Tag Archives: Käytös

Heimot ja niiden Fanit

31 Oct

Ihmiselle on luontaista muodostaa laumoja. Niitä kutsutaan heimoiksi.

Aikojen aamuna heimot olivat ravinnon vähyydestä johtuen yleensä pienehköjä, vain muutaman kymmenen ihmisen ryhmiä. Heimon kasvaessa tietyn kokoiseksi se jakautui automaattisesti. Usein pienempi ryhmä irtaantui omaksi yksikökseen, joka jatkoi kasvua, kunnes tuli aika irtaantua taas. Heimossa pätivät tiukat lainalaisuudet, jotka muokkasivat myös yksilön käytöstä tietynkaltaiseksi. (Jakaantuminen riippuu arviosta, mutta esimerkiksi Dunbarin luku ennustaa merkitykselliseksi ryhmäkooksi keskimäärin n. 150 henkilöä, ja maksimissaan n. 250.)

Modernissa maailmassa on helppo unohtaa, mistä me tulemme. Emme enää ole yhtä väkivaltaisia, ja google löytää nopeasti pätevän endokrinologin- omaa luottopoppamiestä yhtään aliarvioimatta. Muutokset elämässä ovat kuitenkin tapahtuneet paljon enemmän ihmisten ulko- kuin sisäpuolella. Ympäristö on muuttunut, mutta käytösmallimme ovat yhä heimoissa selviytymisen käytösmalleja.

Elämme heimojen aikaa siis tänäänkin, tosin olematta asiasta tietoisia. Mitä tekee ryhmä nuoria miehiä ilman järkevää tekemistä? Löytää itselleen vastustajan ja on taipuvainen väkivaltaan. Jos vastusta ei muista jengeistä löydy, valtiovalta tarjoaa sellaisen aina. Entä mitä tekevät ihmiset vapaa-ajallaan netissä? Lyöttäytyvät niiden seuraan, ketkä pitävät samanlaisista asioista kuin he itse, helposti erilaisuudesta eristäytyen. Ja jos muuta ei löydy, ainakin me pidämme samanvärisistä ihmisistä, erivärisiä vastustaen. Seura tekee kaltaisekseen.

Sosiaalisen median aikakausi puhuu globaaleista leirinuotioista. Kun loputkin maantieteelliset rajat murtuvat, voi jokainen parilla klikkauksella kuulua, tai ainakin tuntea kuuluvansa, melkeinpä mihin heimoon tahansa. Jokaiselle ammattiryhmälle ja harrastukselle tuntuu löytyvän oma lokeronsa. Ainoastaan riittävän arvovaltaisiin yhteisöihin kuten MIT, NASA, Sibelius Akatemia ja Winnipeg Jets et pääse itse jäseneksi, sillä ovet avautuvat meriittien perusteella. Siispä ollaksesi todella osa jotakin erinomaista, sinun täytyy myös antaa erinomainen panoksesi kyseiselle yhteisölle.

Yhteenkuuluvuuden tunne on yksi ihmisen perustarpeista, eikä vähiten siksi, että ilman yhteisöä ei muinoin yksinkertaisesti tullut toimeen. Kun nuorina vähitellen opimme harrastuksia ja taitoja, nuoruuden tunneside niihin säilyy, vaikka myöhemmin itse tekeminen jäisikin. Suomessa pienenä jääkiekkoa pelaanut -tai vain Teemu Selännettä seurannut- IT-alan yrittäjä saattaa olla yhtä kova Jets fani kuin alaskalainen kauppias. Molemmat saavat kokea olevansa osa ilmiötä nimeltä Winnipeg Jets, ikinä käymättä Manitobassa ja koskaan pelaamatta peliäkään.

Tässä muiden kautta elämisessähän ei ole mitään pahaa. Moni nuori mies on tyytyväinen saadessaan kahden tunnin ajan olla Jason Bourne ilman hengenvaaraa. Elokuva loppuu, mutta koetut elämykset ovat todellisia ja pitkäkestoisia. Ylipäätään maailman muuttuminen avoimeksi on tuonut elämäämme vaikka mitä uutta, jonka kokeminen ei aikaisemmin ollut mahdollista. Jos halusit kokea mammutin metsästyksen, oli melkein itse oltava paikalla- ja näin ollen myös laitettava henkensä pantiksi. Nuotiolla tarinat olivat hurjia, mutta Dolby Surround toi uhan vielä lähemmäs. Suurin osa meistä valitsisi tässäkin kohtaa leffan. Kaukana elämyssuosikeista eivät toki ole videopelit, puhumattakaan ovella kolkuttavasta virtuaalitodellisuudesta.

Samalla tavalla ei ole mitään pahaa siinä, että fanit elävät unelmiaan oman joukkueensa kautta. On upeaa olla osa tuhatpäistä (tai vain sata-, tai kymmen-) laulavaa joukkoa ja poistua stadionilta kokien olevansa osa huippusuoritusta. Ja monessa tapauksessa näin onkin. Parhaat fanikulttuurit luovat uskomattoman tunnelman ja heistä tulee olla kiitollisia. Seurat myös usein kertovat julkisesti pelaavansa faneilleen; ihmisille, jotka myös mahdollistavat toiminnan taloudellisesti. Kaikki tämä on totta, sillä huippu-urheiluun ja suuriin buumeihin tarvitaan monenlaisia toimijoita. Fanit ovat näistä yksi kunnioitettava avaintekijä.

Pohjois-Amerikassa mm. jenkkifutisjoukkueet kutsuvat fanejaan ”kansakuntina.” Tunnettuja brändejä ovat esimerkiksi Gator Nation (University of Florida), Trojan Nation (University of Southern California), Husker Nation (University of Nebraska) ja niin edelleen. Googlaamalla esim. ”Husker Nation” ja kuvahaku saa nopeasti käsityksen laajuudesta. Markkinointi on taitavaa ja sen lisäksi, että kannattaja saa kokea olevansa osa joukkuetta, hän saa myös kokea olevansa osa kokonaista kansakuntaa.

Muistetaan, että pitkään ihmiskunnan historiassa numeroissa oli kaikki tarvittava voima. Oli epätodennäköistä, että pieni joukko voitti sitä lukumääräisesti huomattavasti suuremman vastustajan. Meihin on sisäänrakennettu ajatus, että jos näin moni ihminen on tätä samaa mieltä, eivät he kaikki voi olla väärässä. Ajatus oli kivikaudella luonnollisesti validimpi kuin nykyisin. Moni historian kuuluisuus onkin varoittanut tässä piilevästä vaarasta. Yhtenä tunnetuimmista Mark Twain sanoi ”Whenever you find yourself on the side of the majority, it is time to pause and reflect.”

Fanien tehtävä ei kuitenkaan ole pysähtyä ja kriittisisti mietiskellä kuinka johonkin tilanteeseen on päädytty. Eikä hän yleensä niin toimikaan. Fani tulee sanasta fanaattinen, ja on viisasta muistaa tämä, johtipa itse sitä joukkuetta, huutosakkia tai oli mukana muuten, vain puolisonsa mieliksi. Tunne-elämykset on luotu koettaviksi ja voimakkaina ne vievät moderniakin ihmistä paljon rationaalista mieltämme vahvemmin.

Molemmat, pelaaja ja fani kokevat siis olevansa osa yhtä ja samaa. Vaikka asia on päivänselvä, vain harvoin pysähdymme miettimään mitä eroa kokemuksilla on. Jos ajattelet joukkueen jäseniä bisneksessä, armeijassa tai urheilussa, heillä ei ole mahdollisuutta vain kävellä elokuvasta ulos hyvien fiilistensä kanssa. He elävät 24/7 sitä tarinaa, joka on tosi. Elämä ei ole 15 sekunnin pituinen mainoskatko, jossa kakku on valmiiksi leivottu, koti laitettu, ja kaikilla on hymy kasvoilla. Elämä on, kuten jokainen aikuinen tietää, ylä- ja alamäkiä sekä kaikkia niihin liittyviä tunteita. Jos peli voitetaan, voittamassa sitä olivat kaikki; pelaajat, seura, ja fanit. Mutta entä silloin, kun ei kulje?

Yksi tiimityöskentelyn peruskonsepteista on oman ja sitä kautta kollektiivisen vastuun ottaminen tekemisestä vaikeillakin hetkillä. Elämä on helppoa kun kulkee. Ensimmäisiä askelia kypsäksi aikuiseksi ja vastuulliseksi tiimin jäseneksi onkin vastuunotto, kun ei kulje, tai kun pelejä hävitään. Hyvä johtaja tekee kaikkensa tämän iskostamiseksi. Jos emme valmenna näin, tapahtuu kuin itsestään, että ihmiset löytävät syyn huonoon tekemiseen muualta kuin oman puseron sisältä.

Ilman johtajuutta sitoutuminen tappiolliselta vaikuttavaan yritykseen rapautuu väkisin vähitellen. Tappioputkessa aletaan miettiä ensi kauden kuvioita tai sitä, että minä kuitenkin tein tänään maaliin. Näin eivät toimi huonot ihmiset vaan kaikki, jos emme ole asiasta tietoisia. Such is human nature.

Tätä mielessä pitäen on helpompi ymmärtää fanikulttuurin hyvät ja huonot puolet. Faneja tarvitaan. Seurat tuottavat toimintaa pitkälti katsojille ja faneille. Fanit tekevät tapahtumista hienoa. Ja kaiken jälkeen fanit kuitenkin kuuluvat yhteen heimoon, ja pelaajat ja joukkue toiseen. Mitä työkaluja faneilla on parantaa suoritusta tappion hetkellä? Heillä ei ole samaa tietoa joukkuedynamiikasta, harjoitusten annista tai tilastoista kuin valmentajilla. Ei lähellekään. He eivät päätä peliajasta, taktiikasta tai vaihdoista. Pelkistäen heille jää kaksi vaihtoehtoa: joko kannustaa tai kitistä. Tai oikeastaan vain yksi: spekuloida menneitä ja tulevia tapahtumia, joka sitten johtaa yleensä toiseen edellisistä. Tämä spekulointi onkin monella tapaa herkullista ja tapahtumien suola ulkopuolisille.

Edelleen pelaajan täytyy kuitenkin elää oman huonon suorituksensa kanssa; käsitellä tunteet, analysoida peli, ja jatkaa matkaa. Tämä on kivuliasta. Sitä valmentajat kuitenkin vaativat ja todelliset huippupelaajat myös janoavat. Yleisellä tasolla puhuen fanin (usein tiedostamaton) reaktio on valita kahdesta tiestä se vähemmän kivulias. Sen sijaan, että nielisi tappion väreistään ylpeänä ja kävelisi Jets-hattu päässä pois vieraspelistä, hattu saattaa löytyäkin repusta. Tämä ei johda kasvuun, mutta ei myöskään satu. Jos voitamme, olen osa tätä jengiä ja autoin kannustamalla! Kivat tunteet on taattu. Jos taas häviämme, omaa sitoutumista vähätellään ja syiden etsintä alkaa milloin mistäkin; yleensä pelaajat, valmentaja ja lopulta seurajohto, tässä järjestyksessä. ME siis voitimme yhdessä, mutta NE muut hävisivät. (Alla muutaman vuoden takainen artikkeli aiheesta.)

https://www.psychologytoday.com/blog/how-risky-is-it-really/201110/the-tribal-roots-team-spirit

Kaikki tämä on seurausta luonnollisesta tosiasiasta. Haluamme olla osa voittavaa, mutta emme häviävää heimoa. Olen miettinyt aihetta paljon jääkiekon kautta. Jokainen kuuluu johonkin faniryhmään, mutta ei liene liioiteltua sanoa, että suurimmalle osalle suomalaisista Leijonat on se juttu. Viime keväänä Kuortaneella katsoimme lentopallomaajoukkueen kanssa MM-kisoja. Aihe oli käsinkosketeltava, kun herrat eturivissä ensin kannustivat, mutta lopulta huusivat törkeyksiä kun peli alkoi kääntyä tappioksi. Hävetti heidän puolestaan. Miten osaisi sanoa itseään isänmaalliseksi? Ollaan siis ihmisiksi ja lisätään toistemme tietoisuutta tästä. Fanitetaan, mutta ollaan riittävän lujia silloinkin, kun ”omat” häviävät. Lienee perusteltua sanoa, että värien kantaminen hyvinä ja huonoina aikoina ehkä joskus sattuu, mutta on palkitsevampaa kuin tuuliviirielämä.

Muistan Kuortaneella katsoneeni myös toisenlaisia eturivin faneja. Tappion murtamina, mutta silti ylpeinä omistaan, he kävelivät pelin jälkeen ulos ja kehuivat maajoukkuetta. Ei syytöstä. Eikä kitinää, vaikka pettymys oli suuri.

Siihen heimoon halusin kuulua minäkin.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Vapaan pelaamisen hyödyt ja haitat

25 May

Maajoukkuekausi Slovenian kanssa on alkanut vuoden 2015 EM-karsinnoilla. Eka turnaus pelattiin viime viikolla Puolassa upeissa puitteissa, ja nyt parhaillaan on vuorossa toinen osa, jonka me isännöimme. Kiire on valmistautuessa ollut hurja. Moni maajoukkue treenaa yhdessä vain 1-2 viikkoa ennen kuin on jo aika kilpailla arvokisapaikoista… On sanomattakin selvää, että kovin suuriin teknisiin ja taktisiin muutoksiin ei ole aikaa, eikä mahdollisuutta. Pelaajat tulevat porukkaan sellaisina, miksi he seurajoukkueissa ovat muotoutuneet, ja lyhyissä harjoituksissa pyritään lähinnä ylläpitämään joukkuehenkeä. Jokaisen maajoukkuevalmentajan ensimmäinen huoli onkin tämä: Mitä pelaajat tekevät seurajoukkueissa kauden aikana?

Ottaen huomioon harjoittelun kirjavan laadun, melkein parasta mitä valmentaja voi toivoa on vapaa pelaaminen. Olisi siis hienoa, jos seuroissa pelaajien annettaisiin pelata lentopalloa harjoituksissa. (Toinen yleinen vaihtoehto on, että kaverit pyörivät halki talven suljetuissa toistoharjoitteissa.) Tietyllä tapaa tällainen harjoittelu- eli treeneissä pelaaminen- täyttää vapaan pelaamisen kriteerit. Valmentaja on läsnä, mutta ei opeta, eikä juuri puutu harjoitteluun. ”Vapaalla pelaamisella” on omat hyvät ja huonot puolensa, ja vaikka plussaa on varmasti enemmän kuin miinusta, törmään ainakin itse päivittäin molempiin.

Nuorten urheilijoiden kohdalla free play yleensä tarkoittaa täysin rajoittamatonta, valmentajan ulottumattomissa tapahtuvaa harjoittelua ja usein myös silkkaa hauskanpitoa. Rannoilla, ruoholla ja kaduilla pelaaminen on lajista riippumatta (todistetusti) yksi tärkeimmistä rakennuspalikoista huipuksi kasvamisessa. Saat kokeilla uusia taitoja paineettomassa, pelinomaisessa ja sattumanvaraisessa ympäristössä, jossa viettämäsi aika on paitsi motivoivaa, myös todella kehittävää. Virheitä ei pelätä, vaan niistä opitaan. Kukaan ei pala loppuun, sillä pelaamisen voi lopettaa- tai sitä voi jatkaa- juuri silloin kun itsestä parhaalta tuntuu. Kuulustaako ammattimaiselta?

Oma mielipiteeni on, että silloin kun peli opettaa pelaamaan, on valmentajankin syytä kuunnella.

Vanhemmiten, ja huippu-urheilussa tämäntyyppinen ”kesäharjoittelu” on kuitenkin myytti. Kunto halutaan luoda ympärivuotisella ja järjestäytyneellä harjoittelulla. Eikä siinä mitään, sillä parikymppiset pelurit alkavat jo itsekin ymmärtää kuinka tosissaan he haluavat lajia harrastaa. Nuorten kanssa tilanne on kuitenkin toinen, eikä ole juuri järkeä pakottaa kasvavia urheilijoita 24/7 rytmiin esimerkiksi sillä tavoin, kuin huippulentopallo on tällä hetkellä organisoitu. Kärjistäen ja arvokisat kalenterista pois jättäen syyskuusta huhtikuuhun pelaat seurassa, ja toukokuusta elokuuhun maajoukkueessa. Tunteja lajin kanssa tulee väkisinkin paljon, ja tauot ovat harvinaisia. Konfliktit perheen, vapaa-ajan, ja maajoukkueen velvoitteiden välillä ovat yleisiä ja todellisia- etenkin kun lähes kaikki pelaajat saavat suurimmat osan toimeentulostaan seurajoukkueista.

Moni huippulentopalloa seuraava kuitenkin tietää, että vaikka harjoittelu on rytmitetty ja aikataulutettu viimeisen päälle, ei se tarkoita samaa kuin harjoittelun laadukkuus.

Mitä lähemmäs huipputason pelaajia valmentaja urallaan kulkee, sitä vähemmän heidän tekemisiinsä kentällä oikeasti puututaan. Kyllä, aamupala on klo 8:00, aamutreeni klo 10:00, lounas klo 12:30 ja päälle videosessio. Varusteet jokaiseen tapahtumaan on tarkoin määritelty ja koko kesän aikataulu tiedetään toukokuussa. Näistä ulkoisista järjestelyistä huolimatta itse olennainen- lentopallo- on hyvin vahvasti enimmäkseen pelaajien vastuulla. Valmentaja tekee treenit, mutta ei usein puutu harjoitusten kulkuun juurikaan. Eikä siinä mitään, sillä kuten todettua, vapaalla pelaamisella on paljon hyviä puolia. Se on motivoivaa ja tavallisesti huippupelaajat kyllä syttyvät kilpailemaan myös harjoituksissa. Valitettavasti ”tavallisesti” ei riitä, jos haluat olla paras.

Vapaan pelaamisen varjopuolet näkyvät sitä selvemmin, mitä pidempään pelaajat ovat omillaan. Sama korustuminen näkyy, jos pelaajien tekemiseen puututaan ”joskus”. Joskus ei riitä. Jotta joukkue pystyisi nousemaan suuremmaksi kuin yksilöidensä summa, on pelaajien toimintaan puututtava, ja joskus puututtava tiukastikin.

Nuorten miesten vapaan pelamisen huonot puolet liittyvät lähes kaikki käytökseen. Osa motoriseen käytökseen (tekniikoihin) ja osa vuorovaikutustaitoihin, mutta suurin osa voittamisen ja häviämisen, sekä virheiden ja onnistumisten käsittelyyn. Kuten jokainen vanhempi tietää… Jos nuoren annetaan käyttäytyä aina niin kuin hänestä itsestään tuntuu, ei lopputulos ole hyvä yksilölle itselleen saati hänen ympäristölleen. Juuri tästä on kuitenkin kyse, kun mediassa päivitellään huippu-urheilijoiden edesottamuksia. Huippu-urheilijallekin täytyy pystyä sanomaan EI, ja hänen täytyy se oppia hyväksymään. Tilanne on valmentajalle kuitenkin haastava, jos pelaajat ovat hänen alaisuudessaan 3kk vuodesta ja lopun aikaa ympäristössä, jossa asioihin ei puututa.

Kun maajoukkuekausi siis alkaa, on vapaa pelaaminen monen koutsin mielessä. Mitäköhän meidän pojat ovat koko kauden harjoitelleet… Slovenian joukkue on onneksi melko yhtenäinen, mutta tiedän asian olevan toisaalla hyvinkin hankala. Ekat treenit, ja todellisuus valkenee: Suurin osa pelaajista on ok, mutta parilla läikkyy heti yli. Verkossa roikutaan, passarille kiukutellaan, soitetaan suuta verkon läpi eikä hyväksytä omia virheitä. Tuomioista valitetaan harjoituksissa vapaaehtoisille tuomareille, jotka ovat paikalla vain hyvyyttään auttamassa. Tarina on tuttu monesta lajista. Media kyllä osaa kertoa meille, kuinka esimerkiksi jalkapallon arvokisoja edeltävä lyhyt valmistautumisjakso menee parilla maalla aina metsään. Kyse ei ole muusta kuin siitä, että jokainen on tuonut oman käytösmallinsa maajoukkueeseen. Yksi suosikkisitaateistani liittyy juuri tähän aiheeseen.

”There are no people problems. There are only environment problems. Change the environment, and you will change the people.”

Maajoukkueen näkökulmasta tilanne on vaikea juuri ajan puutteen vuoksi- seuroissahan aikaa ympäristön muutokseen on enemmän. No, pidän tästä kaikesta huolimatta vapaasta pelaamisesta paljon. Vaikka omat harjoitukset toivottavasti sisältävät myös opettamista eivätkä vain sallimista, haluan ehdottomasti pitää vapaan pelaamisen mukana yhtenä harjoittelun muotona. Kannustan kaikkia pelaajia esimerkiksi menemään rannalle tai ruoholle pelaamaan 1v1, 2v2, 3v3, 4v4 mallilla silloin, kun seuralla ei ole omaa toimintaa. Tämä pelaaminen on vapaaehtoista, mukavaa ja motivoivaa, ja moni sisäpelaaja käyttääkin beach volleyta kesäharjoittelunaan.

Toinen mahdollisuus on pitää vapaamuotoinen pelaaminen osana organisoitua harjoittelua. Monessa tietämässäni seurassa viikon ensimmäinen harjoitus koostuu juuri 1v1 2v2 3v3 peleistä ilman tuomaria ja valmentajaa. Tai no, valmentaja tekee harjoitukset ja pelikaavan, kuka ketä vastaan, kuinka kauan, jne. Lisäksi hän asettaa pelaamiselle jonkinlaiset säännöt ja rajat siten, että etenkin huono käytös kitketään pois. Teknisesti ja taktisesti pelaajat saavat tänä yhtenä päivänä soveltaa ja kokeilla omiaan, ja katsoa kuka on kuka, pienpelien kuningas. Pelaajat ovat itse tuomareina, laskevat pisteet ja yleensä nauttivat siitä, ettei ihan kaikki toiminta ole idealistisen valmentajan käsialaa. Ainakin itse uskon tällaisen mallin saavan vapaasta pelaamisesta parhaan hyödyn ilman suurempia, joukkuetta haittaavia lieveilmiöitä.

Hyvää kesän alkua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , ,

Joukkueen rakentamisesta

28 Dec

Vuoden viimeinen blogi pyörinyt pöydällä siitä asti, kun elokuussa aloitin työt Ljubljanassa. Vaikka oman seuran toiminta onkin rakennusvaiheessa ollut viisasta, monessa muussa paikassa asia on päinvastoin. Jopa viikoittain törmäämme uutisiin huipputason joukkueista, joiden toiminta ei ole linjassa kestävien periaatteiden kanssa.

”Later in my career it has become apparent, that I don’t care as much where I coach. I care more about the quality of people who I get to work with.” –Fred Sturm (USA:n entinen päävalmentaja)

Joukkueiden rekrytoinnista vastaavat ihmiset haluavat tyypillisesti hankkia laivaansa ”niin paljon lahjakkuutta kuin mahdollista.” Pelaajien luonteesta tai arvomaailmasta ei yleensä olla kovin kiinnostuneita. Vaikka on totta, että joillakin aloilla rautainen tietotaito kattaa suuren osan persoonan muista puutteista, joukkuelajit eivät kuulu näihin. Kyllä, haluan, että sydänkirurgini on mieluummin huippuammattilainen kuin mukava ihminen. Vaikka sosiaalisella puolella olisi puutteita, on tärkeämpää, että pumppu toimii. Saman voi leikitellen sanoa koskevan insinöörejä ja lentokapteeneita, mutta aika harvassa ammatissa todella voit elää yksin ilman vuorovaikutusta muiden kanssa.

”It is a common misconception, that U.S. Marine Corps builds character. We train our guys very well, but more importantly we recruit character.” –USA:n Merijalkaväen päämaja

Valmentajan uralla tapaa paljon ihmisiä erilaisista lähtökohdista, erilaisista maista ja kulttuureista. Kun katsoo tätä moninaisuutta (jonka odotetaan lyhyessä ajassa toimivan saumattomasti yhdessä) ei voi kuin ihmetellä, miksi niin harva seura rekrytoi pelaajia joukkueen näkökulmasta. Enemmistö huippuseuroista juoksee pakkomielteisesti lahjakkaiksi kokemiensa pelaajien perässä. Lajitaitoa, pituutta, voimaa, nopeutta- näistä vouhotetaan niin kuin muuta ei olisikaan. Seurauksena tästä moni seura on täynnä egoistisia yksilöitä, eikä joukkue koskaan saavuta todellista potentiaaliaan. Yksikään valmentaja ei saa porukasta otetta, sillä kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, vuosikymmenen huonoa käytöstä ei korjata kolmessa kuukaudessa. Lisäksi valitettavan usein seura haluaa tuloksia samantien, ja kauaskantoisia muutoksia yrittänyt valmentaja saa lähteä joukkueesta kesken projektin, kun pelaajat tai seurajohto ovat tyytymättömiä neljään peräkkäiseen tappioon.

”One of the neat things about coaching is that we get to choose the people we go through life with.” – Dr. Marv Dunphy (USA:n entinen päävalmentaja)

Pidän tavasta, jolla Marv Dunphy lähestyy valmentamista Pepperdinen yliopistossa. Hän haastattelee mahdollisten pelaajien lisäksi nuorten miesten perheet, viettää heidän kanssa aikaa, ja tekee päätöksen vasta huolellisen harkinnan jälkeen. Ammattiurheilussa kukaan ei soittele sukulaisille, mutta luonteiden tuntemista ei saa aliarvioida. Jos asiaa todella ajattelee syvällisesti huomaa, että tulet viettämään hyvän pätkän elämästäsi näiden ihmisten kanssa. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, olivatpa nämä kuinka hyviä urheilijoita tahansa? Toisekseen- tarvitsemmeko edes hankalia persoonia hyvään, voittavaan joukkueeseen?

Tiedän vallan hyvin, mitä moni vastaa tähän ajatukseen. ”Kaikista ei vain ole vaikeiden ihmisten valmentajiksi” , ”Voittaaksesi sinun tulee tehdä uhrauksia” , ”Huipulla on eri säännöt.” En kuitenkaan henkilökohtaisesti pidä näistä mielipiteistä. Se, että jokin on yleistä, ei tee siitä hyvää tai hyväksyttävää.

En voi sietää ajatusta siitä, että tähtiä kohdellaan eri tavalla kuin muita, heiltä vaaditaan eri tavalla, heidän annetaan käyttäytyä miten sattuu.

Yksilöitä tulee kohdella yksilöinä, ja heidän voidaan antaa toimia tietyissä rajoissa, mutta raja on silti vedettävä oman arvomaailman mukaisesti. Moni kuitenkin uskoo, että jos et anna tähtien tehdä niinkuin he haluavat, et voi valmentaa todellisia huippuja. Historia kuitenkin näyttää toisin. Myös tähdiltä täytyy vaatia, ja jos he eivät sovi konseptiin, täytyy olla rohkeutta tehdä muutoksia.

Esimerkiksi Doug Beal heitti 1984 lentopallon olympiakultaa voittaneesta joukkueesta pihalle kolme kaveria vain kaksi vuotta ennen Los Angelesia. Syy: he kuvittelivat olevansa tärkeämpiä kuin itse joukkue, eivätkä halunneet noudattaa sovittuja asioita. Kova veto valmentajalta, sillä kaksi miehistä olisi ollut aloituskokoonpanossa. Joukkue kuitenkin nousi rankingissa reilusti kahden viimeisen kisoja edeltäneen vuoden aikana. Toinen hyvä esimerkki on italialainen Andrea Anastasi, joka samasta syystä heitti useita pelaajia ulos valmentamastaan Puolan maajoukkueesta. Materiaalinsa puolesta Puola voi voittaa mitkä tahansa kisat, ja vaikka tässä tapauksessa niin ei käynyt, oli Anastasilla rohkeutta toimia periaatteidensa mukaisesti. Parhaat pelaajat eivät välttämättä tee parasta joukkuetta.

Kun lukee huippuvalmentajien ajatuksia johtamisesta, niissä korostaa tinkimättömyys ja sitoutuminen omaan toimintaan voittamista suuremmista syistä. Et voi huorata itseäsi ja omia arvojasi vain siksi, että seura tai lajiliitto haluaa mitalin. On totta, että tiukka ilmapiiri ei välttämättä sovi jokaisen luonteen laadulle, mutta et myöskään voi venyttää sääntöjä määräänsä enempää. Joskus tämä tarkoittaa, että kirveelle on töitä, sillä se on pienempi kahdesta pahasta.

Usein joukkue sitäpaitsi pelaa paremmin ilman tiettyä tähtipelaajaa, koska nyt kaikki jäsenet ovat täysin sitoutuneita toimintaan. Vaikka taitoa ehkä puuttuu, on pelaaminen saumatonta, eikä joukkueen joka päivä tarvitse käyttää energiaa yhden tai kahden ihmisen käytöksen murehtimiseen. Ja tämä energian säästäminen on todella tärkea pointti. Pelaajan ei tarvitse edes olla primadonna ollakseen vaikea- moni sinänsä ok tyyppi voi tahtomattaan olla raskas persoona joko pukukopissa tai kentällä. Jos hän on riittävän hyvä pelaaja, tätä kuitenkin usein siedetään lähes loputtomasti. Sitten kun jonain päivänä kyseinen kaveri on poissa harjoituksista huomaat, että koko ilmapiiri on erilainen ja vapautunut.

”One of the first things good long-term leaders do is to build their own team. This means not only getting the right people on the bus, but also getting the wrong people out as quickly as possible.” –Jim Collins (Good to Great)

Vaikka toistuvasti kirjoitan tähtien huonosta käytöksestä, en kuitenkaan tarkoita, että haluan joukkueellisen valmentajan jokaista liikettä seuraavia lampaita. Joukkue tarvitsee vahvoja persoonia, ja joskus parhaidenkin tyyppien yhteistyössä räiskyy. Tämä kuuluu ihmisyyteen, eikä siinä ole mitään vikaa. Oleellista on sen sijaan joukkueessa olevien ihmisten kyky ja halu kehittyä yhteisen tavoitteen vuoksi. (Juuri nämä ominaisuudet raskailta persoonilta usein puuttuvat.)

Mantran mukaisesti myös minä haluan omaan joukkueeseeni ”pitkiä, vahvoja, ja taitavia”, mutta mahdolliselta pelaajilta tulee myös löytyä oikeanlainen arvomaailma ja asenne joukkueurheilua kohtaan. Tavallisesti kysely kannattaa aloittaa niiltä entisiltä joukkuekavereilta ja valmentajilta, joita voi pitää puolueettomina ja luotettavina. Kun lopulta päästään juttuihin itse pelaajan kanssa, häntä haastatellaan mm. seuraavia kysymyksiä apuna käyttäen.

Questions of Character:

 1. Are this person’s values near my own values (especially honesty)?

2. Can this person be open to change and create new habits?

3. Can he admit he is wrong, or disagree and still commit to our goals?

4. Can this person look at things from others’ perspective?

5. Is this person aware of his own behavior and how it affects others?

6. Does this person want to continuously improve, or is he already happy with his level?

7. Why does this person want to come here?

8. What drives this person, and where does this person want to be in five years?

Ymmärrän, että joskus jokaisen on tehtävä kompromisseja. Joskus työpaikka ja perheen elanto ovat vaarassa, joskus et yksinkertaisesti saa haluamiasi pelaajia joukkueeseesi, ja joskus tapahtuu asioita, jotka ovat täysin kontrollisi ulkopuolella. Kaikista näistä huolimatta valmentajan täytyy olla huolellinen valintojensa suhteen. Jatkuva muiden ihmisten ehdoilla eläminen ei ole sen arvoista. Roy Disneyn sanoin: Päätösten teko ei ole vaikeaa, jos tiedät mitä arvostat.

”A character-based, value-centered philosophy has always been the backbone of my organization…

No matter how talented a player may be, you can not ignore a lack of character or pretend it isn’t going to affect your entire program. The principles and values that form the cornerstone of our beliefs can not be compromised.” –Tom Coughlin (New York Giantsin päävalmentaja)

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , ,

Käytöksen opettamisesta

29 Sep

Reilu kuukausi takana uuden joukkueen kanssa. Työ on antoisaa mutta haastavaa, ja tuo esille teemoja jotka ovat varmaan tuttuja jokaiselle aikuisten valmentajalle. Juttelin hiljattain pitkän tovin hyvän ystäväni kanssa asenteesta ja käytöksestä, ja toteseimme olevamme onnekkaita nykyisissä joukkueissamme.

Puhuimme pelaajien kunnioituksesta valmentaa kohtaa, ja siitä mistä se on lähtöisin. Valmentajan ammattitaito, ihmissuhdetaidot, ja niin edelleen. Lisäksi jokainen ihminen valitsee keneltä hän haluaa oppia- tuota en halua kuunnella, tuota voisin, tuota en missään nimessä. Jossain vaiheessa – myös kasvatuksesta riippuen- nuorelle aina muodostuu kuva siitä ketä hän kuuntelee ja miksi. Kasvattajina eivät toimi ainoastaan vanhemmat, vaan vertaisryhmä ja opettajat, valmentajat, kaikki ihmiset lapsen ja nuoren elämässä.

Kun puhutaan nuorten valmentamisesta, huoli on yleensä sama lajissa kuin lajissa: meidän tulee kouluttaa lisää osaavia nuorten valmentajia. Vanhemmat käyvätkin kursseja, ja oppivat vähitellen lajin saloja. Olimme molemmat kuitenkin sitä mieltä, ettei lajitiedon välitys ole se ainoa tehtävä. Ensinnäkin niin kauan kuin nuoret altistuvat itse lajille, the game will teach the game. Annetaan nuorten siis pelata, vaikka toki lajin opettaminenkin on heille hyväksi. Toisekseen meidän tulee kasvattaa nuoria niin, että haluavat asennoitua uusiin haasteisiin rakentavalla ja kypsällä tavalla.

Vaikka olisi hienoa, että kaikki valmentajat olisivat osaavia lajiniiloja, sitä tärkeämpi tehtävä on nuorten kasvatus kypsiksi aikuisiksi. Sekä lentopallo (että tietenkin koko yhteiskunta) tarvitsee ihmisiä, jotka kykenevät kunnioittavasti kuuntelemaan muita ja ottamaan muiden palautetta vastaan. Toisinsanoen heidät tulee opettaa kunnioittamaan ja kuuntelemaan kaikkia- eikä vain yhtä tai kahta ihmistä koska on ”pakko” (etenkin opettajat ja vanhemmat.) Jos nuori ei kuukauden tuttavuuden jälkeen usko, että tätä tai tätä aikuista kannattaa kuunnella, niin ok. Valinta on aina hänen ja jokainen vanhempi tietää, kuinka nuoren elämään kuuluu myös uhmaaminen. Mutta meidän ei tule antaa periksi kasvattamisen suhteen, sillä myöhemmin huonosta käytöksestä kärsivät kaikki muut.

Aikuisia kansainvälisen tason pelaajia seuratessa tulee usein mieleen, että lajitieto ei todella ole se päällimmäinen vaatimus. Siinä missä hihalyönnista ei kaikkialla ole tietoa, ei kenellekään pitäisi olla salaisuus minkälainen käytös on hyväksyttävää. Mutta näin vain on. Uskallan lisäksi väittää, ettei monesta ammatista löydy niin paljon huonosti käyttäytyviä aikuisia, kuin joukkuelajien ammattiurheilijoista.

”If you play professional volleyball abroad, it is possibile to be a little boy for a long time.”– Hugh McCutcheon

Syykin on aivan selvä. Yleensä ”lahjakkaimmille” kerrotaan pikkujunnuista asti miten lahjakkaita he ovat. Koetaan onnistumista ja verrattain harvoin pettymystä. Ei tarvitse puolustaa jos ei halua -eikä hyvä nuori hyökkääjä tyypillisesti halua kuin hyökätä. Jatkuva kiukuttelu sallitaan (B- ja A-ikäisten lopputurnaukset ovat allekirjoittaneelle vaikeaa katsottavaa) ja siinä vaiheessa kun kolkutellaan maajoukkueen portteja on nuorella pelaajalla jo hyvin voimakas tunne omasta ylemmyydestään. Kun lopulta kehiin astuu hyvää käytöstä vaativa valmentaja, tämä tunne voi jopa olla niin vahva, että kaikki muut ovat hänen mielestään väärässä, ja aina.

Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa valmentaja joutuu käyttämään suhteettoman paljon energiaa kirjaimellisesti lapsenvahtina. En puhu lentopallosta tai Suomesta, vaan ihan jokaisesta lukemastani ja näkemästäni maasta ja lajista. Tiedän hyvin turhautuneita huippuvalmentajia, jotka eivät ammattitaidostaan huolimatta saa aikuisia pelaajia tekemään helppoja teknisiä muutoksia, jotka auttaisivat joukkuetta huomattavasti. Tässä on koutsi joka tekee kovasti töitä, ymmärtää tekniset ja taktiset vaatimukset, ja osaa ja haluaa opettaa. Taakka on kuitenkin kohtuuton, sillä 10-20 vuoden motoristen kaavojen lisäksi on murrettava elinikäinen mantra ”Olen paras, tienaan niin ja niin paljon, mitä tuokin tietää, ei kukaan muu vaadi tällaista roskaa, joko valmentaja lähtee tai minä.” Lopputulos on usein, että valmentaja tekee kompromissin tiettyjen pelaajien kanssa ja vaatii heiltä vähemmän. Tämä taas suututtaa joukkueen pelaajia ja syövyttävä kierre on valmis. Kuinka monesti olet lukenut juttuja valmentajien ja tähtipelaajien kahnauksista? Juuri tästä on useimmiten kyse.

Sinällään aikuisen ulkokuoren alta paljastuu hämmästyttävän usein täysi pikkupoika, kun hänelle sanotaan EI, tai jos hänen tulee muuttaa itsessään jotakin toisten tekemästä aloitteesta.

Sama tuntuu pätevän, olipa kyseessä mikä tahansa käytökseen liittyvä asia. Lisäksi se on hyvä keino saada selville kuinka aikuinen ihminen on kyseessä. Sanot vain että ”Tämä EI ole OK”, vetkuilun ajan pysyt kannassasi, ja katsot mitä tapahtuu. Monesti kiukunpuuska- tai ainakin peitetty sellainen- kuohahtaa, ja keskustelu on ohi. Hämmästyttävän usein ihmiset kulkevat elämänsä halki vältellen tilanteita, joissa täytyy olla jämäkkä. Maajoukkuetasolla räjähdykset voivat olla jo suhteettomia, mutta valmentaja ei vain voi enää antaa periksi. Jos mielii rakentaa yhtenäisen ja menestyvän joukkueen, asioiden on muututtava.

“You have enemies? Good. That means you’ve stood up for something, sometime in your life.” – Winston Churchill

Vaikka tässä ei olla vihollisia hankkimassa, niitä kyllä helposti saa ihmisistä jotka ovat tottuneet saamaan haluamansa. Vaikka nuoren valmentajalla onkin monta tärkeää tehtävää, on tuskin montaa käytöstä tärkeämpää. Jos joku tekee virheen ja potkaisee tolppaa- puutu siihen. Jos joku huutaa joukkuekaverille huonosta passista- puutu siihen. Et halua puolustaa? Silloin ei tarvitse hyökätäkään. Lempeästi mutta päättäväisen tiukasti tulee tehdä selväksi mikä on hyväksyttävää. Tämä ei tee sinusta suosittua sillä hetkellä, mutta sinä oletkin valmentaja- tehtäväsi on olla jämäkkä, ei suosittu. Sama koskee tietenkin vanhempia ja opettajia.

”Maturity is a balancing act between courage and consideration.” -Stephen Covey

Tämän määritelmän mukaan kypsä ihminen on riittävän rohkea tuodakseen ilmi mitä hän itse haluaa, ja riittävän huomaavainen myös kuunnellakseen muita. Hänelle on kehittynyt kyky ymmärtää miten hänen omat toiveensa vaikuttavat tekemiseen suhteessa muiden toiveisiin. Jos pelaaja ei siis vielä tiedä kuinka käyttäytyä, se täytyy rauhallisesti tuoda ilmi jokaisessa harjoituksessa: Tämä on ok, tämä ei ole ok, ja niin edelleen. Jos alusta asti asioihin puututaan, vältytään monelta harmilta.

Lopuksi vielä linkki hyvään artikkeliin, joka käsittelee samaa asiaa, tosin yhteiskunnan näkökulmasta: http://yle.fi/uutiset/anna_perho_tyokaverini_laski_sika/6572450

”Lapsen kasvattaminen on hänen valmistamistaan ja valmentamistaan aikuisten maailmaan. Siinä maailmassa kaikki ei mene aina kuten itse haluaisi, ei vaikka äiti ja isä tulisivat sanomaan, että meidän Jere-Petterin pitää saada ajaa päin punaisia ja jättää verot maksamatta.” – Anna Perho

Please be firm with the kids,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , ,