Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.
Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.
Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.
Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )
Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.
Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)
Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.
Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.
Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”
Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!
”Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”
Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.
Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.
Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)
Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.
“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” – John Wooden
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Loistava kirjoitus Lauri! Seuraava missio saada tällaiset ajatukset leviämään laajemmalle.. Sekään ei taida olla kärsimättömän puuhaa, mutta jostain on aina aloitettava.
Moi! Kiitos palautteesta, olen ollut heinäkuuta kesälomalla… Tsemiä!