Palasimme ennen juhannusta Euroopan Kultaisen Liigan finaaleista. Naisten lentopallomaajoukkue oli viimeinen mukaan hyväksytty joukkue, mutta sijoittui hienosti 4. sijalle. Samalla se käänsi katseet kohti naisten lentiksen mahdollisuuksia. Mitään ei vielä ole voitettu, ja tärkeät EM-karsinnat odottavat syksyllä. Silti päällimmäinen tunne paluumatkalla oli toiveikkuus. Tapio Kangasniemi aloitti päävalmentajana 2014 ja nyt, vajaan viiden vuoden jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, Suomen miehet ja naiset kilpailivat periaatteessa samalla tasolla.
Saksalaisen jalkapallon lähihistoriaa
Luin lentokoneessa Budapestista kirjaa, joka oli niin hyvä, että ostin itselleni useita kappaleita. Das Reboot: How German Football Reinvented Itself and Conquered the World (Raphael Honigstein, 2014) on merkittävä valmennus- ja urheilukirja. Valitettavasti sitä on myös rankaistu historiallisen typerällä suomennoksella”Saksan jalkapallon viritetty kone,” mutta sillä nimellä se nyt hyllystä löytyy. Todellisuudessa kirja kertoo tarinan siitä, mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtui maailmanmestaruuksien 1990 ja 2014 välillä. Tai tarkemmin: se kertoo siitä valtavasta muutoksesta, mikä ihmisten mielissä ja asenteissa -ja siten lajiliitossa ja seuroissa- tapahtui.
Kertomus osui niin moneen oleelliseen pointtiin urheilun ja ihmisten luonteista, että siitä oli suorastaan pakko kirjoittaa. Matka maailman parhaaksi kestää kauan ja vaiheita on paljon. Suuret laivat kääntyvät yleensä hitaasti, jos ollenkaan, eikä moni saa pientäkään uudelle kurssille. Pieleen voi lisäksi mennä kaikki, kuten nyt 2018 kisoissa. Kaikilta osin saksan futista ei voi verrata kotimaan lentikseen, mutta ajatusmaailmaa voi. Myös meillä on asioita, mitkä voi tehdä paremmin.
”Tosiasiain tunnustaminen on kaiken viisauden alku”
Kirja alkoi yllätyksellä. Olin ollut uskossa, että Saksan kaltainen huippu-urheilumaa on ”aina” ymmärtänyt mikä tuottaa tuloksia. Saksa kuitenkin- omien standardiensa mukaan- floppasi 1996 EM-kullan jälkeen useat EM- ja MM-kisat pudoten FIFA:n rankingissa toistakymmentä sijaa 2000-luvun alussa. Jo ennen 1990- luvun loppua soraäänet maassa näkivät, että Saksa oli jäänyt suurten maiden kyydistä monella sektorilla. Eikä vähiten valmennuksessa:
”Katkera karsiutuminen lohkovaiheessa vuoden 2000 EM-kisoissa oli avainhetki. Vuosituhannen vaihteessa Saksan jalkapallo tuijotti kasvoista kasvoihin onnettomuutta- ammattimainen perusta puuttui siltä täydellisesti.” s. 135 (Kaikki lainaukset em. Das Reboot- kirjasta)
Syy tähän? ”No mehän olemme saksalaisia ja entisiä mestareita. Kyllä me tämän homman jo osaamme.” Uudistusmieliset haluttiin polttaa roviolla lehdissä ja kabineteissa. Ihmismieli on niin kiehtovan ennustettava. Myös muissa suurissa lajeissa (NFL, NBA, MLB) on suurin piirtein samana ajanjaksona tapahtunut mullistus kohti faktapohjaista valmentamista. Lentopallossa tämä on edelleen suurilta osin tapahtumatta, joitakin yksittäisiä maita lukuunottamatta. Suomikin kokonaisuutena on siitä vielä kaukana, mutta eteenpäin on kymmenessä vuodessa menty paljon.
Ainoa maa maailmassa, jossa lentopallovalmennus voi todella olla stabiili ja elämänmittainen ura, on Yhdysvallat. Luonnollisesti siellä, missä on eniten resursseja ja ammattilaisia, muutos on ollut selkein. Pitkälti lentopallo kuitenkin on, edelleen, pienten paikkojen laji miltei maassa kuin maassa. Harva lajiliitto toimii ammattimaisesti, eikä paremmin organisoiduissa maissa kuten Suomessa usein ole maailman kirkkaimmaille huipulle riittävää pelaajamassaa. Mutta miten Saksa, ja jalkapallo?
”Bundesliigaseurat … olivat alkaneet luopuoa perinteisestä pelaajakeskeisestä mallistaan sellaisen hyväksi, jossa valmentaja on kuningas. ”90-luvulla yksi saksalaisen jalkapllon monista vioista oli, että valmentajan roolia ei koskaan määritelty ratkaisevaksi.” s.226
En ollut uskoa joitakin kirjan asioista. En esimerkiksi sitä, että vielä niin myöhään kuin 2000-luvun alussa Saksalla ei ollut omaa futisohjelmaa, jossa olisi nykymalliin systemaattisesti koulutettu koutseja, ja opetettu samaa pelitapaa kaikille maajoukkueille. Toinen juttu liittyi siihen, kuinka systemaattisesti kaikki uudistusyritykset torpattiin. On vaatinut rohkeutta ja sinnikkyyttä saada vietyä uudistuksia maaliin vanhojen jäärien jäärätessä. Luulin maan olleen edistyksellisempi.
Kyseessä ei alkuun ollutkaan mikään koordinoitu muutos, vaan yksittäisten purojen osuminen yhteen. Osa valistuneista valmentajista -joista moni tuli järjestelmän ulkopuolelta- valmensi omia joukkueitaan junioreissa ja aikuisissa. Samalla osa yritti vaikuttaa liiton sisällä ja osa liigaseuroihin. Muutosvastarinta oli kovaa, ja koski kaikkea. Ei haluttu tehdä uutta lajianalyysia, organisoida seuroja paremmin, eikä muuttaa valmennusjärjestelmää. Iso debatti pyöri myös maajoukkueen pelitavan uudistamista vastaan. Keskustelua dominoivat tunteikkaat, hattaraiset mielipiteet, jotka ovat surullisen tuttuja myös omalta uralta:
”Ottelun jälkeinen ”analyysi” keskittyi miltei tyystin psykologiseen puoleen, epämääräisiin ajatuksiin … muuan entinen valmentaja syytti tappiosta pukuhuoneen ”liiallista harmoniaa”… syynä oli ”liian vähäinen yhteishenki”. ”Luonteenlujuuden vähäisyys” ja ”pula persoonallisuuksista” olivat muita suosittuja selityksiä. … Valmentajien, joiden ammattitaito voitiin mitata desibelimäärällä, pitäisi panna heidät juoksemaan. … Ajatuksen kirkkaus ei riittänyt läpäisemään testosteroni huuruja.” s.219-220.
Kasvua lajina, kasvua ihmisinä
Kasvutarinan kenties merkittävin osa ei kuitenkaan liittynyt tutkitun tiedon hyödyntämiseen. Vähintään yhtä tärkeä asia oli, että saksalaiset riittävissä määrin hylkäsivät tarpeettoman nurkkakuntaisuuden. Osaltaan tätä auttoivat oikeat kannustimet ja siihen suunnatut resurssit. Vähitellen lyhyen tähtäimen etu alkoi kääntyä kulttuuriksi, ja työksi koko maan hyväksi, vaikka lineaarista kehitys ei missään nimessä ollut. Sama koski sekä juniorituotantoa, liigaseuroja, että itse lippulaivaa. Maassa asuu edelleen Borussia Dortmundin ja Bayern Münchenin pelaajia ja faneja, mutta enää ei puuhata vain omalla pienellä hiekkalaatikolla. Riittävän monelle on ykköseksi vähitellen noussut käsite nimeltä saksalainen jalkapallo.
”Kaikki puhuivat nuorten kehittämisestä kauniisti, se oli yksi jutuista, joihin ihmiset halusivat tulla yhdistetyksi, mutta kun oli aika panna ideat yhteen tuli vaikeuksia … Vuoteen 2000 mennessä enemmistö ammattilaisseuroista kuitenkin tiesi, että muutos oli välttämätön… Me näimme, että olimme jäämässä kansainvälisellä tasolla jälkeen. Saksan jalkapalloliitto lauloi vanhaa virttä.” s. 136-137
Järjestelmän lisäksi myös maajoukkue matkasi takaisin kohti huippua. Tämä tapahtui samaan aikaan, ja samoilla periaatteilla, vaikkei näillä kahdella aina ollutkaan suoraa yhteyttä keskenään. Vaikka MM-pronssijoukkueet 2006 ja 2010 olivat menestyksiä, ne eivät jakaneet samoja ydinarvoja yhtä voimakkaasti, kuin 2014 MM-kultaan yltänyt ryhmä. Kirjan mukaan tärkein näistä oli ajatus toveruudesta ja siitä, että temme tätä riittävän epäitsekkäästi myös toisillemme.
Jostain syystä lentopallossa seuroja ja sponsoreita ei millään saada uskomaan, että on ensiarvoisen tärkeää valmentaa myös pelaajien luonnetta, käytöstä, ja viisautta. Lajiensa parhaat eivät yleensä ole öykkäristaroja, vaikka media juuri näistä ”persoonista” juttunsa repiikin. Ei, sadannen kerran. Me emme tarvitse lisää persoonia. Me tarvitsemme lisää huippu-urheilijoita. Jos joku persoona tulee siinä sivussa, niin hienoa. FC Bayern Münchenin urheilutoimen johtaja Uli Hoeneß sanookin:
”He osaavat ilmaista itseään, he osaavat esittää asiansa osuvasti, heillä on mielipide. He eivät ole tyhmiä jalkapalloilijoita. Heidät on kasvatettu hyviksi pojiksi. Myös täällä seurassa.”” s. 171
FC Bayern tajusi, mistä oli kysymys. Niin tajusi myös FC Barcelona. Ja Fergusonin aikaan ManU. Kyse ei kuitenkaan ole resursseista, vaan ainoastaan ymmärryksestä, että tämä on tärkeää. Siksi se voisi laajalti tapahtua myös lentopallossa. Tämä kasvanut ymmärrys näkyi 2014 MM-kisoissa myös pelaajien kommenteissa medialle. Turhautunut Per Mertesacker antoi toimittajalle täyslaidallisen Algeria-voiton jälkeen: https://www.youtube.com/watch?v=LoO5ECcsdoE
”Ratkaiseva tekijä oli se, kuinka taistelimme toistemme puolesta, kuinka puolustimme toisiamme. Kaikki ne, jotka valittivat, että emme onnistuneet pelaamaan kaunista jalkapalloa, alkavat nyt kitistä, että emme pelanneet hyvin. Minä en välitä pätkääkään.” s. 153
Maassa vuoteen 2014 mennessä tapahtuneet rakenteelliset muutokset olivat myös tuottaneet uuden sukupolven huippuosaajia maajoukkueeseen. Vanha runko oli puolestaan kasvanut entistä paremmiksi joukkuepelaajiksi. Samalla saksalainen lajikulttuuri oli ottanut ison harppauksen pelin ymmärryksessä ja arvomaailmassa. Vaikka Saksa murskasi Brasilian välierässä 7-1, arvot säilyivät:
”Siellä tapahtui jotain erityistä. Joukkue pelasi tavalla, joka teki jokaisen saksalaisen tyytyväiseksi. … Kun tänään tapaat ihmisiä, he puhuvat aina siitä, kuinka hyvän vaikutelman nämä pojat ovat tehneet, varsinaisesta urheilumenestyksestä tulee melkein sivuseikka. Kaikki tietävät missä he olivat Brasilia-ottelun aikana, ja ennen kaikkea ihmisten mieleen jäi pelaajien nöyryys, tapa, jolla he lohduttivat vastustajiaan, eivätkä menneet juhlinnassaan liiallisuuksiin.” s. 321-322
Huipulla tuulee
Suurissa palloilulajeissa kisapaikkoihin ja mitaleihin vaadittava työ on valtava. Kooltaan se on sellainen, johon kukaan ei enää pysty vain pienellä määrällä sitoutuneita ihmisiä. Kovimpiin saavutuksiin vaaditaan huipputason valmennuskoulutus, laajat junioritasot, ja pääsarja, jossa pelataan ja valmennetaan samalla tavalla. Mutta sekään ei aina takaa menestystä. Saksa teki muutokset konkretian tasolla, ja se nousi, kunnes oli paras. Kolme peräkkäistä MM-mitalia valtalajissa on kenelle tahansa kova saldo.
Vaikka näissä 2018 kisoissa mahtimaa historiallisesti jäikin lohkoon, toivon, että oppitunnit on silti sisäistetty, eikä paniikkinappulaa heti paineta ja kaikkea kyseenalaisteta. Tai sitten olen liian optimistinen, ja ihminen palaa kaavoihinsa. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka järjestelmä toimisikin, lippulaiva tarvitsee aina kypsyyttä ja kokemusta. Näissä 2018 kisoissa tuloksen lisäksi huonoa oli ollut pelaajien käytöskin. En usko, että joukkue, jota johtivat kokeneet Schweinsteiger, Lahm, Mertesacker, Podolski ja Klose olisivat 2014 sallineet sellaista. Ehkä tässäkin on osoitus siitä, kuinka todella harvinaista jatkuva erinomaisuus kentän sisä- ja ulkopuolella on.
Aiemmat työni eri maiden maajoukkueissa ovat olleet ok, ja olen osannut kannattaa muitakin, kuin vain sinivalkeaa. Työ Suomen kanssa on silti erityistä. Jonkun Saksan esimerkistä lukiessa voi olla vaikeaa kuvitella, kuinka Suomi vaikkapa naisten lentopallossa pelaisi arvokisamitaleista. Silti kyse on ihan samoista perusasioista. Meidän on vain tehtävä laadukas työ tehokkaammin ja pienemmillä resursseilla, ja jaksaa painaa. Ennen kaikkea on tärkeää päästä käytäviltä kiinni konkretiaan, ja pysyä oikealla tiellä hievahtamatta, ja pettymyksistä huolimatta. Lopulta arki ratkaisee:
”Tiessään oli nojatuolipsykologia, pakkomielteinen kiintymys johtajiin, taistelutahtoon ja muihin näkymättömiin tekijöihin, joita oli vaikeaa osoittaa suuntaan tai toiseen. Nyt huomio kiinnitettiin pieniin, helposti korjattaviin asioihin, joilla oli kumulatiivisesti valtava merkitys.” s. 224-225
Hyvää kesää,
Lauri H.
lhakala82@yahoo.com
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment