Maajoukkue on harjoitellut kuukauden päivät. Kesäkuussa starttaava maailmanliiga vie joukkueen ympäri maailman samalla, kun osa pelaajista palaa seurajoukkueensa harjoituksiin. Kaikki eivät harjoittele kesäkuussa, mutta yhä useampi liigaseura kulkee enemmän tai vähemmän ympärivuotisella mallilla. Jos haluamme tuottaa huippu-urheilijoita, kovin pitkiä pätkiä ei voi vetää ilman lajiharjoittelua. Asiasta voi olla montaa mieltä, ja myös tauko on joskus paikallaan. Silti on tiedossa, että laadukkailla harjoitustunneilla on enemmän merkitystä, kuin millään muulla.
Kuluneen kauden aikana käytiin monta keskustelua seurojen arvoista ja missioista. Miksi olemme mukana tekemässä urheilua? Mikä on seuran X johtoajatus ja mitä se haluaa edustaa? Tiedämme, että arvot ja missio ohjaavat käytöstä ja viime kädessä päätösten tekoa. Näitä päätöksiä seurat ja valmentajat tekevät kauden mittaan tuhansia, joten on suotavaa myös kysyä miksi ylipäätään ollaan olemassa. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että yksi kotimaisen seuran tehtävistä tulisi olla pelaajien kehittäminen yksilöinä. Tämä palvelee eniten itse urheilijaa, joka luonnollisesti haluaa urallaan eteenpäin. Kotimainen mestaruusliiga on edelleen kasvattajaliiga enemmän kuin mitään muuta, vaikka kestääkin jo vertailun monen eurooppalaisen sarjan kanssa. Toiseksi tämä palvelee maajoukkuetta, ja siten yhteistä etua, mutta ainoastaan, jos meidän urheilijamme ymmärtävät mitä huippu-urheilu on.
Jos pelaaja on sisäistänyt oman polkunsa ja oman missionsa, tekee hän myös päätökset sen mukaan. Lähdenkö kavereiden kanssa vielä siihen toiseen kapakkaan vai menenkö vapaana viikonloppuna nukkumaan puolilta öin? Se, mitä syön tänään, vaikuttaa minuun myös pitkässä juoksussa, eikä vain kahden tunnin päästä. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokainen tekemäsi päätös joko auttaa sinua pääsemään tavoitteeseesi- mikä se sitten onkaan- tai se hidastaa sinua matkalla sinne. Tämän alojensa huiput sisäistävät paremmin kuin muut, ja yksilölajien urheilijat huomattavasti paremmin kuin joukkuelajien urheilijat. Seurajoukkueilla on hieno mahdollisuus auttaa yksilöä näissä asioissa.
Kaikkien ei toki tarvitse haluta tulla parhaimmaksi versioksi omasta itsestään, mutta usein huomaan toivovani jotakin tämän suuntaista. Jatkuva oppiminen on huisin motivoivaa. Niinpä monet huiput suhtautuvat työhönsä ilolla ja avoimuudella, pilke silmäkulmassa, vaikka tosissaan ovatkin. He vaikuttavat kovin onnellisilta tehdessään matkaa, ja tuntevat yhteenkuuluvuutta muiden kulkijoiden kanssa. Niinpä toivon, että useampi meistä pysähtyisi ajattelemaan mitä elämässään todella haluaa. Sama pätee valmentajiin, urheilijoihin, ja seuroihin. Meihin kaikkiin.
Yksi tärkeistä asioista on Suomen lentopallon etu. Henkilökohtaisesti se on ollut sitä niin pitkään kuin jaksan muistaa- niinäkin pettymyksen hetkinä, kun ei mahtunut nuorten tai aikuisten maajoukkueisiin. Kun melkein 15 vuotta sitten muutin Saksaan pelaamaan 2-Bundesliigaa, en kuulunut mihinkään edustusjoukkueeseen. Jotenkin, kuitenkin, oli täysin selvää, että suomalaisena ulkomailla edustat Suomea 24 tuntia vuorokaudessa, halusit sitä tai et. Esimerkiksi se, miten käyttäydyit treeneissä, oli monelle saksalaiselle kenties hänen ainoa kontaktinsa suomalaisuuteen tai suomalaisiin. Moni muukin ulkomailla pelannut kertoo kokeneensa asian näin.
Mitä useammalle suomalainen lentopallo on tärkeä asia, sitä paremmin meidän lajiyhteisömme voi. Ja mitä terveellisemmällä pohjalla lajimme on, sitä enemmän voimme tuottaa elämyksiä ja ohjata nuoria sen pariin. Aikaa myöten, jos nuori siihen on valmis, sama itsensä likoon laittaminen on hänellekin mahdollista. Missään ei ole niin paljon mielekkyyttä kuin siinä, että olet joka päivä läsnä, ja lähdet töihin motivoituneena ja visio kirkkaana. Moni on tänäpäivänä ilman työtä, ja aika harva työssäkäyväkään saa kokea olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Tämä on harmi, sillä pohjimmiltaan jokainen ihminen haluaa kokea myös yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Lentopallolla menee Suomessa tällä hetkellä ihan hyvin. Ei kuitenkaan lähellekään niin hyvin, kuin voisi mennä. Valmennuksemme kestää vertailun maailmassa, mutta olemme vielä kaukana siitä parhaasta versiosta, joka kollektiivisesti voisimme olla. Tämä on hyvä asia- sehän vain tarkoittaa, että tilaa kehitykselle on paljon. Kuluneiden 10 vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut valtavasti. Yksin tutkittu tieto on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Kasvua kohti orientoituneita valmentajia on enemmän ja enemmän. Tietyllä tavalla kulunut vuosikymmen on ollut se ajanjakso, kun tulevan menestyksen siemenet on kylvetty.
Vaikka menemmekin eteenpäin, meillä ei ole pelaajamateriaalia hukattavaksi. Jokaisesta yksilöstä tulee pitää hyvää huolta. Tärkeitä ovat kaikki. Fakta on, että emme voi tietää nyt, kuinka hyvä kukin pelaaja on seuraavan 10 vuoden kuluttua. Ja vaikka joku ei yltäisi maajoukkuetasolle, hänen kehittymisensä teknisesti ja taktisesti hyväksi liigapelaajaksi nostaa oman joukkueen sisäistä kilpailua ja siten myös liigan tasoa. Lisäksi itsensä huippu-urheilijana pitävä on esimerkki seuraan tuleville nuorille. Jokainen tällainen pisara on pieni lisä siihen nousevaan vuoroveteen, joka nostaa meidän kaikkien paatteja.
Valitettavasti oma suu on usein silti lähempänä kuin pussin suu. Isoa kuvaa ei joko nähdä, tai ehkä sitä ei haluta nähdä. Seurat kilpailevat luonnollisesti keskenään, mutta toisinaan tämä kilpailu saa epäterveellisiä piirteitä. Lisäksi seuroissa kilpaillaan joskus vallasta myös sisäisesti. Ja näitä kähinöitä sitten riitää. Tämä on erehtymisen tavoin inhimillistä, ja maailmalla yleistä. Mutta juuri tästä syystä meidän suomalaisten soisi puhaltavan yhteen hiileen! Pieni paatti kääntyy onneksi isoa nopeammin. Jos todella haluamme kehittää toimintaa, seurojen ja valmentajien välinen yhteistyö on se ainut asia, joka pitää esimerkiksi miesten maajoukkueen tason kansainvälisesti kovana. Tällaisesta avarakatseisesta toiminnasta on onneksi jo esimerkkejä.
Jos maajoukkueen pelaaja on kärsinyt loukkaantumisista, seurajoukkueessa häntä on säästelty ennen tärkeää karsintaturnausta. Näin toimivat mm. Kokkolan Tiikerit Olli-Pekka Ojansivun ja Valepa Olli Kunnarin tapauksissa. Vastaava ei monessa muussa maassa tulisi kuuloonkaan, mutta meillä Suomessa se on mahdollista. Yhtenäisyys on suurenmoinen arvo. Joissakin seuroissa (esimerkiksi Lentopalloseura Etta ja Korson Veto) valmentajat ovat sopineet muiden seurojen pelaajien harjoittelusta mukanaan kauden ulkopuolella. Tällöin yksilön – ja lentopallon etu- on asetettu ykköseksi. Tämäkin on hieno ja huippulentopallossa harvinainen tapa toimia.
Työtä kuitenkin piisaa. Lajikenttä ei vielä ole riittävän yhtenäinen siihen, että me systemaattisesti tukisimme maajoukkuetoimintaa. Tulevaisuudessa olisi upeaa nähdä liiga, jossa osaa maajoukkueen ydinarvoista ja pelitavasta opetettaisiin järjestelmällisesti useissa tai miksei kaikissa seuroissa. Mitään hyväntekeväisyyttä se ei kuitenkaan olisi, sillä avoimuuden hyödyt kehittävät myös seuroja paljon enemmän, kuin omissa nurkissa pyöriminen ja nahistelu vaikkapa siitä, kenellä on minäkin viikonpäivänä eniten valtaa päättää asioista. Jääkiekon puolella yhteistyötä maajoukkueen eteen on tehty pidempään, ja tulokset olleet sen mukaisia. Matka jatkuu meilläkin.
Kohti parasta,
Lauri H
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment