Urheilu saa ihmiset liikkeelle, joskus fyysisesti, ja joskus ajatuksissa. Kylmäksi oman suosikin fanittaminen ei kuitenkaan jätä ketään. Karvas pettymys vaihtuu nopeasti ilon kyyneliin, ja päin vastoin, ja näitä tunteitahan me loppujen lopuksi haluamme kokea. Jokaisen toiveissa on silti voittaa suurin osa peleistä, mutta ellei joukossa olisi tappioita, eivät ne voitotkaan miltään tuntuisi. Mutta voiko näitä onnistumisen tunteita mitata rahassa tai saada rahalla? Ja seurojen näkökulmasta: Voiko tunteita hankkia ostamalla rosterin täyteen hyviä pelaajia?
”On paper they are better, but luckily the paper does not play.” –Nikola Grbic, olympiavoittaja
Jugoslavian (kirjaimellisesti ”etelä-slaavia”) passarina Sydneyssa kultaa voittanut Grbic edusti maataan yli 20 vuotta. Menestys vuoden 2000 olympialaisissa oli luonnollisesti monen asian summa. Muutama erittäin hyvä ikäluokka pelaajia, karismaattisia ja voimakastahtoisia johtajia, riittävästi taitoa ja kokoa. Lisäksi, kuten tuon joukkueen sielu ja Nikolan veli Vladimir Grbic kisojen jälkeen totesi, pääosa jugojen runkomiehistä tahkosi koko 1990-luvun kivikovassa Italian liigassa. Serie A1:n kultaika lentopallossa oli todellinen painekattila. Jos kaikki maailman parhaat iskevät yhteen 10v putkeen joka lauantai, niin kyllä siinä joku väkisinkin kehittyy.
Yhdessä tämä pääosin serbeistä koostunut bändi oli pelottavan vahva, ja lukioaikoina seurasin heitä tarkasti. Kuinka tällainen pieni kansa saattoi löylyttää kaikki Brasiliasta Venäjään, nauraa päälle ja palata aurinkoon juomaan kahvia ja polttamaan savukkeita? Enemmän kuin valmennuksesta, yleensä joukkuepelien mestarimaat nousevat yksinkertaisesti suuresta pelaajamassasta. On kuitenkin virkistäviä poikkeuksia, ja tästä poikkeuksesta kertoo myös Nikolan itsevarma lausahdus- emme välitä siitä, kuinka hyvä vastustaja on ennakkoon paperilla. Emme välitä mitä muut ajattelevat tai osaavat.
Jugoslavian hajoamissotien seurauksena serbeistä tehtiin syntipukkeja tilanteessa, jossa puhtoinen ei ollut kukaan. Heille langetettiin kansainvälisiä sanktioita, joista alueen valtiot (serbia eritoten) kärsivät taloudellisesti yhä. Urheilu oli näille tulisieluisille balkanilaisille väkivallaton pienen piirin sota: he halusivat näyttää maailmalle keitä he olivat ja mitä he osasivat. (Nato ja lopputulos koetaan yhä vääryytenä maassa, joka yhä muistelee jopa 1300- ja 1400 taisteluja.) Politiikkaan enempää sotkeutumatta voi sanoa, että ainakin tämä 1996-2011 arvokisamitaleita niittänyt porukka oli äärimmäisen motivoitunut menestymään maailman suurimmassa joukkopalloilussa. Lisäksi he menestyivät siitäkin huolimatta, että olivat monissa arvokisoissa yksi lyhimmistä huippujoukkueista.
Lentopallossa valmentajat edelleen haikailevat enimmäkseen pituuden perään. Kyllä, pituutta tarvitaan huipulla, muuta ei voi väittää. Silti liian harva rekrytoi myös mieltä. Jos joku haluaa jotakin todella paljon, on vaikeaa sanoa hänelle ja hänen tavoitteilleen EI. Ja kun sanon, että todella haluaa jotakin, en tarkoita haluamista puheessa. Eihän kukaan halua olla huono. Urheilijat sanovat miltei aina kaikki ”oikeat asiat,” mutta kun on aika kääriä hihat, jyvät erottuvat akanoista. Aika harva loppujen lopuksi haluaa uhrata niin paljon huipulle päästäkseen, kuin mitä esimerkiksi jugoslaavit uhrasivat.
Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne ja taistelijoiden maine säilyi varsin pitkään ja vasta viime aikoina on ollut havaittavissa kulttuurin muutos. Varsin kuvaava on tarina Pekingin 2008 olympiakisoista, kun Serbia pelasi puolivälierissä lopulta kultaa voittanutta USA:ta vastaan. Eräs USA:n valmentajista myönsi ennen 3-2 voittoon päättynyttä ottelua…Serbia scares the heck out of us. Amerikkalaiset eivät yleensä puhu noin- eivät varsinkaan amerikkalaiset olympiavoittajat. Välieräpaikan varmistuminen oli tietenkin iso asia, mutta niin oli myös kivikovan Serbian lyöminen ratkaisupelissä. Now we have earned the right to be proud and confident kertoi joukkueelle Marv Dunphy ennen mitalipelejä (joissa USA voitti ensin Venäjän 3-2 ja sitten Brasilian 3-1 matkalla kolmanteen miesten olympiakultaansa.)
Vastaavia juttuja kerrotaan Balkanilla, jonka ainoa palloilussa ylisuoriutuva maa ei suinkaan ole Serbia. Lentopallossa sekä Bulgaria, että allekirjoittaneelle tuttu Slovenia kyllä uskovat kykyihinsä. Ainahan voisi käydä seuraamassa sikäläisten harjoittelua, kopioida harjoitteita tai harjoitusohjelmia, ja vetää niistä johtopäätöstä menestyksestä. Vaan kyllä se on pelaaminen, itseluottamus ja tulinen kilpaileminen, joka näistä maista tekee hyviä. Moni muukin pelaa ja kilpailee, mutta millä intensiteetillä ja pitkän tähtäimen motivaatiolla, se on toinen kysymys.
Entä mitä tämän pitäisi kertoa tavalliselle, omaa joukkuettaan fanittavalle lajiniilolle? Ensinnäkin sen, että se paperi ei oikeasti pelaa. Jos joku ihmettelee, miksi peli ei kulje, miksi ihmisillä ei ole kentällä mukavaa tai vastaavaa… Intensiteettiä ja henkeä ei voi ostaa rahalla. Voit kyllä hankkia pelaajia, jotka ovat motivoituneita ja intensiivisiä, mutta hyvin todennäköisesti raha ei ole se asia, joka heitä lopulta sisimmässään motivoi. Tai jos se ykkösenä motivoi, siinä on jo ensimmäinen ongelma… Jos ostamalla ostetaan pelaajia, se ei ratkaise sisäisen motivaation ja tulen ongelmaa.
Aika harva huippupelaaja kuitenkaan myöntää, ettei ole motivoitunut. Pienistä arkisista asioista kuitenkin näkee, kenelle esimerkiksi lentopallo on vain kiva peli (mikä on ihan ok, jos tämä on tiedossa ja joukkueessa hyväksyttyä) ja ketkä haluavat olla huippuja. Kaikki eivät ole yhtä motivoituneita, voimakastahtoisia, tai kykene käsittelemään vastoinkäymisiä ja treenaamaan omilla äärirajoillaan pitkiä aikoja. Usein nuori pelaaja saattaa myös haluta kaikkia edellämainittuja asioita, muttei vielä tiedä mitä olympiavoittajan 100% tarkoittaa (joka on eri asia, kuin mj-tason, sm-tason, tai b-poikien 100%.)
En pidä hirvittävän korkeassa arvossa jatkuvaa henkistä vuoristorataa ja joukkueiden arviointia vain edellisen pelin perusteella. Joskus tunne vie, ja se on ok, mutta kun pöly laantuu on analyysin paikka. Seurat lajissa kuin lajissa haluavat ostaa paikan tähdistä. Sitten hävitään ”aivan yllätäen”, ”heikommilleen”, joille ”näin hyvällä materiaalilla” ei pitäisi hävitä. Näinkö lyhyt on muistimme?
Entä jos ihmiset todella haluavat jotakin ja sitoutuvat pitkäksi ajaksi? Entä jos heitä ajaa voimakas sisäinen palo rahan tai kunnian sijaan? Jo muutama vahva pelaaja voi auttaa luomaan kulttuurin, joka säilyy pitkään. Pitkäkestoinen luonteen ja asenteen rekrytointi on kovan työn ohella kuitenkin se juttu, joka vie pisimmälle. Tai kuten Serbian tapauksessa kokonainen sukupolvi, joka halusi näyttää maailmalle.
The idea is reflected in several aspects of the Seahawks’ organization. For example, their roster has more undrafted free agents (24) than any other in the NFL. They try to identify players who have shown the ability to rebound from adversity, oftentimes guys who have been passed over and are obsessed with proving themselves.
“You have a bunch of, they call it grit, we call it dog. You’ve got a lot of guys with a lot of dog in them. They won’t take no for an answer. They won’t fail, they won’t lose. They won’t just quit. When you’ve got guys that won’t just quit and won’t just give up, and you’ve got 53 of them, you’ve got a problem. You’ve got an issue for a lot of teams.” –Pete Carroll
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment