Kuluneet kaksi kuukautta toivat huippulentopallon taas kotikatsomoihin, mutta valmentajaa enemmän katsoin kisoja nyt lajiryhmävastaavan näkökulmasta. Mitä vaaditaan menestymiseen globaalissa joukkuepelissä? Ja miten kv-menestys lentopallossa, koripallossa, jalkapallossa tai käsipallossa, ylipäätään kannattaisi määritellä? Naisten ja miesten EM-kisat tarjosivat molemmat muistutuksen helmiä siitä, että myös kooltaan pieni palloilumaa voi menestyä isosti: kisajärjestäjänä, osanottajana- sekä myös mitalistina.
Onko osallistuminen menestymistä?
Kuluvalla strategiakaudella suomalainen huippu-urheilu on määritellyt globaalien joukkuepelien menestystavoitteeksi ”säännöllisen osanoton EM- ja MM-kilpailuihin.” Pidän monien tavoin osanottoa arvokisoihin saavutuksena ja arvostettavana asiana, mutta ainoa tapa edetä urheilussa on haluta enemmän. Miksi siis tällainen kirjaus?
Ensinnäkin isoissa joukkuepeleissä voittamisen dynamiikka on erilainen. Mitalitasoon tarvitaan parin hyvän yksilön lisäksi koko joukkue hyviä yksilöitä- eikä silläkään pääse muuhun, kuin lajista ja vuodesta riippuen kolkuttelemaan 16 tai 8 parhaan portille. Mitaliin tarvittaisiin hyvien lisäksi pari maailmanluokan pelaajaakin. Kilpailu Euroopassa on todella kovaa ja lähes jokaisella maalla on tasokas joukkue (ehkä pienet saarivaltiot, yms. pois lukien.) Lisäksi vamma yhdellä huippupelaajalla tarkoittaa pienelle maalle merkittävästi vähemmän kilpailukykyistä joukkuetta.
Toiseksi arvokisat ovat lajeille jatkumo, joka ylläpitää ja nostaa rankingsijoituksia, sekä kasvattaa taas uuden pelaajapolven ajatukseen, että Suomi on mukana. Junioreiden mielikuva esim. lentopallo- tai koripallomaajoukkueesta onkin aivan toinen tänä päivänä, kuin mitä se oli 1990-luvulla. Lisäksi kisat ovat myös pelin näyteikkuna yhteiskuntaan: osanotto arvokisoihin helpottaa lajin myyntiä ja markkinointia yhteistyökumppaneille, sekä uusille harrastajille. Kaikista paras tilanne on tietenkin se, kun päästään itse isännöimään kisoja, kuten lentopallon tapauksessa nyt onnistuneesti kävikin.
Kolmanneksi suomalaiset joukkuepelit haluavat osanoton lisäksi myös menestyä tulostaulukossa. Säännöllinen osanotto arvokisoihin on jälleen kuitenkin se dynamo, joka tätä voi tuottaa. Kun koputtaa tuolla ovella riittävän kauan, voi ajan ollessa otollinen joskus livahtaa 8 parhaan joukkoon, josta voi yhdellä hyvällä pelillä taas livahtaa 4 parhaan joukkoon, ja kuka tietää mikä sitten onkaan mahdollista… Alla lisäpohdintaa EM-kisojen varsin erilaisista menestystarinoista.
Syy, seuraus ja sattuma
Täällä toimistopuolella (vs. valmennuspuolella) on helppo ajautua ajattelemaan, että vain suuret strategiset päätökset tuovat pelikentille tuloksellisia vaikutuksia. Vahva kulttuuri kuitenkin syö monessa maassa aamiaiseksi strategian. Lisäksi välillä tuntuu myös siltä, että sattuma syö aika ajoin molemmat ja vielä ilman, että kukaan edes huomaa. Kun esimerkiksi lentopalloliitto vuonna 2004 näki otollisen hetken tulleen, se rekrytoi tietoisesti ulkomaalaisen päävalmentajan. Ilman Mauro Berrutoa eivät Suomen 2007 EM-välieräpaikka, tai 2014 MM-kisojen 9.sija olisi olleet mahdollisia. Se, että valmentaja olikin näin hyvä, yllätti kuitenkin kaikki. Strateginen päätös johti tässä tulokseen, mutta myös ison sattuman kautta.
Suomen naiset pelasivat 2021 ”yhtä hyvät” kisat kuin 2019, ollen taas 18. sijalla. Joukkue sai kotimaassa kuitenkin kovaa kritiikkiä alkulohkonsa aikana, mikä kertoo paitsi nousseista odotuksista, myös siitä, kuinka vähän sattuman merkitystä yleisesti ymmärretään. Suomi olisi kaksi pientä eräpistettä enemmän voittaneena mennyt 16 joukkoon, ja tätä olisi puolestaan moni pitänyt kehityksellisenä jättiloikkana. Mielikuva onnistumisen ja epäonnistumisen välillä koostuu niin pienistä asioista. Ruotsi taas oli ensimmäistä kertaa ikuisuuteen arvokisoissa, ja meni lohkosta viimeisenä jatkoon 3–2 voitollaan Suomesta. Sitten se löi sensaatiomaisesti Bulgarian 3–2, ennen kuin Hollanti tyrmäsi sen tylysti puolivälierässä. Miten tämä sitten tulkittiin lajin sisällä?
Valmensin ennen nykyistä työtäni Ruotsissa, joten kisa-analyysia kuului lahden molemmilta puolilta. Monet pitivät kisojen 8. sijaa juuri strategian riemuvoittona. Syy liiton satsaukseen (leiritys + ulkomaalainen valmentaja) on maailmantähti Isabelle Haak, ja vähän laajennettuna Anna Haak. Vaikka Ruotsin naisten taso on muuten varsin kehno, oli heillä yksi turnauksen parhaista laiturikolmikoista, johon kuuluivat Haakin siskosten lisäksi serbialaistaustaiset Lazićin siskokset. Kun laskee yhteen, että lajianalyysi suosii hyökkäyspelaamista, naisissa laaja tulivoima on harvinaista ja vähän kävi mäihäkin… Ruotsi livahti sinne top 8 joukkoon.
Uskallan väittää -aivan kuten Slovenian ja miesten turnauksen osaltakin- että suunnitelmat ja systeemit ovat joskus vain kuorrutusta kakun päällä. Uskon Ruotsin taustoja tuntevana, että sattuma oli tämän tarinan suurin menestystekijä. Nyt siis keneltäkään mitään pois ottamatta: valmennus vaihtui hiljattain parempaan, ja liittokin alkoi satsata. Silti ilman äiti-Haakin valintoja Ruotsi ei olisi ollut edes näissä kisoissa. Takavuosien tapahtumat saivat dominot kaatuilemaan suuntaan, joka oli tälle tulokselle massiivisen suotuisa. Ei ole iso kärjistys sanoa, että jos Bella Haak olisi pelannut missään toisessa maajoukkueessa, melkein millä tahansa valmistautumisella, myös tuo joukkue olisi ollut top 8 kandidaatti- tai vielä enemmän. Äidit mallia Anita Haak (tai isät mallia Kåre Mol, Gjert Ingebritsen, jne) ovat se tarinoiden todellinen x-faktori. Strategia on kaukana, mutta hyvä vanhempi lähellä lastaan.
Kaksi tapaa voittaa mitali
Olympialaisten jälkeen osa maista vaihtoi miehissä kokeneita pelaajia nuorempiin. Mistään välikisoista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä taso oli yhä erittäin kova. Jokaisessa joukkuepelissä on näitä isoja maita, joiden rosterit tuntuvat ulottuvan kuuhun saakka. Tai ei ehkä aivan, sillä myös terävimmällä huipulla osaa pelaajista on vaikea korvata. Silti laajuus auttaa paljon, kun pelataan peräkkäisiä pelejä ja turnauksia. Miesten lentopallossa on vain kourallinen maita, jotka voisivat vaihtaa aloituskokoonpanosta 70 % ilman, että taso putoaa: Puola, Venäjä, Italia, Brasilia, varauksin USA ja Ranska sekä menneisyydessä myös Serbia. Kisat voitti tällä kertaa Italia, joka laittoi pois suuret tähtipelaajansa ja samalla avasi sisäisten energioiden padon. Nuorekas ITA näytti, kuinka kaunis on ikuinen tarina joukkueesta, jonka tämän tästä huippuyksilöjen edessä unohdamme. Italian menestys ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen, ellei maa olisi yksi lajin suurista.
Finaalivastustaja Slovenian tarina taas ei voisi olla erilaisempi. Joukkue otti kolmannen EM-hopeansa neljistä viime kisoista, mikä on enemmän mitaleja kuin yhdelläkään toisella maalla. Blogin lukijat tietävät jo, miksi joukkue on erityinen myös allekirjoittaneelle. (Uusille kertauksena, että valmensin Sloveniassa 2013–2014.) Maalla on globaalilajissa vaivaiset 1900 lisenssipelaajaa naiset mukaan lukien, joten mitalisade nostattaa kulmakarvoja syystä. Pidin tätä lentispolvea aiemmin orgaanisena luomuksena, ja sattumana, joka tuskin toistuisi. Nyt on kuitenkin todettava, että SLO on 2015 hopeansa jälkeen pystynyt ”tuottamaan” peräti kolme erittäin kovaa pelaajaa (Jan Kozamernik, Tonček Štern, Rok Možič), joista kaksi pelaa jo aloituksessa. Enkä voi olla mitenkään varma, etteikö heiltä lähivuosina nousisi vielä 1–2 lisää. Jos näin käy, taso säilyy edelleen. Huutava kysymys kuitenkin kuuluu, mistä äijät oikein tulevat?
Vastaus vaatisi taas oman kirjoituksensa, mutta lyhykäisyydessään tilanne on tämä: muutamassa hassussa lentopallokylässä pitkät ja fanaattiset lentopalloisät kannustavat vahvoja, ja fanaattisiksi kasvavia poikiaan. Heitä ei ole kuin pieni kourallinen, mutta näköjään se riittää. Se riittää silloin, kun lentopallo on elämäntapa, väylät ovat maasta auki huippuseuroihin, ja pitkiä maajoukkuekesiä painetaan läpi aina vain ilman palkkaa siksi, että tämä on elämässä asia #1. Myös tässä tapauksessa lajiliitto ja strategiat ovat toissijaisia. Hiljaiseksi vetää taas kerran todeta, millä prosentilla tuo yhteiskunta tuottaa kilpailijoita.
Suomen kisat ja mahdollisuus
Suomen miehet pelasivat hienot kotikisat (alkulohkoja oli neljä) sijoittuen 12. sijalle. Viime vuosina kovasti parjatun joukkueen saavutuksesta on hyvä muistaa, että vuoden 2021 sijoitus on tismalleen sama, kuin vaikkapa Berruton 2009 tai Sammelvuon 2015 kisoista tuoma tulos. Parasta on se, että parilla pompulla lohkovaiheessa enemmänkin olisi ollut tarjolla. Miesten maajoukkue näytti, että Suomi on edelleen lentopallomaa, vaikka se kaikkien kivien kääntämistä vaatiikin. Yksi pienen maan must win battle (toimivan järjestelmän lisäksi tietysti) on se, että jarilitmaset, hannomöttölät ja mikkoeskot pelaavat pitkiä uria, samalla saattaen uutta ikäpolvea huipputasolle. Lisäksi pieni palloilumaa tarvitsee ikään kuin kahta ajatusmaailma yhtä aikaa.
Ensinnäkin meidän -mitalipelejä ajatellen- täytyy saada riittävän fyysiset ja potentiaaliset urheilijat lajeihin. Toiseksi meidän on kuitenkin ehdottomasti pidettävä huoli niistä urheilijoista, mitä meillä nyt sattuu olemaan. Muuten ylimielisen laiskasti puhumme talenteista, tai niiden puutteesta, emmekä keskity valmentamaan heitä, joissa tehtävämme on nähdä potentiaalia. Suomen lyhyet laiturit sekä roolitettiin, että onnistuivat kisoissa hienosti. Ei olisi huono missio olla se maa, joka tuottaa maailman parhaita ”alimittaisia” pelaajia. Joku heistä voi olla seuraava Italian Papi, Puolan Kubiak, tai Brasilian Giba. Meiltä unohtuu usein, ettei kyse ole siitä, kuinka pitkä olet, vaan yksinkertaisesti siitä, kuinka hyvä olet. (Sama pätee myös ikään, minkä Italiakin taas todisti.)
Onnittelut syksyn menestyjille,
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat
COACH HAKALA BLOGI 