Kisat on kisattu, ja kotiin palattu. Baku 2015 oli upea tapahtuma, mutta antaa sen hieman painua ennen tarkempaa analyysiä. Näin kesäloman kynnyksellä palaan mieluiseen aiheeseen, josta en hetkeen ole kirjoittanut. Kyse on lajitekniikoiden opettamisesta, ja aihe kiinnostanee muitakin kuin vain meitä lentopallovalmentajia. Onhan jokaisessa lajissa tarkoitus tehdä jotakin paremmin ja tehokkaammin kuin vastustajat. Kipinän tähän blogiin sain alla olevasta mielenkiintoisesta kamppailu-artikkelista. Alleviivaukset ovat minun.
http://www.samharris.org/blog/item/fighting
”The top fighters spar hard. They’re really sparring for two reasons: One is to improve their technique, but the other, which is just as important, is to build endurance, toughness, and courage. They want to practice as realistically as possible so that when they go into a real fight, the transition isn’t as jarring. … I have this chapter titled “The Myth of the Martial Arts,” about what I see as the failure of traditional martial arts. One thing they did was to start focusing on stuff that just doesn’t work in actual fights. –Jonathan Gottschall
Parhaat kamppailijat siis treenaavat mahdollisimman realistisesti ja ”pelinomaisesti”, jotta siirre ja siirtyminen oikeaan taistelutilanteeseen olisi korkea. Eräs perinteisten kamppailulajien ongelmista onkin keskittyminen asioihin, joilla ei tosipaikan tullen ole käyttöä:
”I’ve been fascinated by the distance between what I’ve come to think of as the “fantasy martial arts” and real self-defense training. This isn’t the distinction one often hears between training for “sport” and training for “the street”—because much of what works in a sport like MMA will obviously work on the street too. But some techniques really don’t work reliably in either context, and they constitute the fantasy moves that have become central to many martial arts.” –Sam Harris
Harris puhuu teknisistä ”fantasialiikkeistä”, joita monessa kamppailulajissa (ja myös pallopeleissä) syystä tai toisesta opetetaan, vaikka ne eivät mitenkään toimi todellisissa kilpailutilanteissa. Luulen näiden ristiriitaisten teknisten käsitysten johtuvan kahdesta asiasta. Ensimmäisenä liian moni meistä valmentajista tekee töitä pääasiassa yksin, eikä etsi tietoa muilta. Seurauksena hän järkeilee valtavasti, ja yrittää ”puhkiperustella”asioita. Ja toden totta, hyvinkin erilaisista mielipiteistä saa perusteltua järkevän kuuloisia perusteluita toimintatavoille. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ne toimisivat käytännössä, mutta kysyttäessä ”perustelut kyllä löytyvät.” Toinen syy taas on taatusti traditio. Toisten tekemien perusteluiden siirtäminen tuleville polville asiaa miettimättä on urheilussa hyvin yleistä.
Kansainvälisessä lentopallossakin valmentajat usein vääntävät lajitekniikoista. Kenenkään mielipidettä väheksymättä pidän sanonnasta ”ei ole oikeita tai vääriä tapoja pelata.” Kun taas kysyy valmentajilta, onko olemassa muita tehokkaampia tapoja tehdä asioita, vastaus on yleensä myönteinen. Ainoastaan ihmisten käsitys siitä, mikä on tehokasta, on erilainen, ja tässä tullaan mielenkiintoiseen kohtaan. Olin hiljattain Kuopion klassisella lyseolla olympiakomitean tilaisuudessa, jossa Mika Kojonkoski osuvasti sanoi, että yksi suomalaisen urheilun ongelmista on ns. lajiniilous. Tällä hän tarkoitti haluttomuutta tehdä yhteistyötä ja jakaa tietoa, sekä lukkiutumista oman lajin ja omien mielipiteiden pariin. Puheenvuoro yhdeltä suomalaisen urheilun suurista nimistä osui ja upposi. Maailma on iso paikka, ja joku muu on todennäköisesti löytänyt vastaukset sinunkin kysymyksiisi jo kauan sitten.
”Are you training to train or training to play?” John Kessel, USA Volleyball
Yhdysvaltalainen Carl McGown puhui lentopalloa opettaessaan aina pelitilanteen vaatimuksista. Carl on motoriseen oppimiseen erikoistunut psykologian professori, joka on vaikuttanut valtavasti USA:n miesten (ja Hugh McCutcheonin ja Karch Kiralyn myötä sittemmin myös naisten) lentopallon kehitykseen ja opettamiseen. Hänen valmennusfilosofiansa voisi tiivistää yhdessä lausessa näin:
”Game makes you do stuff.”
Peli pakottaa sinut toimimaan. McGownin mukaan hyvä valmentaja sekä harjoittaa joukkuetta lajispesifisti, että opettaa etsimään vastauksia muualta kuin traditiosta. Luotettavia lähteitä ovat (1.) Testatut periaatteet ja (2.) Kunkin lajin huiput. Opetettavan asian täytyy olla linjassa biomekaniikan, liikuntafysiologian ja oppisen lakien -siis faktojen- kanssa. Lisäksi opetetut asiat ovat nähtävissä videolla, kun seuraat maailman parhaiden pelaajien suorituksia esimerkiksi olympialaisissa. Kyse ei voi olla vain yksittäisestä suorituksesta, sillä mikä tahansa asia saattaa tapahtua yhden kerran. Tärkeää on se, mitä tapahtuu systemaattisesti huippujen ottaessa yhteen, kun aika on rajallista.
Tiedossamme on, että jokaisen urheilulajin evoluutio vie peliä nopeammaksi ja tehokkaammaksi. Tässä kilpailussa aikaa vievät koreografiat ja tehottomat lajitekniikat eivät pärjää, vaikka niitä miten kontrolloiduissa ja suljetuissa harjoitteissa hiottaisiinkin. Peli ei yksinkertaisesti anna sinulle anteeksi, vaikka valmentajasi suoritukset hyväksyisikin. Lentopallon puolesta olen tällä hetkellä iloinen, sillä sekä valmennus, että urheilijat muuttuvat nopeasti paremmiksi. Suomella on kokonsa puolesta valtava potentiaali, sillä pienehkö vene kääntyy nopeiten… Eikun mielipiteiden varjoista tiedon maailmaan.
We have a need for speed,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment