Tag Archives: Ashley Merryman

Yhdessä Olemisesta

31 Dec

Talven pyhiin sopii jälleen lämmin aihe. Pehmeät arvot eivät tosin palvele vain hyvän mieltä, vaan niitä kannattaa hyödyntää myös tavoitteiden saavuttamiseksi. Yhdessä olemisen laatu vaikuttaa tuloksiin merkittävästi joukkue-urheilussa, jossa etenkin huipulla arki on varsin tiivistä.

Hyvien joukkueiden kemiaa

Taannoin Havaijilla pelatessa tutustuin kaveriin nimeltä Terry Danyluk. Hän on edelleen University of Albertan päävalmentaja ja yksi Kanadan menestyneimmistä koutseista. Suunnittelin tuolloin, että siirtyisin Edmontoniin jatkamaan yliopisto-opintojani. Sveitsi vei lopulta Kanadasta voiton, mutta muistan keskustelut valmennusfilosofiasta hyvin. Terry korosti yhteistä kentän ulkopuolista tekemistä paljon. Hän mm. vei joukkueensa säännöllisesti kauden alussa muutaman päivän reissulle erämaahan. En ostanut ideaa täysin, sillä pidin yhdessä kentällä vietettyä aikaa riittävänä. Tarvitseeko sitä vielä olla yhdessä muuallakin?

Hyvissä joukkueissa osa pelaajista on keskenään ystäviä, mutta kaikki eivät ole, eikä heidän tarvitse olla. Hyvät joukkueet ovat ilmapiiriltään pikemminkin rehellisiä ja tosia, eivät kauniin harmonisia. Legendaarisen Pieksämäen NMKY:n passari Jouko Juvonen valmensi peli-uransa jälkeen junnuja rautatiekaupungissa. Muistan Joken kertoneen meille tästä, tyyliin: ”namika oli kova nippu kun pilli soi, mutta ei meillä kentän ulkopuolella useinkaan ollut tekemistä keskenämme. Tai edes halua siihen.” Samaan lopputulokseen on sittemmin päädytty myös tutkijoiden toimesta:

The goal is not to live up to the ideal, but to perform. In real life, teammates are rarely true equals amd they don’t always get along. Having a hiearchy, with its clear divisions of responsibility, is most often the solution to team performance.” –Po Bronson & Ashely Merryman (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2013, p.209)

Arki pääsarjatason urheilussa on tiiviimpää yhdessä oloa kuin lähes missä tahansa työssä. Joukkue yrittää harjoitella, kehittyä, pelata ja palautua, samalla matkustaen edestakaisin. Pelaajat väsyvät siinä missä valmentajat, ja osa ajasta onkin kaikkea muuta kuin hohdokasta. Niinpä lisätekemisen keksiminen yhdessä voi olla huono ajatus pimeän marraskuun lopussa tai ennen maajoukkuekesän loppurutistusta. Kun työssä mennään jaksamisen rajoilla, on lepo aina helpoin default.

En ostanut ajatusta yhteisestä retkestä myöskään siksi, että mielsin sen jonkinlaiseksi ”tiimihengenkohotus- päiväksi.” Vieroksun tällaisia häppeninkejä ihan huolella. Siis hetkiä, jotka parhaimmillaan ovat kiusallisia ja huonoimmillaan keinotekoisia, ja joiden jälkeen voidaan hyvillä mielin palata tekemään asiat kuten aina ennenkin. Tosin ehkä sillä erolla, että voidaan tyytyväisinä laittaa rasti ruutuun, koska tiimihengelle on firmassa nyt tehty kaikki voitava.

Olen viime vuosina kuitenkin oppinut ymmärtämään vanhemman kollegan viisautta tässä asiassa. Kokenut johtaja tietää kuinka joukkueesta voi pienessä tilassa kasvaa tiiviimpi. Avainasemassa on kuitenkin, että tällaisen tilanteen pystyy luomaan lataamatta sitä täyteen odotuksia. Kokeneet koutsit sanovat joukkuehengestä usein, että 1) arjen pitää olla laadukasta, ja että 2) eteen tulevat haasteet täytyy myös kohdata siellä. Ei perhelomalle tai joulunviettoonkaan voi lähteä siinä toivossa, että arjen ongelmat itsestään katoavat. Käy usein päinvastoin, kun odotukset lopputuloksesta poistavat hetkistä niiden mahdollisen taian.

Onnistuneella peliretkellä

Keväällä 2015 valmensin kotimaan pääsarjassa LEKA Volleyta. Runkosarjan lopulla käytiin kovaa taistelua kotiedusta playoffeihin. Kausi oli monella tapaa vaikea ja joukkueeseen liittyi kaksi uutta pelaajaa talven aikana. Me emme olleet sinä vuonna mikään yhtenäinen tai hyvä joukkue, mutta parhaamme kyllä teimme. Vähän ennen pleijareita pelasimme Lounais-Suomessa vierastuplan. Joukkueenjohtaja löysi alueelta pienen bed & breakfast- yösijan, johon porukka pakkautui. Olimme paikan käytännössä ainoat asukkaat, vajaat parinkymmentä henkeä. Keskellä huoneita löytyi ruokailutila, jota ympäröi useampi sohva ja rivi tuoleja. Aamiainen oli seisovassa pöydässä yhdellä seinustalla, keittiö toisella. Ja mikä parasta, tilassa oli suuri tv, johon sai kytkettyä tietokoneen ja edellisen illan matsin.

Pelitahti oli kova, eikä meillä ollut tarvetta varsinaiselle aamuharjoitukselle. Oli tärkeämpää levätä. Rutiineista kiinnipitäminen ja irtipäästäminen ovat kiehtova aihe sinänsä, mutta tällä kertaa valinta ottaa iisisti oli selvä. Samalla kun staffi heräili ennen pelaajia, yksi kerrallaan otimme kupin kahvia ja asetuimme istumaan. Katsoin matsia ja tein muistiinpanoja. Aika kului. Pelaajat saapuivat hiljalleen syömään ja katsomaan peliä. Äänekkäimmät iskivät tarinaa. Nauroimme parhaille suorituksille (ja kenties myös huonommille.) Pian huomasimme viettäneemme yhdessä kaksi tuntia.

Tuo reissu on suosikkini koko kolmen Kuopion kauden ajalta. Uskon itseasiassa, että juuri tuo aamu oli ratkaiseva joukkueen kasvun kannalta. Osaltaan se kantoi meidät välieriin tiukasta puolivälieräsarjasta pari viikkoa myöhemmin, ja nosti LEKA Volleyn yhdeksi kärkiseuroista Suomessa. Vaikka tämä on paljon sanottu, on intuitio asiasta edelleen voimakas, vaikka en tuolloin osannutkaan tarkalleen sanoa mistä kaikki johtui. Viime syksynä joukkueellani oli täällä Ruotsissa samantyylinen pelireissu ja aloin pohtia asiaa uudelleen. Mitä me todella tarvitsemme voidaksemme yhdessä hyvin?

Lyhyesti biologiasta

Lyhyesti sanottuna uskon reissujen onnistuneen, sillä ne olivat linjassa ihmisen biologian kanssa. Joskus ajatellaan, että joukkueen dynamiikka riippuu ratkaisevasti pelaajien luonteista. Totta toinen puoli, sillä jos joukkueessa on taikaa, löytyy se ensisijaisesti yksilöistä. Luonteista riippumatta on kuitenkin asioita, jotka saavat ihmiset antamaan parastaan. Toisin kuin luullaan, esimerkiksi valmentajan suorittama ”motivointi” pitää vain harvoin sisällään suuria palopuheita. Enimmäkseen kyse on ympäristön muokkaamisesta motivoivaksi ja yhdistäväksi. Tämän vuoksi mm. laskemme harjoituksissa pisteitä, kuuntelemme mitä pelaajilla on sydämellään ja näytämme konkreettisesti mikä nostaa yksilön tasoa- ja siten mahdollisuuksia peliaikaan. Pienten asioiden lista on pitkä. Isoihin taas kuuluvat luonnollisesti jaetut perusarvot.

Syvältä psyykkeestä löytyvät myös muut asiat, jotka saavat joukon ihmisiä sitoutumaan yhteiseen yritykseen. Yksi tärkeimmistä on hallinnan tunne. Oman ympäristön hallitseminen on ilmiselvistä syistä ollut evolutionaarisesti merkittävä asia. Kun homma on hallussa, voimme hyvin. Tämä sama pätee niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa. Esimerkiksi oma pelitapa ja peli itse sääntöineen ovat molemmat yrityksiä tuoda järjestystä ympäröivään kaaokseen. Yksilön tasolla hallinnan tunnetta voi parantaa pienilläkin asioilla. Usein kuulluksi tuleminen riittää, mutta pelaajalle voi myös antaa vastuuta tehdä tiettyjä valintoja omaan harjoitteluunsa liittyen. Vaikka valinta olisi miten pieni, vastuun ottaminen ja kantaminen voimaannuttaa ja vähentää stressiä. Vastaavasti työ, jossa omaan ympäristöön ja suoritukseen ei voi lainkaan vaikuttaa on hyvin kuluttavaa. Ja tämä vaara on aina, kun teemme porukalla asioita.

Yhdessä on siis helpompi olla, kun tiedämme, missä mennään. Täyttä 100% hallintaa ei ole kenelläkään, ja epätietoisuutta täytyy oppia sietämään. Silti me tarvitsemme tunteen, että jolla kulla meidän bändissä on homma hallussa, siis, miten omalla laumalla juuri nyt menee. Haluamme olla turvassa siinä määrin, että jo lapsen keskushermoston kehitys terveeksi aikuiseksi vaatii toisen ihmisen turvallisen läsnäolon. Koettuun turvallisuuteen vaikuttaakin siten paljon auktoriteetin (johtaja) käytös yksilöä kohtaan ja tämän kokemus siitä, missä hän ryhmän hierarkiassa kulloinkin on. Yhteiseen yritykseen sitoutuminen on ihmiselle onneksi luontaista, eikä vaadita paljon että juoksemme taistoon kantaen samaa sotisopaa, peliasua, tai lippua. Biologisesti miesten tehtävä on ollut naisia aggressiivisempi, ja on ollut nuorten miesten edun mukaista todistaa miehuutensa taistelussa. Lisäksi biologisesti sekä miesten, että naisten on syötävä.

Kun murramme leivän

Palataan vielä noihin erityisiin pelireissuihin. Lyhyet aamun tilanteet olivat ajattomia, mikä on harvinaista huippu-urheilussa, jossa ollaan lähes aina menossa. Toiseksi me yövyimme fyysisesti lähempänä toisiamme kuin yleensä. Tila oli pieni, suljettu, ja turvallinen. Lopulta kolmas tärkeä asia liittyy ruokaan. Ruoalla ja syömisellä on aina ollut ihmiselle suuri merkitys, mutta syömme nykyisin toisin kuin muinoin. Meillä on kiire, eikä ruokailutilannetta arvosteta samalla tavalla. Lisäksi puhe etenkin urheilussa pyörii pääasiassa proteiinien ja vitamiinien ympärillä. Toisin sanoen: vaikka joukkue syö yhdessä melko usein, tapahtumaa harvoin nähdään muuna kuin tankkauksena. Ruokailun konteksti on tykkänään toinen kuin noissa yhteisissä aamuissa.

Lisämausteen ruokailuun toi myös sen ajoitus. Aamiainen on päivän ensimmäinen ateria, jota kaikista harvimmin syödään muiden kuin kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Päivälliset ja lounaat ovat joukkueelle yleisiä, mutta yhteiset aamiaiset harvinaisempia. Hotelleissa aamut ovat lisäksi tunnelmaltaan enemmän kuin päivällisiä jossain suuressa ja hälisevässä tilassa. Kuvailemissani tilanteissa olimme kuitenkin yhdessä, läsnä ja jaoimme pöydän antimet täysin kiireettä. Ja edelleen siinä suljetussa tilassa, jossa olimme vain me.

Saaliin jakaminen on ikivanha rituaali, jonka merkitystä ei nykyisin oikein osaa edes ajatella. Kuitenkin kyseessä on yksi tärkeimmistä asioista, joita ryhmä ihmisiä voi yhdessä tehdä. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ja aikana kun geenimme ovat valikoituneet, olet jakanut ruokaa vain niiden kanssa, jotka ovat todella olleet tärkeimpiä. Sillä, miten tai kenen kanssa syöt, on merkitystä. Ei ole sattumaa, että rituaalit ruoan ympärille ovat keskeisiä lähes kaikissa kulttuureissa, lähtien oman kristillisen perintömme ehtoollisesta.

Konkretiaa yhteiseen ruokailuun

Loppuun käytännön esimerkki oman tilan luomisesta. Joukkueen arvoista on johdettu kolme yhteistä pelisääntöä:

  1. Tee ja sano asioita, jotka auttavat joukkuetta
  2. Ole ajoissa
  3. Ei selityksiä, ei tekosyitä

Joskus ehkä tuntuu, että sääntöjä on enemmän, mutta ne ovat aina johdannaisia näistä kolmesta. Etenkin ensimmäinen sääntö on kattava ja pätee myös ruokailuihin. Nimittäin- ja tiukasti nykyaikaa vastakarvaan- joukkueruokailujen aikana kännykän käyttö on kielletty. Pelaajat saattavat ensin kapinoida tällaista päällepäin sattumanvaraista sääntöä vastaan, mutta pian kyllä ymmärtävät mistä on kyse. Veljesi ovat tässä. Joukkuehengen rakentamisen ei tarvitse olla sen monimutkaisempaa, kuin pienten yhteisten rituaalien luominen. Olen huomannut, että tämä yksi asia tekee meistä paremman tiimin: Olemme yksinkertaisesti toistemme kanssa läsnä ruokailun ajan. Mietin ylipäätään usein, miten mielessä parhaiten säilyvät reissut ja tapahtumat, joissa on ollut läsnä. Ymmärrän itse tämän myös niin, että laatuaikaa ei ole. On vain aikaa. Käytetään me valmentajat se parhaalla tavalla joukkueidemme kanssa. Ja perheiden kesken tämänkin talven pyhinä.

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.