Kuten aikaisemminkin kirjoitin, painotus laadun puolella tekee deliberate practice– viitekehyksestä hyväksytymmän kaikenikäisille, vailla mahdollista aikuisen vimmaa lapsensa erikoistumiseen. Vaikka en lisäksi ole vielä erikseen korostanut harjoittelun määrää, on sekin valitettavasti monien nuorten kohdalla myös liian vähäinen.
K. Anders Ericsson on kumppaneineen korostanut määrätietoisen harjoittelun olevan tärkein yksittäinen tekijä matkalla ekspertiksi. Tämä evidenssin tukema linja on viestinä toivoa luova. Kaikesta huolimatta jotkut tarvitsevat vähemmän tunteja huipulle nousemiseen, kuin toiset. Miksi? Vaikuttaa vastustamattomalta todeta, että jokin piilevä ”lahjakkuuspotentiaali” olisi pääsyy tähän. Ihmiset ilmiselvästi eroavat perimässä, mutta kun taidoista puhutaan, olen kuitenkin skeptinen. Meillä on liian monta kiveä kääntämättä, ennen kuin haikailemme minkään ”1/10 000 talenttien” perään.
Skeptinen en kuitenkaan ole siksi, että uskoisin jokaisen voivan olla mitä vain. Ajattelen pikemminkin niin, ettemme valmentajina vielä riittävän hyvin ymmärrä (1) harjoituksen laadullisia eroja emmekä (2) ihmisen kykyjä oman kehittymisensä ja oppimisensa säätelyssä. Onneksi tätä maailmaa on viime vuosina valottanut useampikin tieteellinen julkaisu. Ne osaltaan siis vastaavat kysymykseen, miksi joku samassa tai samalta näyttävässä harjoituksessa oppii toista nopeammin.
Mitä vaaditaan ”määrätietoisuuteen?”
Tässä esitelty jako on osittain käyty läpi jo Peak– kirjassa (Ericsson & Pool, 2016) ja osittain tämän vuoden puolella julkaistussa artikkelissa, jossa ruoditaan tuntimäärien mittaamisen liittyviä haasteita. Kaikkia harjoitusmuotoja -ja niiden tunteja- ei nimittäin voi kutsua määrätietoisiksi. Olen tässä blogisarjassa esittänyt, että tietyt laatutekijät toteutuessaan mahdollistavat kehittymisen huolimatta siitä, onko valmentaja paikalla vai ei. Määrätietoisen harjoittelun kriitikot painottavat mm. ”pihapelien” ja oman tekemisen tärkeyttä ja sitä, että kehitystä todella tapahtuu silloinkin (ja etenkin silloin), kun valmentaja ei ole vieressä päsmäröimässä. Tällöin ”määrätietoinen harjoittelu” ei viitekehyksenä olisi niin painoarvokas.
Eri tahot kirjallisuudessa penkovat mm. sitä, ovatko pihapelit (vaihtoehtoiselta eng. kieliseltä nimeltään Jean Côté deliberate play tai Arne Güllichin ja monen muun peer-led-play) tärkeämpiä kuin deliberate practice. Molempia tarvitaan, mutta se keskustelu vaatii enemmän palstatilaa. Joka tapauksessa Ericssonin tuore jako harjoittelun laadun tasoihin oli ainakin itselleni erittäin tervetullut, sillä että se antoi mahdollisuuden pelkistää ilmiötä selkeisiin kategorioihin. Nämä viisi on koottu alta löytyvästä lähteestä, jossa niitä ei itseasiassa numeroitu, vaan ainoastaan kuvailtiin. Laadun tasoja selventämään olen kirjannut ymmärrykseni siitä, mitä kullakin niistä tarkoitetaan:
1. Määrätietoinen harjoittelu (deliberate practice)
- Kaikki viisi kriteeriä (spesifi tehtävä, keskittyminen, palaute, haaste, toistot) toteutuvat
- Valmentaja on paikalla pitämässä huolen, että näin ”jatkuvasti” tapahtuu
2. Tarkoituksenmukainen harjoittelu (purposeful practice )
- Kriteerit toteutuvat, mutta valmentaja on paikalla vain ajoittain
- Pihapeleissä / omalla ajalla tehty laadukkain harjoittelu
- Pienryhmäharjoittelu mm. joukkuepeleissä, kun ei ole montaa valmentajaa valvomassa
3. Ylläpitävä harjoittelu (maintenance practice)
- Laadukasta ja tietoista tason ylläpitoa, kriteerit toteutuvat ajoittain
- Etenkään haastetta ei lisätä, vaan ylläpidetään jo osattua
- Etenkin loppukauden harjoittelu joukkuepeleissä on usein tätä
4. Suunniteltu harjoittelu (structured practice)
- Kriteerit eivät toteudu, mutta valmentaja ja harjoituksen rakenne ovat olemassa
- Vaara illuusioon siitä, että organisoiduissa puitteissa kehitytään, vaikka todellisuudessa laadun tai sen puutteen saavat aikaan ensisijaisesti kriteerit, eivät puitteet
- Iso osa määrätietoiseksi luulemaamme harjoittelua voi todellisuudessa olla…
5. Naiivi harjoittelu (naive practice)
- Kriteerit eivät pääsääntöisesti toteudu
- Puuhastelu, harrastaminen, pienpelien ”huonoin laatu”
- Osa tästä on tärkeää omalle tilalle, kokeilulle, oivaltamiselle ja motivaatiolle
- ”Naiivi” sana ei välttämättä kuvaa omaa oivaltamista parhaiten, mutta ottaa kantaa suunnittelemattoman harjoittelun vähäisiin vaikutuksiin
-Ericsson, K. Anders. “Towards a science of the acquisition of expert performance in sports: Clarifying the differences between deliberate practice and other types of practice. “ Journal of sports sciences 38.2 (2020): 159-176 ) (Kerätty ja muokattu lähteestä)
Itselleni kokonaisuus nostaa mieleen seuraavia ajatuksia:
- Urheilija todella kehittyy ilman valmentajakin, jos tietyt asiat vain harjoituksessa toteutuvat
- Kehitys on nopeampaa, kun asioita tehdään järjestelmällisesti ja osaavan valmentajan johtamana
- Laadullisesti ei välttämättä ole isoa eroa “suunnitellun” ja “naivin” harjoittelun välillä! –> Molemmista puuttuu jokin, tai joitakin laatukriteerejä.
Lisäksi kolmanteen kohtaan liittyen mieleen nousee, että osa varhain erikoistuvista ja lopettavista urheilijoista ei kenties ole lainkaan altistunut riittävälle laadulle, vaan ainoastaan järjestelmälliselle, mutta monotoniselle harjoittelulle. (Tämä ei ole kannanotto varhaisen erikoistumisen puolesta.) Kirjallisuus kokonaisuutena pitää eksperttivalmentajan merkitystä suurena, joten jos Suomi jotakin tarvitsee, se on lisää päteviä koutseja. Heistä parhailla on kyky nostaa urheilijan tasoa paljon, mutta heitä on vähän, ja etenkin alemmilla tasoilla kenties todella vähän.
Laadulliset erot johtuvat myös urheilijan kyvystä itsesäätelyyn
Ettei lukijalle jäisi liian yksipuolista kuvaa, on iso osa tulosta tietysti urheilija itse. Olen aikaisemmissa laatutekijöitä koskevissa kirjoituksissa maininnut mm. urheilijan kyvystä kiinnittää huomiota, valita spesifi kohde, ja saada suorituksesta palautetta ilman ulkoista apua. Tähän päätyminen joitakin vuosia sitten juonsi juurensa omien pelaajien tarkkailusta ilman sen kummempaa teoriatietoa. Sittemmin tutustuin termiin Self-Regulated Learning (SRL), eli vapaasti käännettynä itsesäätelevä oppiminen:
”Ericsson’s (2015) definition of deliberate practice as activities that are goal directed, provide immediate feedback, and are repeatable for implementing small improvement has much conceptual overlap with SRL as planning, self-monitoring, and adapting processes. Ericsson emphasized the coach’s role in selecting and designing deliberate practice activities as well as providing feedback, but models of SRL emphasize athletes’ proactive attempts to engage in the feedback cycle, setting their own goals and generating their own feedback to guide further planning.”
”We identified three general conclusions from the reviewed literature: (a) The best athletes are engaging SRL processes; (b) SRL competencies have the potential to be trained; and (c) SRL is related to other psychological and environmental variables.”
Lindsay McCardle, Bradley W. Young & Joseph Baker (2017): Self-regulated learning and expertise development in sport: current status, challenges, and future opportunities, International Review of Sport and Exercise Psychology, DOI: 10.1080/1750984X.2017.1381141
Mitä tämä sitten kansankielellä tarkoittaa? Haluan laatu- teeman äärellä korostaa, että:
- Valmentajavetoinen harjoittelu tarvitsee tuekseen ymmärrystä itsesäätelevästä oppimisesta
- Urheilijan itsesäätelevä oppiminen on osin näkymätöntä, mutta vaikuttaa tuntien laatuun
- Ekspertit ovat itsesäätelevässä oppimisessa parempia kuin alempien tasojen urheilijat
- Urheilijan kykyä itsesäätelyyn voidaan & pitää harjoituttaa luontaisten ominaisuuksien painottamisen sijaan
Viime syksyn Kisakallion Taitoseminaarissa Arne Gullich esitteli meta-analyysiaan urheilijan tiestä huipulle otsikolla ”Specific and non-specific practice and play in the development of world-class performance.” Tässä tutkimuksessa -johon palaamme myös myöhemmin- vertaispelaaminen (pihapelit) ei ollut niin merkittävä tekijä huippujen tiellä, kuin aikaisemmin oli havaittu. Uskon syyn liittyvän nimenomaan laatutekijöiden sattumanvaraiseen toteutumiseen ympäristöissä, joita Ericsson kuvaisi naiiveina. Osa urheilijoista kykenee itsesäätelevään oppimiseen muita paremmin, mutta olisi hienoa, jos näiden ”lahjakkaiden” oppijoiden pooli olisi Suomessakin paljon nykyistä suurempi. Kaikki nimittäin viittaa siihen, että tämä on mahdollista.
Olemme käyneet läpi jo valtaosan määrätietoiseen harjoitteluun liittyvistä termeistä ja periaatteista. Kirjoitusten sarja jatkuu tästä teemoilla edustusten rakentaminen, tuntimäärät, ja lajiin erikoistuminen.
Hyvää kesää kaikille,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 