Tag Archives: kulttuuri

EM-unelmia

30 Sep

Kuluneet kaksi kuukautta toivat huippulentopallon taas kotikatsomoihin, mutta valmentajaa enemmän katsoin kisoja nyt lajiryhmävastaavan näkökulmasta. Mitä vaaditaan menestymiseen globaalissa joukkuepelissä? Ja miten kv-menestys lentopallossa, koripallossa, jalkapallossa tai käsipallossa, ylipäätään kannattaisi määritellä? Naisten ja miesten EM-kisat tarjosivat molemmat muistutuksen helmiä siitä, että myös kooltaan pieni palloilumaa voi menestyä isosti: kisajärjestäjänä, osanottajana- sekä myös mitalistina.

Onko osallistuminen menestymistä?

Kuluvalla strategiakaudella suomalainen huippu-urheilu on määritellyt globaalien joukkuepelien menestystavoitteeksi ”säännöllisen osanoton EM- ja MM-kilpailuihin.” Pidän monien tavoin osanottoa arvokisoihin saavutuksena ja arvostettavana asiana, mutta ainoa tapa edetä urheilussa on haluta enemmän. Miksi siis tällainen kirjaus?

Ensinnäkin isoissa joukkuepeleissä voittamisen dynamiikka on erilainen. Mitalitasoon tarvitaan parin hyvän yksilön lisäksi koko joukkue hyviä yksilöitä- eikä silläkään pääse muuhun, kuin lajista ja vuodesta riippuen kolkuttelemaan 16 tai 8 parhaan portille. Mitaliin tarvittaisiin hyvien lisäksi pari maailmanluokan pelaajaakin. Kilpailu Euroopassa on todella kovaa ja lähes jokaisella maalla on tasokas joukkue (ehkä pienet saarivaltiot, yms.  pois lukien.) Lisäksi vamma yhdellä huippupelaajalla tarkoittaa pienelle maalle merkittävästi vähemmän kilpailukykyistä joukkuetta.

Toiseksi arvokisat ovat lajeille jatkumo, joka ylläpitää ja nostaa rankingsijoituksia, sekä kasvattaa taas uuden pelaajapolven ajatukseen, että Suomi on mukana. Junioreiden mielikuva esim. lentopallo- tai koripallomaajoukkueesta onkin aivan toinen tänä päivänä, kuin mitä se oli 1990-luvulla.  Lisäksi kisat ovat myös pelin näyteikkuna yhteiskuntaan: osanotto arvokisoihin helpottaa lajin myyntiä ja markkinointia yhteistyökumppaneille, sekä uusille harrastajille. Kaikista paras tilanne on tietenkin se, kun päästään itse isännöimään kisoja, kuten lentopallon tapauksessa nyt onnistuneesti kävikin.

Kolmanneksi suomalaiset joukkuepelit haluavat osanoton lisäksi myös menestyä tulostaulukossa. Säännöllinen osanotto arvokisoihin on jälleen kuitenkin se dynamo, joka tätä voi tuottaa. Kun koputtaa tuolla ovella riittävän kauan, voi ajan ollessa otollinen joskus livahtaa 8 parhaan joukkoon, josta voi yhdellä hyvällä pelillä taas livahtaa 4 parhaan joukkoon, ja kuka tietää mikä sitten onkaan mahdollista… Alla lisäpohdintaa EM-kisojen varsin erilaisista menestystarinoista.

Syy, seuraus ja sattuma

Täällä toimistopuolella (vs. valmennuspuolella) on helppo ajautua ajattelemaan, että vain suuret strategiset päätökset tuovat pelikentille tuloksellisia vaikutuksia. Vahva kulttuuri kuitenkin syö monessa maassa aamiaiseksi strategian. Lisäksi välillä tuntuu myös siltä, että sattuma syö aika ajoin molemmat ja vielä ilman, että kukaan edes huomaa. Kun esimerkiksi lentopalloliitto vuonna 2004 näki otollisen hetken tulleen, se rekrytoi tietoisesti ulkomaalaisen päävalmentajan. Ilman Mauro Berrutoa eivät Suomen 2007 EM-välieräpaikka, tai 2014 MM-kisojen 9.sija olisi olleet mahdollisia. Se, että valmentaja olikin näin hyvä, yllätti kuitenkin kaikki. Strateginen päätös johti tässä tulokseen, mutta myös ison sattuman kautta.

Suomen naiset pelasivat 2021 ”yhtä hyvät” kisat kuin 2019, ollen taas 18. sijalla. Joukkue sai kotimaassa kuitenkin kovaa kritiikkiä alkulohkonsa aikana, mikä kertoo paitsi nousseista odotuksista, myös siitä, kuinka vähän sattuman merkitystä yleisesti ymmärretään. Suomi olisi kaksi pientä eräpistettä enemmän voittaneena mennyt 16 joukkoon, ja tätä olisi puolestaan moni pitänyt kehityksellisenä jättiloikkana. Mielikuva onnistumisen ja epäonnistumisen välillä koostuu niin pienistä asioista. Ruotsi taas oli ensimmäistä kertaa ikuisuuteen arvokisoissa, ja meni lohkosta viimeisenä jatkoon 3–2 voitollaan Suomesta. Sitten se löi sensaatiomaisesti Bulgarian 3–2, ennen kuin Hollanti tyrmäsi sen tylysti puolivälierässä. Miten tämä sitten tulkittiin lajin sisällä?

Valmensin ennen nykyistä työtäni Ruotsissa, joten kisa-analyysia kuului lahden molemmilta puolilta. Monet pitivät kisojen 8. sijaa juuri strategian riemuvoittona. Syy liiton satsaukseen (leiritys + ulkomaalainen valmentaja) on maailmantähti Isabelle Haak, ja vähän laajennettuna Anna Haak. Vaikka Ruotsin naisten taso on muuten varsin kehno, oli heillä yksi turnauksen parhaista laiturikolmikoista, johon kuuluivat Haakin siskosten lisäksi serbialaistaustaiset Lazićin siskokset. Kun laskee yhteen, että lajianalyysi suosii hyökkäyspelaamista, naisissa laaja tulivoima on harvinaista ja vähän kävi mäihäkin… Ruotsi livahti sinne top 8 joukkoon.

Uskallan väittää -aivan kuten Slovenian ja miesten turnauksen osaltakin- että suunnitelmat ja systeemit ovat joskus vain kuorrutusta kakun päällä. Uskon Ruotsin taustoja tuntevana, että sattuma oli tämän tarinan suurin menestystekijä. Nyt siis keneltäkään mitään pois ottamatta: valmennus vaihtui hiljattain parempaan, ja liittokin alkoi satsata. Silti ilman äiti-Haakin valintoja Ruotsi ei olisi ollut edes näissä kisoissa. Takavuosien tapahtumat saivat dominot kaatuilemaan suuntaan, joka oli tälle tulokselle massiivisen suotuisa. Ei ole iso kärjistys sanoa, että jos Bella Haak olisi pelannut missään toisessa maajoukkueessa, melkein millä tahansa valmistautumisella, myös tuo joukkue olisi ollut top 8 kandidaatti- tai vielä enemmän. Äidit mallia Anita Haak (tai isät mallia Kåre Mol, Gjert Ingebritsen, jne) ovat se tarinoiden todellinen x-faktori. Strategia on kaukana, mutta hyvä vanhempi lähellä lastaan.

Kaksi tapaa voittaa mitali

Olympialaisten jälkeen osa maista vaihtoi miehissä kokeneita pelaajia nuorempiin. Mistään välikisoista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä taso oli yhä erittäin kova. Jokaisessa joukkuepelissä on näitä isoja maita, joiden rosterit tuntuvat ulottuvan kuuhun saakka. Tai ei ehkä aivan, sillä myös terävimmällä huipulla osaa pelaajista on vaikea korvata. Silti laajuus auttaa paljon, kun pelataan peräkkäisiä pelejä ja turnauksia. Miesten lentopallossa on vain kourallinen maita, jotka voisivat vaihtaa aloituskokoonpanosta 70 % ilman, että taso putoaa: Puola, Venäjä, Italia, Brasilia, varauksin USA ja Ranska sekä menneisyydessä myös Serbia. Kisat voitti tällä kertaa Italia, joka laittoi pois suuret tähtipelaajansa ja samalla avasi sisäisten energioiden padon. Nuorekas ITA näytti, kuinka kaunis on ikuinen tarina joukkueesta, jonka tämän tästä huippuyksilöjen edessä unohdamme. Italian menestys ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen, ellei maa olisi yksi lajin suurista.

Finaalivastustaja Slovenian tarina taas ei voisi olla erilaisempi. Joukkue otti kolmannen EM-hopeansa neljistä viime kisoista, mikä on enemmän mitaleja kuin yhdelläkään toisella maalla. Blogin lukijat tietävät jo, miksi joukkue on erityinen myös allekirjoittaneelle. (Uusille kertauksena, että valmensin Sloveniassa 2013–2014.) Maalla on globaalilajissa vaivaiset 1900 lisenssipelaajaa naiset mukaan lukien, joten mitalisade nostattaa kulmakarvoja syystä. Pidin tätä lentispolvea aiemmin orgaanisena luomuksena, ja sattumana, joka tuskin toistuisi. Nyt on kuitenkin todettava, että SLO on 2015 hopeansa jälkeen pystynyt ”tuottamaan” peräti kolme erittäin kovaa pelaajaa (Jan Kozamernik, Tonček Štern, Rok Možič), joista kaksi pelaa jo aloituksessa. Enkä voi olla mitenkään varma, etteikö heiltä lähivuosina nousisi vielä 1–2 lisää. Jos näin käy, taso säilyy edelleen. Huutava kysymys kuitenkin kuuluu, mistä äijät oikein tulevat?

Vastaus vaatisi taas oman kirjoituksensa, mutta lyhykäisyydessään tilanne on tämä: muutamassa hassussa lentopallokylässä pitkät ja fanaattiset lentopalloisät kannustavat vahvoja, ja fanaattisiksi kasvavia poikiaan. Heitä ei ole kuin pieni kourallinen, mutta näköjään se riittää. Se riittää silloin, kun lentopallo on elämäntapa, väylät ovat maasta auki huippuseuroihin, ja pitkiä maajoukkuekesiä painetaan läpi aina vain ilman palkkaa siksi, että tämä on elämässä asia #1. Myös tässä tapauksessa lajiliitto ja strategiat ovat toissijaisia. Hiljaiseksi vetää taas kerran todeta, millä prosentilla tuo yhteiskunta tuottaa kilpailijoita.

Suomen kisat ja mahdollisuus

Suomen miehet pelasivat hienot kotikisat (alkulohkoja oli neljä) sijoittuen 12. sijalle. Viime vuosina kovasti parjatun joukkueen saavutuksesta on hyvä muistaa, että vuoden 2021 sijoitus on tismalleen sama, kuin vaikkapa Berruton 2009 tai Sammelvuon 2015 kisoista tuoma tulos. Parasta on se, että parilla pompulla lohkovaiheessa enemmänkin olisi ollut tarjolla. Miesten maajoukkue näytti, että Suomi on edelleen lentopallomaa, vaikka se kaikkien kivien kääntämistä vaatiikin. Yksi pienen maan must win battle (toimivan järjestelmän lisäksi tietysti) on se, että jarilitmaset, hannomöttölät ja mikkoeskot pelaavat pitkiä uria, samalla saattaen uutta ikäpolvea huipputasolle. Lisäksi pieni palloilumaa tarvitsee ikään kuin kahta ajatusmaailma yhtä aikaa.

Ensinnäkin meidän -mitalipelejä ajatellen- täytyy saada riittävän fyysiset ja potentiaaliset urheilijat lajeihin. Toiseksi meidän on kuitenkin ehdottomasti pidettävä huoli niistä urheilijoista, mitä meillä nyt sattuu olemaan. Muuten ylimielisen laiskasti puhumme talenteista, tai niiden puutteesta, emmekä keskity valmentamaan heitä, joissa tehtävämme on nähdä potentiaalia.  Suomen lyhyet laiturit sekä roolitettiin, että onnistuivat kisoissa hienosti. Ei olisi huono missio olla se maa, joka tuottaa maailman parhaita ”alimittaisia” pelaajia. Joku heistä voi olla seuraava Italian Papi, Puolan Kubiak, tai Brasilian Giba. Meiltä unohtuu usein, ettei kyse ole siitä, kuinka pitkä olet, vaan yksinkertaisesti siitä, kuinka hyvä olet. (Sama pätee myös ikään, minkä Italiakin taas todisti.)

Onnittelut syksyn menestyjille,

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 14. Talentin Paradoksi

30 Jan

Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.

Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?

Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä.  Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:

” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”

–The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)

Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:

“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.” (alleviivaus omani.)

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability

https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w  (4min)

Lahjakkuuden ongelmia

Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.

Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.

Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.

“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”

–Mindset (Dweck, 2008, s. 74)

Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.

Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:

  • Joustava älykkyys
  • Stressinsietokyky
  • Kilpailullisuus
  • Tunnollisuus / Ahkeruus
  • Lihastyyppi
  • Pituus
  • Antropometria
  • Syntymäaika
  • Syntymäjärjestys
  • Ensimmäinen valmentaja
  • Kodin sijainti
  • Kaupungin sijainti
  • Perheen kulttuuri
  • Yhteisön kulttuuri
  • Yhteiskunnan kulttuuri
  • Motivoiva varhainen ydinmuisto
  • Motivoiva lapsuuden trauma
  • Muut motivaatiotekijät

Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.

Ympäristön ja valmennuksen puolesta

Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.

En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:

“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”

-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)

Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

”Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.”  –Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

” As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Pienen Maan Suuret Pelaajat

30 Sep

Serbia kaatoi lentopallon 2019 EM-finaalissa Slovenian. Näin se pokkasi jo toisen EM-kullan tälle syksylle, naisten voitettua aikaisemmin omansa. Serbia on pieni ja menestyksekäs palloilumaa, mutta ainakin siellä on kokoon nähdän valtavasti pelaajia. Slovenia on puolestaan isompi mysteeri. Maa on myös pieni, mutta kun siellä ei edes ole harrastajia. Vain rapiat 1900 rekisteröityä poika- ja miespelaajaa erittäin kilpaillussa lajissa, jossa sillä on nyt kaksi EM-hopeaa neljän vuoden sisään.

Millä ihmeellä se nämä tulokset tulokset tekee? Luonnollisesti sukupolvi fyysisiä ja taitavia pelaajia on perusedellytys. On toinen hyvä kysymys, mistä he oikein ovat tulleet. Sloveenit eivät itse tiedä vastausta tähän, eikä mitään varsinaista järjestelmää ole. Asiaa mutkistaa entisestään se, että vaikka heillä on kourallinen huippupelaajia, niin on niitä muillakin Euroopan top 10 mailla. Kaikki näistä eivät silti voita mitaleja. Mitä sitten kertoo historia?

”Enkrat se nam bo”

Oli kuuma heinäkuinen ilta Mariborissa kesällä 2014. Pukukopissa istui pettynyt joukkue ja harva jaksoi nostaa katsetta lattiasta. Slovenia oli ennakkosuosikkina hävinnyt silloisen Euroopan Liigan välierän Kreikalle. Toiveet Maailman Liigaan noususta olivat haihtuneet ja tunnelma sen mukainen. Liiton puheenjohtaja Metod Ropret oli tolkun mies, ja puhui kannustavasti. ”Kerran se meille vielä kääntyy”, oli viesti joukkueelle. Jokainen tiesi, millainen potentiaali neljän seinän sisällä istui. Mutta realisoituisiko se koskaan? Liiton ja pelaajien välit olivat, kuten monissa muissakin balkanin maissa, kauniisti sanottuna viileät.

Sporttia kaaoksessa

Olin tuolla hetkellä valmentanut Sloveniassa jo tovin (2013-14.) Kaikeinlaista oli tullut nähtyä, sillä vaikka maa itsessään oli hieno, joka viikko oli joku hässäkkä päällä. Syksyn 2013 EM-kisoissa Slovenia voitti alkulohkossa heti Serbian, mutta hävisi äärimmäisen niukasti sekä Hollannille, että Suomelle ja jäi lohkoon. Maan parasta seuraa ACH Ljubljanaa ja maajoukkuetta valmensi nuo vuodet nuori sloveeni Luka Slabe. Tunsimme Lukan kanssa USA:n vuosilta, ja näimme pelin samalla tavalla. Jenkit tuppasivat sanoa, että ”coaching is always hard” ja kun asiat olivat oikein työläitä, ”we are moving big rocks.”

Kauden aikana kivet kuitenkin tuntuivat planeetoilta. ACH menetti suurimman tukijansa samaan aikaan, kun maan lupaavin sukupolvi (jonka runko pelasi siis kaikki nämä ’13, ’15, ’17 ja ’19 EM-kisat) oli juuri lähtenyt ulkomaille. Ponnahduslautana toimineen seuran rahat olivat nyt loppu ja yhden sponsorin pääjehu peräti etsintäkuulutettu. Menetimme joulutauolla kaksi parasta pelaajaa, palkat olivat osalla puoli vuotta myöhässä ja putosimme cupista. Tunnelma oli perin stressaava. Kausi päättyi kuitenkin mestaruuteen, ja maajoukkue odotti meitä.

Slovenian joukkue koostui puoliksi Ljubljanan miehistä, joten heidän kanssaan työtä oli alla jo 1-2 kautta. Aloituskokoonpanon pelaajat tulivat kuitenkin kovista Italian, Turkin ja Puolan liigoista. Urnaut, Pajenk, Gasparini, Čebulj, Vinčić, Šket ja muut saapuivat vähän ennen EM-karsintaa. Voitimme Latvian ja Makedonian vieraissa, mutta hävisimme Puolalle. Käytännön asiat tökkivät, ja serbialainen valmennuskulttuuri törmäili uusien ajatusten kanssa. Ja kuin kruununa kakun päälle, yksi avainpelaajista ilmoitti lähtevänsä kaverinsa häihin Serbiaan päivää ennen, kun kohtaisimme Puolan uudelleen kotona Stožicessa.

Lohkosta ykkönen etenisi suoraan kisoihin ja kakkonen jatkokarsintaan, mutta kyse oli tietenkin enemmästä kuin tuloksesta. Eihän kukaan pystyisi kunnioittamaan yritystä, jossa sitoutumisen taso oli tämä. Pienen maan maajoukkueen valmentaminen on todellista taiteilua, sillä seuroista poikeiten vain hyvin pieni määrä voi edustaa maata tai voittaa sille pelejä. Tarvitaan kovaa panosta ihmisiltä, joille ei ole varaa maksaa, joten pelaajat tietävät myös valtansa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Istuimme M Hotel Ljubljanan terassilla ja Luka yritti puhua kaveriin järkeä. Keskustelu ei ollut pahansuopa, ja kaikki tiesivät panokset. ”Jos lähdet, meidän on valitettavasti pakko poistaa sinut listoilta. Ymmärrätkö?” Vastaus tuli silmää räpäyttämättä. ”Lähden silti.”

Uskomatonta kyllä voitimme Puolan seuraavana päivänä, mutta jäimme eräsuhteella lohkon kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Pari kuukautta myöhemmin Puola voitti samalla joukkueella maailmanmestaruuden. Meidän tahti oli vähemmän hohdokas. Ennen kuin kesä oli ohi, yhteensä kolme pelaajaa oltiin poistettu joukkueesta liittyen erinäisiin selkkauksiin. Tämä kertoo jotakin siitä kovuudesta ja mielentilasta, millä operoitiin: Välillä kukaan ei ollut valmis tinkimään omastaan tai ajatuksistaan piirun vertaa. Kova oli kuitenkin Lukakin. Kerta toisensa jälkeen hän yritti tehdä sen, mikä joukkueelle oli parhaaksi. Pian oltiin ensimmäistä kertaa kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki parhaat eivät enää edustaneet maataan. Kukaan ei olisi osannut ennustaa, että vain vuosi tuon myllerryksen jälkeen Slovenia juhlisi ensimmäistä EM-hopeaa.

Arvokisamitali on aina pitkän aikavälin tulos, ja pelaajat pisimpään mukana olleita tekijöitä. Kunnia kuuluu heille. Sanoisin kuitenkin, että ilman kahta kriittistä asiaa Slovenia ei olisi voittanut mitalia 2015. Ensimmäinen näistä oli Slaben uskallus näyttää ovea niille, jotka eivät vielä olleet täysin sitoutuneita. Ensimmäistä kertaa raja oli todellinen, ja kaikki näkivät, mitä seurasi jos emme olleet all-in. Kun Andrea Gianin aika koitti, oli jälleennäkeminen todellinen mahdollisuus. Kitkat sisällä eivät poistuneet mihinkään, mutta hioutuneet särmät mahdollistivat riittävän yhtenäisyyden.

Toinen tekijä liittyi avainpelaajien uskomuksiin siitä, keitä he olivat. Joukkueessa eli jo ennen Lukan aikaa idea siitä, että Sloveniaan tarvittiin todellinen huippuvalmentaja, koska pelaajat olivat niin hyviä. Porukkaan oli valikoitunut ydinryhmä, jossa yksinkertaisesti uskottiin omiin kykyihin paljon enemmän, kuin mitä siihen asti oltiin voitettu. Riittävän moni ehkä ajatteli, että heitä johtamaan tarvittiin joku, joka tiesi mitä voittaminen on. Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari, ja vieläpä italialainen maailmanmestari.”Meitä valmentaa voittaja, olemme voittajia.” Serbian ja Italian välissä lentopalloileva Slovenia oli jo pitkään läheltä nähnyt muiden riemua.

”V Stožicah!”

Mikä sitten toi maalle toisen mitalin näissä 2019 kotikisoissa? Vaikea sanoa, mutta ehkä juuri ”koti.” Joskus asioita, joita et uskoisi tapahtuvan, yksinkertaisesti tapahtuu, jos tietty perusta vain antaa niille mahdollisuuden nousta esiin. Yllättävä menestys valaisee myös tuloksen monisyistä luonnetta joukkuepeleissä:

”… it was crucial that the Americans were underdogs- that Lezak could swim to win, but wouldn’t be faulted if he lost, and how this altered his body’s physiology. The roaring crowd contributed. … To win it was essential Lezak believed he had a chance … there were biological factors in Lezak that made this moment possible … the gene variation he likely carries that enables him to perform better under intense pressure … Then there were team effects.” –Ashley Merryman & Po Bronson (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2014, s.16-17, alleviivaus omani.)

Kun Gasparini löi viimeisen pallon Venäjän kenttään 2019 puolivälierässä, olin yhtä puulla päähän lyöty, kuin kaikki muutkin. Matkalla tähän toiseen sensaatioon Slovenia kompuroi lohkossa, mutta kun pudotuspelit alkoivat, Arena Stožice veti odottamatta 12 000 ihmistä lehtereille. Ja sitten ukot mätkivät peräkanaa tatamiin Bulgarian, Venäjän, ja Puolan- ja kaikki puhtailla kolmen pisteen voitoilla. Todennäköisyys tällaiseen värisuoraan on häviävän pieni kenelle tahansa. Ehkä tässä on myös taas opittavaa näistä Balkanin joukkueista. He eivät ehkä itsekään tiedä, mistä se menestys tulee, mutta heitä ei haittaa, että vastassa on maailman kovin. Päinvastoin. Niin hullua kuin se onkin, Slovenialla oli henkinen yliote sekä Venäjää (hallitseva Euroopan mestari), että Puolaa (hallitseva kaksinkertainen maailmanmestari) vastaan. Ainoastaan Serbiaa vastaan Ranskassa pelattu finaali oli pannukakku. Kotikenttä ja sen tunteet olivat jääneet jo taa.

Näin pelaajia edellisen kerran kesällä 2018, kun Suomen naiset valmistautuivat Mariborissa EM-karsintoihin. Slovenia oli matkalla MM-kisoihin ja vaihdoimme hotellissa kuulumisia. Hoitohuone oli täynnä, kunnes joku ilmestyi ovelle ja huikkasi, että ”Antakaa niiden hoitojen olla. Me mennään nyt kaljalle!” Ja siinä samassa he menivät, koko konkkaronkka. Naurahdin ja panin merkille, että arki piti sisällään samaa sekamelskaa, kuin viisi vuotta aikaisemminkin. Tasaisuus ei ole koskaan ollut sloveenien vahvuus. Edelleen heidän pelinsä oli ajoittain myös finaalissa yhtä kuritonta, kuin lihashuolto tuona iltana.

On aikamoinen paradoksi sovittaa täkäläinen tapa olla siihen, että valmennus kaikkialla tähtää kurinalaisuuteen ja kehitykseen. Voi kuitenkin olla, että yksi syy Slovenian menestykseen on juuri jatkuva, sopiva kaaos. Mukavuudenhaluinen ei nimittäin pääse heillä yhtään minnekään. Jokainen askel eteenpäin on niin ison työn tulos, että jäljelle jäävät vain sitä raivoisasti haluavat. Hattua nostan heille kuitenkin isosti. Sitä taas en tiedä, kuinka tällainen menestystekijä tuodaan meille Suomeen.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

Uuden Alussa

30 Apr

Huhtikuun myötä loppuu Ruotsin sarjakausi, ja samalla tältä erää myös oma aktiivivalmennus. Työura siirtyy Olympiakomiteaan ja vaikka muutos on suuri, hommia tehdään onneksi yhä urheilun parissa. Uuden alussa nousee väistämättä mieleen muistoja myös edellisistä starteista. Muutos on iso mahdollisuus, mutta vain, jos siitä ajatellaan riittävän samalla lailla.

Avainkäsitteiden selventäminen

Kaksi edellistä joukkuetta olivat työn alussa tällaisen, suuren muutoksen edessä. Kuopiossa LEKA Volley oli seurana täysin uusi, vaikka paikallinen kulttuuri oli lajissa pitkä. Tukholmassa Sollentuna VK taas oli avoimesti ja ylpeästi Ruotsin vanhin seura, vaikka sen menestyksen päivistä olikin kulunut jo kauan. Molemmissa nimenomainen tarkoitus oli uudistaa toimintaa. Onnistuakseen muutoksessa valmentajan täytyy saada porukka ajattelemaan samoja ajatuksia, mutta tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Ammattimaiset työnantajat perehdyttävät uudet työntekijät tehtävään, organisaation toimintatapaan ja arvomaailmaan. Urheilussakin tähän ollaan menossa, mutta standardien taso vaihtelee paikasta riippuen. Joka tapauksessa on niin, että jos minnekään halutaan mennä yhdessä, on osallisten tunnistettava kompanssista vähintään pääsuunnat. Paljolta vältytään, jos muutama avainasia on alusta asti kirkas. Sen jälkeen voi joku pienempi juttu mennäkin pieleen ilman, että sillä olisi kovin suurta negatiivista vaikutusta. Päinvastaisessa tilanteessa taas voi koko projekti olla vaarassa.

Ennen Ruotsin pestin alkua kyselin kollegoilta kokemuksia joukkueidensa starteista. Pepperdinen David Hunt mm. kertoi vuoden 2013 ensimmäisistä kuukausista USA:n naisten staffissa. Uusi olympiadi oli alkanut ja huipentuisi Rioon neljän vuoden päästä. Tehtävää piisasi, eikä ollut itsestäänselvää, kuinka esimerkiksi suuren pelaajapoolin kanssa oli paras edetä. Osa staffista oli lisäksi joukkueen tavoin uusiutunut. Kun arki viimein alkoi Anaheimissa, oli katseet tiukasti suunnattu avainkäsitteisiin. Tärkeintä Karch Kiralyn johtamassa laivassa oli oppia puhumaan asioista samalla tavalla, ja aikaa siihen oli varattu kokonainen kesä.

Mielenkiintoista kyllä tämä päti myös termeihin, jotka 20-30v maajoukkuepelaajalla voisi kuvitella olevan kunnossa. Pelkistäen voitat lentopallossa enemmän, jos hyökkäät ylhäältä kentän takaosiin, etuosien sijaan. Useimmat pelaajat tietävät tämän. Englanniksi käsite ”high swing” oli siis monella tapaa oleellinen, mutta sen silti voisi olettaa olevan yhdellä palaverilla kuitattu. Käytännössä asiat eivät kuitenkaan etene yhtä nopeasti, ja jenkit käyttivätkin tärkeimpiä sanoja lopulta paljon eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa. On kovin vaikeaa etukäteen tietää, kuinka toinen jotakin omaan taustaansa peilaten ymmärtää.

Juuri taustojen erilaisuudesta johtuen kollegoilta kuuluu tasaisin väliajoin tarinoita isohkoista väärinymmärryksistä. Joku on saattanut kokonaisen kauden puhua tärkeästä asiasta ilman, että se on ymmärretty läheskään oikein. Vasta joku yleensä tappiollinen tilanne paljastaa ongelman. Uskon syyn olevan enemmän meissä koutseissa, sillä valmentajan on helppo unohtaa toiminnan aikajana. Kun 25-vuotias pelaaja kävelee ensimmäistä kertaa uuteen ympäristöön, hän ei missään määrin ole kirjoittamaton lehti. Takana voi olla jo 10-15 vuoden kokemus muista ympäristöistä, joiden vahvistamat uskomukset eivät muutu yhdessä illassa.

Kauanko sinulla on aikaa odottaa?

”It is harder than you think, and it will take more time than you think.” – Doug Beal

Tuttu sitaatti tarjoaa kärsivällisyyttä silloin, kun erehdymme haluamaan asioita nopeasti. USA:n entinen päävalmentaja ja toimitusjohtaja kuvaili matkaa olympiakultaan juuri tällä tavalla. Alussa on helppoa olla innostunut, mennä kovaa lähelle ja jäädä sitten kiinni arkeen, visio unohtaen. Bealin alku ei suinkaan ollut helppo, ja kuten mies itse Spike! (1985) kirjassaan kuvailee, joutui nuori päävalmentaja sisäisen kapinan keskellä heittämäään pihalle puolet avauskokoonpanon pelaajista kesken olympiadin. Beal teki kuitenkin prikulleen sen, mitä piti, sillä yhteistä suuntaa ei jakautuneessa joukkueessa voi olla. ”Kaikki lähtee oikeista ihmisistä” sanotaan bisneksessäkin usein, ja tämä pitää hyvin paikkansa. Harvemmin kuitenkin lisätään, että oikeat ihmiset ovat niitä, joiden ajatuksiin voi vaikuttaa.

Kun mielessä palaan näihin näihin edellisiin seurakokemuksiin, muistan ensimmäiset kuukaudet viattomana ja optimistisena aikana. Ihmisillä on virtaa ja pelejä voitetaan. Alun huuma kantaa. Perusasiat tulevat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esiin, arjen alkaessa. Kun esimerkiksi syksyllä 2014 aloitimme LEKA Volleyssa, oli ilmassa paljon toivoa. Kävimme töihin hyvien tyyppien kanssa. Kahdessa kaudessa tapahtui paljon hyvää: palautimme huippulentiksen Kuopioon, ja rakensimme huolella tulevaisuutta. Siitä huolimatta 2018 seuraa ei ollut enää edes olemassa, kaikesta osaamisesta ja hyvästä tahdosta huolimatta. Sivusin aihetta vuosi sitten toisessa jutussa, enkä muistele aikaa haasteista huolimatta pahalla. LEKA Volleyn oppi on myöhemmin kirkastunut etenkin tähän yhteisten ajatusten saavuttamiseen. Seurassa oli osaamista, mutta yksinkertaisesti liikaa eriäviä ajatuksia. (Tärkeintä kuitenkin on, että itse laji elää kaupungissa edelleen.)

Kokemukseni mukaan ei oikeastaan ole edes väliä, oletko uuden projektin johtaja vai muutosjohtaja vanhassa kulttuurissa. Vanhassa versiossa asenteet ja tavat ovat paljon juurtuneempia, mutta molemmissa mukana on ihmisiä, joilla on menneisyys ja kokemuksia. Ja mikä tärkeintä, kaikilla on jokin oletus siitä, mitä tämä aika hänen itsensä ja intressiensä kannalta tarkoittaa. Muistutin itseäni myös tästä tullessani Ruotsiin ja vanhaan seuraan. Asiat sujuivat länsinaapurissa paremmin, vaikka kommunikoinnin ja ”itsestäänselvyyksien” selventämisen tarve ei ole ollut yhtään vähäisempi. Jos kaikki hallitsematta näkevät asiat vain omien lasiensa läpi (ja tämä tapahtuu jokaisen kohdalla) ainoa varma asia on, ettei tuote lopulta oikein vastaa kenenkään odotuksia. Siispä ”avoin ja rehellinen” keskustelu on tarpeen, erään mestarin sanoin, ”aikaisin ja usein.”

Hyvän kautta

Useimmat tuntemani valmentajat ovat ratkaisukeskeisiä ihmisiä. Joukkue tuo uudet haasteet joka päivä, ja asiat pitää kohdata nopealla frekvenssillä. Sivuvaikutuksena proaktiivisuudesta seuraa kuitenkin, että koutsi saattaa elää jatkuvassa ”ongelman tunnistus”- moodissa. Ihmiselle muodostuu voimakas rutiini nostaa epämiellyttävätkin asiat heti esiin ja käsiteltäviksi. Olen useammin kuin kerran (varsinkin suuremmissa staffeissa) nähnyt, kuinka joku luulee tätä negatiivisuudeksi tai yrityksiksi keikuttaa venettä. Erityisen hankala tilanne voi olla, kun jossakin vanhassa ja juurtuneessa aletaan pöyhiä näitä itsestäänselvinä pidettyjä asioita. Vaatii viisautta edetä omassa joukkueessa positiivisen kautta silloinkin, kun tarve muutokselle on huutavan suuri.

Joka tapauksessa uuteen siirryttäessä on tärkeää löytää riittävästi yhteistä. Aloitan seuraavan työn olympiakomiteassa eri roolissa, mutta yhtä täynnä intoa ja optimismia. Ensimmäistä kertaa hetkeen olen lisäksi tilanteessa, jossa ympäristöön tutustuminen tulee viemään merkittävästi aikaa. Erityisen mielissäni olen kuitenkin siitä, että suomalainen urheilu on monelle suuri ja kehittämisen arvoinen asia. Yhteistä tulee varmasti löytymään vuosiksi eteenpäin.

Kohti kotia ja vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Tags: , , , , , , ,

Suurten ja Pienten MM-kisat

30 Oct

Lentopallossa miesten maailmanmestariksi pelasi Brasilian kustannuksella toista kertaa peräkkäin Puola. Naisissa mestaruuden taas otti ensimmäistä kertaa Serbia, joka kaatoi Italian tiukassa finaalissa. Keskityn pääasiassa miesten kisoihin, mutta palaan lopussa myös naisten turnaukseen.

Ajatukset ovat MM-kisojen aikaan usein siinä, kuinka erilaista ”suuren” maan valmentaminen on ”pieneen” verrattuna. Suomen tai Slovenian vieminen maksimitulokseen ei ole sama asia, kuin vaikkapa Puolan tai Venäjän. Kuulostaa ehkä päivänselvältä, mutta todellisuudessa ihmiset unohtavat tämän aika usein. Pienemmät tarvitsevat enemmän työtä ja tehokkuutta, sekä toimivan järjestelmän. Suurilla on takanaan kulttuuri, rahaa ja paljon hyviä pelaajia. Maailmanmestaruuteen yltääkseen tarvitsevat hekin tosin poikkeuksellisia yksilöitä, joita joka ikäpolvessa ei ole.

Punavalkoisten lyhyt historia

Miesten turnaus oli tasainen ja vaikka voittajaksi uumoiltiin mm. Venäjää, ei täysin kiistatonta ykkössuosikkia ollut. Onnella on myös aina sormensa pelissä, mutta pallo ei aina pompi vain yhdelle. Lisäksi sattuman merkitystä kuuden parhaan joukkoon pääsyssä vähentää se valtava suosio, jota lentopallo näissä kärkimaissa saa osakseen. Puolassakin pelaajien taso erittäin korkea ja laaja. Kulttuuri ei kuitenkaan noussut hetkessä, vaan maalla on pitkät lentisperinteet.

Maailmanmestaruuden 1974 ja olympiakultaa 1976 voittaneen sukupolven jälkeen seurasi pidempi mitaliton kausi. Tasosta kertoo silti jotain, että vuosien 1998 (17.sija) ja 2010 (13.sija) MM-kisoja pidetään maassa romahduksina. Näitä lukuunottamatta Puola on kaikissa järjestetyissä kisoissa ollut kymmenen parhaan joukossa. Yksi kerta voi olla vahinko, ja kaksi sattumaa, sanotaan. Kolmas kerta on kuitenkin kaava. Kuluneiden 12 vuoden aikana Puola pelannut kolmessa neljästä MM-finaalista. Lisäksi olympialaisissa se on ollut neljä kertaa peräkkäin 5. sijalla. Ei hullumpi suoritus maalta, joka ei kuitenkaan ole kooltaan Venäjä tai Brasilia.

Voiko huippumaata valmentaa?

Suomen tilastoista näissä 2018 kisoissa vastannut Oskar Kaczmarczyk oli Puolan pääskoutti vuoden 2014 kultajoukkueessa. Juttelin elokuussa Oskarin kanssa kotimaansa joukkueesta ja kisoista ylipäätään. Vaikka olympiakulta on lentiksen kovin saavutus, arvostetaan MM-kisoja paljon. Puola tulisi turnaukseen taas yhtenä kovista. Ylipäätään mestariksi olisi saattanut veikata seitsemää eri maata (USA, Brasilia, Puola, Serbia, Venäjä, Italia, Ranska) ja pronssille jopa toista mokomaa (mukaan lukien Argentiinan, Kanadan ja Slovenian tapaisia maita.) Loppuottelijan täytyy kuitenkin aina päästä joko USA:n, Venäjän tai Brasilian läpi, mikä on todella kova temppu.

Eräs keskustelluista asioista oli edellä mainittu perinne. En haluaisi väheksyä valmennuksen merkitystä voittamisessa, mutta valmennus korostuu todella vasta, kun töitä on tehty pitkään. Managerointi onkin parempi termi huipputason valmennustyölle, mutta manageroida voi vasta, kun tietty taso on saavutettu. Puolan A-maajoukkue on ollut ulkomaalaisen päävalmentajan alaisuudessa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2005, ja viime aikoina kyse on ollut vain vuoden tai parin sprintistä. Ulkomaalaisia koutseja on nyt ollut kuusi peräkkäin.

Vuorotellen Puolan peräsimessä on joko voittanut tai hävinnyt suuresti. MM-kisojen huippujen lisäksi Puola on flopannut kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa, joten mikään varma pajatso heidän päävalmentajuutensa ei ole. Uskon tämän liittyvän lyhytjänteisyyteen. Treenipätkät ovat niin kortilla, että moni ei valmenna lainkaan ja keskittyy lähinnä pitämään ihmiset tyytyväisinä. Kyse on ”vain” siitä, keitä pelaajistoon valitaan, kuinka arki pyörii, ja kuinka peleihin valmistaudutaan.

Edeltävä kappale ei toivottavasti poista yhtään Puolaa mestariksi valmentaneiden krediittiä. Silti se tekee mielenkiintoiseksi kysymyksen siitä, kuinka paljon huippumaata todella voi, tai edes kannattaa yrittää valmentaa? Vital Heynen ei tänä vuonna perinteisessä mielessä edes yrittänyt. Joukkue harjoitteli pallon kanssa todella vähän, ja fysiikkatreenejä he eivät tehneet kuulemma ollenkaan. Heynen piti kuitenkin huolta tärkeimmästä, eli siitä, että ihmiset tulivat kuulluiksi. Hän keskusteli pelaajien kanssa paljon, ja piti säännöt ja muut stressin aiheuttajat minimissä. Jos tällä konseptilla lähtee valmentamaan porukkaa, jossa ei ole jo aivan valmiita pelaajia, tulos on jotakin muuta, kuin MM-kulta. Pohja kuitenkin oli niin vahva, että tällainen toimi.

Oma mielipiteeni näistä jättiläisistä on, että jos valmennat esimerkiksi Puolaa tai Serbiaa, et todella valmenna Puolaa tai Serbiaa. Olet vain seuraava pala valtavan juurtuneessa ja voimakkaassa kulttuurissa nimeltä puolalainen tai serbialainen lentopallo. Voit toki vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi, mutta mitään suurta muutosta on turha ajatella tehtäväksi. Ainoat maat, joissa tälläinen on mahdollista, ovat maita, joiden pelaajamateriaali jo riittää johonkin, mutta muutokseen tarvittava nälkä on myös olemassa. Lentopalloliitto haistoi tilanteen hyvin, ja tällaiseen rakoon Suomeen tuli vuonna 2004 myös Mauro Berutto.

Kultaisia sukupolvia

Serbian naisten joukkue oli verrattain nuori valloittaessaan ensimmäisen tittelinsä. Puolan mestaruuden takaa taas löytyy iso liuta pelaajia, jotka ovat jo vuosia tahkonneet arvokisoja. On liiankin helppoa pelkistää menestys syystä tai toisesta laadukkaaseen pelaajapooliin, mutta juuri näin asia usein on. Tai tarkemmin sanoen: usein kyseessä on kaksi sukupolvea, jotka muutaman limittäisen vuoden aikana tuottavat parhaan menestyksen. Esimerkiksi Suomen 2007 EM-4. sijassa taito ja johtajuus tuli 70-luvulla syntyneiltä konkareilta, ja osa tarvittavaa fyysisyyttä 80-luvun puolivälin sukupolvelta. Slovenia on miehissä myös samankaltaisessa tilanteessa, sillä sen runko on pysynyt samana pitkään. Pari kovaa ikäluokkaa on jo saavuttanut EM-hopeaa 2015 (nyt 2018 SLO oli MM 12.) mutta taso romahtaa Tokion olympiadin jälkeen. Maalla ei ole ohjelmaa, joka systemaattisesti toisi nuoria lajin pariin. Keitä ikinä koriin sattuu tippumaan, heillä mennään.

Tapasin Oskarin ensimmäisen kerran kevään 2014 EM-karsinnassa, jossa Slovenia pelasi samassa lohkossa Puolan kanssa. Hävisimme vieraissa, mutta voitimme kotiottelun 3-2 jääden lohkossa kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Muutama kuukausi myöhemmin Puola juhli MM-kultaa. Viisi pelaajaa nykyisestä joukkueesta oli mukana tuolloinkin: Nowakowski, Konarski, Drzyzga, Kubiak, sekä libero Zatorski. Lisäki 2010 kisoista toinen passari Łomacz ja hakkuri Kurek eivät olleet mukana 2014, mutta palasivat MM-kisoihin nyt, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Varsinkin Bartosz Kurek on jälleen puhututtanut ihmisiä. Neljä vuotta sitten hän ei sopinut valmentajan suunnitelmiin. Nyt mies taas oli mukana ja yllätti olemalla turnauksen MVP. Molemmilla kerroilla lopputulos oli mestaruus! Puola on niitä harvoja, joilla on varaa edes haaveilla tällaisen pelaajan kotiin jättämisestä.

Kapteeni Kubiak

“It’s the notion that the most crucial ingredient in a team that achieves and sustains historic greatness is the character of the player who leads it.” ― Sam Walker (The Captain Class, 2017)

Puola tunnetaan kookkaista hyökkääjistään, mutta Kurek (206cm) ei palkinnosta huolimatta ollut mestaruuden tärkein palanen. Puolalaiset hävisivät lohkovaiheissa sekä Argentiinalle, Ranskalle, että Italialle. Miksi? Osaksi tappiot selittyvät typerällä systeemillä, jossa pelataan lohkoissa loputtomiin otteluita, joista viimeiset voivat olla merkityksettömiä. Suurin syy on kuitenkin sama, kuin miksi Slovenia kykeni kaatamaan Puolan 2014 karsinnoissa. Michał Kubiak ei pelannut.

Kubiak on huippuyleispelaajaksi lyhyt (n.190cm), eikä edes kompensoi kokoaan ylivertaisella fyysisyydellä. Sen sijaan hän on uskomattoman taitava ja rohkea. Henkilökohtaisesti uskon, että Puolalla ei olisi kumpaakaan titteliä ilman vastaanottavaa kaksikkoa Zatorski-Kubiak, eikä etenkään ilman kapteeniaan. On suoraan sanoen mahtavaa nähdä huipulla edelleen lentopalloilija, joka tekee mitä tahtoo hyökkääjänä, koonsa rajoituksista huolimatta. Voimme siis ainaisen kaksimetristen perään haikailun sijaan keskittyä mm. tällaisten taitojen valmentamiseen:

https://www.youtube.com/watch?v=hBN-26kuxek

Miehen tärkein ominaisuus on uskoakseni kuitenkin se, että hänen kanssaan on mahtava pelata. Monet huiput ovat kentän ulkopuolella vähintäänkin kulmikkaita persoonia ja se heille suotakoon. Kun joukkueessa on kuitenkin riittävän monta itsevarmaa ja taitavaa pelaajaa, jotka lisäksi inspiroivat toisiaan, voi jälki olla sellaista, kuin mitä Puola näissä kisoissa esitti. Taika on pelaajissa, ja niin Puola tuli taas puskista mestaruuteen. Meidän täytyy edelleen uskoa myös valmennuksen voimaan, mutta jotkin asiat (mukaan lukien luonteenpiirteet) ovat pitkälti synnynnäisiä.

Naisten turnaus- ja ne yksilöt

Naisissa Serbia kaatoi finaalissa siis Italian. Kun vielä vuosi sitten Hollannin paidassa skouttasin Italian pelejä, ei tätä olisi voinut uskoa todeksi. Siinä määrin epätasaista heidän pelinsä oli. Pelaajien nuori ikä kuitenkin merkitsee sitä, että vuodessa voi tapahtua paljon kasvua (jos kotimaan sarja on kova ja peli täytyy ratkaista joka lauantai.) Maailmalla naisten taso poikkeaa miehissä lisäksi siinä, että kärkimaat pelaavat fyysisyyden suhteen vielä enemmän eri tasolla kuin muut. Tätä taustaa vasten ”pienemmän” Hollannin välieräpaikka tai vielä pienemmän Japanin 6. sija kertoo huippusuorituksesta. Nämä tulokset on tehty nopeudella, taidolla, mutta myös hyvän järjestelmän tukemina. Mutta kuinka siitä eteenpäin? Etenkin Hollanti pelasi itsensä taas aivan kärjen tuntumaan, mutta ilman kirkkainta menestystä. Hyvät kisat, tiukalla voitolla MM-välieriin, mutta Rion tavoin tuloksena sama, kitkerä 4. sija.

Serbian menestyksen avaimet ovat pitkälti samat kuin miehissä Puolan (kulttuuri ja pelaajapooli), joskin joukkue on nuorempi ja fyysisempi. Hollanti taas on sikäli mielenkiintoisessa tilanteessa, että sitä on hyvin vaikea enää virittää merkittävästi paremmaksi. Fyysisesti alakynnessä voit pelata yhden tai kaksi huippuottelua (Hollantikin voitti USA:n ratkaisupelissä tiukasti 3-2) mutta tulevan mestarin täytyy kyetä tähän monta kertaa peräkkäin. Kun Serbia viime kesänä löi Hollannin EM-finaalissa, keskustelimme oranjen staffissa siitä, miten turhauttava tilanne saattoi olla. Pitkässä juoksussa voit voittaa vaikka kaikki muut tilastot, mutta Serbia on yhden tai kahden yksilön ansiosta kirkkaasti parempi avaintilastoissa ”aina.” Yksi näistä on omalla syötöllä tehdyt pisteet.

Naisten pelissä pallorallit ovat pidempiä, joten suurempi osa ajasta vietetään puolustuksen jälkeisessä hyökkäyksessä. Kovaa syöttävä ja isoja palloja tappamaan kykenevä on erittäin vahvoilla, mutta nämä ominaisuudet ovat harvinaisia jopa MM-tasolla. Serbian hakkuri Tijana Boskovic voi voittaa pelin yksin, eikä hän ollut edes joukkueensa ainoa mörssäri. Italialla on Paola Egonu, Kiinalla on Zhu Ting, ja… sinne ne mitalit jo menivätkin. Naisten puolella kyse on miesten peliä enemmän siitä, kuinka hyvän turnauksen sinun kaksi parasta pelaajaasi pelasi (ja mikä heidän tasonsa ylipäätään on.) Heitä valmentavat tuppaavat näyttämään neroilta väkisinkin.

Entä koska Suomi pelaa kirkkaimmista mitaleista? Vasta sitten, kun oma valmennusjärjestelmämme on maailman paras. Nykyisellään molemmat maajoukkueet tekevät hyvää työtä, mutta jo arvokisapaikka tai 16. parhaan joukkoon pääsy on harrastajamääriltään Suomen kokoiselle maalle huippusuoritus. Tästä mitalipeleihin on kuitenkin pitkä matka. Tie on vaikea ilman rakenteellisia muutoksia- tai todella hyvää tuuria yhdessä sukupolvessa. Suurempi määrä valmentajia ja pelaajia on saatava palvelemaan yhteisiä tavoitteita, yksittäisen sitoutuneen joukkueen sijaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Voiko Nälkää Opettaa?

31 Jul

Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Montako polkua on…

”Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.

Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)

Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:

”NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”

https://yle.fi/urheilu/3-10258336

”Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”

Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:

”In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”

http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma

Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.

Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.

Liikaa hyvää, liian pian

Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:

”It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” –Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210

Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.

Oikeiden asioiden arvostaminen

Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.

Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.

Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.

Kohti syksyn EM-karsintaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , ,

Fuusioseuran Haasteet

31 Mar

Paikallisella seuralla on voimakas henki. Kun tekijät väsyvät, alkaa fuusio naapuriseuran kanssa kuitenkin houkutella. Paperilla kaikki näytää hyvältä. Tuplaamme sponsorit, pelaajat, ja talkoolaiset. Vaikka joskus fuusio on ainoa tie jatkaa, ovat onnistuneet yritykset silti harvassa. Lentopallossa uusi seura on historiallisesti ollut lyhytikäinen, mutta tänä keväänä toivomme jälleen kaikki parasta. Kuopiolaisesta LEKA Volleysta ja Pielaveden Samposta (Sampo-Volley) muodostuu uusi brändi nimeltä Savo Volley.

Savolainen lentopallo pähkinänkuoressa

Nimi ei ole tuulesta temmattu, sillä lajilla on maakunnassa syvät juuret. Etsitään kartasta Suonenjoki ja piirretään ympyrä, jonka säde on 70km. Pienen alueen alueen sisälle mahtuvat Pieksämäki, Varkaus, Kuopio, ja Pielavesi. Nämä neljä paikkakuntaa ovat 50 vuoden aikana menestyneet suomalaisessa lentopallossa poikkeuksellisesti. Vuodesta 1969 laskien savolainen joukkue on miesten pääsarjassa ollut mitaleilla 47 kertaa. Mestaruuksia on kertynyt 20 kappaletta. Vuosina 1969-2010 vain kerran (’06) välierät pelattiin ilman savolaisedustusta. Seuroista KuPS-Volley (8 mestaruutta) ja Pieksämäen NMKY (7 mestaruutta) ovat yhä lajin kaksi suurinta menestystarinaa. Dynastioiden aika on kuitenkin ohi.

Viime ajat Savossa on harrastettu fuusioita. Pieksämäen NMKYstä ja Varkauden Tarmosta tuli vuosiksi 1992-2009 kahden kaupungin seura, Keski-Savon Pateri. Vuonna 2009 Pateri puolestaan fuusioitui savonlinnalaisen East Volleyn kanssa. Uusi seura toimi nimellä Saimaa Volley vuosina 2009-2014. Keväällä 2014 tilanne oli jälleen epäselvä. Pieksämäki ja Varkaus olivat kadonneet liigakartalta. Savonlinna ja Pielavesi olivat katoamassa. Sampo oli pohjoisessa vähitellen lähentynyt Kuopion kanssa, jossa KuPS-Volleyn 2001 konkurssin jälkeen ei oltu nähty omaa liigaseuraa. Sampo päätti lopulta jatkaa. Kuopioon perustettiin uusi seura, LEKA Volley, joka sai Paterin lisenssin sarjasta luopuneelta Saimaa Volleylta. Olin seuran ensimmäinen päävalmentaja. Olimme LEKAssa yhtä mieltä siitä, että oli aika rakentaa jotakin pysyvää.

Voiko vanhasta rakentaa uutta?

Startin huumassa meitä kantaa tunne siitä, että tästä tulee erityistä. Tilanne on tuttu ihmissuhteista. Vaikka uusi kiehtoi Kuopiossa, oli LEKAlla kuitenkin alusta asti ristinsä kannettavana. Edesmennyt KuPS-Volley jakoi yhä tunteita. Se oli kahdeksalla mestaruudellaan legendaarinen, mutta seuran mainetta tahrasi kullanhimon tuoma konkurssi ja häpeä. Hyvin hoidettuna LEKA Volley halusi tehdä siihen eroa. Se oli tullut jäädäkseen myös siksi, että Savosta puuttui seura, joka kestäisi ajan hammasta. Vain kahdessa kaudessa LEKA nousi Top 4 seuraksi Suomessa. Saavutimme tavoitteet kentällä ja taloudellisesti. Pinnan alla kuitenkin kuohui. Seuralla ei ollut omaa identiteettiä. Kuten useimpia urheiluseuroja, tätäkään ei ajatusten tasolla johdettu, koska arjen pyörittäminen vei huomion. Seurauksena ihmiset halusivat viedä tuotetta eri suuntiin.

Kaikista suurin puute oli, että seuralla ei ollut selkeitä arvoja. Enkä tarkoita tällä mitään huoneentaulua, vaan jotakin konkreettista, jonka vuoksi LEKA Volley olisi olemassa. Ymmärsin myöhemmin, että emme varsinaisesti olleet luomassa uutta, vaan tavallaan pitkän savolaisen fuusioketjun seuraava vaihe tai ilmentymä. Ympäristön odotukset olivat samat kuin aina, ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, toisin sen olisi ollut vaikeaa mennäkään. Ihminen on aina omien kokemustensa summa. Jokainen meistä toi seuraan ajatuksensa sieltä, mistä oli itse peräisin, eli toisista savolaisista seuroista. Lopulta LEKA Volley oli olemassa vain neljä vuotta.

Ilmiö vaivaa etenkin nuoria seuroja, sillä niillä ei vielä ole menneisyyttä, jota muistella. Vanhat seurat, vaikka olisivat toiminnallisesti tuuliajolla, ovat silti ankkuroituneet johonkin. Kolmannen kauden alussa lekalaisia alkoi putoilla pois toiminnasta, allekirjoittanut mukaan lukien. Alun huuma oli ohi. Ihmiset väsyivät, eikä ihme. Jatkuva show ja uutuuden viehätys eivät ole elämän arkea, eivätkä siksi riittäviä ylläpitämään kiinnostusta. Niiden sijaan tarvitaan arvot, juuret, ja syy olla olemassa hyvinä ja huonoina aikoina. LEKA Volleylla oli hieno visio olla 2018 Savon kiinnostavin seura. Kukaan ei kuitenkaan osannut ennustaa, että 2018 seura itseasiassa lakkaisi olemasta. Oli jälleen uuden fuusion aika.

Paikalliset juuret

En ole fuusioita, LEKA Volleyta tai Savo Volleyta vastaan. Olen juurettomuutta ja huonoja ideoita vastaan. Pielaveden ja Kuopion yhdistyminen olisi kenties tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, mutta nyt se tapahtuu hetkellä, kun yksi seura on juuri yrittänyt juurtua alueelle useamman vuoden ajan. Erikoiseksi tilanteen tekee, että kumpikaan kantaseuroista ei tällä kertaa ollut konkurssin partaalla. Sampo on kaudesta taloudellisesti plussalla ja LEKA Volley nyt vain päätti lakata olla olemassa. Taustalla on sama tuttu kaiku. Savossa on aina ollut halu menestyä isosti. Kaiku on voimakas etenkin siksi, että edellisestä kultamitalista on kulunut tovi.

Lisähaasteen uuteen tilanteeseen tuo vastavoiman puute. Vuosikausia savolaisjoukkueet ovat toisiaan nokittelemalla luoneet lajikulttuurin derbyjen ympärille. Varkauden Tarmo ja KuPS-Volley kisasivat 90-luvun taitteessa, ja Keski-Savon Pateri ja KuPS-Volley saman vuosikymmenen lopussa. Kuopiossa on pariin otteeseen nähty myös puhtaita oman kylän kahinoita ja viimeisimpänä LEKA Volleyn saapuminen 2014 piristi Samponkin toimintaa. Paikalliskamppailut ovat Savossa nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jääneet kokonaan pois niin, ettei uusia edes ole näköpiirissä.

Savo Volley toki tietää tämän. Se haluaa perinteitä kunnioittaen olla koko maakunnan seura, pelaten ottelunsa alueen eri paikkakunnilla. Vain tärkeimmät pelit on tarkoitus tuoda Kuopioon. Idea näyttää paperilla hyvältä, mutta olen skeptinen. Toivon sen onnistuvan, mutta konsepti ei tietääkseni ole toiminut missään aikaisemmin. Jokainen alueen menestystarinoista on lisäksi ollut paikallinen kasa dynamiittia. Harva nykyään tietää, kuinka kovia joukkueita Euroopankin tasolla mm. PNMKY, Tarmo ja KuPS aikanaan olivat. Tarina on kuin Asterixista, jossa joku hullu savolaiskylä myllyttää isompiaan vuosi toisensa perään.

Aika oli toinen, mutta seurat olivat rehdistä kotonaan… No, kotonaan. Yksi fuusioseurojen haasteista juuri on, että ne eivät ole kotonaan oikein missään. Asia on kaikkea muuta kuin triviaali. Ymmärrän täysin, että tekijät ja raha ovat vähissä. Ymmärrän sen, että elämä muuttaa pieniltä paikoilta isoille. Yhdistelmäseurat ovat kuitenkin lyhytikäisiä osittain johtuen identiteetin puutteesta, jota pahimmassa tapauksessa ei edes tiedosteta.

Mitä ihmiset omalta seuraltaan haluavat?

Miksi olemme kiinnostuneita urheiluseuroista? Laitamme niihin aikaa, ja jotkut rahaa. Aniharva saa niistä rahaa. Jostain syystä kuitenkin käymme otteluissa ja seuraamme mediasta. Sanomme usein, että haluamme tunteita. Olla jollain tasolla osa draamaa. Kaikista eniten haluamme seuraltamme kuitenkin pysyvyyttä, ennustettavuutta ja luotettavuutta. Toisin sanoen samoja asioita, joita ihmiset haluavat parisuhteiltaan. Yksi avioliiton peruspilareista on juuri lupaus siitä, että tapahtui mitä tahansa, olen tässä, enkä lähde. Suhde seuraan on suhde sekin. Siksi vanhat seurat ovat arvostettuja, eikä viiden seuran summa ole sama asia, kuin viisikymmenvuotias seura. Jos historiaa ei tunne, sitä on tuomittu elämään uudestaan. Niinpä toistan vielä: Jokainen seura tarvitsee vahvan jalansijan nimenomaan paikallisessa yhteisössä, sillä sitä ”seura” juuri tarkoittaa. Seurassa tekeminen on yhdessä tekemistä.

Samalla, kun Savo Volley alkaa, kaksi tarinaa päättyy. LEKA Volley loppuu kokonaan. Myös Sampo poistuu liigakartalta. Vaikka itse seura jatkaakin, häviää edustusjoukkueen myötä pala monen identiteettiä. Ja jos yksi asia on varma, ihmiset eivät pidä identiteetin muutoksista yhtään. Ihminen kokee itsensä petetyksi, kun mikä tahansa hänen suhteistaan hajoaa. Kaikista pahinta kuitenkin on, kun tämä tapahtuu ennalta arvaamatta. Fuusioilmoituksen jälkeen LEKA Volley kärsikin uskottavuuspulasta koko loppukauden. LEKA halusi tehdä eroa KuPSiin ja sanoi rakentavansa omaa kulttuuria, mutta vaihtoi suuntaa heti, kun parempi mahdollisuus voittaa mestaruus ilmeni. Ei sellaista arvosteta. Seura oli visiotaan edistäen vastikään tehnyt pitkiä sopimuksia ihmisten kanssa, ja sitten se vain katosi. KuPS Volley teki yhteisölleen aikanaan saman tempun, joskin eri tavalla.

Ensimmäinen perinneseura?

Perusteetonta ei ole sanoa, että lajilla on Savossa menestyksekkäät perinteet ilman, että sillä on yhtään todellista perinneseuraa. Junioripuolella tilanne on onneksi toinen. Puijo Volley, Pieksämäen Tsemppi, ja moni muu on tehnyt töitä pitkään ja usein pienellä kiitoksella alueen pääsarjaseurojen hyväksi. Savossa ei kuitenkaan ole yhtään edustusjoukkuetta, joka olisi ollut olemassa yhtä pitkään kuin esimerkiksi monen kannattajasukupolven RoPS on jalkapallossa. Talousalue Kuopiossa riittäisi vastaavaan suoritukseen. Savo Volleylla on siksi mahdollisuus tulla parhaaksi savolaiseksi kautta aikojen. Menestyäkseen sen tulee kuitenkin profiloitua maakunnan sijaan vahvasti kuopiolaiseksi seuraksi, ja satsata pitkäjänteisyyteen. Oulun Kärpät on hyvä esimerkki brändistä, joka on vahvasti oululainen ja sillä on yksi koti Raksilassa. Silti se on koko Pohjois-Suomen seura.

Voi olla, että KuPS-Volley- nimen käyttö ei juridisista syistä ollut mahdollista, tai että fuusion osapuolet sitä vastustivat. En tiedä. Silti on sääli, että KuPSin perintö ei Kuopiossa ole aktiivisessa käytössä. Taustalla se kummittelee joka tapauksessa, tiedostimme sen tai emme. Siksi se voisi yhtä hyvin olla avoimesti yhdistävä voima. Savo Volley ottaa paikkansa maan kärkiseurojen joukossa jo ensi vuonna. Se tulee ennen pitkää voittamaan mestaruuksia. Mutta onko se olemassa vaikka vain 10 vuoden päästä? Kuka tietää. Toivottavasti on.

https://www.youtube.com/watch?v=YD6zj260sfQ

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , ,

Yhdessä Olemisesta

31 Dec

Talven pyhiin sopii jälleen lämmin aihe. Pehmeät arvot eivät tosin palvele vain hyvän mieltä, vaan niitä kannattaa hyödyntää myös tavoitteiden saavuttamiseksi. Yhdessä olemisen laatu vaikuttaa tuloksiin merkittävästi joukkue-urheilussa, jossa etenkin huipulla arki on varsin tiivistä.

Hyvien joukkueiden kemiaa

Taannoin Havaijilla pelatessa tutustuin kaveriin nimeltä Terry Danyluk. Hän on edelleen University of Albertan päävalmentaja ja yksi Kanadan menestyneimmistä koutseista. Suunnittelin tuolloin, että siirtyisin Edmontoniin jatkamaan yliopisto-opintojani. Sveitsi vei lopulta Kanadasta voiton, mutta muistan keskustelut valmennusfilosofiasta hyvin. Terry korosti yhteistä kentän ulkopuolista tekemistä paljon. Hän mm. vei joukkueensa säännöllisesti kauden alussa muutaman päivän reissulle erämaahan. En ostanut ideaa täysin, sillä pidin yhdessä kentällä vietettyä aikaa riittävänä. Tarvitseeko sitä vielä olla yhdessä muuallakin?

Hyvissä joukkueissa osa pelaajista on keskenään ystäviä, mutta kaikki eivät ole, eikä heidän tarvitse olla. Hyvät joukkueet ovat ilmapiiriltään pikemminkin rehellisiä ja tosia, eivät kauniin harmonisia. Legendaarisen Pieksämäen NMKY:n passari Jouko Juvonen valmensi peli-uransa jälkeen junnuja rautatiekaupungissa. Muistan Joken kertoneen meille tästä, tyyliin: ”namika oli kova nippu kun pilli soi, mutta ei meillä kentän ulkopuolella useinkaan ollut tekemistä keskenämme. Tai edes halua siihen.” Samaan lopputulokseen on sittemmin päädytty myös tutkijoiden toimesta:

”The goal is not to live up to the ideal, but to perform. In real life, teammates are rarely true equals amd they don’t always get along. Having a hiearchy, with its clear divisions of responsibility, is most often the solution to team performance.” –Po Bronson & Ashely Merryman (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2013, p.209)

Arki pääsarjatason urheilussa on tiiviimpää yhdessä oloa kuin lähes missä tahansa työssä. Joukkue yrittää harjoitella, kehittyä, pelata ja palautua, samalla matkustaen edestakaisin. Pelaajat väsyvät siinä missä valmentajat, ja osa ajasta onkin kaikkea muuta kuin hohdokasta. Niinpä lisätekemisen keksiminen yhdessä voi olla huono ajatus pimeän marraskuun lopussa tai ennen maajoukkuekesän loppurutistusta. Kun työssä mennään jaksamisen rajoilla, on lepo aina helpoin default.

En ostanut ajatusta yhteisestä retkestä myöskään siksi, että mielsin sen jonkinlaiseksi ”tiimihengenkohotus- päiväksi.” Vieroksun tällaisia häppeninkejä ihan huolella. Siis hetkiä, jotka parhaimmillaan ovat kiusallisia ja huonoimmillaan keinotekoisia, ja joiden jälkeen voidaan hyvillä mielin palata tekemään asiat kuten aina ennenkin. Tosin ehkä sillä erolla, että voidaan tyytyväisinä laittaa rasti ruutuun, koska tiimihengelle on firmassa nyt tehty kaikki voitava.

Olen viime vuosina kuitenkin oppinut ymmärtämään vanhemman kollegan viisautta tässä asiassa. Kokenut johtaja tietää kuinka joukkueesta voi pienessä tilassa kasvaa tiiviimpi. Avainasemassa on kuitenkin, että tällaisen tilanteen pystyy luomaan lataamatta sitä täyteen odotuksia. Kokeneet koutsit sanovat joukkuehengestä usein, että 1) arjen pitää olla laadukasta, ja että 2) eteen tulevat haasteet täytyy myös kohdata siellä. Ei perhelomalle tai joulunviettoonkaan voi lähteä siinä toivossa, että arjen ongelmat itsestään katoavat. Käy usein päinvastoin, kun odotukset lopputuloksesta poistavat hetkistä niiden mahdollisen taian.

Onnistuneella peliretkellä

Keväällä 2015 valmensin kotimaan pääsarjassa LEKA Volleyta. Runkosarjan lopulla käytiin kovaa taistelua kotiedusta playoffeihin. Kausi oli monella tapaa vaikea ja joukkueeseen liittyi kaksi uutta pelaajaa talven aikana. Me emme olleet sinä vuonna mikään yhtenäinen tai hyvä joukkue, mutta parhaamme kyllä teimme. Vähän ennen pleijareita pelasimme Lounais-Suomessa vierastuplan. Joukkueenjohtaja löysi alueelta pienen bed & breakfast- yösijan, johon porukka pakkautui. Olimme paikan käytännössä ainoat asukkaat, vajaat parinkymmentä henkeä. Keskellä huoneita löytyi ruokailutila, jota ympäröi useampi sohva ja rivi tuoleja. Aamiainen oli seisovassa pöydässä yhdellä seinustalla, keittiö toisella. Ja mikä parasta, tilassa oli suuri tv, johon sai kytkettyä tietokoneen ja edellisen illan matsin.

Pelitahti oli kova, eikä meillä ollut tarvetta varsinaiselle aamuharjoitukselle. Oli tärkeämpää levätä. Rutiineista kiinnipitäminen ja irtipäästäminen ovat kiehtova aihe sinänsä, mutta tällä kertaa valinta ottaa iisisti oli selvä. Samalla kun staffi heräili ennen pelaajia, yksi kerrallaan otimme kupin kahvia ja asetuimme istumaan. Katsoin matsia ja tein muistiinpanoja. Aika kului. Pelaajat saapuivat hiljalleen syömään ja katsomaan peliä. Äänekkäimmät iskivät tarinaa. Nauroimme parhaille suorituksille (ja kenties myös huonommille.) Pian huomasimme viettäneemme yhdessä kaksi tuntia.

Tuo reissu on suosikkini koko kolmen Kuopion kauden ajalta. Uskon itseasiassa, että juuri tuo aamu oli ratkaiseva joukkueen kasvun kannalta. Osaltaan se kantoi meidät välieriin tiukasta puolivälieräsarjasta pari viikkoa myöhemmin, ja nosti LEKA Volleyn yhdeksi kärkiseuroista Suomessa. Vaikka tämä on paljon sanottu, on intuitio asiasta edelleen voimakas, vaikka en tuolloin osannutkaan tarkalleen sanoa mistä kaikki johtui. Viime syksynä joukkueellani oli täällä Ruotsissa samantyylinen pelireissu ja aloin pohtia asiaa uudelleen. Mitä me todella tarvitsemme voidaksemme yhdessä hyvin?

Lyhyesti biologiasta

Lyhyesti sanottuna uskon reissujen onnistuneen, sillä ne olivat linjassa ihmisen biologian kanssa. Joskus ajatellaan, että joukkueen dynamiikka riippuu ratkaisevasti pelaajien luonteista. Totta toinen puoli, sillä jos joukkueessa on taikaa, löytyy se ensisijaisesti yksilöistä. Luonteista riippumatta on kuitenkin asioita, jotka saavat ihmiset antamaan parastaan. Toisin kuin luullaan, esimerkiksi valmentajan suorittama ”motivointi” pitää vain harvoin sisällään suuria palopuheita. Enimmäkseen kyse on ympäristön muokkaamisesta motivoivaksi ja yhdistäväksi. Tämän vuoksi mm. laskemme harjoituksissa pisteitä, kuuntelemme mitä pelaajilla on sydämellään ja näytämme konkreettisesti mikä nostaa yksilön tasoa- ja siten mahdollisuuksia peliaikaan. Pienten asioiden lista on pitkä. Isoihin taas kuuluvat luonnollisesti jaetut perusarvot.

Syvältä psyykkeestä löytyvät myös muut asiat, jotka saavat joukon ihmisiä sitoutumaan yhteiseen yritykseen. Yksi tärkeimmistä on hallinnan tunne. Oman ympäristön hallitseminen on ilmiselvistä syistä ollut evolutionaarisesti merkittävä asia. Kun homma on hallussa, voimme hyvin. Tämä sama pätee niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa. Esimerkiksi oma pelitapa ja peli itse sääntöineen ovat molemmat yrityksiä tuoda järjestystä ympäröivään kaaokseen. Yksilön tasolla hallinnan tunnetta voi parantaa pienilläkin asioilla. Usein kuulluksi tuleminen riittää, mutta pelaajalle voi myös antaa vastuuta tehdä tiettyjä valintoja omaan harjoitteluunsa liittyen. Vaikka valinta olisi miten pieni, vastuun ottaminen ja kantaminen voimaannuttaa ja vähentää stressiä. Vastaavasti työ, jossa omaan ympäristöön ja suoritukseen ei voi lainkaan vaikuttaa on hyvin kuluttavaa. Ja tämä vaara on aina, kun teemme porukalla asioita.

Yhdessä on siis helpompi olla, kun tiedämme, missä mennään. Täyttä 100% hallintaa ei ole kenelläkään, ja epätietoisuutta täytyy oppia sietämään. Silti me tarvitsemme tunteen, että jolla kulla meidän bändissä on homma hallussa, siis, miten omalla laumalla juuri nyt menee. Haluamme olla turvassa siinä määrin, että jo lapsen keskushermoston kehitys terveeksi aikuiseksi vaatii toisen ihmisen turvallisen läsnäolon. Koettuun turvallisuuteen vaikuttaakin siten paljon auktoriteetin (johtaja) käytös yksilöä kohtaan ja tämän kokemus siitä, missä hän ryhmän hierarkiassa kulloinkin on. Yhteiseen yritykseen sitoutuminen on ihmiselle onneksi luontaista, eikä vaadita paljon että juoksemme taistoon kantaen samaa sotisopaa, peliasua, tai lippua. Biologisesti miesten tehtävä on ollut naisia aggressiivisempi, ja on ollut nuorten miesten edun mukaista todistaa miehuutensa taistelussa. Lisäksi biologisesti sekä miesten, että naisten on syötävä.

Kun murramme leivän

Palataan vielä noihin erityisiin pelireissuihin. Lyhyet aamun tilanteet olivat ajattomia, mikä on harvinaista huippu-urheilussa, jossa ollaan lähes aina menossa. Toiseksi me yövyimme fyysisesti lähempänä toisiamme kuin yleensä. Tila oli pieni, suljettu, ja turvallinen. Lopulta kolmas tärkeä asia liittyy ruokaan. Ruoalla ja syömisellä on aina ollut ihmiselle suuri merkitys, mutta syömme nykyisin toisin kuin muinoin. Meillä on kiire, eikä ruokailutilannetta arvosteta samalla tavalla. Lisäksi puhe etenkin urheilussa pyörii pääasiassa proteiinien ja vitamiinien ympärillä. Toisin sanoen: vaikka joukkue syö yhdessä melko usein, tapahtumaa harvoin nähdään muuna kuin tankkauksena. Ruokailun konteksti on tykkänään toinen kuin noissa yhteisissä aamuissa.

Lisämausteen ruokailuun toi myös sen ajoitus. Aamiainen on päivän ensimmäinen ateria, jota kaikista harvimmin syödään muiden kuin kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Päivälliset ja lounaat ovat joukkueelle yleisiä, mutta yhteiset aamiaiset harvinaisempia. Hotelleissa aamut ovat lisäksi tunnelmaltaan enemmän kuin päivällisiä jossain suuressa ja hälisevässä tilassa. Kuvailemissani tilanteissa olimme kuitenkin yhdessä, läsnä ja jaoimme pöydän antimet täysin kiireettä. Ja edelleen siinä suljetussa tilassa, jossa olimme vain me.

Saaliin jakaminen on ikivanha rituaali, jonka merkitystä ei nykyisin oikein osaa edes ajatella. Kuitenkin kyseessä on yksi tärkeimmistä asioista, joita ryhmä ihmisiä voi yhdessä tehdä. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ja aikana kun geenimme ovat valikoituneet, olet jakanut ruokaa vain niiden kanssa, jotka ovat todella olleet tärkeimpiä. Sillä, miten tai kenen kanssa syöt, on merkitystä. Ei ole sattumaa, että rituaalit ruoan ympärille ovat keskeisiä lähes kaikissa kulttuureissa, lähtien oman kristillisen perintömme ehtoollisesta.

Konkretiaa yhteiseen ruokailuun

Loppuun käytännön esimerkki oman tilan luomisesta. Joukkueen arvoista on johdettu kolme yhteistä pelisääntöä:

  1. Tee ja sano asioita, jotka auttavat joukkuetta
  2. Ole ajoissa
  3. Ei selityksiä, ei tekosyitä

Joskus ehkä tuntuu, että sääntöjä on enemmän, mutta ne ovat aina johdannaisia näistä kolmesta. Etenkin ensimmäinen sääntö on kattava ja pätee myös ruokailuihin. Nimittäin- ja tiukasti nykyaikaa vastakarvaan- joukkueruokailujen aikana kännykän käyttö on kielletty. Pelaajat saattavat ensin kapinoida tällaista päällepäin sattumanvaraista sääntöä vastaan, mutta pian kyllä ymmärtävät mistä on kyse. Veljesi ovat tässä. Joukkuehengen rakentamisen ei tarvitse olla sen monimutkaisempaa, kuin pienten yhteisten rituaalien luominen. Olen huomannut, että tämä yksi asia tekee meistä paremman tiimin: Olemme yksinkertaisesti toistemme kanssa läsnä ruokailun ajan. Mietin ylipäätään usein, miten mielessä parhaiten säilyvät reissut ja tapahtumat, joissa on ollut läsnä. Ymmärrän itse tämän myös niin, että laatuaikaa ei ole. On vain aikaa. Käytetään me valmentajat se parhaalla tavalla joukkueidemme kanssa. Ja perheiden kesken tämänkin talven pyhinä.

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , ,

Arvot ja Monikulttuurisuus Joukkueessa

27 Apr

Tämän kirjoituksen aiheina ovat jaetut arvot ja monikulttuurisuus.

Multiculturalism (www.dictionary.com)

  1. the state or condition of being multicultural
  2. the preservation of different cultures or cultural identities within a unified society, as a state or nation.

Parhaimmillaan monikulttuurisuus on rikkaus. Pahimmillaan se taas vähentää luottamusta ihmisten välillä, lisää turvattomuutta ja johtaa konflikteihin. Ilman riittävän laajoja, yhdessä jaettuja arvoja ja identiteettiä tämä johtaa eri ryhmien taisteluun vallitsevista arvoista. Tällainen tilanne ei tietenkään ole harvinainen sillä jokainen ”kulttuuri” on pohjimmiltaan monikultuurinen. Liika heterogeenisyys ydinarvoissa ei kuitenkaan ole hyvästä. Valmentaja (tai esim pienehkön yrityksen johtaja) toimii ympäristössä, jossa ongelmat on koosta johtuen esimerkiksi yhteiskuntaa helpompi havaita.

On asioita, joita meidän tulee suvaita. Emme saa esimerkiksi sortua rasismiin. Toisaalta on asioita, joita meidän ei tule suvaita. Tärkein näistä on yhteisiä arvoja rikkova toiminta, joka vahingoittaa yhteisön (ja valmentajan tapauksessa joukkueen) etuja. Ilman tietoisia, arvoihin perustuvia valintoja ihmisen käytös kuitenkin helposti noudattaa tiettyä kaavaa. Osa arvoista on tutkitusti muita parempia, ja hyvinvoinnin kannalta rakentavia, mutta kaikki eivät arvosta samoja asioita. Monikulttuurisuuden puolesta sanotaan joskus, että koska jokainen kulttuuri on erilainen, ei niiden arvoja ei voi vertailla. Ihmisen biologia on kuitenkin kaikkialla samanlainen, josta seuraa, että myös rakentavat ja tuhoisat arvot ovat universaaleja. Kulttuurirelativismi on myös urheilussa suuntaus, jota vastustan hyvästä syystä. Some things are simply better than others.

Joukkue on ihmisryhmä luonnontilassa

Olen toiminut joukkueurheilussa 28 vuotta ja asunut seitsemässä eri maassa. Noin 10 vuotta olen valmentanut, josta viimeksi kuluneet kuusi vuotta täysipäiväisesti huipputasolla. Laskin nopeasti, että pelaajana ja valmentajana joukkuetovereita on ollut noin 30 eri maasta. Minulle ei ole väliä minkä värisiä ihmisiä joukkueessani on, tai millä kielellä he kiroilevat. Samaa voi sanoa heidän uskonnostaan ja seksuaalisesta suuntauksestaan. Joukkuelajit ovat pitkään olleet voimakkaasti mm. rasismia vastaan. Urheilu on tässä ollut edelläkävijä myös siksi, että valmentajia ja urheilujohtajia toissijaiset asiat eivät yleensä kiinnosta. Vain sillä on väliä, voitko auttaa joukkuetta sen tavoitteissa.

Luonnossa ihminen elää heimoissa. Valmennus on etuoikeutettua hommaa, koska siinä pääsee näkemään ihmisiä läheltä stressaavissa tilanteissa, joissa panoksena ei ole elämä tai kuolema.

Tämä paljastaa ihmisluonnosta paljon. Olen sitä mieltä, että nykymaailman mittapuulla joukkue-urheilu pääsee aika lähelle heimoyhteisöä. Voitot, tappiot, ystävyydet ja vihat; kaikki tunteet ovat läsnä pienessä tilassa. Jos joukkue jakaa samat arvot ja tavoitteet, sitä on vaikeaa pysäyttää. Jos taas joukkueessa on liian ristiriitaisia arvomaailmoja, se voi olla kuin villi länsi, jossa kukaan ei kukoista. Vanha koutsini sanoi, että jos hänellä on 1,5 pelaajaa jotka eivät sitoudu 14 hengen joukkueeseen, hän saa vaivoin homman toimimaan. Jos heitä taas on 2 kpl tai enemmän, se vie johtajan kaiken energian ja on lopulta uhka yhteisön edulle.

Jos joukkue ei ole halua noudattaa samoja sääntöjä, sisällyttää uusia tulokkaita, tai jos arvomaailma karkaa liian kirjavaksi, homma voi toimia hetken. Pinnan alla kuohuu kuitenkin hiljaa. Aikaa myöten syntyy vallasta taistelevia kuppikuntia, jotka ajavat omaa agendaansa. Olemme pulassa ilman pelaajien omien etujen johtamista yhteiseen suuntaan ja integraatioon. Erilaisia arvoja saa toki olla, mutta näistä tärkeimpien täytyy olla jaettuja. Kutsumme niitä ydinarvoiksi (core values.)

Kuppikunnat ja suvaitsevaisuus

Monikulttuurisuuden yhteydessä puhutaan suvaitsevaisuudesta, joka on yksi kauneimmista ja hauraimmista arvoistamme. Erilaisuuden hyväksyminen ei ole ihmiselle luontaista, ja vaatii kypsyyttä ja sivistystä. Se liittyy läheisesti tasa-arvoon ja länsimaat ovat menestyneet mm. tästä syystä. Euroopassa sananvapaus, demokratia, vapaa kauppa ja niin edelleen ovat laajasti jaettuja arvoja, jotka ovat johtaneet parhaiden (vaikkei täydellisten) valtioiden syntyyn. Siksi tänne halutaan tulla muualta. Hyvässä joukkueessa tärkeimmät arvot ohjaavat yhtenäisyyteen ja ahkeruuteen. Näitä ovat eri paikoissa eri nimillä (1) yhteisöllisyys / joukkuehenki / toveruus, (2) sitkeys / työmoraali / periksiantamattomuus, (3) luonteenlujuus /rehellisyys / kunnioitus ja niin edelleen.

Edelleen monikulttuurisessa yhteisössä identiteettejä ja arvoja voi olla useita, mutta ristiriidassa ne eivät saa olla. Käytämme joukkueissani paljon aikaa henkilökohtaisten arvojen ja yhteisten arvojen selventämiseen. Valmentajan tulee suvaita eri taustaisia ihmisiä yksilöinä ja pyrkiä antamaan vapauksia. Silti on asioita, mihin täytyy puuttua, eikä ole mitään tärkeämpää, kuin ydinarvojen puolustaminen. Arvojen täytyy näkyä tekoina. Jos esimerkiksi sallimme laiskoja harjoituksia, emme silloin todella arvosta periksiantamattomuutta. Me vain puhumme siitä. Jos taas alamme muodostaa kuppikuntia, emme arvosta yhtenäisyyttä. Team work on silloin sanahelinää.

Usein eri leireihin jakautuminen tapahtuu jonkin jaetun identiteetin- esimerkiksi yhteisen edeltävän kokemuksen- perusteella. Tällainen voi olla jaettu kotimaa, sama edellinen seura, tai vain mielestään liikaa aikaa vaihtopenkillä viettävä porukka. Usein kuppikunnat ovat seurausta kommunikaation ja luottamuksen puutteesta, sekä siitä seuranneesta eriarvoisuuden kokemuksesta. Edelleen korostan, että on luonnostaan haastavaa rakentaa yhteinäinen joukkue ihmisistä, joilla kaikilla on biologinen tarve oman edun tavoitteluun. Huonosta maineestaan huolimatta self-interest on ajava voima myös monissa niistä parhaista asioista, joita maailmassa on. Sitä ilman emme tule toimeen.

Hyvä rekrytoiminen ja odotusten systemaattinen täsmentäminen vähentää kuppikuntaisuutta. Tätä me voimme suvaita, tätä taas emme. Jokaisella joukkueella on oma kulttuurinsa, eikä mainittu monikulttuurisuus siten tarkoita aina ulkomaalaisia. Eri kulttuureista tulevat joka tapauksessa arvostavat ja odottavat hieman erilaisia asioita. Lisäksi me kaikki pitäydymme siinä vanhassa, minkä ne parhaiten tunnemme. Me uhriudumme helposti kun emme saa mitä haluamme, ja kuten sanotaan, misery loves company. Aina tapamme toimia ei ole rakentava ja jokainen meistä on joskus ollut huono joukkuetoveri. Ratkaisematon arvoristiriita johtaa aikaa myöten konfliktiin.

Pysyäkseen kasassa valta täytyy joukkueessa olla jollakin. Yhteiskunnassa se on lakisääteisesti valtiolla, jolla on monopoli vallan käyttöön. Vaikka jaetut arvot johtavat joukkueen tekemistä ilman suurempaa nokkapokkaa, myös vallan käyttöön ja lujuuteen täytyy olla valmius. Heimo on yhteisö, jossa johtajan puuttuessa tai ollessa heikko valtatyhjiön pyrkii aina täyttämään joku. Mitä homogeenisempi ryhmä on arvoiltaan, sitä vähemmän vallasta kilpailevia ryhmiä on.

Oman heimon puolesta, muita vastaan

Ihmiset haluavat asua samanlaisten ihmisten kanssa, kuin he itsekin ovat. Tämä ei ole rasismia, vaan luonnollinen preferenssi, sillä se lisää ennalta-arvattavuutta ja siten turvallisuutta. Olemme laumaeläimiä, jotka pitävät omasta laumastaan. Rasismiin voi syyllistyä jokaisen ihmisryhmän edustaja, mutta harva on syrjivä omiaan kohtaan, koska tämä ei ole selviytymistä edesauttavaa. Jonkinlainen nationalismi on meille siis luonnollista. Tätä omaan ryhmään kuulumisen ja voiman tunnetta käytetään usein työkaluna joukkuelajeissa. On nastaa kuulua johonkin itseä suurempaan. Lisäksi panokset kentällä ovat luontoa pienemmät, ja saamme melko turvallisesti käydä kisaan toisen heimon kanssa.

Ingroups and outgroups (Wikipedia)

”In sociology and social psychology, an ingroup is a social group to which a person psychologically identifies as being a member. By contrast, an outgroup is a social group with which an individual does not identify. For example, people may find it psychologically meaningful to view themselves according to their race, culture, gender, age or religion.”

On tärkeää kuitenkin korostaa, että liittoutuminen toista vastaan ei saa olla itsetarkoitus. Yhteisen vihollisen edessä ja sitä korostamalla valmentaja voi toki saada yhdistettyä muuten arvoiltaan kirjavamman joukkueensa. Pitkällinen ratkaisu se ei kuitenkaan voi olla, sillä omat sisäiset ongelmat nousevat enemmin tai myöhemmin esiin. Jos sisäistä yhtenäisyyttä ei jaettujen arvojen ja tavoitteiden muodossa ole, tarvitaan aina vain uusia ulkoisia uhkia yhdistämään rivit. Tämä käy kuitenkin vanhaksi hyvin pian. Taipumus ajatella itsestä liian optimistisesti (”olen keskivertoa parempi passari ja autonkuljettaja”) on osa ihmisluontoa siinä missä syyllisten etsiminen erilaisuudesta ja ulkopuolelta (”tuo toinen vei minun pelipaikan.”)

Yhteenvetona voi sanoa, että ydinarvoiltaan homogeeninen ryhmä on joukkueurheilussa paras. Vastaavasti arvoiltaan liian heterogeeninen ryhmä ei toimi, koska siinä ei ole riittäviä yhdistäviä tekijöitä. Hyvässä joukkueessa yhtenäisyys tulee jaetuista kokemuksista, arvoista ja tavoitteista; ei vallankäytön tai pakottamisen myötä. Arvoristiriidat voivat johtaa konflikteihin, mutta selkeä viestintä auttaa ymmärtämään, että meillä on enemmän yhtenäisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Vaikka voittaminen ei ole mikään paras tai kestävin arvo, se yhdistää jos mitään muuta ei löydy. Kukaan kun ei halua hävitä. Ongelmat on joka tapauksessa paljon helpompi ennaltaehkäistä järkevillä rekryillä, kuin yrittää muuttaa (usein kymmenien) vuosien aikana tulleita tapoja ja uskomuksia.

Onnistunut integraatio joukkueeksi riippuu jaettujen arvojen ja hyvän johtamisen lisäksi eri osapuolten halusta ja kyvystä sietää erilaisuutta niissä asioissa, jotka eivät ole ratkaisevia. Niin pitkään kuin olemme biologisesti näin samanlaisia, samat periaatteet ohjaavat ihmisten käytöstä ja kasvua kaikkialla. Näin ollen sekä hyvinvointiin ja kasvuun johtavat arvot, että ongelmat ja niiden ratkaisut noudattavat universaaleja polkuja. Liika suvaitsevaisuus ja liika ankaruus johtavat molemmat ongelmiin. Hyvä johtaja tietää koska olla lempeä ja koska luja. Molempia tarvitaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Olen kirjoittanut juttuja osana omaa oppimista ja ilman ajatusta kasvattaa blogia muuten kuin orgaanisesti. Jos kuitenkin pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , ,

← Older Entries