Tag Archives: Kirsi Hämäläinen

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 1. Pareton Periaate

30 Nov

Parhaat ja vaikuttavimmat asiat ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia. Kun jonkin konseptin tai metodin halutaan leviävän laajalle, on kiinnitettävä huomiota konkreettisuuteen, helppouteen ja ostettavuuteen. Tehtävä ei ole helppo, sillä todellisuus on kompleksinen ja sen mallintaminen haastavaa.

Yritimme pitää tämän kaiken mielessä, kun Marko Viitasen kanssa keväällä aloitimme Olympiakomiteassa. Joukkuepelien vastaavina pöydällämme oli vuosien varrella kasvanut (ja edelleen rakentuva) joukkuepelien menestyssuunnitelma. Lajit yhdessä ovat strategiassa painottaneet erityisesti lasten liikuntaa ja urheilua. Valinta on tärkeä, ja sillä on myös voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus. Toinen merkittävä asia on harjoittelun laatu varsinkin niiden kohdalla, jotka tosissaan haluavat tavoitella uraa huippu-urheilussa.

Tämän jutun aihe on sama, kuin miltei jokaisen joukkuepelien yhteisössä vetämäni keskustelun. Menestyäksemme meidän on voimakkaasti tehtävä valintoja tärkeiden (primääri-) ja vähemmän tärkeiden (sekundääri-) asioiden välillä kuitenkaan unohtamatta, että molempia on olemassa. Otsikon mukaisesti sekä Pareton periaate, että Määrätietoisen Harjoittelun prinsiipit kuuluvat sille lyhyelle listalle asioita, jotka:  (1) voivat merkittävästi vaikuttavat urheilijoidemme tasoon ja tuloksiin, (2) eivät vielä ole valtavan hyvin tunnettuja, ja (3) voivat monista muista valmentajan taidoista poiketen levitä ja tulla käyttöön nopeasti.

Myös joukkuepeleissä valmennukseen kuuluu tietysti paljon muutakin, lähtien ihmisen fysiologiasta, vuorovaikutustaidoista ja kunkin lajin omasta substanssista. Tässä ja seuraavissa kirjoituksissa esitetyt asiat eivät korvaa edellisiä; ne ainoastaan tuovat kaiken muun osaamisen kontekstiin, jonka avulla tulokset ja kehittyminen tutkitusti saavutetaan. Kyse on pohjimmiltaan informaation jalkauttamisesta käytäntöön:

”Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” Aki Hintsa & Oskari Saari (Voittamisen Anatomia, 2015, s. 68)

Painotus tuottavuuden mukaan

”Missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pareton_periaate

Kyseinen tilastollinen laki on ollut blogissa esillä ennenkin, enkä tässä käytä siihen liikaa palstatilaa. Vaikka priorisoinnista ja olennaisuudesta puhutaan, ei ”Pareton periaate” ainakaan terminä ole suomalaisessa urheilussa liian tuttu. Vaikka saman asian voi totta kai ymmärtää ilman paketoitua tarinaakin, tarvitsee jokainen käsite myös nimen levitäkseen systemaattisesti.

Vaikka resurssit eivät ole ainoa asia, joka huippu-urheilutuloksiin vaikuttaa, on panostusten laittaminen painavimpiin kohteisiin tärkeää etenkin silloin, kun rahaa on rajallisesti. Ja vaikka suhdeluvut eivät aina ole prikulleen 20% ja 80%, niin periaate itse on helppo ymmärtää. Esimerkiksi näin Tokion 2020-kisojen alla tiedämme, että hyvin pieni osa kaikista maailman urheilijoista omaa mitalipotentiaalin. Satsaus heihin tulee eri maissa luontaisesti entisestään kasvamaan. Ja yhtä varmasti, kuin suhteellisen pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta energiankulutusta ja vaikkapa suurimmasta osasta yritysten tuottavuutta, sama pätee myös urheilijoiden kehitykseen. Hyvin pieni osa kaikista toimenpiteistä vastaa suurimmasta osasta urheilijoiden kehittymistä. Pääsemme tästä strategian toiseen valintaan, eli harjoittelun laatuun.

Ennen painotusten laatimista yksi valmentajan tärkeistä päätöksistä on erotella asiat, joihin hän todella voi vaikuttaa. Jotkut ominaisuudet ovat tyystin ulottumattomissamme. Tähän kategoriaan kuuluu parantuneen ravinnon aikana mm. ihmisen pituus. Joihinkin asioihin voidaan vaikuttaa enemmän, mutta esimerkiksi nopeus- ja kestävyysominaisuuksissa perimä raamittaa yksilön harjoitettavuutta merkittävästi. Etenkin joukkuepeleissä keskeiset taidot ovat puolestaan kiehtovia mm. siksi, että niitä voi ainakin teoriassa kehittää loputtomasti. Vaikka potentiaalit yksilöiden välillä tässäkin vaihtelevat, voimme lähtökohtaisesti kaikki kehittyä paljon, jos harjoittelumme vain täyttää tietyt kriteerit.

Mitä ”Määrätietoinen Harjoittelu” on (ja mitä se ei ole)

Eräs kuluneen puolen vuoden aikana esiin noussut asia liittyy heti terminologiaan. Määrätietoinen harjoittelu mielletään usein samaksi asiaksi, kuin ”urheilija 24/7” tai ”uran määrätietoinen edistäminen.” Vaikka unen, ravinnon, harjoittelun ja muun muodostama kokonaisuus on urheilijalle elintärkeä, tässä ei itseasiassa viitata siihen. ”Määrätietoinen Harjoittelu”  tai  ”Deliberate Practice Framework”  tieteellisenä teoriana viittaa ensisijaisesti yhden yksittäisen harjoitteen laatutekijöihin, jotka mahdollistavat hermoston myelinisaatiota, uusien edustusten syntymistä ja taidossa kehittymistä.

Teoria on lukuisten eri tutkijoiden työn tulos, mutta sen oppi-isänä pidetään ruotsalaista, Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyttä K. Anders Ericssonia. DPF on lisäksi journalistien käsissä alkanut elää omaa elämäänsä niin sanotun ”10 000 tunnin” säännön myötä. Perusajatus tässä on, että matkalla huipuksi (tai ”ekspertiksi”) tärkein yksittäinen osatekijä on harjoittelun laatu ja määrä, eikä esimerkiksi perimä, tai jokin vaikeasti määriteltävä ”lahjakkuus.” Osa tutkijoista jopa kyseenalaistaa perimän merkityksen kokonaan. Tunteja olisi joka tapauksessa hyvä kellottaa tuhansia, ja mieluiten aloittaa varhain.

Suomessa keskustelu on ollut vähemmän vilkasta, kuin maailmalla. Kuluneen viidentoista vuoden aikana aiheesta tai sen vierestä on englanniksi julkaistu iso kasa kirjoja: The Brain That Changes Itself (2007), Outliers (2008), The Talent Code (2009), Talent is Overrated (2010), Bounce (2011), The Genius in All of Us (2011), Podium (2014), The Goldmine Effect (2015), Grit (2016), Peak (2016), Deep Work (2016), The Performance Cortex (2018)  ja pari muuta . Näistä kaikki enemmän tai vähemmän innostavasti korostavat, ettet tiedä kuinka hyvä sinusta voi jossakin taidossa tulla, ennen kuin olet harjoitellut pitkään ja laadukkaasti. Kritiikkipuolelta löytyvät puolestaan mm. The Sports Gene (2014), Non-Linear Pedagogy in Skill Acquisition (2015) ja Athletic Skills Model (2017.) Määrätietoisen harjoittelun tekee hyväksi debattiaiheeksi juuri sen mustavalkoisuus ja toisaalta motivoiva sanoma: jos aloitat varhain ja teet pitkään töitä, myös sinusta voi tulla alasi huippu. Väitteitä on tietenkin seurannut vastareaktio ja kritiikin vyöry ainakin kolmesta suunnasta (toki joskus myös vääristäen DPF- teorian tärkeimpiä johtopäätöksiä):

  1. Retrospektiivisen tutkimuksen laatu: Tuntimäärien takautuva mittaaminen nojaa osaltaan ihmisten muistiin, jonka tiedämme hataraksi. Lisäksi pelkät määrät eivät itseasiassa kerro mitään niiden laadusta, joka saattaa vaihdella paljonkin. Tunti nyt sattuu olemaan yksikkö, joita on helppo laskea.
  2. Varhaisen erikoistumisen korostaminen. Ehkäpä kovin ja aiheellisin kritiikki teoriaa kohtaan on peräisin tunneista johdetusta varhaisen erikoistumisen johtopäätöksestä. Varhainen yksilajisuus on osittaisessa ristiriidassa tutkimustiedon kanssa lapsen biopsykososiaalisesta kehityksestä. Tämä puolestaan on omiaan nostamaan aiheellista moraalista huolta lasten asemasta. (Yksilajisuudesta on kuitenkin olemassa myös hyviä esimerkkejä kypsän pedagogisen vanhemmuuden ja valmennuksen tukemana.)
  3. Perintötekijöiden merkityksen vähättely. Vaikka DPF ei suoranaisesti väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä, korostaa se harjoittelua tärkeimpänä tekijänä. Ja totuuden nimissä myös Ericsson myönsi varhain, että mm. pituus, kehon koko ja lihastyyppi kuuluvat asioihin, joilla todella on merkitystä. Vankka tutkittu tieto ihmisen biologiasta kertoo myös, että eroamme kyvyssä ja halussa tehdä työtä, älykkyydessä ja niin edelleen. Näihin DPF ei ehkä tarkoituksella ota voimakkaasti kantaa. Se keskittyy siihen, mihin voi vaikuttaa eniten: arkeen tässä ja nyt.

Kritiikkiä on siis satanut. Sitä lukiessa, ja eri puolilta tarkastellessa en malta olla lisäämättä, että osassa tästä haiskahtaa myös armoton kalamiehen kateus. Ericssonin ja kumppaneiden löydökset itse harjoittelun kriteereistä ovat yksinkertaisuudessaan toimivia ja tukevalla tieteellisellä pohjalla. Lisäksi ne ovat olleet kaikkien nenän edessä vuosikaudet. Joka tapauksessa kaiken mekkalan ja tuntien laskemisen keskellä DPF:n tärkein viesti harjoittelun laadusta on valitettavasti jäänyt varjoon. Ollakseen kehittävää, seuraavien tulisi siis toteutua yhdessä ja samassa harjoitteessa:

  1. Spesifi tehtävä tai tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen                                                                                                                       (Koottu teoksesta Peak, Ericsson, 2016, s. 99-100)

Lisäksi korostetaan osaavan valmentajan roolia mm. tehtävän valinnassa, sekä harjoittelun pitkäkestoista ja vaativaa luonnetta. Kyse ei todellakaan ole tähtitieteestä, vaan niistä peruspilareista, joita ilman suurin osa tulosta ei yksinkertaisesti rakennu. Kyseiset kriteerit löytyvät siten luonnollisesti myös suomalaisen valmennusosaamisen mallista. Kuvan otsikoista ne vaikuttavat etenkin urheilijana kehittymiseen ja lajiosaamiseen, sekä yksilön itsensä kehittämisen taitoihin ja myös valmentajan urheiluosaamiseen. Ja itseasiassa miltei kaikkeen, missä vain voi kehittyä:

https://images.app.goo.gl/XeNprK4HZEiS7DLs6

Jatkamme tärkeästi aiheesta syvemmin joulukuun kirjoituksessa.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.” Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.