Tag Archives: Rakkaus

Laumanjohtaja

31 May

Kirjoitus vanhemmille ja johtajille siitä, mitä on olla hyvä auktoriteettihahmo. Lähes jokainen on jossakin elämän vaiheessa auktoriteetin asemassa, yleensä juuri esimiehenä, isänä tai äitinä. Harva kuitenkaan saa todellista opastusta siihen, millaista on olla vastuussa ja vastuullinen, eli ”good for and good to others”. Tarkastelen johtajuuden vaatimuksia eri puolilta: tunneälytaitoja, kovuuden ja lämmön käyttämistä ja näyttämistä, sekä ryhmän rakennetta vallan näkökulmasta.

Rakkaus ja rajat

Turvallisuuden tunne on kenties vähiten ymmärretty perustarve. Turva takaa ihmiselle sen, että tämä voi keskittyä selviytymistä vähemmän tärkeisiin asioihin. Koska olemme sosiaalisia laumaeläimiä, tarvitsemme johtajalta tiettyjä ominaisuuksia kokeaksemme ympäristön turvalliseksi. Johtajan täytyy olla voimakas ja kyetä puolustamaan meitä. Lisäksi hänen on oltava riittävän lämmin kohdatakseen lauman jäsenet yksilöinä.

Luotamme tavallisesti siihen, että luonto opettaa kasvatustyössä ja pitkälti tämä pitää myös paikkansa. Pediatri Donald Winnicott kuuluisasti totesi, että meidän ei tarvitse olla täydellisiä vanhempia, vaan ainoastaan riittävän hyviä. Valitettavasti luonto ei kuitenkaan välitä henkisestä hyvinvoinnista enempää kuin selviytyminen sitä vaatii. Esimerkiksi arviolta 25% ihmisistä Yhdysvalloissa traumatisoituu lapsena jonkinasteisen henkisen tai fyysisen väkivallan seurauksena- eikä USA ole varsinaisesti mikään maailman huonoin maa kasvaa.

Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Vaikka edelleen moni saa osakseen liikaa kovuutta ja liian vähän rakkautta, voi ihmisen pilata myös huolenpidolla. Viime vuosikymmenten ajan hyvää tarkoittavat vanhemmat ovat voineet antaa lapsilleen asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Samalla tasapaino on osalta kadonnut. Kaiken saaminen ilmaiseksi voi niin ikään johtaa tunne-elämän ja mielenterveuden ongelmiin. Kasvaakseen terveeksi tarvitsemme siis sopivassa suhteessa molempia ominaisuuksia. Tarvitsemme kliseen mukaisesti sekä rakkautta, että rajoja.

Haluatko olla suosittu vai kunnioitettu?

”Not often in the story of mankind does a man arrive on earth who is both steel and velvet, who is as hard as rock and soft as drifting fog, who holds in his heart and mind the paradox of terrible storm, and peace, unspeakable and perfect.” – Carl Sandburg on Abraham Lincoln

(Address before the Joint Session of Congress 2.2.1959)

On vaikeaa ja harvinaista olla hyvä auktoriteetti. Kuinka moni osaa systemaattisesti välittää ja asettaa rajoja, samalla pitäen huolen omista tarpeistaan? Ei ole sattumaa, että tasaisuudesta puhutaan tärkeänä johtajan ominaisuutena. Pitää kyetä olemaan tasaisesti luja aina kun raja ylittyy. Samalla pitää olla tasaisesti välittävä aina, eikä vain silloin, kun toinen on tehnyt jotakin hyvin. Toisin sanoen ihmisen turvallisuuden tunne ei saa olla sidoksissa hänen suoritukseensa. Sama pätee kouluun, töihin ja etenkin urheiluun. Varsinkin huippu-urheilussa on paljon kovuutta vaativia konflikteja. Hyvät johtajat pystyvät hallittuun kovuuteen keskivertoja paremmin, mutta seurauksena he eivät aina ole pidettyjä. Suosio ei kuitenkaan johtajan tehtävä, vaan ainoastaan mahdollinen sivutuote, joka on yleensä seurausta siitä, että pelaajat näkevät koutsin myös välittävän heistä.

Arjen pyörässä tasaisuus korostuu. Ei ole vaikeaa sanoa ”Ei” yhden kerran jossakin selkeässä tilanteesa. Ei myöskään ole vaikeaa tuntea myötätuntoa, kun joku on esimerkiksi loukkaantunut fyysisesti. Vaikeaa on sitä vastoin olla tasaisesti samanlainen tuhansissa kohtaamisissa läpi kauden. Alaisia voi olla paljon, ja he ovat temperamentiltaan kaikki erilaisia. Johtajan tulee aistia oma lauma, sekä sen muuttuva dynamiikka. Johtajalla tai vanhemmalla saattaa lisäksi olla omia tunnetarpeita, jotka liittyvät suosion hakemiseen ja siten mutkistavat auktoriteettina toimimista.

Kitinä ja vastarinta

Lähes kaikki haluavat olla ainakin jossain määrin pidettyjä. Lisäksi ihminen luontaisesti kapinoi jos ei saa tahtoaan läpi. Rajanvedosta seuraa siten lähes poikkeuksetta vastarintaa. (Paradoksaalisesti me kapinoimme usein sitä vastaan, mitä eniten tarvitsemme.) Pieni lapsi yrittää mm. itkemällä ja raivoamalla saada haluamansa, mutta aikuisille se ei enää ole soveliasta. Yleisin kapinan muoto aikuisilla onkin kitinä ja etenkin kitinä silloin, kun auktoriteeti ei ole läsnä. Vaatii rohkeutta ja taitoa sanoa asiat suoraan ja lämpimästi puolin ja toisin. Hyvä vanhempi esimerkiksi sanoittaa tunteen takaisin itkevälle lapselle, mutta lisää päättäväisesti, että näin kuitenkin mennään. Johtajan tehtävä on samanlainen. Hänen on kyettävä sanomaan ”ei” tavalla, joka ei uhkaa laumanjäsentä eikä tämän identiteettiä. Jos tilannetta ei johdeta hyvin, sanomatta jääneet asiat voivat johtaa keinotekoiseen harmoniaan ja hiljaa kyteviin kuppikuntiin. Onneksi kitinää voi johtaa perusasioiden hallinnalla:

  1. Do, say and think things that help the team
  2. No complaining, no excuses
  3. Be early.

Joukkueissani on viime vuosina ollut vain nämä kolme perussääntöä. Ne kattavat valtaosan niistä tilanteista, joista joukkue itsensä löytää. Emme halua sääntöviidakkoa ja rangaistuksia joka rasahduksesta, joten mitä vähemmän puolustettavia rajoja on, sen parempi. Auktoriteetin tehtävä on siis luoda ja puolustaa jaettuja arvoja ja sääntöjä, joita laumanjäsenet lopulta omaehtoisesti haluavat noudattaa. (Tähän kirjoitukseen liittyen tärkeimmät näistä ovat säännöt 1 & 2.)

Coaching is Rocket Science

Jos ainut työkalu on vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Ryhmän johtaminen on kuitenkin tilannesidonnaista ja tarvitaan kykyä ymmärtää kompleksisuutta. Arjessa sitä lisäävät mm. nämä:

  1. Jatkuvasti muuttuvat vuorovaikutustilanteet (mikä on kulloinenkin konteksti)
  2. Luonteiden erilaisuus (kuinka kukin temperamentti luonnostaan reagoi)
  3. Ihmisen sisäänrakennettu tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, ja reilusti kohdelluksi
  4. Yksilön etu ja tavoite vs yhteisön etu ja tavoite

Vanha koutsini rakasti kertoa tarinaa naapuristaan, joka oli koulutukseltaan fyysikko. Mies teki töitä avaruusalan yrityksessä ja kävi ahkerasti katsomassa lentopallo-otteluita. Viisieräisen pelin jälkeen naapuri kertoi, että matsi oli ollut jännittävintä mitä hän on eläessään nähnyt. ”Coaching is way more complex than my job! Coaching is literally rocket science.” Tiedemies ymmärsi, kuinka paljon liikkuvia osia periaatteessa simppeliin 3-2 lopputulokseen kuului. Fysiikkahan on fysiikkaa ja noudattaa tiukasti luonnonlakeja. Ihmisen käytös taas on monimuotoisempaa. Vaikka siitäkin löytyy lainalaisuuksia, on osattava nähdä käytöksen trendejä ja mukautua eri tilanteisiin.

Johtajalta vaaditaan siis huomattavia tunneälytaitoja lauman käytöksen ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. On haastavaa lukea päivittäin 5-15 ihmisen ryhmää alati muuttuvissa tilanteissa. Samalla pitäisi tehdä nopeita päätöksiä siitä, mikä kullakin hetkellä vaatii eniten huomiota, mihin pitää puuttua myöhemmin, ja mille ei ehkä tarvitse tehdä mitään. Iso osa ihmisen käytöksestä pyörii perustarpeiden ympärillä ja alussa mainittu turvallisuudentunne löytyykin monesti taustalta. Tarvitsemme järjestystä ja turvaa löytääksemme paikkamme ja voidaksemme hyvin laumassa.

Mikä on ”dominanssihierarkia”?

Kaikki käytös ei johdu vallan tavoittelusta, mutta meille on luontaista hakea omaa rooliamme lauman hiearkiasta. Käytösmallit juontavat juurensa biologiasta, joka on vanhempi kuin ihminen itse. Koska nykyolot ovat ulkoisesti erilaisia kuin heimot aikoinaan, myöskään dominanssihierarkia ei käsitteenä ole kovin tunnettu. Kyseessä on miljoonia vuosia vanha rakenne, joka eri muodoissa löytyy eri elämänmuodoilta hummereista lähtien. Alkukantaisilla eläimillä hiearkiat perustuvat enemmän puhtaisiin reaktioihin kuin nisäkkäillä, joilla on monimutkaisempia sosiaalisia verkostoja

”Dominance hierarchy, a form of animal social structure in which a linear or nearly linear ranking exists, with each animal dominant over those below it and submissive to those above it in the hierarchy. Dominance hierarchies are best known in social mammals, such as baboons and wolves, and in birds, … In most cases the dominance hierarchy is relatively stable from day to day. Direct conflict is rare; an animal usually steps aside when confronted by one of higher rank.”

https://www.britannica.com/topic/dominance-hierarchy (alleviivaukset omiani.)

Ollakseen dominoiva yksilö sosiaalisten eläinten laumassa on kyettävä vuorovaikutukseen. Pelkkä aggressio voi toimia hetken, muttei pitkässä juoksussa riitä. Noustakseen hiearkiassa ja pysyäkseen huipulla yksilön täytyy kyetä neuvottelemaan toisten kanssa ja rakentamaan luottamukseen perustuvia suhteita. Esimerkiksi simpansseilla lauman kunnioituksen saavuttamiseksi yksilön täytyy kyetä sekä kovuuteen, että yhteistyöhön. Pelkästään kova yksilö voi tulla väkivaltaisesti syrjäytetyksi parin sosiaalisesti kyvykkäämmän liittolaisen toimesta.

Vaikka nykyihminen vaikuttaa olevan kaukana simpanssijengistä, biologisesti olemme yhä lähellä. Laumassa hiearkian olemassaolo on välttämättömyys. Eläinkunnassa konfliktin vähemmän vahva ja dominoiva yksilö väistyy ja säästyy. Ainaisen kamppailun sijaan hierarkia siis tekee laumasta turvallisemman kaikille. Ihmisille tutut koirat ja hevoset kokeilevat laumanjohtajan rajoja tästä syystä yhtä systemaattisesti ja vaistonomaisesti kuin pienet lapsetkin. Jos johtaja on hereillä ja puolustaa asetettua rajaa, voi laumanjäsen olla varma, että pomolla on homma hallussa. Etenkin lapset ja nuoret tarvitsevat rajoja kokeakseen olevansa psykologisesti turvassa ja siksi on hyvin vahingollista antaa periksi kiukuttelulle. Rajojen kokeilu voi turhauttaa johtajaa, mutta on iso virhe olla puolustamatta sovittua asiaa. (Paimenkoira pitää huolen, ettei koutsi kotonakaan unohda.)

Jos johtaja ei ole tasainen ja systemaattinen, ei alainen välttämättä tiedä mitä häneltä vaaditaan tai miten päin hänen pitäisi olla. Kotona voi esim. olla sääntö, että jäätelöä ei lainkaan syödä. Jos lapselle sitten huudetaan jäätelön syömisestä aamulla, mutta tarjoillaan itse hymyillen jätskit illalla, ei auktoriteetti tee työtään hyvin. Jos asiaan riittävän tiukasti puututaan, terve yksilö ymmärtää asian lopulta. Jos johtaja taas ei lainkaan puutu, puskee yksilö vaistomaisesti rajan yli hieman pidemmälle. Ja taas hieman pidemmälle. Lopulta asiaan pitää puuttua kovalla kädellä tai lauma saa jostakusta uuden johtajan- ainakin alaisten ajatuksissa ja kunnioituksessa.

Yhteenveto. Vallan on laumassa aina oltava jollain. Nykyauktoriteetti perustuu usein johonkin ylhäältä annettuun positioon kuten työsopimukseen. Todellinen johtajuus on silti yhä ansaittava laumalta teoilla. Kaikkia ei voi, eikä pidä miellyttää. Parhaat johtajat kykenevät vetämään kovia rajoja suosiosta välittämättä. He kuitenkin tekevät sen tavalla, joka ei vähennä laumanjäsenten turvallisuuden tunnetta, vaan päinvastoin lisää sitä. Kehittyäkseen ihmisiltä täytyy vaatia vaikeita asioita, ja tämä tarkoittaa rajan vetoa hyvien ja huonojen tapojen välille. Rajoista seuraavaa kitinää hallitaan systemaattisella sääntöjen ja arvojen puolustamisella. Hyvät auktoriteetit ovat harvinaisia ja siten hyvin arvokkaita. Useimmat meistä ovat karrikoiden luontaisesti joko kovia tai lämpimiä ihmisiä. Iso osa johtajaksi kasvamista onkin oppia vallan käytön toinen ja itselle vähemmän luontainen ääripää.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps.  Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Lähteitä:

Bernstein, I. S., & Gordon, T. P. (1974). The function of aggression in primate societies: Uncontrolled aggression may threaten human survival, but aggression may be vital to the establishment and regulation of primate societies and sociality. American Scientist, 62(3), 304-311.

Boehm, C. (1997). Impact of the human egalitarian syndrome on Darwinian selection mechanics. The american naturalist, 150(S1), S100-S121.

Boehm, C. (2012). Ancestral hierarchy and conflict. Science, 336(6083), 844-847.

Goleman, D., Boyatzis, R., & McKee, A. (2013). Primal leadership: Unleashing the power of emotional intelligence. Harvard Business Press.

Hood, B. (2012). The self illusion: How the social brain creates identity. Oxford University Press.

Cummins, D. D. (1996). Dominance hierarchies and the evolution of human reasoning. Minds and machines, 6(4), 463-480

Jacob, C. S., & Carron, A. V. (1996). Sources of status in sport teams. International Journal of Sport Psychology, (27), 369-382.

Kenrick, D. (2010). Rebuilding Maslow’s pyramid on an evolutionary foundation. Psychology Today: Health, Help, Happiness+ Find a Therapist.

Van der Kolk, B. A. (2015). The body keeps the score: Brain, mind, and body in the healing of trauma. Penguin Books.

Winnicott, D. W. (1992). Babies and their mothers. Da Capo Press.

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Valmentajan Rakkaus

23 Dec

Joulun alla tuntuu sopivalta kirjoittaa siitä, mikä on tärkeintä.

Olen usein puhunut urheilusta näyttämönä, jossa toimivilta ihmisiltä odotetaan tietyntyyppistä fanaattisuutta. Pääosassa ovat voitot ja tappiot, sekä vahvat tunteet niiden mukana. Viisas taas näkee tuloksen jäävuoren huippuna ja jatkaa matkaa. Mutta vaikka kaikki on seurausta jostakin, ja vaikka päivittäin halutaan kehittyä, on matkan takana jotain työtäkin suurempaa.

Tiedämme, että yhteisen arvopohjan luominen on yksi tärkeistä asioista menestyvän organisaation rakentamisessa. Arvot kirkastavat vision, yhdistävät ajatukset ja vähentävät sääntöjen määrää. Rakentaminen vaatii varsinkin alussa kärsivällisyyttä, eikä ole itsestäänselvää, että yhteinen sävel heti löytyy. Kärsivällinen johtaja kuitenkin vie laivaa suuntaan, jossa yksilöistä kasvaa yhteisö. Parhaat valmentajat kertovat selkeästi mitä he odottavat ja vaativat vastuullisuutta. Ja kaikista tärkeimpänä he tekevät tämän tavalla, joka ei murenna tai loukkaa yksilön persoonaa, vaan rakentaa sitä. Aika ajoin tiukkuudella, mutta pohjimmiltaan lempeydellä. Miksi?

Parhaat valmentajat rakastavat pelaajiaan. Eivätkä vain siksi, että se toisi voittoja, tai edes siksi, että he haluavat ihmisten voivan hyvin. He rakastavat, koska ovat syvästi ymmärtäneet jotakin ihmisyydestä. Rakkaus ei sattumalta ole pohjalla jokaisessa suuressa uskonnossa. Se on kenties niin lähellä hyvyyttä, kuin ihminen elämässä voi päästä. Joulun blogi kertoo tällaisesta hyvyydestä juuri hyvien valmentajien kautta. Thomas Carlylesta poiketen uskon, että historia on muutakin, kuin vain kokoelma suurten ihmisten elämänkertoja. Totuuden siemen kuuluisassa mietteessä silti on.

”There is not much more in this world than true friendship. I love being in the same gym as you or being on the same field as you. Take good care always, Marv.”

Entisellä esimiehellä oli tapana kirjoittaa ihmisille tällaisia muistamisia. Viimeisen sain mukaan vierailulla vuonna 2015, vaikka emme enää työskennelleet yhdessä. Kortti ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, enkä ollut ainoa, jonka Marv Dunphy huomioi.

Pelin ja analyysien jälkeen hän olisi yhdeltä yöllä voinut lähteä nukkumaan. Sen sijaan herran tapana oli ajella ympäri kampusta jakaen turvamiehille pelitapahtumasta yli jäänyttä ruokaa. Kun Marv näki kadulla roskan, hän nosti sen ylös ja kantoi mukanaan, kunnes vastaan tuli roskakori. Hieno tarina liittyy myös siihen, kun miehen valmentama USA voitti olympiakultaa 1988. Marv vietti yön kirjoittaen kortteja niille, joiden avusta oli neljän vuoden ajalta ollut kiitollinen (juhlistaa voi näköjään monella tavalla.) Miestä itseään taas ei tarvinnut huomioida kuin yhdellä tavalla. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä se, että asiat tehtiin systemaattisesti oikein, yhteisten arvojen mukaan.

Jokaisella on toki myös puutteensa. En kuitenkaan koskaan nähnyt tilannetta, jossa hän ei ollut hyvällä tavalla läsnä. Lisäksi en koskaan nähnyt tilannetta, jossa Marvin puhuessa hänellä ei olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Olen jälkikäteen miettinyt, millainen USA tai Pepperdine joskus 1980-luvun arjessa oli. Yritin Kalifornian vuonna oppia kaiken minkä saatoin, mutta ymmärsin todella vasta myöhemmin, että eiväthän kulttuurit nouse nopeasti. Todellisuudessa näin 2011-12 vain kulminaation ilmiöstä, jota oli rakennettu 30 vuotta. Siinä hetkessä tuntui, että näin se on aina ollut, vaikka mittaa matkalla oli tietenkin paljon enemmän.

Dunphy oli aikanaan kovalla työllä laittanut itsensä tilanteisiin, joissa tielle osui vaikuttavia ihmisiä. Pelillisesti hän sai suurimmat vaikutteensa ollessaan Dr. Carl McGownin apuvalmentaja. (Pian 80-vuotias McGown kuuluu siihen pieneen valmentajaryhmään, jotka ovat vaikuttanut modernin lentopallon kehitykseen kenties eniten.) Ammattitaidostaan huolimatta Marv ei tietääkseni silti ollut erityisen haltioitunut esimerkiksi taktiikoista tai tekniikoista, vaikka työt tehtiinkin aina viimeisen päälle. Eniten hän kertoi oppineensa valmentamisesta koripallon suurelta John Woodenilta, johon tutustui tehdessään tutkimustaan yliopistolle. Sekä Wooden, että Dunphy näkivät itsensä treenivalmentajina, ja ennen kaikkea ihmisten johtajina: (Haastattelu 4min.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

”Everything after Wooden is downhill.”

Jos olet johtaja, eikä Wooden ole tuttu, kannattaa tutustua. Kaikkien aikojen parhaita valmentajia (tai parhaita mitään) on mahdotonta valita, mutta silti kertoo jostakin, jos on niissä keskusteluissa mukana. Lähes satavuotiaaksi elänyt Wooden kuuluu tähän joukkoon. Vaikka UCLA:n koripallovalmentaja onkin kotimaassaan tunnettu, Marv arvioi, että hän ei ole niin tunnettu kuin pitäisi. Videolla mainitut arvot ja kunnioitus yksilöä kohtaan ovat John Woodenin ydin. Tämä näkyy vahvasti myös hänen kirjoissaan:

”At some point, later than I’d care to admit, it became clear to me that the most productive model for good leadership is a good parent. A coach, teacher and leader, in my view, are all basic variations of being a good parent. And while parenting is the most important job in the world, leadership isn’t far behind. I revere the opportunity and obligation if confers, namely, the power to change lives and make a difference. For me, leadership is a sacred trust.

Although it may sound ouf of place in the rough-and-tumble context of sports or corporate competition, I believe you must have love in your heart for the people under your leadership.

I did. For a parent, family counts most of all; for a good leader, the team is nothing less than extended family. … And love is present in every good family.

I will not like you all the same, but I will love you all the same. And whether I like you or not, my feelings will not interfere with my judgement of your effort and performance. You will be treated fairly. That’s a promise.”

–Wooden on Leadership (Wooden, 2005), p.80-82 (painotukset allekirjoittaneen.)

Tämä viesti on suodattunut läpi pohjoisamerikkalaisen valmennuskirjallisuuden. Näin etenkin joukkuelajien osalta; koripallosta lentopalloon ja aina jenkkifutikseen. Wooden tiesi, että ei ole eroa hyvällä vanhemmalla ja valmentajalla. Lisäksi hän ymmärsi, että vaikka vanhempi saattaa pitää toisesta lapsesta enemmän kuin toisesta, hän rakastaa molempia yhtä lailla. Hyvä vanhempi myös ylläpitää turvallista ympäristöä, jossa on selkeät rajat ja kuri.

En osannut nähdä tätä näin ollessani Pepperdinen arjessa, mutta myöhemmin ymmärsin, että yhdellä sanalla Marvin toimintaa ohjasi rakkaus. Tämä on aihe, josta moni kovaksi itsensä kokeva koutsi mieluummin vaikenee, eivätkä Wooden tai Dunphy arjessa usein käyttäneet sanaa love. Silti kyse on ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja lujuudesta. Asian selventämiseksi lienee tarpeen selventää rakkauden erilaisia lajeja.

Rakkautta on siis muuallakin, kuin parisuhteissa. Arjen puheessa yleisin muoto on eros, eli juuri romanttinen rakkaus. Sveitsissä pelatessani Mcgown teki joukkueen kanssa yhdessä arvot, joista tärkein oli phileo, eli ystävällinen, toverien välinen rakkaus. Siinäkin perusviesti oli, että meidän ei tarvinnut pitää toisistamme, mutta tovereiden keskinäisen kunnioituksen ja välittämisen tuli olla itsestäänselvää. Vanhemman ja lapsen, tai opettajan ja oppilaan välistä rakkautta kutsutaan nimellä storge. Tämänkaltainen voi olla myös valmentajan ja pelaajan välinen kiintymys.

Suomalaisille on vaikeampaa käyttää R- kuin amerikkalaisille joidenkin mielestä kulunutta L-sanaa. Teot ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin sanat, ja puhumme lopulta ihan samasta asiasta. Tekee mieli todeta, että jos miehisessä jenkkifutiksessakin ymmärretään tämä, pystyy siihen kuka vain. Esimerkiksi ikänsä New York Giantsissa pelannut ja Super Bowl mestaruuteen lopettanut Michal Strahan kuvasi suhdettaan valmentaja Tom Coughliniin näin: (Todellisena piiskurina tunnettu Coughlin palasi kirjassaan teemaan useassa kohdassa.)

”When I look back on our relationship now, I tell people proudly that I love the man. I love him, and if I could, I would play for him any day.”

–Earn the Right to Win (Coughlin, 2003), esipuhe.

Millainen sitten oli tällaisten eeppisten valmentajien alkutaival? Kirjoissaan he ovat usein juuri jäämäässä eläkkeelle, ja harmaantuneinakin yhä ruokaketjun huipulla. Heidän auktoriteettinsa on tuolla hetkellä kyseenalaistamaton; asiat rullaavat. Kiinnostaa kuitenkin tietää, milloin tapahtui kaksi asiaa… Milloin he oivalsivat 1) mistä johtamisessa on kysymys ja 2) milloin muut ympärillä ymmärsivät heidän merkityksensä johtajina?

Vastaukset saattavat kuuluvat 1) asteittain (ja usein myöhemmin kuin olisivat halunneet) ja 2) vasta sitten, kun he olivat voittaneet tarpeeksi. Sekä osittain suomalaissukuinen Dunphy, että perin juurin jenkki Wooden ajattelivat pelaajiensa olevan ”menestys”, jos he 20v kuluttua näkivät näiden olevan kunnon kansalaisia. Sietää kysyä, kuinka moni johtaja nykyisin osaa tai haluaa nähdä asiat näin?

Woodenista tuli lopulta satumaisen kuuluisa, mutta 90-vuotiaanakin hän puhui yhä nöyrästi. Velho tiedosti, että oli voittanut mestaruuksia suuressa yliopistossa, jossa siihen tarjoutui mahdollisuus. Ajan mittaan efekti kertaantui, ja ensimmäisten voittojen myötä hän sai monet maansa parhaista pelaajista. Jos Wooden ei olisi ollut onnekas saadessaan kyseisen työpaikan, koko UCLA ja sen dynastia olisivat jääneet tapahtumatta. Ja… Ilman mestaruuksia suurin osa ei haluaisi edes kuunnella kaveria, saati opiskella häntä, vaikka tieto onkin ihan yhtä timanttia. Laittaa miettimään. Hyviä vanhempia ja johtajia toimii hiljaisuudessa ihan nenämme alla, emmekä me huomaa heitä. Pelkkä menestys -tai sen puute- määrittelee arvostuksemme ja kiinnostuksemme. Unohdamme, että voitot eivät yksin korreloi ammattitaitoa, vaikka ovatkin osa sitä. Myös olosuhteilla on merkitystä:

”Can one honestly feel that a Dean Smith, a Bob Knight, a Denny Crum, a Lou Carneseca, a Ralph Miller, an Adolf Rupp, a Hank Iba, or a Pete Newell is a better coach than one of the many Browns, Joneses or Thompsons- or than the many who never won a national championship because of extenuating circumstances but whose teams play close to the level of their competency?

Suffice it to say, that there are many good coaches, known and unknown, whose records would be just as good or better than many of the highly publicized if their positions were reversed.”

They Call Me Coach (Wooden, 1988) p.236 (painotukset allekirjoittaneen.)

Pyhinä osa meistä pysähtyy nauttimaan hiljaisuudesta (ja osa sukulaisten karusellista.) Pysähtymään kykenevät ehtivät kenties myös tarkastella sitä, minne ovat matkalla. On rohkaisevaa nähdä, että monet ovat menneisyydessä ja suuremmalla kokemuksella vastanneet samoihin kysymyksiin, jotka meitä askarruttavat. Lisäksi on kannustavaa, että alansa parhaat näkevät johtajan roolin edellä kuvatulla tavalla: todelliseen hyvinvointiin tarvitaan sekä kovuutta, pehmeyttä, että nöyryyttä. Yhdellä sanalla siis rakkautta.

Ennen joulun toivotuksia luettavaksi vielä seuraava, lyhyt artikkeli. Carl McGownin myöhään urallaan kirjoittama juttu pohtii sitä, mitä on olla sekä hyvä, että hyväksi omille pelaajille. Tätä toivoo salaa kenties jokainen valmentaja ja johtaja. Myös siis he, jotka eivät ole asiasta vielä tietoisia.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/good-for-and-good-to/

Merry Christmas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,