Tag Archives: Elämäntyö

Marvin Armeija

28 Jul

Kesäkuun 19. päivä Marv Dunphy ilmoitti jättävänsä Pepperdinen päävalmentajuuden 34 vuoden jälkeen. Ura todennäköisesti jatkuu lyhyemmissä apukoutsin, opettajan ja konsultin tehtävissä, mutta isommat pestit olivat varmaan tässä.

Urallaan Dunphy toimi Pepperdinen lisäksi USA:n valmentajana eri tehtävissä seitsemissä olympialaisissa. Tilillä on mm. miesten ja naisten maailmanmestaruus, miesten olympiakulta, sekä viisi Yhdysvaltain mestaruutta. Olen kirjoittanut Marvista usein ennenkin, ja osa tekstistä saattaa olla lukijalle kertausta. Silti, kyseessä on kansainvälisesti merkittävä henkilö, jonka persoonaan haluan nyt keskittyä valmennusfilosofiaa enemmän. Marv on, monella tavalla, juuri niin hieno ja lämmin ihminen kuin elämässä voi kohdalle sattua.

Coach Dunphy embodies all that is good in athletic competition,” said Pepperdine University President Andrew K. Benton. “He strove for the best in every contest but never lost sight of the fact that he was, in fact, shaping future parents, leaders and citizens while coaching volleyball. He made all who came in contact with him better. His career record says it all from one perspective, but his impact will long be remembered as an even deeper investment in the quality of our lives, including mine.”

http://www.pepperdinewaves.com/sports/m-volley/spec-rel/061917aac.html

Miehen elämäntarina on pähkinänkuoressa aika amerikkalainen. Dunphyn suvun juuret tulevat eri Euroopan maista- ja sattumalta myös Suomesta. (Hänen äitinsä molemmat vanhemmat olivat kotoisin Alajärveltä.) Marv kasvoi Kaliforniassa, maalla tehden töitä, ja soti Vietnamissa ikätovereidensa tavoin. Lentopalloon hän tutustui parikymppisenä ja peliuran jälkeen valmensi Pepperdinessa 1970-luvulta aina tähän ilmoitukseen asti.

Pepperdine University oli poikkeuksellinen työnantaja, sillä koulu antoi miehelle peräti kolmeen otteeseen virkavapaata joko opintoja tai maajoukkuetöitä varten. Suurin osa yliopistoista pitää kynsin hampain kiinni huippuvalmentajistaan, ja valmentajat vastavuoroisesti hyväpalkkaisista ja stabiileista viroistaan niissä. Marv väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Utahissa 1981 (asuen opintojen ajan mentorinsa Carl McGownin luona.) Kaksi muuta taukoa yliopistosta hän oli USA:n miesten maajoukkueen pää- ja apuvalmentajana 1988 ja 2000 kisoissa. Muihin olympialaisiin Marv otti osaa eri rooleissa ilman päätoimisuutta. Sekä USA Volleyball, että Pepperdine University olivat arvostettuja ja arvoiltaan lähellä miehen omia ajatuksia, joten ei ollut tarvetta etsiä töitä muualta.

Kuten todettua, olen kirjoittanut paljon molemmista miehistä, sillä Carlin tavoin Marvin vaikutusta lentopallolle on vaikeaa yliarvioida. Siinä missä Carl oli tiedemies sekä pelin tekninen ja taktinen innovaattori, Marvin suurin vahvuus ovat ihmiset ja kivitalon kokoinen karsima johtaa heitä. Hänessä on jotain, joka saa muut tekemään kovasti töitä ilman, että asiasta tarvitsee puhua. Lisäksi ulkopuolisillekin Marv on jotenkin niin lämmin ja tuttu, että ihmiset yksinkertaisesti haluvat olla hänen seurassaan. Hän on läsnä. Ehkä kuvaavinta on, etten muista yhtään tilannetta, jossa Marv olisi puhunut julkisessa tilanteessa ilman, että hänellä olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Hänen seurassaan olit turvassa, ja osa tästä välittyy videollakin.

https://www.youtube.com/watch?v=sDfaCSJmGrQ

Demand more of yourself than you do of others.”

Joskus mietin millainen valmentaja Dunphy oli ennen kuin hänestä olympiakullan myötä tuli lentopalloikoni. Siinä missä USA boikotoi Neuvostoliiton Moskovan 1980 kisoja, itänaapuri teki samoin Los Angelesin 1984 kisoissa. Soulissa 1988 suurvaltojen parhaat pelasivat ensimmäistä kertaa olympianäyttämöllä vastakkain, ja Marvin maajoukkue hoiti kullan myötä samalla oman pienen osansa kylmän sodan kädenväännössä. Pepperdinen toimistot ovat kuin lentopallomuseo, täynnä toinen toistaan historiallisempia valokuvia sekä tarinoita, joita Marv eritoten rakasti kertoa. Nykymaailmassa on vaikeaa kuvitella mitä tuolloin tarkoitti matkustaa kommunistien Kuubassa tai Neuvostoliitossa, saati tavata ajan merkkihenkilöitä. Kahvihetki Fidel Castron tai George Bushin kanssa ei sattunut jokaisen kohdalle, eikä tietoa ulkomaailmasta ollut aina kuin niukasti. Politiikan ulkopuolella lentopallon viihdearvo ja pelaajamäärät kasvoivat USA:ssa, kun lajista tuli ensi kertaa kahden kultamitalin myötä supersuosittua. (Yksi maajoukkueen 80-luvun maskoteista noina vuosina oli mm. näyttelijä Tom Selleck, Magnum P.I. sta tuttu harrastepelaaja, joka välillä myös matkusti maajoukkueen mukana. Mites hei ne viikset ja valkoiset pallot… )

https://i2.wp.com/insiderlouisville.com/wp-content/uploads/2015/10/Selleck.jpg?ssl=1

Coach Dunphy oli aikansa rocktähti siinä määrin kuin lentopallovalmentaja sitä voi olla. Marv osasi kuitenkin kertoa tarinan nöyrästi aina niin, että kuulija koki olevansa siinä mukana. Ja kun hän puhui, tuntui kuin et olisi halunnut hänen lopettavan puhumista.Valmentajanakin Marv pyrki aina sisällyttämään ihmiset toimintaansa. Hän oli kärsivällinen nuorten ihmisten kanssa ja jätti kaikille saman lämpimän kuvan, joka viesti, että juuri sinulla oli merkitystä. Joskus jakamattoman huomio tuli rohkaisevan lauseen, kortin, tai muun pienen eleen muodossa. Itse tapasin hänet ensi kertaa reilut kymmenen vuotta sitten, kun pelasin Havaijilla opiskellessa Pepperdinea vastaan. Tutustuimme paremmin kuitenkin vasta viisi vuotta yliopiston jälkeen, kun peliura päättyi ja valmentajan työt alkoivat.

The thing about Marv is that… You can make me cry if you ask about Marv. He has this presence… A wide chest and a big booming voice… Marv will simply not let you not be his friend.” – Carl

Oma tarina on sivujuonteena oleellinen sikäli, että olin yksi sadoista sekalaisista ihmisistä, jotka Marv kuin huomaamatta piti elämässään. Carl ja Marv olivat olleet työtovereita ja ystäviä jo yli 30 vuotta, ja ennen Pepperdine-pestin alkua kysyin millainen arki siellä päässä odotti. Carlin oli ylipäätään vaikeaa puhua ystävästään liikuttumatta (ja antoi tälle aina täyden tunnustuksen, paitsi jos oli puhe siitä, kummalla on paremmin hoidettu puutarha.) Marv oli kuulemma sellainen, että mitä tahansa teit, hän ei antanut tilaa muulle kuin rakentaville asioille. Ihmiset tulivat erilaisista taustoista ja tavallaan Marv oli isä ja ystävä siinä suhteessa, mikä kullekin oli parhaaksi.

Men don’t do that. Only boys do.”

Jotenkin Marv aina sanoi sen, mitä nuoren juuri silloin piti kuulla kasvaakseen. Hän antoi kovankin palautteen tavalla, joka sai sinut riemastumaan siitä, miten paljon parempi sinun piti olla. Ja mikä parasta, hän oli eri tilanteissa ennakoitavan samanlainen: aina hyvällä päällä, mutta samalla myös hiljaisen tiukka mies, jonka olemus komensi kunnioitusta. Sydneyssä vuonna 2000 beachvolleyn kultaa voittanut Dane Blanton tavoitti monen kokemuksen Marvista sanoin You just don’t want to disappoint him.” Dunphyn tavaramerkki olikin, että pelaajat olivat valmiit tekemään mitä tahansa johtajan puolesta. Monella huipulla on uskollisia pelaajia, mutta alansa parhaissa on myös paljon kiisteltyjä persoonia. Myös Carl oli sellainen, eivätkä kaikki suinkaan pitäneet hänen tavastaan valmentaa. Marv sitä vastoin oli poikkeuksellisen pidetty valmentaja, mikä on harvinaista ottaen huomioon kuinka paljon sinun pitää ihmisiltä vaatia voidaksesi olla niin menestynyt kuin hän oli. Leikkisesti entiset pelaajat sanoivatkin kuuluvansa ”Marvin armeijaan.” Eivätkä vähiten siksi, että Marv jaksoi aina toistaa valmentamisen hienoimman olemuksen olevan se, että sai itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kulki halki elämän.

Iso osa hänen filosofiastaan loksahti paikalleen koripallolegenda John Woodeniin liittyvää väitöskirjaa tehdessä. Miesten välillä vallitsi haastattelujen jälkeen syvä keskinäinen kunniotus ja mietinkin joskus, että Marv saattoi olla kautta aikojen parhaaksi valmentajaksi tituleeratun Woodenin lähimpiä hengenheimolaisia eri lajista huolimatta. Molemmilla kyse oli eniten joukkueen yhteisistä, jaetuista ja eletyistä arvoista, mutta läheskään kaikki Woodenin tai Dunphyn tuntevat myöhemmät koutsit eivät ole samalla tavalla suuntautuneita. (Toisaalta tämä vahvistaa ajatusta siitä, miten harvinaisia poikkeuksia arvopohjaiset joukkuekulttuurit ovat kärsimättömyyden maailmassa.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

Everyone needs a pat on the back- some just need it lower than others.”

Harjoituksissa Marv oli uskoakseni elementissään enemmän kuin peleissä, mutta useimpien parhaat tarinat hänestä tulevat kokonaan joukkueen arjen ulkopuolelta. Tapasin heinäkuisilla pelireissuilla useita Marvin kanssa valmentaneita. Monet – mukaan lukien Pepperdinen uusi päävalmentaja David Hunt– ovat haikealla mielellä miehen viimeisestä varsinaisesti kesästä yliopiston campuksella. Aika ajoin sosiaalinen media täyttyy yhä muistoista ja kuvista, viimeisimmäksi nuorten lentisleireiltä (jotka myös kuuluvat yliopiston ohjelmaan.) Olin kahteen otteeseen mukana koutsaamassa 13-15 vuotiaita junnuja Malibussa ja kumpikin heinäkuu kuuluu elämäni hienoimpiin muistoihin. Marv sanoi tuolloin, että jos vain voisi, hän tekisi näitä leirejä vuoden jokainen viikko sen sijaan, että valmentajaa seura- tai maajoukkuetta.

Life’s not fair you say. But do you know whats fair? It’s where they judge pigs.”

Valmentajanakin Marv oli todellinen pelien, tarinoiden ja fraasien ystävä. Lisäksi hänellä oli ajoituksen suhteen pettämätön tilannetaju. Usein mies jätti kuulijan aprikoimaan mitä todella tarkoitti, ja muutamaan tällaiseen mestariteokseen haluan jutunkin päättää. Ajattelen sen jotenkin niin, että hänelle oli tärkeää pitää hauskaa ja ottaa muut huomioon, samalla kuitenkaan unohtamatta sitä, kuka itse on. Ensimmäinen muisto on klassinen leikkitarina: Malibussa työt alkoivat tavallisesti kuudelta aamulla. Kerran ennen aamun klo 9 harjoituksia toimistoni ovesta lensi sisällä paperilennokki. Käytävässä ei näkynyt ketään ja jatkoin töitä. Pian sisään leijaili toinen! Ei vieläkään ketään, mutta tällä kertaa jäin kyttäämään. Hetken kuluttua silloin 63-vuotias herrasmies kurkkaa naama virneessä toimistonsa ovelta onko reitti selvä, valmiina heittämään kolmannen.

Never bruise the dignity of the individual being disciplined.”

Toinen tarina taas on esimerkki siitä, miten lämpimästi voit kohdata toisen. Olimme Texasissa suuressa junioriturnauksessa rekrytoimassa pelaajia. Päivä oli pitkä ja illastimme jossakin Houstonin lukemattomista grillipaikoista. Tarjoilija vaikutti olevan hieman poissa tolaltaan, mutta kumpikaan meistä ei sanonut asiaa ääneen. Söimme hiljaa, kunnes tuli jälkiruoan aika. Kun omenapiirakka oli sekin lähes kadonnut lautaselta Marv pyysi laskun, katsoi tarjoilijaa silmiin ja sanoi lämpimästi ”You know, life is not perfect. But this is.” Nainen purskahti itkuun ja kiitti. Jäin miettimään, että se saattoi olla ensimmäinen kerta hetkeen, kun joku pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi jotakin vilpitöntä ja rohkaisevaa. Joskus yksi ajatuksella lausuttu virke voi tarkoittaa eroa yksinäisen tuskan ja ilon kyyneleiden välillä (jos vain on ihminen, joka välittää sen lausua.)

Kolmas ja viimeinen stoori osuu miehen itsevarmaan persoonaan ja saattaa itseasiassa olla suosikkini. Olin tuolloin ollut Pepperdinessa kuukauden päivät ja vain kertaalleen käynyt kylässä Dunphyn Decker Canyonin hirsikodissa. Työmatkaa hänelle kertyi noin 25 minuuttia kanjonin huipulta alemmas yliopistolle. Heillä oli sinä päivänä kai joku rakennusprojekti meneillään ja Marv oli lähdössä kotiin poikkeuksellisen varhain. Kysyin puolihuolimattomasti, kävikö hän koskaan kotona ja palasi vielä illemmalla sorvin ääreen? Ovensuusta kuului:

No. You see, when I get on top, I stay on top.”

Eläkkeellä mies tuskin malttaa täysin jäädä, joten kenties hänet nähdään vielä Suomessakin… Ehkäpä valmennusklinikalla Pohjanmaalla.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell. Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com