Tag Archives: Mauro Berruto

EM-unelmia

30 Sep

Kuluneet kaksi kuukautta toivat huippulentopallon taas kotikatsomoihin, mutta valmentajaa enemmän katsoin kisoja nyt lajiryhmävastaavan näkökulmasta. Mitä vaaditaan menestymiseen globaalissa joukkuepelissä? Ja miten kv-menestys lentopallossa, koripallossa, jalkapallossa tai käsipallossa, ylipäätään kannattaisi määritellä? Naisten ja miesten EM-kisat tarjosivat molemmat muistutuksen helmiä siitä, että myös kooltaan pieni palloilumaa voi menestyä isosti: kisajärjestäjänä, osanottajana- sekä myös mitalistina.

Onko osallistuminen menestymistä?

Kuluvalla strategiakaudella suomalainen huippu-urheilu on määritellyt globaalien joukkuepelien menestystavoitteeksi ”säännöllisen osanoton EM- ja MM-kilpailuihin.” Pidän monien tavoin osanottoa arvokisoihin saavutuksena ja arvostettavana asiana, mutta ainoa tapa edetä urheilussa on haluta enemmän. Miksi siis tällainen kirjaus?

Ensinnäkin isoissa joukkuepeleissä voittamisen dynamiikka on erilainen. Mitalitasoon tarvitaan parin hyvän yksilön lisäksi koko joukkue hyviä yksilöitä- eikä silläkään pääse muuhun, kuin lajista ja vuodesta riippuen kolkuttelemaan 16 tai 8 parhaan portille. Mitaliin tarvittaisiin hyvien lisäksi pari maailmanluokan pelaajaakin. Kilpailu Euroopassa on todella kovaa ja lähes jokaisella maalla on tasokas joukkue (ehkä pienet saarivaltiot, yms.  pois lukien.) Lisäksi vamma yhdellä huippupelaajalla tarkoittaa pienelle maalle merkittävästi vähemmän kilpailukykyistä joukkuetta.

Toiseksi arvokisat ovat lajeille jatkumo, joka ylläpitää ja nostaa rankingsijoituksia, sekä kasvattaa taas uuden pelaajapolven ajatukseen, että Suomi on mukana. Junioreiden mielikuva esim. lentopallo- tai koripallomaajoukkueesta onkin aivan toinen tänä päivänä, kuin mitä se oli 1990-luvulla.  Lisäksi kisat ovat myös pelin näyteikkuna yhteiskuntaan: osanotto arvokisoihin helpottaa lajin myyntiä ja markkinointia yhteistyökumppaneille, sekä uusille harrastajille. Kaikista paras tilanne on tietenkin se, kun päästään itse isännöimään kisoja, kuten lentopallon tapauksessa nyt onnistuneesti kävikin.

Kolmanneksi suomalaiset joukkuepelit haluavat osanoton lisäksi myös menestyä tulostaulukossa. Säännöllinen osanotto arvokisoihin on jälleen kuitenkin se dynamo, joka tätä voi tuottaa. Kun koputtaa tuolla ovella riittävän kauan, voi ajan ollessa otollinen joskus livahtaa 8 parhaan joukkoon, josta voi yhdellä hyvällä pelillä taas livahtaa 4 parhaan joukkoon, ja kuka tietää mikä sitten onkaan mahdollista… Alla lisäpohdintaa EM-kisojen varsin erilaisista menestystarinoista.

Syy, seuraus ja sattuma

Täällä toimistopuolella (vs. valmennuspuolella) on helppo ajautua ajattelemaan, että vain suuret strategiset päätökset tuovat pelikentille tuloksellisia vaikutuksia. Vahva kulttuuri kuitenkin syö monessa maassa aamiaiseksi strategian. Lisäksi välillä tuntuu myös siltä, että sattuma syö aika ajoin molemmat ja vielä ilman, että kukaan edes huomaa. Kun esimerkiksi lentopalloliitto vuonna 2004 näki otollisen hetken tulleen, se rekrytoi tietoisesti ulkomaalaisen päävalmentajan. Ilman Mauro Berrutoa eivät Suomen 2007 EM-välieräpaikka, tai 2014 MM-kisojen 9.sija olisi olleet mahdollisia. Se, että valmentaja olikin näin hyvä, yllätti kuitenkin kaikki. Strateginen päätös johti tässä tulokseen, mutta myös ison sattuman kautta.

Suomen naiset pelasivat 2021 ”yhtä hyvät” kisat kuin 2019, ollen taas 18. sijalla. Joukkue sai kotimaassa kuitenkin kovaa kritiikkiä alkulohkonsa aikana, mikä kertoo paitsi nousseista odotuksista, myös siitä, kuinka vähän sattuman merkitystä yleisesti ymmärretään. Suomi olisi kaksi pientä eräpistettä enemmän voittaneena mennyt 16 joukkoon, ja tätä olisi puolestaan moni pitänyt kehityksellisenä jättiloikkana. Mielikuva onnistumisen ja epäonnistumisen välillä koostuu niin pienistä asioista. Ruotsi taas oli ensimmäistä kertaa ikuisuuteen arvokisoissa, ja meni lohkosta viimeisenä jatkoon 3–2 voitollaan Suomesta. Sitten se löi sensaatiomaisesti Bulgarian 3–2, ennen kuin Hollanti tyrmäsi sen tylysti puolivälierässä. Miten tämä sitten tulkittiin lajin sisällä?

Valmensin ennen nykyistä työtäni Ruotsissa, joten kisa-analyysia kuului lahden molemmilta puolilta. Monet pitivät kisojen 8. sijaa juuri strategian riemuvoittona. Syy liiton satsaukseen (leiritys + ulkomaalainen valmentaja) on maailmantähti Isabelle Haak, ja vähän laajennettuna Anna Haak. Vaikka Ruotsin naisten taso on muuten varsin kehno, oli heillä yksi turnauksen parhaista laiturikolmikoista, johon kuuluivat Haakin siskosten lisäksi serbialaistaustaiset Lazićin siskokset. Kun laskee yhteen, että lajianalyysi suosii hyökkäyspelaamista, naisissa laaja tulivoima on harvinaista ja vähän kävi mäihäkin… Ruotsi livahti sinne top 8 joukkoon.

Uskallan väittää -aivan kuten Slovenian ja miesten turnauksen osaltakin- että suunnitelmat ja systeemit ovat joskus vain kuorrutusta kakun päällä. Uskon Ruotsin taustoja tuntevana, että sattuma oli tämän tarinan suurin menestystekijä. Nyt siis keneltäkään mitään pois ottamatta: valmennus vaihtui hiljattain parempaan, ja liittokin alkoi satsata. Silti ilman äiti-Haakin valintoja Ruotsi ei olisi ollut edes näissä kisoissa. Takavuosien tapahtumat saivat dominot kaatuilemaan suuntaan, joka oli tälle tulokselle massiivisen suotuisa. Ei ole iso kärjistys sanoa, että jos Bella Haak olisi pelannut missään toisessa maajoukkueessa, melkein millä tahansa valmistautumisella, myös tuo joukkue olisi ollut top 8 kandidaatti- tai vielä enemmän. Äidit mallia Anita Haak (tai isät mallia Kåre Mol, Gjert Ingebritsen, jne) ovat se tarinoiden todellinen x-faktori. Strategia on kaukana, mutta hyvä vanhempi lähellä lastaan.

Kaksi tapaa voittaa mitali

Olympialaisten jälkeen osa maista vaihtoi miehissä kokeneita pelaajia nuorempiin. Mistään välikisoista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä taso oli yhä erittäin kova. Jokaisessa joukkuepelissä on näitä isoja maita, joiden rosterit tuntuvat ulottuvan kuuhun saakka. Tai ei ehkä aivan, sillä myös terävimmällä huipulla osaa pelaajista on vaikea korvata. Silti laajuus auttaa paljon, kun pelataan peräkkäisiä pelejä ja turnauksia. Miesten lentopallossa on vain kourallinen maita, jotka voisivat vaihtaa aloituskokoonpanosta 70 % ilman, että taso putoaa: Puola, Venäjä, Italia, Brasilia, varauksin USA ja Ranska sekä menneisyydessä myös Serbia. Kisat voitti tällä kertaa Italia, joka laittoi pois suuret tähtipelaajansa ja samalla avasi sisäisten energioiden padon. Nuorekas ITA näytti, kuinka kaunis on ikuinen tarina joukkueesta, jonka tämän tästä huippuyksilöjen edessä unohdamme. Italian menestys ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen, ellei maa olisi yksi lajin suurista.

Finaalivastustaja Slovenian tarina taas ei voisi olla erilaisempi. Joukkue otti kolmannen EM-hopeansa neljistä viime kisoista, mikä on enemmän mitaleja kuin yhdelläkään toisella maalla. Blogin lukijat tietävät jo, miksi joukkue on erityinen myös allekirjoittaneelle. (Uusille kertauksena, että valmensin Sloveniassa 2013–2014.) Maalla on globaalilajissa vaivaiset 1900 lisenssipelaajaa naiset mukaan lukien, joten mitalisade nostattaa kulmakarvoja syystä. Pidin tätä lentispolvea aiemmin orgaanisena luomuksena, ja sattumana, joka tuskin toistuisi. Nyt on kuitenkin todettava, että SLO on 2015 hopeansa jälkeen pystynyt ”tuottamaan” peräti kolme erittäin kovaa pelaajaa (Jan Kozamernik, Tonček Štern, Rok Možič), joista kaksi pelaa jo aloituksessa. Enkä voi olla mitenkään varma, etteikö heiltä lähivuosina nousisi vielä 1–2 lisää. Jos näin käy, taso säilyy edelleen. Huutava kysymys kuitenkin kuuluu, mistä äijät oikein tulevat?

Vastaus vaatisi taas oman kirjoituksensa, mutta lyhykäisyydessään tilanne on tämä: muutamassa hassussa lentopallokylässä pitkät ja fanaattiset lentopalloisät kannustavat vahvoja, ja fanaattisiksi kasvavia poikiaan. Heitä ei ole kuin pieni kourallinen, mutta näköjään se riittää. Se riittää silloin, kun lentopallo on elämäntapa, väylät ovat maasta auki huippuseuroihin, ja pitkiä maajoukkuekesiä painetaan läpi aina vain ilman palkkaa siksi, että tämä on elämässä asia #1. Myös tässä tapauksessa lajiliitto ja strategiat ovat toissijaisia. Hiljaiseksi vetää taas kerran todeta, millä prosentilla tuo yhteiskunta tuottaa kilpailijoita.

Suomen kisat ja mahdollisuus

Suomen miehet pelasivat hienot kotikisat (alkulohkoja oli neljä) sijoittuen 12. sijalle. Viime vuosina kovasti parjatun joukkueen saavutuksesta on hyvä muistaa, että vuoden 2021 sijoitus on tismalleen sama, kuin vaikkapa Berruton 2009 tai Sammelvuon 2015 kisoista tuoma tulos. Parasta on se, että parilla pompulla lohkovaiheessa enemmänkin olisi ollut tarjolla. Miesten maajoukkue näytti, että Suomi on edelleen lentopallomaa, vaikka se kaikkien kivien kääntämistä vaatiikin. Yksi pienen maan must win battle (toimivan järjestelmän lisäksi tietysti) on se, että jarilitmaset, hannomöttölät ja mikkoeskot pelaavat pitkiä uria, samalla saattaen uutta ikäpolvea huipputasolle. Lisäksi pieni palloilumaa tarvitsee ikään kuin kahta ajatusmaailma yhtä aikaa.

Ensinnäkin meidän -mitalipelejä ajatellen- täytyy saada riittävän fyysiset ja potentiaaliset urheilijat lajeihin. Toiseksi meidän on kuitenkin ehdottomasti pidettävä huoli niistä urheilijoista, mitä meillä nyt sattuu olemaan. Muuten ylimielisen laiskasti puhumme talenteista, tai niiden puutteesta, emmekä keskity valmentamaan heitä, joissa tehtävämme on nähdä potentiaalia.  Suomen lyhyet laiturit sekä roolitettiin, että onnistuivat kisoissa hienosti. Ei olisi huono missio olla se maa, joka tuottaa maailman parhaita ”alimittaisia” pelaajia. Joku heistä voi olla seuraava Italian Papi, Puolan Kubiak, tai Brasilian Giba. Meiltä unohtuu usein, ettei kyse ole siitä, kuinka pitkä olet, vaan yksinkertaisesti siitä, kuinka hyvä olet. (Sama pätee myös ikään, minkä Italiakin taas todisti.)

Onnittelut syksyn menestyjille,

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Suurten ja Pienten MM-kisat

30 Oct

Lentopallossa miesten maailmanmestariksi pelasi Brasilian kustannuksella toista kertaa peräkkäin Puola. Naisissa mestaruuden taas otti ensimmäistä kertaa Serbia, joka kaatoi Italian tiukassa finaalissa. Keskityn pääasiassa miesten kisoihin, mutta palaan lopussa myös naisten turnaukseen.

Ajatukset ovat MM-kisojen aikaan usein siinä, kuinka erilaista ”suuren” maan valmentaminen on ”pieneen” verrattuna. Suomen tai Slovenian vieminen maksimitulokseen ei ole sama asia, kuin vaikkapa Puolan tai Venäjän. Kuulostaa ehkä päivänselvältä, mutta todellisuudessa ihmiset unohtavat tämän aika usein. Pienemmät tarvitsevat enemmän työtä ja tehokkuutta, sekä toimivan järjestelmän. Suurilla on takanaan kulttuuri, rahaa ja paljon hyviä pelaajia. Maailmanmestaruuteen yltääkseen tarvitsevat hekin tosin poikkeuksellisia yksilöitä, joita joka ikäpolvessa ei ole.

Punavalkoisten lyhyt historia

Miesten turnaus oli tasainen ja vaikka voittajaksi uumoiltiin mm. Venäjää, ei täysin kiistatonta ykkössuosikkia ollut. Onnella on myös aina sormensa pelissä, mutta pallo ei aina pompi vain yhdelle. Lisäksi sattuman merkitystä kuuden parhaan joukkoon pääsyssä vähentää se valtava suosio, jota lentopallo näissä kärkimaissa saa osakseen. Puolassakin pelaajien taso erittäin korkea ja laaja. Kulttuuri ei kuitenkaan noussut hetkessä, vaan maalla on pitkät lentisperinteet.

Maailmanmestaruuden 1974 ja olympiakultaa 1976 voittaneen sukupolven jälkeen seurasi pidempi mitaliton kausi. Tasosta kertoo silti jotain, että vuosien 1998 (17.sija) ja 2010 (13.sija) MM-kisoja pidetään maassa romahduksina. Näitä lukuunottamatta Puola on kaikissa järjestetyissä kisoissa ollut kymmenen parhaan joukossa. Yksi kerta voi olla vahinko, ja kaksi sattumaa, sanotaan. Kolmas kerta on kuitenkin kaava. Kuluneiden 12 vuoden aikana Puola pelannut kolmessa neljästä MM-finaalista. Lisäksi olympialaisissa se on ollut neljä kertaa peräkkäin 5. sijalla. Ei hullumpi suoritus maalta, joka ei kuitenkaan ole kooltaan Venäjä tai Brasilia.

Voiko huippumaata valmentaa?

Suomen tilastoista näissä 2018 kisoissa vastannut Oskar Kaczmarczyk oli Puolan pääskoutti vuoden 2014 kultajoukkueessa. Juttelin elokuussa Oskarin kanssa kotimaansa joukkueesta ja kisoista ylipäätään. Vaikka olympiakulta on lentiksen kovin saavutus, arvostetaan MM-kisoja paljon. Puola tulisi turnaukseen taas yhtenä kovista. Ylipäätään mestariksi olisi saattanut veikata seitsemää eri maata (USA, Brasilia, Puola, Serbia, Venäjä, Italia, Ranska) ja pronssille jopa toista mokomaa (mukaan lukien Argentiinan, Kanadan ja Slovenian tapaisia maita.) Loppuottelijan täytyy kuitenkin aina päästä joko USA:n, Venäjän tai Brasilian läpi, mikä on todella kova temppu.

Eräs keskustelluista asioista oli edellä mainittu perinne. En haluaisi väheksyä valmennuksen merkitystä voittamisessa, mutta valmennus korostuu todella vasta, kun töitä on tehty pitkään. Managerointi onkin parempi termi huipputason valmennustyölle, mutta manageroida voi vasta, kun tietty taso on saavutettu. Puolan A-maajoukkue on ollut ulkomaalaisen päävalmentajan alaisuudessa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2005, ja viime aikoina kyse on ollut vain vuoden tai parin sprintistä. Ulkomaalaisia koutseja on nyt ollut kuusi peräkkäin.

Vuorotellen Puolan peräsimessä on joko voittanut tai hävinnyt suuresti. MM-kisojen huippujen lisäksi Puola on flopannut kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa, joten mikään varma pajatso heidän päävalmentajuutensa ei ole. Uskon tämän liittyvän lyhytjänteisyyteen. Treenipätkät ovat niin kortilla, että moni ei valmenna lainkaan ja keskittyy lähinnä pitämään ihmiset tyytyväisinä. Kyse on ”vain” siitä, keitä pelaajistoon valitaan, kuinka arki pyörii, ja kuinka peleihin valmistaudutaan.

Edeltävä kappale ei toivottavasti poista yhtään Puolaa mestariksi valmentaneiden krediittiä. Silti se tekee mielenkiintoiseksi kysymyksen siitä, kuinka paljon huippumaata todella voi, tai edes kannattaa yrittää valmentaa? Vital Heynen ei tänä vuonna perinteisessä mielessä edes yrittänyt. Joukkue harjoitteli pallon kanssa todella vähän, ja fysiikkatreenejä he eivät tehneet kuulemma ollenkaan. Heynen piti kuitenkin huolta tärkeimmästä, eli siitä, että ihmiset tulivat kuulluiksi. Hän keskusteli pelaajien kanssa paljon, ja piti säännöt ja muut stressin aiheuttajat minimissä. Jos tällä konseptilla lähtee valmentamaan porukkaa, jossa ei ole jo aivan valmiita pelaajia, tulos on jotakin muuta, kuin MM-kulta. Pohja kuitenkin oli niin vahva, että tällainen toimi.

Oma mielipiteeni näistä jättiläisistä on, että jos valmennat esimerkiksi Puolaa tai Serbiaa, et todella valmenna Puolaa tai Serbiaa. Olet vain seuraava pala valtavan juurtuneessa ja voimakkaassa kulttuurissa nimeltä puolalainen tai serbialainen lentopallo. Voit toki vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi, mutta mitään suurta muutosta on turha ajatella tehtäväksi. Ainoat maat, joissa tälläinen on mahdollista, ovat maita, joiden pelaajamateriaali jo riittää johonkin, mutta muutokseen tarvittava nälkä on myös olemassa. Lentopalloliitto haistoi tilanteen hyvin, ja tällaiseen rakoon Suomeen tuli vuonna 2004 myös Mauro Berutto.

Kultaisia sukupolvia

Serbian naisten joukkue oli verrattain nuori valloittaessaan ensimmäisen tittelinsä. Puolan mestaruuden takaa taas löytyy iso liuta pelaajia, jotka ovat jo vuosia tahkonneet arvokisoja. On liiankin helppoa pelkistää menestys syystä tai toisesta laadukkaaseen pelaajapooliin, mutta juuri näin asia usein on. Tai tarkemmin sanoen: usein kyseessä on kaksi sukupolvea, jotka muutaman limittäisen vuoden aikana tuottavat parhaan menestyksen. Esimerkiksi Suomen 2007 EM-4. sijassa taito ja johtajuus tuli 70-luvulla syntyneiltä konkareilta, ja osa tarvittavaa fyysisyyttä 80-luvun puolivälin sukupolvelta. Slovenia on miehissä myös samankaltaisessa tilanteessa, sillä sen runko on pysynyt samana pitkään. Pari kovaa ikäluokkaa on jo saavuttanut EM-hopeaa 2015 (nyt 2018 SLO oli MM 12.) mutta taso romahtaa Tokion olympiadin jälkeen. Maalla ei ole ohjelmaa, joka systemaattisesti toisi nuoria lajin pariin. Keitä ikinä koriin sattuu tippumaan, heillä mennään.

Tapasin Oskarin ensimmäisen kerran kevään 2014 EM-karsinnassa, jossa Slovenia pelasi samassa lohkossa Puolan kanssa. Hävisimme vieraissa, mutta voitimme kotiottelun 3-2 jääden lohkossa kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Muutama kuukausi myöhemmin Puola juhli MM-kultaa. Viisi pelaajaa nykyisestä joukkueesta oli mukana tuolloinkin: Nowakowski, Konarski, Drzyzga, Kubiak, sekä libero Zatorski. Lisäki 2010 kisoista toinen passari Łomacz ja hakkuri Kurek eivät olleet mukana 2014, mutta palasivat MM-kisoihin nyt, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Varsinkin Bartosz Kurek on jälleen puhututtanut ihmisiä. Neljä vuotta sitten hän ei sopinut valmentajan suunnitelmiin. Nyt mies taas oli mukana ja yllätti olemalla turnauksen MVP. Molemmilla kerroilla lopputulos oli mestaruus! Puola on niitä harvoja, joilla on varaa edes haaveilla tällaisen pelaajan kotiin jättämisestä.

Kapteeni Kubiak

It’s the notion that the most crucial ingredient in a team that achieves and sustains historic greatness is the character of the player who leads it.”Sam Walker (The Captain Class, 2017)

Puola tunnetaan kookkaista hyökkääjistään, mutta Kurek (206cm) ei palkinnosta huolimatta ollut mestaruuden tärkein palanen. Puolalaiset hävisivät lohkovaiheissa sekä Argentiinalle, Ranskalle, että Italialle. Miksi? Osaksi tappiot selittyvät typerällä systeemillä, jossa pelataan lohkoissa loputtomiin otteluita, joista viimeiset voivat olla merkityksettömiä. Suurin syy on kuitenkin sama, kuin miksi Slovenia kykeni kaatamaan Puolan 2014 karsinnoissa. Michał Kubiak ei pelannut.

Kubiak on huippuyleispelaajaksi lyhyt (n.190cm), eikä edes kompensoi kokoaan ylivertaisella fyysisyydellä. Sen sijaan hän on uskomattoman taitava ja rohkea. Henkilökohtaisesti uskon, että Puolalla ei olisi kumpaakaan titteliä ilman vastaanottavaa kaksikkoa Zatorski-Kubiak, eikä etenkään ilman kapteeniaan. On suoraan sanoen mahtavaa nähdä huipulla edelleen lentopalloilija, joka tekee mitä tahtoo hyökkääjänä, koonsa rajoituksista huolimatta. Voimme siis ainaisen kaksimetristen perään haikailun sijaan keskittyä mm. tällaisten taitojen valmentamiseen:

https://www.youtube.com/watch?v=hBN-26kuxek

Miehen tärkein ominaisuus on uskoakseni kuitenkin se, että hänen kanssaan on mahtava pelata. Monet huiput ovat kentän ulkopuolella vähintäänkin kulmikkaita persoonia ja se heille suotakoon. Kun joukkueessa on kuitenkin riittävän monta itsevarmaa ja taitavaa pelaajaa, jotka lisäksi inspiroivat toisiaan, voi jälki olla sellaista, kuin mitä Puola näissä kisoissa esitti. Taika on pelaajissa, ja niin Puola tuli taas puskista mestaruuteen. Meidän täytyy edelleen uskoa myös valmennuksen voimaan, mutta jotkin asiat (mukaan lukien luonteenpiirteet) ovat pitkälti synnynnäisiä.

Naisten turnaus- ja ne yksilöt

Naisissa Serbia kaatoi finaalissa siis Italian. Kun vielä vuosi sitten Hollannin paidassa skouttasin Italian pelejä, ei tätä olisi voinut uskoa todeksi. Siinä määrin epätasaista heidän pelinsä oli. Pelaajien nuori ikä kuitenkin merkitsee sitä, että vuodessa voi tapahtua paljon kasvua (jos kotimaan sarja on kova ja peli täytyy ratkaista joka lauantai.) Maailmalla naisten taso poikkeaa miehissä lisäksi siinä, että kärkimaat pelaavat fyysisyyden suhteen vielä enemmän eri tasolla kuin muut. Tätä taustaa vasten ”pienemmän” Hollannin välieräpaikka tai vielä pienemmän Japanin 6. sija kertoo huippusuorituksesta. Nämä tulokset on tehty nopeudella, taidolla, mutta myös hyvän järjestelmän tukemina. Mutta kuinka siitä eteenpäin? Etenkin Hollanti pelasi itsensä taas aivan kärjen tuntumaan, mutta ilman kirkkainta menestystä. Hyvät kisat, tiukalla voitolla MM-välieriin, mutta Rion tavoin tuloksena sama, kitkerä 4. sija.

Serbian menestyksen avaimet ovat pitkälti samat kuin miehissä Puolan (kulttuuri ja pelaajapooli), joskin joukkue on nuorempi ja fyysisempi. Hollanti taas on sikäli mielenkiintoisessa tilanteessa, että sitä on hyvin vaikea enää virittää merkittävästi paremmaksi. Fyysisesti alakynnessä voit pelata yhden tai kaksi huippuottelua (Hollantikin voitti USA:n ratkaisupelissä tiukasti 3-2) mutta tulevan mestarin täytyy kyetä tähän monta kertaa peräkkäin. Kun Serbia viime kesänä löi Hollannin EM-finaalissa, keskustelimme oranjen staffissa siitä, miten turhauttava tilanne saattoi olla. Pitkässä juoksussa voit voittaa vaikka kaikki muut tilastot, mutta Serbia on yhden tai kahden yksilön ansiosta kirkkaasti parempi avaintilastoissa ”aina.” Yksi näistä on omalla syötöllä tehdyt pisteet.

Naisten pelissä pallorallit ovat pidempiä, joten suurempi osa ajasta vietetään puolustuksen jälkeisessä hyökkäyksessä. Kovaa syöttävä ja isoja palloja tappamaan kykenevä on erittäin vahvoilla, mutta nämä ominaisuudet ovat harvinaisia jopa MM-tasolla. Serbian hakkuri Tijana Boskovic voi voittaa pelin yksin, eikä hän ollut edes joukkueensa ainoa mörssäri. Italialla on Paola Egonu, Kiinalla on Zhu Ting, ja… sinne ne mitalit jo menivätkin. Naisten puolella kyse on miesten peliä enemmän siitä, kuinka hyvän turnauksen sinun kaksi parasta pelaajaasi pelasi (ja mikä heidän tasonsa ylipäätään on.) Heitä valmentavat tuppaavat näyttämään neroilta väkisinkin.

Entä koska Suomi pelaa kirkkaimmista mitaleista? Vasta sitten, kun oma valmennusjärjestelmämme on maailman paras. Nykyisellään molemmat maajoukkueet tekevät hyvää työtä, mutta jo arvokisapaikka tai 16. parhaan joukkoon pääsy on harrastajamääriltään Suomen kokoiselle maalle huippusuoritus. Tästä mitalipeleihin on kuitenkin pitkä matka. Tie on vaikea ilman rakenteellisia muutoksia- tai todella hyvää tuuria yhdessä sukupolvessa. Suurempi määrä valmentajia ja pelaajia on saatava palvelemaan yhteisiä tavoitteita, yksittäisen sitoutuneen joukkueen sijaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.