Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.
Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?
Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä. Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:
” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”
–The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)
Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:
“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.” (alleviivaus omani.)
https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability
https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w (4min)
Lahjakkuuden ongelmia
Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.
Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.
Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.
“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”
–Mindset (Dweck, 2008, s. 74)
Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.
Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:
- Joustava älykkyys
- Stressinsietokyky
- Kilpailullisuus
- Tunnollisuus / Ahkeruus
- Lihastyyppi
- Pituus
- Antropometria
- Syntymäaika
- Syntymäjärjestys
- Ensimmäinen valmentaja
- Kodin sijainti
- Kaupungin sijainti
- Perheen kulttuuri
- Yhteisön kulttuuri
- Yhteiskunnan kulttuuri
- Motivoiva varhainen ydinmuisto
- Motivoiva lapsuuden trauma
- Muut motivaatiotekijät
Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.
Ympäristön ja valmennuksen puolesta
Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.
En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:
“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”
-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)
Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 