Tag Archives: Jukka Jalonen

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.” Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Vähättelyä Seuraa Väkivalta

30 Jun

Todellista väkivaltaa näkyy kilpaurheilussa onneksi harvoin. Jos pelin säännöistä ei kuitenkaan pidetä kiinni, kolkuttaa nokkapokka ovella nopeasti. Tämä näkyi pariin otteeseen myös viime keväänä kuin muistuttamassa, että pysyäkseen reiluna urheilu tarvitsee johtamista.

Rajojen asettaminen ja puolustaminen on yksi auktoriteetin keskeisistä tehtävistä. Lisäksi kilpailullisissa ympäristöissä se on valmentajan ja tuomarin kenties tärkein tehtävä. Vaikka yksittäinen tapaus ei anna syytä moraaliseen paniikkiin, on sääntöjen suhteen oltava valpas. Sallitut asiat tuppaavat jatkumaan, ja vähättelevässä ympäristössä vieläpä asteittain voimistumaan.

Miksi rajoja ylitetään?

Luonnon laki on täyttää se tila, missä kulloinkin olemme. Siirtyminen pelaajasta valmentajaksi on haastava juuri rajakysymysten vuoksi, vaikka tätä ei ainakaan liian usein näe painotettavan. Pelilliset asiat vievät usein huomion, vaikka muutos rajan testaajasta sen puolustajaksi on valtava. Kun itse valmennusuran alussa harmittelin mentorille erästä arjen asiaa, sain sympatian sijaan niskaani jyrinää. ”That happens because you allow it, and for no other reason”, ärähti mestari, ja oli perin haluton jatkamaan keskustelua. Aikanaan ymmärsin yskän, jota lähes jokainen pidempään valmentanut toistaa. Ihmiset käyttäytyvät typerästi siksi, että se sallitaan. Valmentajana työsi on olla koossa pitävä voima, ja joukkueesi ydinarvojen viimeinen linnake. Kun säännöt on sovittu, pääsee auktoriteetti pian keskustelemaan myös rajanylityksistä.

Koutsi huomaa ennen pitkää, että pelkkä puhuminen ei riitä, vaan tarvitaan tekoja. Huipulla tämä on tuloksen kannalta keskeistä ja välttämätöntä. Kilpailullisten ympäristöjen ulkopuolella voi ehkä olla vaikea uskoa, että on myös heitä, jotka eivät vain keskustelemalla asetu yhteisten normien sisälle. Näin se kuitenkin on. Puhe on sivistynyt ja arvokas keino ratkoa asioita, mutta valitettavasti liian halpaa toimiakseen joka tilanteessa. Jokin muu lujuuden ja rajan näyttö (viikon jäähy joukkueesta, tuntuva sakko, tai muu konkreettinen) vie viestin perille.

Heikon auktoriteetin tunnusmerkkejä

Aloin työstää juttua jo talvella, erään Ruotsissa sattuneen episodin jälkeen. Pelattiin pudotuspelien ensimmäistä kierrosta. Alkuverryttelyssä vastustajan pelaaja löi pallon metrikaupalla ohi sivurajan, suoraan meidän vaihtopenkille. Syntyneen hässäkän päätteeksi henkilö käveli vielä keskirajan yli tönimään meitä tuomarin nenän edessä. Häntä ei heitetty ulos, eikä liigan kurinpitoelin juridiska nämnden sen paremmin kuin valtiollinen riksidrottsförbundet antaneet asiasta sanktiota. Useimmissa maissa oltaisiin puhuttu ulosajosta ja ehkä 1-3 ottelun pelikiellosta. Ruotsi on kuitenkin tunnettu suvaitsevaisuudestaan, ja tässäkin asiassa armo sai ilmeisesti käydä oikeudesta.

Tapaus oli tietenkin suhteellisen vaaraton, mutta kertomisen arvoinen toisesta syystä. Auktoriteettien viesti tavoitti nopeasti liigan, ja loppukauden aikana ilmapiiri peleissä muuttui. Vastustajan kovistelusta tuli tapa, jollaisesta en ole lentopallossa nähnytkään. Kolme eri joukkuetta toisti tempun joko lyömällä palloja päin, tai uhittelemalla joukkueiden välisen keskiviivan toisella puolella. Asiaa harmiteltiin ja ihmeteltiin, mutta mikään ei tietenkään muuttunut. Olisi tarvittu tekoja. Mitä ammattimaisempaa toiminta on, sitä paremmin tämä ymmärretään, ja siihen satsataan. Valvomatonta rajaahan ei ole olemassakaan.

Tuomaritoiminta oli tapetilla myös muualla. Urheilulehti 19/2019 esimerkiksi kirjoitti Englannin valioliigan linjasta kysyen ”Minne kehutut tuomarit hukkasivat pillinsä?” Yle taas kommentoi NHL:n tuomareita, jotka sallivat ”sodan” maalinedustalla:

https://yle.fi/urheilu/3-10765044

Lopulta leijonien päävalmentaja kiteytti saman pointin jääkiekon MM-kisoissa:

Tuomarille sattui pikku virhe, ei viitsinyt viheltää, ei uskaltanut viheltää. Mutta isoin virhe sattui kyllä IIHF:n kurinpitokomitealle. Ne antoivat pikku varoituksen pelaajalle, joka sen tempun teki. … Viesti on se, että saat potkia jäällä toista luistimella. Pelikieltoa ei tule, jos ei tule mitään semmoista vammaa, että lähtee henki. … Tässä on mielenkiintoista se, että palaverissa pari päivää ennen kuin kisat alkoivat, niin selkeästi kerrottiin, että teko on ratkaiseva, ei seuraus. No nyt tässä ei tullut mitään isoa vammaa, mutta teko oli tosi törkeä. – Jukka Jalonen (Alleviivaukset omiani.)

https://yle.fi/urheilu/3-10784274

Vähättely ja vastalääkkeet

Miksi potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin ei sitten puututa? Allekirjoittaneen näkemyksen mukaan kyse on usein jostakin näistä kolmesta.

  1. Auktoriteetti ei ole riittävän pätevä näkemään ongelmaa. Asiaa kritisoivia pidetään helposti pehmoina tai kitisijöinä sen sijaan, että ”oltaisiin miehiä” ja otettaisiin iskut vastaan, ns. ”osana peliä.”
  2. Auktoriteetti pohjimmiltaan ymmärtää, että näin ei saisi toimia. Toivotaan kuitenkin naivisti parasta, koska ihmisluontoa ja rajojen merkitystä ei ymmärretä. Ei tiedosteta, että jos teolla saa kilpailullista etua, sen salliminen johtaa aina vain voimistuvaan ilmiöön.
  3. Auktoriteetti on samaa mieltä ja ymmärtää rajojen merkityksen, mutta ei vain uskalla puuttua. Sanktioiden kohteeksi joutuvat nostavat äläkän sinua kohtaan, etkä ole tähän valmis. Niin hullua kuin se onkin, syy puuttumattomuudelle on täten tarve olla pidetty.

Samat periaatteet koskevat tuomareita ja valmentajia molempia, ja valitettavan usein syynä tuntuu olevan tämä jälkimmäisin kohta. Toisin sanoen oma takapuoli on tärkeämpi, kuin urheilijoiden terveys. Tyypillinen peruste olankohautuksille on ”koska kenellekään ei käynyt mitään.” Mutta eihän se näin mene muuallakaan elämässä. Kuinka hyvin pitäisi vettä, jos samalla logiikalla hyväksyisimme punaisia päin ajavat? Mitä ilmiöihin tulee, on valtaa pitävän tahon oikeasti toimittava, sillä muutoin joku toinen nousee täyttämään tyhjiön. Ihmisen halua ja kykyä puolustautua ei pidä vähätellä. Ennen pitkään pelaajat alkavat jakaa oikeutta toisilleen ja homma leviää käsistä kuin 1980-luvulla konsanaan. (Toimivassa yhteiskunnassahan valtiolla on monopoli voimankäyttöön prikulleen tästä syystä.)

Kuinka näihin sitten tulisi puuttua? Vaaralliset tapaukset pitää tietenkin kitkeä heti pois. Kaikkeen auktoriteetti ei kuitenkaan voi kajota, tai ihmiset tukehtuvat. Omassa joukkueessa mietin, että jos kyse ei ole mistään vaarallisesta, kannattaa katsoa, ylittyikö raja vahingossa. Ensimmäisen ja toisen kerran näin voi olla. Kolmannella kerralla kyse on tuskin enää sattumasta. Jos silloin yhä katsot vierestä, joukkueesi tietää, että rajaa ei ole, vaikka puhut siitä. Tämä taas ei ole johtajalle hyvä juttu. Iso osa kunnioituksesta elämässä ansaitaan pitämällä kiinni asioista, joista ennalta on sovittu.

Urheilussa ammattitaitoinen tuomaritoiminta on lääke pelin siistimiseen ja terveeseen kilpailuun. Lisäksi kannattaa muistaa, ettei nykytilanne ole ikinä pysyvä. Jokaisessa matsissa olemme joko matkalla kohti parempaa urheilua, tai luisumassa siitä kauemmas. Ja viimeisenä: vaikka kehenkään ei sattuisi, on vaakakupissa silti isoja asioita. Itse peli arvoineen elää tai kuolee sen mukaan, mitä me hyväksymme. Doping, sopupeli ja väkivaltaisuus alkavat kaikki yksittäisestä tapauksesta, jonka joku jossain sallii.

Lomaterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.