Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.
Montako polkua on…
”Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.
Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)
Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:
”NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”
https://yle.fi/urheilu/3-10258336
”Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”
Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:
”In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”
http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma
Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.
Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.
Liikaa hyvää, liian pian
Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:
”It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” –Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210
Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.
Oikeiden asioiden arvostaminen
Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.
Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.
Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.
Kohti syksyn EM-karsintaa,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.
COACH HAKALA BLOGI 