Tag Archives: Mark Williams

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 11. Myöhäinen Erikoistuminen

30 Oct

Myöhemmin tapahtuva oman lajin valinta ei ole ristiriidassa määrätietoisen harjoittelun kanssa, vaikka asia usein tällä tavalla esitetäänkin. Millä tahansa alalla kehittyminen noudattaa samoja periaatteita ja laadukas vaihteleva tekeminen auttaa myös pitkän aikavälin motivaatiota ajatellen.

Erikoistumisen jatkumolla ei kuitenkaan ole kahta polarisoitunutta pistettä, vaan paljon erilaisia, yksilöllisiä polkuja. Oma laji tai lajit aloitetaan eri ikäisinä, joku vaihtaa lajia välillä joku palaa ensimmäiseen valintaansa. Arjen puheessa myöhäinen erikoistuminen on kuitenkin kätevä kattotermi, joka sitten pitää sisällään muun paitsi täyden erikoistumisen jo lapsena. Tähän viittaavat myös kaksi kirjallisuuden kolmesta päähaarasta (varhainen kiinnittyminen ja varhainen monipuolistaminen) joihin keskitymme tässä lokakuun kirjoituksessa. Koska suurin osa eri lajien huipuista tulee monilajisista taustoista, katsotaan lapsuuden ja nuoruuden tukilajeista olevan iso hyöty kasvavalle urheilijalle. Mutta minkä verran ja mitä lajia on niin monisyistä tiedettä, ettei yhtä toimivaa mallia voida julistaa olevan.

Moni uskoo kuitenkin erilaisten siirtovaikutusmekanismien olevan syy laaja-alaisen sporttaamisen ylivertaisuuteen kehityspolkuna. Palaamme näihin mekanismeihin myöhemmin talvella, mutta jo tätä lukiessa on hyvä pitää mielessä Arne Güllichin (Kisakallio, 2019) tiivistys. Valmentajajohtoisesta toiminnasta toisessa lajissa on etua tulevalle huipulle, mutta ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, mikä tämä toinen laji on:”Beneficial effects of other sports practice were independent of the relatedness of practiced sports.”  

Varhainen kiinnittyminen

Lapsen ensimmäisiä kontakteja tulevaan päälajiin voidaan kutsua kiinnittymiseksi. Eri yhteyksissä tämä mielletään joko informaaliksi ja itseohjautuvaksi toiminnaksi, tai mahdollisesti myös formaaliksi harjoitteluksi. Tällöin paikalla oleva valmentaja olisi kuitenkin enemmän hiljainen ympäristön ja tavoitteet luova yövartija, kuin toimintaa vahvasti ohjaava voima. Joka tapauksessa Paul Ford ja kollegat ehdottivat termiä vuonna 2009 (The role of deliberate practice and play in career progression in sport: the early engagement hypothesis) yhdistäen Jean Côtén pari vuotta aikaisemmin lanseeraaman määrätietoisen leikin (deliberate play, 2007; 2015) tähän meille tuttuun Anders Ericssonin työhön:

”For the youngest children (6-12 years), Ford and colleagues (2009) developed a model … that compromises between deliberate practice and deliberate play, called the early engagement hypothesis. It is important, though, to start early with a goal-directed exercises in a playful environment. According to Ford, both deliberate practice and deliberate play contribute to the development of top football players.”

Wormhoudt, R. (2018). The athletic skills model: Optimizing talent development through movement education. s. 44.

Oleellista varhaisessa startissa on, että oman kokeilun ja leikin kautta saatava pääoma kantaa urheilijaa pitkään uraan mm. päätöksenteon, motivaatiotekijöiden ja omistajuuden kautta. Fordin ja kumppaneiden työ on lähellä omaa ajatusmaailmaa siten, että jos joukkuepeleissä jokin ”ideaalipolku” pitäisi ”valita”, se olisi tämän suuntainen. (Tietenkin valinnat tekevät itse lapset, nuoret ja heidän perheensä omissa olosuhteissaan.)

Motivaatiopuolen lisäksi varhainen kiinnittyminen on hyödyllistä puhtaasti taidon näkökulmasta. Vahvasti kilpailluissa lajeissa tiettyjen avaintaitojen lajispesifi harjoittelu olisi saatava käyntiin mieluummin aikaisemmin, kuin myöhemmin. Lentopallon suhteen kirjoitin taannoin, että voit jollekin pelipaikalle (fyysinen, pitkä hakkuri, joka lähinnä osaa lyödä ja syöttää lujaa) tulla myöhemminkin toisen lajin taustoilla. Esimerkiksi passarin ja vastaanottajan rooleissa ei huipulle kuitenkaan vaikuta olevan enää asiaa, ellei alla ole isoa kasaa myeliinin öljyämiä, varioituja lajispesifejä toistoja.

Suomeksi sanottuna et voita Puolaa Puolassa, jos heidän vastaanottajillaan on alla 5000 tuntia enemmän laadukasta pallon träkkäämistä omiin nostajiisi verrattuna. En varsinaisesti ole tuntiajattelun ystävä, mutta koska korkeimmilla tasoilla havaintomotoriset suorituksen vaikuttavat erittäin spesifeiltä, on askel askeleelta myös perusteltua alkaa saada näitä toistoja jo varhain. Koska toisia lajeja ei varhaisessa kiinnittymisessä myöskään kielletä, voidaan taustan sanoa olevan ”monilajinen,” vaikka itse erikoistuminen omassa aikataulussa päälajiin vasta myöhemmin tapahtuukin.

Varhainen monipuolistaminen

Monipuolisuudessa voidaan tietysti mennä paljon edellistä pidemmälläkin:

”Early diversification is defined as engagement in a number of different sports during childhood in mainly informal, but also formal settings, with late or delayed specialization into formal activity in a single primary sport in adolescence.” (Cote, Baker & Abernethy, 2007.)  (s. 117, sama lähde kuin edellä, alleviivaus omani.)

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (p. 117, alleviivaus omani.)

Suomessa ja muissa länsimaissa varhainen monipuolistaminen on ollut paljon esillä, johtuen sen monista eduista (sekä varmasti myös siksi, että se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävin urheilijan polun kuvaus.) Pariin kertaan mainitsemani Güllichin laaja meta-analyysi kertoi n. 75% otannan huipuista tulevan monilajisista taustoista ja muutenkin todistusaineistoa tämän lähestymisen puolesta löytyy rutkasti:

”The main evidence for early diversification as the activities that precede the attainment of professional status is twofold. First, the negative consequences of early specialization support the idea that children should not engage in that pathway. Moreover … early diversification is predicted to protect against overuse injuries and dropout or burnout and to have other positive outcomes, such as improving social skills.” s. 122, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Vastapuolella argumentti on pelkästään taidon ja pätevyyden vinkkelistä katsottuna yhtä voimakas, joskaan se ei ota huomioon nuoren (eikä varsinkaan lapsen) kokonaisvaltaista kehitystä:

”The main hypothesis against early diversification is the positive relationship that exists between amount of time spent in domain- or task-specific- activity and level of competence in that domain or task. Higher amounts … are associated with higher levels of competence in that domain or task, suggesting earlier start ages lead to a greater accumulation of activity and the highest levels of competence.” (s.126 sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Nämä molemmat ovat meille tuttuja ja myös käänteisiä viime kuun kirjoituksesta. Koko urheilijan polkua ajatellen on tärkeää pitää mielessä myös yksilön psykososiaalinen kehitys, eikä keskittyä pelkästään jonkin taidon tai ominaisuuden viilaamiseen. Suurin kuuma peruna koko keskustelun ympärillä on mielestäni kuitenkin alussa mainittu siirtovaikutus (tai sen puute) lajeista ja taidoista toiseen:

”Early diversification is thought to influence skill acquisition in the primary sport through the transfer of learning… Transfer of learning refers to skill that is acquired in one sport leading to improved performance in another sport. Its occurrence is thought to depend upon the amount of similarity in perceptual, cognitive and /or motor elements between the two sports of tasks, with greater similarity leading to greater transfer.  … Engaging in a sport that has different elements to the primary sport is hypothesized to lead to low amounts of transfer of learning.” (s. 126-127, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Riippuu tietenkin harrastetuista lajeista, kuinka paljon ja minkälaista siirrettä päälajiin voi olla. Ford ja Williams toteavat tässä esillä ollessa artikkelissaan myös, että aikaisen monipuolistamisen tarpeessa voi olla lajikohtaisia eroja. Vanha herra McGown ajatteli aikanaan samoin, muistuttaen, että esim. jotkut melko yksipuolisia kilpailusuorituksia vaativat lajit tarvitsevat harjoitteluun enemmän monipuolistamista kuin monet joukkuepelit. (Tämä ei tarkoita, että joukkuepeleissä tulisi erikoistua varhain; vaan ainoastaan, että lajit jo itsessään tyypillisesti vaativat laajempia taitoja sekä erilaista kuormitusta.)

Seuraavien juttujen aiheet ovat siis spesifisyys ja siirtovaikutus. Termien tarkempi määrittely, sekä ymmärryksen lisääminen etenkin harjoittelun spesifisyydestä ovatkin avainmotivaatioita koko tämän blogisarjan takana.

Happy Halloween,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 10. Varhainen Erikoistuminen

28 Sep

Syksyn kirjoitukset käsittelevät harjoittelun kuumia perunoita: erikoistumista, spesifisyyttä, sekä siirtovaikutuksen eri muotoja. Tutkittu tieto viittaa vahvasti suuntaan, jossa varhainen, yksipuolinen erikoistuminen ei tuo parhaita tuloksia. Kuitenkin monet toteuttavat kilpajuoksun kiihtyessä juuri tätä suunnitelmaa. Kun aloin peliuran aikana syventyä aiheeseen, halusin selviä vastauksia. Jouduin kerta toisensa jälkeen kuitenkin tyytymään ymmärryksen kasvattamiseen turhauttavalla millimetrillä. Sen paremmin artikkelit, kuin ekspertitkään eivät antaneet yhteneviä näkemyksiä urheilijan polun vaiheista- joitakin laajoja periaatteita lukuun ottamatta tietysti.

Alaa värittävät mm. määritelmien ongelmat, ratkaistavien kysymysten kompleksisuus ja tutkimisen hankaluus. Toistaiseksi liian vähäinen laadukkaan tutkimuksen määrä saa osan tutkijoista varovaisiksi, ja osan arvailemaan. (Osa matkan varrella haastatelluista kertoi oman näkemyksensä, mutta ei halunnut tulla mainituksi nimeltä.) Myös termejä on paljon: puhutaan varhaisen ja myöhäisen erikoistumisen lajeista, ja strategioiden kohdalla kolmesta päähaarasta: varhainen erikoistuminen (early specialization), varhainen kiinnittyminen (early engagement) ja varhainen monipuolistaminen (early diversification.) Olen käyttänyt jutussa tarkoituksella paljon sitaatteja, jotta lukija voisi lähteiden pohjalta muodostaa oman näkemyksensä.

Mitä on varhainen erikoistuminen?

” Early specialization is defined as starting in a talent development programme in childhood, and during that period engaging in one sport only, or at least primarily (Baker, Cobley, & Fraser-Thomas, 2009.) … involves engaging in a relatively high volume and intensity of training in that sport, as well as in competition in that sport through tournaments, matches and / or leagues (Baker et al. 2009.)”

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (s. 117, alleviivaus omani.)

Kyse on siis lapsuuden aikaisesta harjoittelusta, joka tähtää huipulle ja kilpailemiseen jo hyvin nuorena. Määritelmän ongelma korostuu kuitenkin heti: Kokeneiden tutkijoiden kynästä todetaan, että osa ”varhaisesta erikoistumisesta” voi pitää sisällään myös toisen lajin tai lajeja. Niin tai näin, jo varhain kilpaillaan turnauksissa harjoittelun ohella.

Ehkä yleisin varhaisen erikoistumisen puolesta esitetty argumentti liittyy tietyn taidon tai alan harjoitusajan ja taitotason väliseen vahvaan positiiviseen korrelaatioon. Jopa niin, että monet johtavista asiantuntijoista kuvailevat tätä suhdetta tieteelliseksi laiksi:

”Time spent in practice or training leads to skill acquisition and improved competence, as well as improved physical fitness … these are generally considered to be scientific laws within certain limits (e.g. Schmidt & Lee, 2011; Kenney, Wilmore, & Costill.) (s.119, sama lähde kuin edellä)

Ericssonin ”deliberate practice framework” on vaikutusvaltainen teoria, ja sitä usein myös siteerataan todisteena varhaisen erikoistumisen puolesta. Eräs teorian pääoletuksista toki on, että harjoittelun ja taitotason suhde on monotoninen, ts. enempi on parempi. Ericssonin vuoden 1993 klassikkojulkaisu ”The role of deliberate practice in the acquisition of expert performance” ei myöhempien julkaisujen tavoin kuitenkaan sanallakaan mainitse termiä ”early specialization.”  Usein aikainen erikoistumisen määritellään kritiikeissä tiukimman kaavan mukaan (eli kaikki muu on kiellettyä, paitsi yhden ainoan lajin toiminta) eikä vanhempien mielikuvissa ympäristö siten juuri eroa sporttivankilasta. Kritiikit tällaista lähestymistä vastaan ovat myös vahvasti dokumentoituja:

” Early specialization has been associated with a number of negative outcomes, costs or consequences for youths, such as increased incidence of overuse injuries, burnout, dropout, overtraining syndrome and decreased social development.”  (s. 120, sama lähde kuin edellä)

Tämä kulma on meille varmasti tuttu, ja demokraattisissa yhteiskunnissa syystäkin varoiteltu asia. On selvää, että täydellinen yksipuolisuus ja vaihtelun puute johtaa vammoihin ja taantumaan. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu jo niin monet palstametrit, että tutun virren sijaan haluan kääntää huomion itse määrätietoiseen harjoitteluun. Se ei nimittäin ole yhtä yksipuolisuuden, eikä erikoistumisen kanssa.

Millainen on määrätietoisen harjoittelun alku?

Ericssonia on siteerattu väärin kenties enemmän, kuin yhtään toista urheilussa vaikuttavaa tutkijaa. Lisäksi monet hänen ja kollegoiden myöhemmistä vastauksista ja korjauksista eivät millään tunnu löytävän tietään vastapuolen artikkeleihin. Onneksi on myös Paul Fordin kaltaisia ammattilaisia, jotka oikaisevat ongelmaa:

”Further evidence against early specialization can be surprisingly found in deliberate practice theory (Ericsson et al., 1993.) The 1993 paper is often misquoted… they outline ’three phases of development toward adult expertise… Ericsson et al. state they rely on Bloom’s (1985) characterization of this (first) period of preparation (p.369). They further state, that ’from many interviews with international-level performers in several domains, Bloom (1985) found that these individuals start out as children by engaging in playful activities in the domain. After some period of playful and enjoyable experience they reveal ’talent’ or promise. At this point parents typically suggest the start of instruction by a teacher and limited amounts of deliberate practice.’” (s.121, sama lähde kuin edellä. Alleviivaus jälleen omani.)

Pysähdytään hetkeksi tähän asti luettuun. Jos ”erikoistuminen” sallii mukaansa peräti toisen lajin, leikinomaisen kokeilun ja ensi alkuun rajoitetun määrätietoisen harjoittelun, ainakin allekirjoittaneen on hankala erottaa tätä laadukkaasta lapsuusvaiheen toiminnasta. Lisäksi on vaikea erottaa toisistaan kolmea alussa mainittua urheilijan polkua. Tieteellisessä kirjallisuudessa täytyy avaintermit toki jotenkin määritellä, mutta todellisuus on harvoin niin mustavalkoinen. Olennaisinta lienee se, kuinka me estämme lannistavan ja laaduttoman erikoistumisen, luoden kuitenkin hyvät edellytykset tietyn lajin huipulle nousemiseksi.

Saksalainen expertti Arne Güllich avaa linkin luennolla erikoistumiskeskustelun problematiikkaa hieman lisää. Güllichin hiljattaisessa, suuressa meta-analyysissahan noin 25% otannan huipuista tuli yksilajisista ja 75% monilajisista taustoista, eikä ”lajisuus” siten yksin ennustanut nousua huipulle. Jos määritelmät joustavat, eikä harjoittelun laatua matkan varrella voida mitata, jää meille edelleen paljon tulkinnanvaraa.

Millainen on määrätietoisesti harjoittelevan ”polku”?

Kiinnostava jatkokysymys on tietysti se, mitä tapahtuu, kun harjoittelu alun leikin jälkeen muuttuu ”työksi.” Ericsson usein viittaa niin sanottuun power law tai potenssilakiin taidon karttumisessa. Varhaisessa vaiheessa kehittyminen on nopeaa, mutta vähitellen muutokset ovat pienempiä, ja lopulta tasanko tulee vastaan. Tämä ei suinkaan tarkoita liian usein kuultua ”lahjat eivät riittäneet pidemmälle”-  tyyppistä taitokattoa, vaan päinvastoin. Tasanko on signaali sille, että määrätietoisen harjoittelun periaatteet eivät enää toteudu, ja tarvitaan muutoksia. Mielestäni tämä, enemmän kuin mikään muu, on taitoharjoittelun laadun ydin: löydetään uusia tapoja ja variaatioita vanhojen teemojen toistamiseen. Monipuolisuuden tunnettu puolestapuhuja, taitotohtori Sami Kalaja viittasi ilmiöön yhdessä viime vuoden laadukkaista kirjoituksistaan:

”…ajatuksellisen yhteyden Ericssonin deliberate practicen ja monipuolisuuden välille. Työnteon määrän ohella Ericsson korostaa jatkuvaa vaatimustason nostoa. Ei riitä, että harjoittelu vain toteutetaan, vaan riman pitää olla koko ajan korkeammalla. Tulee väkisinkin mieleen Curre Lindstörmin ”Lite bättre” -metodiikka. Lisäämällä progressiivisesti harjoitusten haastavuutta tekemiseen saadaan monipuolisuutta ja vältetään saman asian aivoton jauhaminen.”

Eri lajeissa erikoistumiskeskustelusta olisi hyvä päästä treenin laatukeskusteluun siksikin, että yksilajinen harjoittelu ja erikoistuminen voidaan toteuttaa niin monella tavalla. Polku voi pitää sisällään joko tätä totaalisen puuduttavaa ja uuvuttaa jauhamista, tai järkevästi toteutettuna yllättävän paljon monimuotoisuutta ja kehitystä. Voi lisäksi olla, että kompleksisemmissa taidoissa ja lajeissa (mm. joukkuepelit) alkuvaiheen laadukas, leikinomainen tekeminen kehittää urheilijoita pidempään, kuin on asian laita joidenkin suljettujen tai vähemmän monipuolisten taitojen osalta. Emme vain vielä tiedä tästäkään riittävästi. Jatketaan kuitenkin kiehtovasta aiheesta heti ensi kuun jutussa.

Ruskan keskeltä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.