannustamme heitä myös harrastamaan muita lajeja omien salituntien ulkopuolella.. Lentopallon pelaamisesta täytyy kuitenkin tulla meille ykkösjuttu omana harjoitusaikana, ja meidän tulee tietää mitä sillä tarkoitetaan. Pelaaminen on tutkitusti kehittävintä ja motivoivinta harjoittelua, mutta määritelmän täytyy olla selkeä.

Tarvitsemme pelinomaisen harjoitustilanteen. Tällaisessa ympäristössä tilanteet tulevat vastaan sattumanvaraisesti eikä ennaltamäärättyinä, meillä on enemmän kuin yksi kosketus käytössä, pallo tulee verkon tai vastaavan yli, ja niin edelleen. Esimerkiksi hyvin yleinen, kahden hengen pallottelu edestakaisin ei ole pelaamista, puhumattakaan mistään, missä itse pallo ei ole läsnä. Kaikki 2v2, 3v3,… ja 6v6 pelit ovat kuitenkin pelinomaisia. Liikuntafysiologian näkökulmasta juuri pelaaminen kehittää spesifejä voima- ja nopeusominaisuuksia. Motoristen taitojen näkökulmasta tämä sama spesifisyys toteutuu myös. Lisäksi lajityypillisissä tilanteissa ihminen oppii parhaiten lukemaan peliä (eli tunnistamaan kaavoja pallon ja pelaajien liikkeistä sekä ennakoimaan niitä.) Me saamme ylivoimaisesti parhaan vastineen investoidulle ajalle, kun vain pelaamme pelejä jatkopalloineen.

Pelaaminen on lisäksi tärkeää, vaikka unohtaisimme edellämainitut. Pelit (tai toiselta nimeltään leikit) ovat lasten ja nuorten sosiaaliselle kehitykselle tärkeitä. Ihmisen DNA ei ole riittävän tarkka kertoakseen meille kaiken sen, mitä aivojen ja kehon täytyy ympäristössä tehdä, mutta biologia tuo selviytymisen avuksi leikit. Jokainen kehittynyt eläin oppii ympäristöstään ja lajitovereistaan lisää rakentamalla malleja leikkien. Leikki osaltaan mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja sen kieltä puhuvat kaikki koirista karhuihin. Myös jokainen pelitapahtuma on määritelmän mukaan leikkiä; fakta jota vain nuorimmat meistä eivät ole unohtaneet.

2. Toveruus

Arvostamme yhdessä tekemistä. Vaihtoehtoisia nimiä voivat olla esimerkiksi ”yhteisöllisyys”, ”yhtenäisyys” tai ”joukkue”. Kaikki näistä tarkoittavat kuitenkin hieman eri asioita, ja pidän sanasta toveruus sen merkityksen vuoksi. Yhteisön ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä keskenään, mutta toveruus ei sitä edellytäkään. Haluamme vain välittää toistemme hyvinvoinnista ja kunnioittaa muita omassa ja vastustajan joukkueissa. Yhteenkuuluvuus on ollut suomalaisille vahvuus joukkuepelien lisäksi myös historiallisesti. Oli termi mikä tahansa, pienen maan vahvuus on se, että osaamme vetää yhtä köyttä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta suurista maista poiketen meitä satuttaa valtavasti, jos jokainen yrittää tahollaan keksiä pyörää uudelleen. Toveruus kattaa sisälleen paljon kauniita asioita, eikä vähiten siksi, että sekin menee syvälle ihmisen biologiaan: meidät on ohjelmoitu toimimaan tehokkaasti yhdessä, ulkopuolisia vastaan. (Joka on jälleen hyvä syy kattaa arvojen sisälle mahdollisimman suuri osa meistä.)

3. Luonteenlujuus

Arvostamme luonteenlujuutta. Toisin sanoen haluamme olla suoraselkäisiä ja vastuullisia ihmisiä, ja kasvattaa myös lapsistamme sellaisia. Kokemukseni on, että tämän arvon myyminen ei aina ole helppoa. Syntyy mielikuva spartalaisesta kurista, ja päällimmäinen ajatus voi olla ”kyllä minun lapseni jo osaa käyttäytyä.” Joukkueen pelisääntöjen opettaminen ja rajojen veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, vaikka meillä elääkin vahva myytti yksilön ”vapaudesta.” (Mielipiteiden vaaka on kenties kellahtanut toiseen ääripäähän tiukkakurisen lähihistorian vuoksi.) Käy usein niin, että ihailemme julkisesti lajin tähtiä ja auktoriteeteille öykkäröintiä, kuitenkin samalla toivoen, ettei lapsistamme kasvaisi sellaisia. Kasvuun tarvitaan tasapainoa kovuuden ja pehmeyden välillä.

Ihminen tarvitsee siis kannustusta, ja sitä meidän tulee vuolaasti antaa, etenkin nuorimmille. Lisäksi ihminen tarvitsee rajoja voidakseen kokea olevansa psykologisesti turvassa. Siksi lapset haastavat vanhempiaan, pelaajat valmentajiaan ja koirat isäntiään. Arvomme luonteenlujuus kehittyy, kun asetamme standardeja sille, mikä on haluttua käytöstä ja mikä ei. Kuten vanha sanonta sanoo, saat sen mitä siedät. Haluamme pelaajien olevan rehellisiä (esim. myöntää oman verkkovirheen tai kosketuksen), suoraselkäisiä (ei syytä tappiosta tai virheestä muita) ja kunnioittavia (noudatetaan kaikki yhteisiä pelisääntöjä.) Emme voi katsoa asioita sormien läpi vain siksi, että ihminen on vapaa yksilö, tai vaikka siksi, että nousee metakka, jos käytökseen puututaan. Auktoriteetin vetämät ja puolustamat rajat ovat olennainen osa turvallista ympäristöä. Aikuisten tulee olla lempeitä ja lujia, jotta voimme olla sekä hyviä, että hyväksi pelaajillemme.

4. Periksiantamattomuus

Arvostamme lannistumatonta yrittämistä. Ei tarvitse olla huipulle pyrkivä kilpaurheilija pitääkseen periksiantamattomuudesta. Ensinnäkin ominaisuudesta on hyötyä jokaisella elämänalalla. Toiseksi se opettaa nuorille, että sillä mitä salissa teemme, on merkitystä. Jokainen investoi harjoituksissa aikaa elämästään, emmekä halua haaskata rajallista aikaamme. Periksiantamattomuus, tai sen supisuomalainen versio sisu, sopii kaikkialle, vaikka odotukset vaatimustasosta voivat eri tasoilla olla erilaisia. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain kahdesta ohjeesta: 1. Mene jokaisen pallon perään ja 2. Yritä loppuun asti hyvällä asenteella, eräpisteistä riippumatta.

Periksiantamattomien nuorten kasvattamiseen liittyy olennaisesti se, kuinka me heille puhumme. Vaikka osa lapsista luonnostaan yrittää muita kovemmin, sisukkuus kasvaa, jos kiinnitämme huomiota yrittämisen palkitsemiseen ”sisäsyntyisten lahjojen” sijaan. Haluamme pois ajatusmaailmasta, jossa pidämme ihmisiä lahjakkaina ja kehumme heitä siitä. Meidän tulee palkita sen sijaan asioita, jotka ovat yksilön itsensä käsissä ja ansaittavissa. Kyseessä ei ole mielipide, vaan tutkittu periaate, joka auttaa kasvattamaan periksiantamattomuutta. (Lisäksi lahjakkuutta korostava kulttuuri tekee meistä helposti laiskempia valmentajia- ja sulkee näin ovia myös urheilijoiltamme.)

5. Läsnäolo

Arvostamme keskittymistä nykyhetkeen. Muita hetkiä meillä ei ole, ja vaikka jollakin tasolla asian tiedostamme, todellinen läsnäolo on hankalaa. Mieli haluaa elää menneessä ja tulevassa, ja etsii jatkuvasti tekemistä. Läsnäolon taidot ja tarve niiden opettamiselle nousevat yhteiskunnassa koko ajan. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on pohjimmiltaan itsekurin kasvattamista. Läsnäolo luo pohjan syville elämänkokemuksille, ihmissuhteille, oppimiselle, sekä pelistä nauttimiselle. Osaltaan se on myös pelin ja pelitovereiden arvostamista.

Helppoja paikkoja opettaa läsnäoloa ovat kaikki opetustilanteet, ja aina kun valmentaja tai toinen pelaaja puhuu. Jos opetamme nuoret kuuntelemaan, lisää se myös heidän mahdollisuuksiaan tulla itse kuulluiksi. Kolmas hyvä tapa edistää useampaa arvoa kerralla on kännyköiden piilottaminen ruokailun tai muun lyhyenkin tapaamisen ajaksi (arvostamme läsnäoloa ja toveruutta.) Keinoja on paljon, jos vain on tahtoa edistää jotakin yhteistä.

Lähtötilanne Suomessa on hyvä, ja on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Nähtäväksi jää, mihin arvoihin päädymme, ja mitä tuleva tuo. Varmaa kuitenkin on, että emme ole vielä lähelläkään sitä, mikä meille on mahdollista.

The empires of the future are the empires of the mind.” – Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Yhteinen Etu

31 May

Maajoukkue on harjoitellut kuukauden päivät. Kesäkuussa starttaava maailmanliiga vie joukkueen ympäri maailman samalla, kun osa pelaajista palaa seurajoukkueensa harjoituksiin. Kaikki eivät harjoittele kesäkuussa, mutta yhä useampi liigaseura kulkee enemmän tai vähemmän ympärivuotisella mallilla. Jos haluamme tuottaa huippu-urheilijoita, kovin pitkiä pätkiä ei voi vetää ilman lajiharjoittelua. Asiasta voi olla montaa mieltä, ja myös tauko on joskus paikallaan. Silti on tiedossa, että laadukkailla harjoitustunneilla on enemmän merkitystä, kuin millään muulla.

Kuluneen kauden aikana käytiin monta keskustelua seurojen arvoista ja missioista. Miksi olemme mukana tekemässä urheilua? Mikä on seuran X johtoajatus ja mitä se haluaa edustaa? Tiedämme, että arvot ja missio ohjaavat käytöstä ja viime kädessä päätösten tekoa. Näitä päätöksiä seurat ja valmentajat tekevät kauden mittaan tuhansia, joten on suotavaa myös kysyä miksi ylipäätään ollaan olemassa. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että yksi kotimaisen seuran tehtävistä tulisi olla pelaajien kehittäminen yksilöinä. Tämä palvelee eniten itse urheilijaa, joka luonnollisesti haluaa urallaan eteenpäin. Kotimainen mestaruusliiga on edelleen kasvattajaliiga enemmän kuin mitään muuta, vaikka kestääkin jo vertailun monen eurooppalaisen sarjan kanssa. Toiseksi tämä palvelee maajoukkuetta, ja siten yhteistä etua, mutta ainoastaan, jos meidän urheilijamme ymmärtävät mitä huippu-urheilu on.

Jos pelaaja on sisäistänyt oman polkunsa ja oman missionsa, tekee hän myös päätökset sen mukaan. Lähdenkö kavereiden kanssa vielä siihen toiseen kapakkaan vai menenkö vapaana viikonloppuna nukkumaan puolilta öin? Se, mitä syön tänään, vaikuttaa minuun myös pitkässä juoksussa, eikä vain kahden tunnin päästä. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokainen tekemäsi päätös joko auttaa sinua pääsemään tavoitteeseesi- mikä se sitten onkaan- tai se hidastaa sinua matkalla sinne. Tämän alojensa huiput sisäistävät paremmin kuin muut, ja yksilölajien urheilijat huomattavasti paremmin kuin joukkuelajien urheilijat. Seurajoukkueilla on hieno mahdollisuus auttaa yksilöä näissä asioissa.

Kaikkien ei toki tarvitse haluta tulla parhaimmaksi versioksi omasta itsestään, mutta usein huomaan toivovani jotakin tämän suuntaista. Jatkuva oppiminen on huisin motivoivaa. Niinpä monet huiput suhtautuvat työhönsä ilolla ja avoimuudella, pilke silmäkulmassa, vaikka tosissaan ovatkin. He vaikuttavat kovin onnellisilta tehdessään matkaa, ja tuntevat yhteenkuuluvuutta muiden kulkijoiden kanssa. Niinpä toivon, että useampi meistä pysähtyisi ajattelemaan mitä elämässään todella haluaa. Sama pätee valmentajiin, urheilijoihin, ja seuroihin. Meihin kaikkiin.

Yksi tärkeistä asioista on Suomen lentopallon etu. Henkilökohtaisesti se on ollut sitä niin pitkään kuin jaksan muistaa- niinäkin pettymyksen hetkinä, kun ei mahtunut nuorten tai aikuisten maajoukkueisiin. Kun melkein 15 vuotta sitten muutin Saksaan pelaamaan 2-Bundesliigaa, en kuulunut mihinkään edustusjoukkueeseen. Jotenkin, kuitenkin, oli täysin selvää, että suomalaisena ulkomailla edustat Suomea 24 tuntia vuorokaudessa, halusit sitä tai et. Esimerkiksi se, miten käyttäydyit treeneissä, oli monelle saksalaiselle kenties hänen ainoa kontaktinsa suomalaisuuteen tai suomalaisiin. Moni muukin ulkomailla pelannut kertoo kokeneensa asian näin.

Mitä useammalle suomalainen lentopallo on tärkeä asia, sitä paremmin meidän lajiyhteisömme voi. Ja mitä terveellisemmällä pohjalla lajimme on, sitä enemmän voimme tuottaa elämyksiä ja ohjata nuoria sen pariin. Aikaa myöten, jos nuori siihen on valmis, sama itsensä likoon laittaminen on hänellekin mahdollista. Missään ei ole niin paljon mielekkyyttä kuin siinä, että olet joka päivä läsnä, ja lähdet töihin motivoituneena ja visio kirkkaana. Moni on tänäpäivänä ilman työtä, ja aika harva työssäkäyväkään saa kokea olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Tämä on harmi, sillä pohjimmiltaan jokainen ihminen haluaa kokea myös yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Lentopallolla menee Suomessa tällä hetkellä ihan hyvin. Ei kuitenkaan lähellekään niin hyvin, kuin voisi mennä. Valmennuksemme kestää vertailun maailmassa, mutta olemme vielä kaukana siitä parhaasta versiosta, joka kollektiivisesti voisimme olla. Tämä on hyvä asia- sehän vain tarkoittaa, että tilaa kehitykselle on paljon. Kuluneiden 10 vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut valtavasti. Yksin tutkittu tieto on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Kasvua kohti orientoituneita valmentajia on enemmän ja enemmän. Tietyllä tavalla kulunut vuosikymmen on ollut se ajanjakso, kun tulevan menestyksen siemenet on kylvetty.

Vaikka menemmekin eteenpäin, meillä ei ole pelaajamateriaalia hukattavaksi. Jokaisesta yksilöstä tulee pitää hyvää huolta. Tärkeitä ovat kaikki. Fakta on, että emme voi tietää nyt, kuinka hyvä kukin pelaaja on seuraavan 10 vuoden kuluttua. Ja vaikka joku ei yltäisi maajoukkuetasolle, hänen kehittymisensä teknisesti ja taktisesti hyväksi liigapelaajaksi nostaa oman joukkueen sisäistä kilpailua ja siten myös liigan tasoa. Lisäksi itsensä huippu-urheilijana pitävä on esimerkki seuraan tuleville nuorille. Jokainen tällainen pisara on pieni lisä siihen nousevaan vuoroveteen, joka nostaa meidän kaikkien paatteja.

Valitettavasti oma suu on usein silti lähempänä kuin pussin suu. Isoa kuvaa ei joko nähdä, tai ehkä sitä ei haluta nähdä. Seurat kilpailevat luonnollisesti keskenään, mutta toisinaan tämä kilpailu saa epäterveellisiä piirteitä. Lisäksi seuroissa kilpaillaan joskus vallasta myös sisäisesti. Ja näitä kähinöitä sitten riitää. Tämä on erehtymisen tavoin inhimillistä, ja maailmalla yleistä. Mutta juuri tästä syystä meidän suomalaisten soisi puhaltavan yhteen hiileen! Pieni paatti kääntyy onneksi isoa nopeammin. Jos todella haluamme kehittää toimintaa, seurojen ja valmentajien välinen yhteistyö on se ainut asia, joka pitää esimerkiksi miesten maajoukkueen tason kansainvälisesti kovana. Tällaisesta avarakatseisesta toiminnasta on onneksi jo esimerkkejä.

Jos maajoukkueen pelaaja on kärsinyt loukkaantumisista, seurajoukkueessa häntä on säästelty ennen tärkeää karsintaturnausta. Näin toimivat mm. Kokkolan Tiikerit Olli-Pekka Ojansivun ja Valepa Olli Kunnarin tapauksissa. Vastaava ei monessa muussa maassa tulisi kuuloonkaan, mutta meillä Suomessa se on mahdollista. Yhtenäisyys on suurenmoinen arvo. Joissakin seuroissa (esimerkiksi Lentopalloseura Etta ja Korson Veto) valmentajat ovat sopineet muiden seurojen pelaajien harjoittelusta mukanaan kauden ulkopuolella. Tällöin yksilön – ja lentopallon etu- on asetettu ykköseksi. Tämäkin on hieno ja huippulentopallossa harvinainen tapa toimia.

Työtä kuitenkin piisaa. Lajikenttä ei vielä ole riittävän yhtenäinen siihen, että me systemaattisesti tukisimme maajoukkuetoimintaa. Tulevaisuudessa olisi upeaa nähdä liiga, jossa osaa maajoukkueen ydinarvoista ja pelitavasta opetettaisiin järjestelmällisesti useissa tai miksei kaikissa seuroissa. Mitään hyväntekeväisyyttä se ei kuitenkaan olisi, sillä avoimuuden hyödyt kehittävät myös seuroja paljon enemmän, kuin omissa nurkissa pyöriminen ja nahistelu vaikkapa siitä, kenellä on minäkin viikonpäivänä eniten valtaa päättää asioista. Jääkiekon puolella yhteistyötä maajoukkueen eteen on tehty pidempään, ja tulokset olleet sen mukaisia. Matka jatkuu meilläkin.

Kohti parasta,

Lauri H

lhakala82@yahoo.com

Järki ja Tunne Urheilussa

30 Apr

Kevät on siinä määrin pitkällä, että päättynyttä kautta voi jo tarkemmin analysoida.Jotkut ajatukset kantavat myös omaa seuraa kauemmas. Joukkuepelien kevät oli hienojen tapahtumien sävyttämä ja taas puhuttiin paljon tunteista. Aiheesta sopii kirjoittaa lisää, sillä pelkistyksiä ja väärinymmäryksiäkin tuntuu olevan liikkeellä.

Mitä tarkoittaa “herättää tunteita?”

Tuon tuosta sanotaan, että urheilun pitää herättää tunteita. Kyse on elämyksistä niin katsojille kuin pelaajillekin, joille urheilu tällä tasolla on ammatti. Mitä tunteita urheilu nostaa pintaan? Kentältä löytyvät niin ilo, suru, jännitys, pettymys, toivo kuin pelkokin. Urheilussa meitä kiehtoo läsnäoleva tunteiden kirjo.

Kuitenkin kun “tunteen” puolesta puhutaan, tämä kirjo unohtuu. Usein keskitytään vain pieneen osaan ihmisen tunneskaalaa, ja siihen, miten nämä tunteet kentällä näytetään. Keskittyvä urheilija ei etenkään yksilölajeissa ole tunteiden vietävänä kesken suorituksen, mutta joukkuelajeissa tätä tunnutaan suorastaan kaipaavan. Kun siis sanotaan, että urheilun pitää herättää tunteita, tarkoitetaan myös huomaamatta urheilijan tunteiden näyttämistä, mikä on eri asia. Tosiasia on, että kyllä ne tunteet siellä ovat ja myllertavat puserossa, näytti niitä tai ei.

Ihmisen yksilöllisyys

Ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut tarvitsevat optimaaliseen suoritukseen suuremman ja erilaisen tunnelatauksen kuin toiset. Kyse ei ole mutu-tuntumasta, vaan tutkitusta asiasta. Näkyvin esimerkki on ehkä ulosannissa- introvertti kaipaa peliä ennen rauhaa, mutta ekstrovertille ominaista on jakaa tapahtuma muiden kanssa. Osa turhauttavimmista keskusteluista käydäänkin tilanteissa, kun joku vaatii muilta samaa tunnetilaa kuin hänellä itsellään on, ymmärtämättä, että se toinen saattaa kyllä tehdä oman optimisuorituksena, mutta hänen tunteensa näkyvät eri tavalla.

Tällaista luontaisten taipumusten analyysia käytetään urheilussa koko ajan enemmän (LEKA Volleyn yhteistyökumppani on Feelback.) Kentällä näkyy joukko tunnetta eri tavoin kokevia, näyttäviä ja käsitteleviä ihmisiä. Jos joku ei aina tuuleta samalla intensiteetillä niin kuin sinä, se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi.

Järki vs. Tunne

Tunteet kumpuavat ihmisen järkeä syvemmistä ja vanhemmista osista, ja sellaisina ne ovat voimakkaampia kuin kyky ajatella rationaalisesti. On tärkeää vetää linja siihen, koska tunteiden voi antaa olla valloillaan, ja koska ne täytyy vain tiedostaa. Etenkin katsojille on luksusta päästä elämään mukana ylä-ja alamäissä. Siitä myös maksetaan seuroille. Pelaajilla ja valmentajilla tätä ylellisyyttä kuitenkaan ei ole, sillä heillä on tulostavoitteet, eikä niihin päästä, jos tunteet vain vievät järkeä. Pää täytyy pitää kylmänä. Valmentajana peliä on helpompi analysoida kuin aikanaan pelaajana, mutta edelleen tunne vie helposti mukanaan. Jos esimerkiksi itse tuuletan pisteitä enemmän, valmennan yleensä kokonaisuutena huonommin. Joskus voi olla tärkeää antaa joukkueelle energiaa tällä tavoin, mutta normitilanne se ei voi olla.

“Instead of running from our emotions or being swept away by their initial gusts, we should learn to sit with them, become at peace with their initial flavors, and ultimately discover deep pools of inspiration… Then we turn our weaknesses into strengths… Nerves sharpen our game, fear alerts us, anger funnels into focus.” –Josh Waitzkin, World Champion, The Art of Learning

Tunteiden tiedostaminen ei kuitenkaan tarkoita niiden tukahduttamista. Tunteen – esimerkiksi pettymyksen- täytyy saada tulla, olla, ja mennä lukuisia kertoja pelin aikana. Jos yhdessä ottelussa on pari sataa pallorallia, ja häviät niistä noin puolet, tämä tapahtuu sata kertaa illassa. Tästä huolimatta joukkueelle ei ole hyötyä siitä, että valmentaja näyttää hapanta naamaa 4000 kertaa kauden aikana. Onneksi on järki. Omalla käytöksellä ja ajatuksilla voit vaikuttaa paljon siihen, mitkä tunteet kulloinkin nousevat esiin- behavior drives emotion- eikä toivottavasti toisin päin.

Urheilu ei ole saareke, vaan osa elämää

Tänä keväänä mestaruusliigassa sattui ainakin pari tilannetta, jossa pelaajan fyysistä koskemattomuutta loukattiin katsojan toimesta. Kahdessa tapauksessa omiaan kannattanut fani otti oikeuden omiin käsiinsä. Vaikka mitään isompaa ei onneksi sattunut, seurannut keskustelu oli yllättävää. Näitä tunnekuohujen aikaansaamia tapahtumia vähätellään liikaa tyyliin “No eihän siinä käynyt mitään” tai “no sehän oli vain tönäisy.”

Urheilussa pelipaita tuo pelaajalle uuden roolin, ja hänelle sallitaan asioita, jotka muutoin yhteiskunnassa ovat tabu. Miehet saavat joukolla halailla, ja hyvä niin. Samoin katsoja, lipun ostettuaan, saattaa kokea astuneensa toiseen todellisuuteen, jossa on toiset säännöt ja jossa voi heittää vapaalle. Näin ei kuitenkaan, tietenkään, ole. Esimerkiksi pahoinpitely kaukalossa on pahoipitely. Ei ole merkitystä sillä, että se sattui jääkiekko-ottelussa. Sama koskee katsojia.

Tai jos esitetään asia näin: Mitä tapahtuu, jos hoitaja käy käsiksi leikkaavaan lääkäriin? Jalankulkija poliisiin? Tarjoilija asiakkaaseen? Kyse ei ole ylireagoinnista tilanteessa, jossa “mitään ei onneksi tapahtunut.” Kyse on lakien ja arvojen noudattamisesta, ja vahinkoja ennaltaehkäisevästä työstä. Nousisi valtava haloo, jos pelaaja säikähtää ja tönäisee takaisin primitiivisenä itsepuolustusreaktiona.

Jääkiekon puolella katsoja saattaa huudella valmentajalle törkeyksiä, jotka saattavat täyttää rikoksen tunnusmerkit. Jos tapahtumassa työtään tekevä ammattilainen reagoi tähän, seurauksista ja paheksunnasta kirjoitetaan monet palstametrit. Tilanne on kahdenlainen. Ensimmäisenä jokaisen urheilutapahtuman tulee olla sellainen, jossa ammattia saa harjoittaa turvallisesti. Toiseksi valmentajien ja pelaajien tulee osata käyttäytyä ammattimaisesti. Helppoa se ei aina kuitenkaan ole.

Lentopallon puolella puhutti myös välieräsarjan päättänyt, käytöksestä annettu punainen kortti. Sen seurauksena tunteiden näyttämisestä käytiin keskustelua. “Kaikki pitää sallia, tai kaikki kieltää” -suuntaiset mustavalkoiset ratkaisut eivät kuitenkaan toimi. Missä menee raja? Niin kauan, kuin on ihmisiä, on myös harmaata aluetta, varsinkin käytöksessä. Ottamatta kantaa päätökseen voi todeta, että tämän harmaan alueen hallinta kysyy tunneälyä niin pelaajilta, kuin tuomareiltakin.

Mitä ihmiset tulevat katsomaan?

Verbaalinen haastaminen kuuluu totta kai urheiluun, mutta se ei sovi kaikille. Osa pelaajista ammentaa siitä voimaa, ja osaa se ei kiinnosta. Usein oma peli sekoaa, jos lähtee toisten suunsoittoon mukaan. Niin tai näin… Tämä ei varmaankaan ole se yksi asia, mikä pitää rajoittamatta sallia sillä perusteella, että ihmiset saadaan tulemaan katsomoihin “kun nyt on tunnetta.”

On toki pelaajia, jotka ovat tässä taitavia. Michael Jordan haastoi koko ajan muita. Sanotaan, että jos et lähtenyt mukaan leikkiin, hän teki 30 pistettä. Jos lähdit, hän sai lisää virtaa ja tekikin 50 pistettä ja muisti tehdä samat 50p. kun kohtasit hänet seuraavalla kierroksella. Vaatii kuitenkin aikamoista akrobatiaa väittää, että ihmiset tulivat katsomaan Chicago Bullsin pelejä eniten siksi, että MJ:n suu kävi.

Ihmiset tulevat, jos tuote on mielenkiintoinen. Vaikka tutkimusten mukaan joukkeen menestys ei ole tärkein asia, miksi pelejä tullaan katsomaan (mm. ottelutapahtuma on tärkeämpi) on pelitaidoilla merkitystä. Ihmiset tulevat katsomaan osaavia suorituksia, kaikkensa antavia pelaajia ja yhtenäistä joukkuetta. Lentopalloseura Etta on tästä hyvä esimerkki. Liigassa 5. sijoittunut oululaisjoukkue pelasi suurten kotiyleisöjen edessä koko kauden. Etta käyttäytyi esimerkillisesti, antoi kaikkensa, teki yhdessä, ja ihmiset löysivät tiensä otteluihin uudelleen ja uudelleen.

Tietyt asiat ovat tärkeämpiä kuin ottelun lopputulos. Kehittyisikö urheilu näillä?

-Kunnioita vastustajaa, lopputulosta ja yhteisiä arvoja

-Tee ja sano asioita, jotka auttavat joukkuetta ja koko lajia

-Tee ottelutapahtumasta kiinnostava ja turvallinen

-Luo seurakulttuuri, jossa ihmiset nauttivat ja antavat kaikkensa.

Focus on playing. If we focus on talking, all of a sudden we talk a bigger game than we can play.” –Marv Dunphy, Olympic Champion, Pepperdine University

Lauri H.

Lhakala82@yahoo.com

Joukkueen rakentamisesta

28 Dec

Vuoden viimeinen blogi pyörinyt pöydällä siitä asti, kun elokuussa aloitin työt Ljubljanassa. Vaikka oman seuran toiminta onkin rakennusvaiheessa ollut viisasta, monessa muussa paikassa asia on päinvastoin. Jopa viikoittain törmäämme uutisiin huipputason joukkueista, joiden toiminta ei ole linjassa kestävien periaatteiden kanssa.

Later in my career it has become apparent, that I don’t care as much where I coach. I care more about the quality of people who I get to work with.”Fred Sturm (USA:n entinen päävalmentaja)

Joukkueiden rekrytoinnista vastaavat ihmiset haluavat tyypillisesti hankkia laivaansa ”niin paljon lahjakkuutta kuin mahdollista.” Pelaajien luonteesta tai arvomaailmasta ei yleensä olla kovin kiinnostuneita. Vaikka on totta, että joillakin aloilla rautainen tietotaito kattaa suuren osan persoonan muista puutteista, joukkuelajit eivät kuulu näihin. Kyllä, haluan, että sydänkirurgini on mieluummin huippuammattilainen kuin mukava ihminen. Vaikka sosiaalisella puolella olisi puutteita, on tärkeämpää, että pumppu toimii. Saman voi leikitellen sanoa koskevan insinöörejä ja lentokapteeneita, mutta aika harvassa ammatissa todella voit elää yksin ilman vuorovaikutusta muiden kanssa.

It is a common misconception, that U.S. Marine Corps builds character. We train our guys very well, but more importantly we recruit character.” –USA:n Merijalkaväen päämaja

Valmentajan uralla tapaa paljon ihmisiä erilaisista lähtökohdista, erilaisista maista ja kulttuureista. Kun katsoo tätä moninaisuutta (jonka odotetaan lyhyessä ajassa toimivan saumattomasti yhdessä) ei voi kuin ihmetellä, miksi niin harva seura rekrytoi pelaajia joukkueen näkökulmasta. Enemmistö huippuseuroista juoksee pakkomielteisesti lahjakkaiksi kokemiensa pelaajien perässä. Lajitaitoa, pituutta, voimaa, nopeutta- näistä vouhotetaan niin kuin muuta ei olisikaan. Seurauksena tästä moni seura on täynnä egoistisia yksilöitä, eikä joukkue koskaan saavuta todellista potentiaaliaan. Yksikään valmentaja ei saa porukasta otetta, sillä kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, vuosikymmenen huonoa käytöstä ei korjata kolmessa kuukaudessa. Lisäksi valitettavan usein seura haluaa tuloksia samantien, ja kauaskantoisia muutoksia yrittänyt valmentaja saa lähteä joukkueesta kesken projektin, kun pelaajat tai seurajohto ovat tyytymättömiä neljään peräkkäiseen tappioon.

One of the neat things about coaching is that we get to choose the people we go through life with.” – Dr. Marv Dunphy (USA:n entinen päävalmentaja)

Pidän tavasta, jolla Marv Dunphy lähestyy valmentamista Pepperdinen yliopistossa. Hän haastattelee mahdollisten pelaajien lisäksi nuorten miesten perheet, viettää heidän kanssa aikaa, ja tekee päätöksen vasta huolellisen harkinnan jälkeen. Ammattiurheilussa kukaan ei soittele sukulaisille, mutta luonteiden tuntemista ei saa aliarvioida. Jos asiaa todella ajattelee syvällisesti huomaa, että tulet viettämään hyvän pätkän elämästäsi näiden ihmisten kanssa. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, olivatpa nämä kuinka hyviä urheilijoita tahansa? Toisekseen- tarvitsemmeko edes hankalia persoonia hyvään, voittavaan joukkueeseen?

Tiedän vallan hyvin, mitä moni vastaa tähän ajatukseen. ”Kaikista ei vain ole vaikeiden ihmisten valmentajiksi” , ”Voittaaksesi sinun tulee tehdä uhrauksia” , ”Huipulla on eri säännöt.” En kuitenkaan henkilökohtaisesti pidä näistä mielipiteistä. Se, että jokin on yleistä, ei tee siitä hyvää tai hyväksyttävää.

En voi sietää ajatusta siitä, että tähtiä kohdellaan eri tavalla kuin muita, heiltä vaaditaan eri tavalla, heidän annetaan käyttäytyä miten sattuu.

Yksilöitä tulee kohdella yksilöinä, ja heidän voidaan antaa toimia tietyissä rajoissa, mutta raja on silti vedettävä oman arvomaailman mukaisesti. Moni kuitenkin uskoo, että jos et anna tähtien tehdä niinkuin he haluavat, et voi valmentaa todellisia huippuja. Historia kuitenkin näyttää toisin. Myös tähdiltä täytyy vaatia, ja jos he eivät sovi konseptiin, täytyy olla rohkeutta tehdä muutoksia.

Esimerkiksi Doug Beal heitti 1984 lentopallon olympiakultaa voittaneesta joukkueesta pihalle kolme kaveria vain kaksi vuotta ennen Los Angelesia. Syy: he kuvittelivat olevansa tärkeämpiä kuin itse joukkue, eivätkä halunneet noudattaa sovittuja asioita. Kova veto valmentajalta, sillä kaksi miehistä olisi ollut aloituskokoonpanossa. Joukkue kuitenkin nousi rankingissa reilusti kahden viimeisen kisoja edeltäneen vuoden aikana. Toinen hyvä esimerkki on italialainen Andrea Anastasi, joka samasta syystä heitti useita pelaajia ulos valmentamastaan Puolan maajoukkueesta. Materiaalinsa puolesta Puola voi voittaa mitkä tahansa kisat, ja vaikka tässä tapauksessa niin ei käynyt, oli Anastasilla rohkeutta toimia periaatteidensa mukaisesti. Parhaat pelaajat eivät välttämättä tee parasta joukkuetta.

Kun lukee huippuvalmentajien ajatuksia johtamisesta, niissä korostaa tinkimättömyys ja sitoutuminen omaan toimintaan voittamista suuremmista syistä. Et voi huorata itseäsi ja omia arvojasi vain siksi, että seura tai lajiliitto haluaa mitalin. On totta, että tiukka ilmapiiri ei välttämättä sovi jokaisen luonteen laadulle, mutta et myöskään voi venyttää sääntöjä määräänsä enempää. Joskus tämä tarkoittaa, että kirveelle on töitä, sillä se on pienempi kahdesta pahasta.

Usein joukkue sitäpaitsi pelaa paremmin ilman tiettyä tähtipelaajaa, koska nyt kaikki jäsenet ovat täysin sitoutuneita toimintaan. Vaikka taitoa ehkä puuttuu, on pelaaminen saumatonta, eikä joukkueen joka päivä tarvitse käyttää energiaa yhden tai kahden ihmisen käytöksen murehtimiseen. Ja tämä energian säästäminen on todella tärkea pointti. Pelaajan ei tarvitse edes olla primadonna ollakseen vaikea- moni sinänsä ok tyyppi voi tahtomattaan olla raskas persoona joko pukukopissa tai kentällä. Jos hän on riittävän hyvä pelaaja, tätä kuitenkin usein siedetään lähes loputtomasti. Sitten kun jonain päivänä kyseinen kaveri on poissa harjoituksista huomaat, että koko ilmapiiri on erilainen ja vapautunut.

One of the first things good long-term leaders do is to build their own team. This means not only getting the right people on the bus, but also getting the wrong people out as quickly as possible.” –Jim Collins (Good to Great)

Vaikka toistuvasti kirjoitan tähtien huonosta käytöksestä, en kuitenkaan tarkoita, että haluan joukkueellisen valmentajan jokaista liikettä seuraavia lampaita. Joukkue tarvitsee vahvoja persoonia, ja joskus parhaidenkin tyyppien yhteistyössä räiskyy. Tämä kuuluu ihmisyyteen, eikä siinä ole mitään vikaa. Oleellista on sen sijaan joukkueessa olevien ihmisten kyky ja halu kehittyä yhteisen tavoitteen vuoksi. (Juuri nämä ominaisuudet raskailta persoonilta usein puuttuvat.)

Mantran mukaisesti myös minä haluan omaan joukkueeseeni ”pitkiä, vahvoja, ja taitavia”, mutta mahdolliselta pelaajilta tulee myös löytyä oikeanlainen arvomaailma ja asenne joukkueurheilua kohtaan. Tavallisesti kysely kannattaa aloittaa niiltä entisiltä joukkuekavereilta ja valmentajilta, joita voi pitää puolueettomina ja luotettavina. Kun lopulta päästään juttuihin itse pelaajan kanssa, häntä haastatellaan mm. seuraavia kysymyksiä apuna käyttäen.

Questions of Character:

 1. Are this person’s values near my own values (especially honesty)?

2. Can this person be open to change and create new habits?

3. Can he admit he is wrong, or disagree and still commit to our goals?

4. Can this person look at things from others’ perspective?

5. Is this person aware of his own behavior and how it affects others?

6. Does this person want to continuously improve, or is he already happy with his level?

7. Why does this person want to come here?

8. What drives this person, and where does this person want to be in five years?

Ymmärrän, että joskus jokaisen on tehtävä kompromisseja. Joskus työpaikka ja perheen elanto ovat vaarassa, joskus et yksinkertaisesti saa haluamiasi pelaajia joukkueeseesi, ja joskus tapahtuu asioita, jotka ovat täysin kontrollisi ulkopuolella. Kaikista näistä huolimatta valmentajan täytyy olla huolellinen valintojensa suhteen. Jatkuva muiden ihmisten ehdoilla eläminen ei ole sen arvoista. Roy Disneyn sanoin: Päätösten teko ei ole vaikeaa, jos tiedät mitä arvostat.

A character-based, value-centered philosophy has always been the backbone of my organization…

No matter how talented a player may be, you can not ignore a lack of character or pretend it isn’t going to affect your entire program. The principles and values that form the cornerstone of our beliefs can not be compromised.” –Tom Coughlin (New York Giantsin päävalmentaja)

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Arvoista ja säännöistä

29 Nov

Edellisessä jutussa puhuimme periaatteista ja metodeista. Tällä kertaa haluan laajentaa jutun koskemaan myös niitä arvoja ja pelisääntöjä, jotka ohjaavat urheilijan toimintaa. Aloitetaan tyypillisestä arvon määritelmästä:

Value: Important and lasting beliefs or ideals shared by the members of a culture about what is good or bad and desirable or undesirable. Values have major influence on a person’s behavior and attitude and serve as broad guidelines in all situations.”- Businessdictionary.com

Suomessa on tavallista tehdä joukkueelle omat säännöt ja perään sanktiot sääntöjen rikkomisesta. En ole kuitenkaan koskaan pitänyt tästä sakkokassa- kulttuurista. Kyseisessä filosofiassa säännöt sanellaan ylhäältä käsin, ja pelaajien pitää niitä sitten rangaistuksen uhalla totella. Ensinnäkin tämä yleensä toimii heikonlaisesti. Toiseksi se luo vääränlaisen ilmapiirin. Ihmiset toimivat vapaammin ja motivoituvat paremmin silloin, kun he ovat itse mukana luomassa toimintaa.

Sääntöviidakkoa parempi vaihtoehto on siis yhteisistä arvoista ja tavoitteista puhuminen, esimerkiksi kauden avauspalaverien yhteydessä. Mikä tahansa joukkue on riittävän pieni yksikkö jokaisen mielipiteen kuulemiseen. Tärkeitä ensimmäisiä kysymyksiä ovat ”Mitä minä arvostan?” ja ”Mitä meidän tulee arvostaa, jotta arvomme tukevat tavoitteiden saavuttamista?”

It’s not hard to make decisions when you know what your values are.” – Roy Disney

Arvot auttavat meitä päätösten tekemisessä, mutta meidän täytyy olla varovaisia niiden valinnassa. Esimerkiksi varasjoukolla voi olla omat arvonsa, mutta niiden varaan ei vättämättä kannata rakentaa pitkäntähtäimen suunnitelmia. Jokaisella valtiolla ja kulttuurilla on myos omat arvonsa, mutta se ei tarkoita, että näma arvot ovat kestäviä tai hyviä. Kestäviin periaatteisiin pohjautuvat arvot ja niiden mukaan eläminen eroavatkin usein vallalla olevasta kulttuurista.

Wrong does not cease to be wrong, because the majority share in it.”- Leo Tolstoy

Monen länsimaan valtakulttuuri esimerkiksi arvostaa voittamista ylitse kaiken. Tulosurheilussa voittamisella on toki väliä, mutta se ei silti voi olla yksi perusarvoista. Voittamisen tekee ongelmalliseksi ainakin kaksi seikkaa: 1. Se on meidän kontrollimme ulkopuolella ja 2. Jos arvostamme voittamista yli yksilön oikeuksien tai rehellisyyden, meidän on vaikeaa olla luotettavia.

Pitkässä jouksussa menestyneiden organisaatioiden tyypillisiä arvoja ovat mm. asiakaskeskeisyys, yhteisöllisyys, ja laatu. Esimerkiksi Linked-In ja IBM arvostavat ihmistä yksilönä. Ihmisyyden arvostaminen näkyy siten kunniottavana toimintana niin asiakkaita kuin työntekijöitäkin kohtaan. Urheilussa tällaista kaivattaisiin myös. Suurin osa seuroista- yli maiden, yli lajirajojen- kohtelee sinua hyvin (ja maksaa ajallaan) jos pelaat hyvin. Jos pelaat huonosti, he kohtelevat sinua huonosti (eivätkä välttämättä maksa lainkaan.)

Tulos ei voi merkitä joukkueelle ihmisarvoa tai keskinäistä luottamusta enempää.

Valmentajana koen arvojen korostamisen merkittäväksi. Ne antavat pohjan, joka auttaa urheilijaa laittamaan tekonsa ja elämänsä suurempaan kontekstiin, ja lopulta vastaamaan näihin kysymyksiin: ”Mitä minä haluan eniten?” ja ”Olenko valmis uhraamaan sen mitä haluan eniten sen vuoksi, mitä haluan juuri nyt?” Annanko kaikkeni harjoituksissa joka päivä, vaikka väsyttää (hetken lepo vs kehittyminen), tai lähdenkö baariin silloin kun pitäisi levätä (hetken huvi vs työn arvostus)?

You get what you value.”Marv Dunphy

Ollakseen toimivia, arvoja tulee tietenkin kunnioittaa. Ei yksikään pelaaja usko sanahelinään ihmisen arvostamisesta, jos joukkueen sisällä sallitaan päin naamaa huutaminen, nuorempien simputtaminen, tai muu vastaava. Dunphyn lainaus tarkoittaa, että jos annamme ihmisten käyttäytyä huonosti, se on yhtä huono asia kuin tällaisen käytöksen arvostaminen.

Arvoista täytyy pitää kiinni teoissa, tai ne menettävät voimansa puheessa.

Loppuun lisään kahden eri joukkueen arvot esimerkiksi kiinnostuneille. Ensimmäinen lista on peräisin vanhasta sveitsiläistä seurastani (Lausenne UC), jossa pelaajat ja valmentajat yhdessä sopivat arvoista ennen kauden alkua. Toinen on linkki USAn menestyneimmän yliopistojoukkueen (UNC naisten jalkapallo) arvoihin. UNC:n valmentaja Anson Dorrance vaatii pelaajiaan opettelemaan tämän listan ulkoa, jotta arvomaailma paremmin juurtuisi osaksi päätöksentekoa.

UNC Soccer Values:

http://www.zoneofexcellence.ca/Journal/Issue11/PsychologicalAspects.pdf

Arvot (11kpl) löytyvät sivuilta 4-6. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko haastattelun, sillä Dorrance tietää mistä puhuu (ja miehen kautta aikojen voittoprosentti on yli 90%.)

LUC Values 2007-2008:

1. We are going to work hard (we value hard work.)

2. We are committed to being fundamentally sound (we value good mechanics.)

3. We are striving to improve every day (we value improvement.)

4. We are going to develop confidence through competition (we value competing.)

5. We don’t whine when things don’t go our way (we value positive mentality.)

6. We make good decisions on and off the court (we value our mission.)

7. We don’t lose our composure (we value stable character.)

8. We are responsible and accountable for ourselves and our teammates (we value accountability.)

9. We care about our teammates as people (we value the individual.)

Kausi Sveitsissä- joka ei myönnettävästi ole mikään lentopallojättiläinen- päättyi mestaruuteen. Urheilua kauaskantoisempi seuraus oli kuitenkin, että pelaajat oppivat työnteon ja arvojen merkityksen, ja heistä tuli elinikäisiä ystäviä. Myös sitä voi kutsua menestykseksi.

Lauri H.