Kesäkuun 19. päivä Marv Dunphy ilmoitti jättävänsä Pepperdinen päävalmentajuuden 34 vuoden jälkeen. Ura todennäköisesti jatkuu lyhyemmissä apukoutsin, opettajan ja konsultin tehtävissä, mutta isommat pestit olivat varmaan tässä.
Urallaan Dunphy toimi Pepperdinen lisäksi USA:n valmentajana eri tehtävissä seitsemissä olympialaisissa. Tilillä on mm. miesten ja naisten maailmanmestaruus, miesten olympiakulta, sekä viisi Yhdysvaltain mestaruutta. Olen kirjoittanut Marvista usein ennenkin, ja osa tekstistä saattaa olla lukijalle kertausta. Silti, kyseessä on kansainvälisesti merkittävä henkilö, jonka persoonaan haluan nyt keskittyä valmennusfilosofiaa enemmän. Marv on, monella tavalla, juuri niin hieno ja lämmin ihminen kuin elämässä voi kohdalle sattua.
“Coach Dunphy embodies all that is good in athletic competition,” said Pepperdine University President Andrew K. Benton. “He strove for the best in every contest but never lost sight of the fact that he was, in fact, shaping future parents, leaders and citizens while coaching volleyball. He made all who came in contact with him better. His career record says it all from one perspective, but his impact will long be remembered as an even deeper investment in the quality of our lives, including mine.”
http://www.pepperdinewaves.com/sports/m-volley/spec-rel/061917aac.html
Miehen elämäntarina on pähkinänkuoressa aika amerikkalainen. Dunphyn suvun juuret tulevat eri Euroopan maista- ja sattumalta myös Suomesta. (Hänen äitinsä molemmat vanhemmat olivat kotoisin Alajärveltä.) Marv kasvoi Kaliforniassa, maalla tehden töitä, ja soti Vietnamissa ikätovereidensa tavoin. Lentopalloon hän tutustui parikymppisenä ja peliuran jälkeen valmensi Pepperdinessa 1970-luvulta aina tähän ilmoitukseen asti.
Pepperdine University oli poikkeuksellinen työnantaja, sillä koulu antoi miehelle peräti kolmeen otteeseen virkavapaata joko opintoja tai maajoukkuetöitä varten. Suurin osa yliopistoista pitää kynsin hampain kiinni huippuvalmentajistaan, ja valmentajat vastavuoroisesti hyväpalkkaisista ja stabiileista viroistaan niissä. Marv väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Utahissa 1981 (asuen opintojen ajan mentorinsa Carl McGownin luona.) Kaksi muuta taukoa yliopistosta hän oli USA:n miesten maajoukkueen pää- ja apuvalmentajana 1988 ja 2000 kisoissa. Muihin olympialaisiin Marv otti osaa eri rooleissa ilman päätoimisuutta. Sekä USA Volleyball, että Pepperdine University olivat arvostettuja ja arvoiltaan lähellä miehen omia ajatuksia, joten ei ollut tarvetta etsiä töitä muualta.
Kuten todettua, olen kirjoittanut paljon molemmista miehistä, sillä Carlin tavoin Marvin vaikutusta lentopallolle on vaikeaa yliarvioida. Siinä missä Carl oli tiedemies sekä pelin tekninen ja taktinen innovaattori, Marvin suurin vahvuus ovat ihmiset ja kivitalon kokoinen karsima johtaa heitä. Hänessä on jotain, joka saa muut tekemään kovasti töitä ilman, että asiasta tarvitsee puhua. Lisäksi ulkopuolisillekin Marv on jotenkin niin lämmin ja tuttu, että ihmiset yksinkertaisesti haluvat olla hänen seurassaan. Hän on läsnä. Ehkä kuvaavinta on, etten muista yhtään tilannetta, jossa Marv olisi puhunut julkisessa tilanteessa ilman, että hänellä olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Hänen seurassaan olit turvassa, ja osa tästä välittyy videollakin.
https://www.youtube.com/watch?v=sDfaCSJmGrQ
”Demand more of yourself than you do of others.”
Joskus mietin millainen valmentaja Dunphy oli ennen kuin hänestä olympiakullan myötä tuli lentopalloikoni. Siinä missä USA boikotoi Neuvostoliiton Moskovan 1980 kisoja, itänaapuri teki samoin Los Angelesin 1984 kisoissa. Soulissa 1988 suurvaltojen parhaat pelasivat ensimmäistä kertaa olympianäyttämöllä vastakkain, ja Marvin maajoukkue hoiti kullan myötä samalla oman pienen osansa kylmän sodan kädenväännössä. Pepperdinen toimistot ovat kuin lentopallomuseo, täynnä toinen toistaan historiallisempia valokuvia sekä tarinoita, joita Marv eritoten rakasti kertoa. Nykymaailmassa on vaikeaa kuvitella mitä tuolloin tarkoitti matkustaa kommunistien Kuubassa tai Neuvostoliitossa, saati tavata ajan merkkihenkilöitä. Kahvihetki Fidel Castron tai George Bushin kanssa ei sattunut jokaisen kohdalle, eikä tietoa ulkomaailmasta ollut aina kuin niukasti. Politiikan ulkopuolella lentopallon viihdearvo ja pelaajamäärät kasvoivat USA:ssa, kun lajista tuli ensi kertaa kahden kultamitalin myötä supersuosittua. (Yksi maajoukkueen 80-luvun maskoteista noina vuosina oli mm. näyttelijä Tom Selleck, Magnum P.I. sta tuttu harrastepelaaja, joka välillä myös matkusti maajoukkueen mukana. Mites hei ne viikset ja valkoiset pallot… )
https://i2.wp.com/insiderlouisville.com/wp-content/uploads/2015/10/Selleck.jpg?ssl=1
Coach Dunphy oli aikansa rocktähti siinä määrin kuin lentopallovalmentaja sitä voi olla. Marv osasi kuitenkin kertoa tarinan nöyrästi aina niin, että kuulija koki olevansa siinä mukana. Ja kun hän puhui, tuntui kuin et olisi halunnut hänen lopettavan puhumista.Valmentajanakin Marv pyrki aina sisällyttämään ihmiset toimintaansa. Hän oli kärsivällinen nuorten ihmisten kanssa ja jätti kaikille saman lämpimän kuvan, joka viesti, että juuri sinulla oli merkitystä. Joskus jakamattoman huomio tuli rohkaisevan lauseen, kortin, tai muun pienen eleen muodossa. Itse tapasin hänet ensi kertaa reilut kymmenen vuotta sitten, kun pelasin Havaijilla opiskellessa Pepperdinea vastaan. Tutustuimme paremmin kuitenkin vasta viisi vuotta yliopiston jälkeen, kun peliura päättyi ja valmentajan työt alkoivat.
”The thing about Marv is that… You can make me cry if you ask about Marv. He has this presence… A wide chest and a big booming voice… Marv will simply not let you not be his friend.” – Carl
Oma tarina on sivujuonteena oleellinen sikäli, että olin yksi sadoista sekalaisista ihmisistä, jotka Marv kuin huomaamatta piti elämässään. Carl ja Marv olivat olleet työtovereita ja ystäviä jo yli 30 vuotta, ja ennen Pepperdine-pestin alkua kysyin millainen arki siellä päässä odotti. Carlin oli ylipäätään vaikeaa puhua ystävästään liikuttumatta (ja antoi tälle aina täyden tunnustuksen, paitsi jos oli puhe siitä, kummalla on paremmin hoidettu puutarha.) Marv oli kuulemma sellainen, että mitä tahansa teit, hän ei antanut tilaa muulle kuin rakentaville asioille. Ihmiset tulivat erilaisista taustoista ja tavallaan Marv oli isä ja ystävä siinä suhteessa, mikä kullekin oli parhaaksi.
”Men don’t do that. Only boys do.”
Jotenkin Marv aina sanoi sen, mitä nuoren juuri silloin piti kuulla kasvaakseen. Hän antoi kovankin palautteen tavalla, joka sai sinut riemastumaan siitä, miten paljon parempi sinun piti olla. Ja mikä parasta, hän oli eri tilanteissa ennakoitavan samanlainen: aina hyvällä päällä, mutta samalla myös hiljaisen tiukka mies, jonka olemus komensi kunnioitusta. Sydneyssä vuonna 2000 beachvolleyn kultaa voittanut Dane Blanton tavoitti monen kokemuksen Marvista sanoin ”You just don’t want to disappoint him.” Dunphyn tavaramerkki olikin, että pelaajat olivat valmiit tekemään mitä tahansa johtajan puolesta. Monella huipulla on uskollisia pelaajia, mutta alansa parhaissa on myös paljon kiisteltyjä persoonia. Myös Carl oli sellainen, eivätkä kaikki suinkaan pitäneet hänen tavastaan valmentaa. Marv sitä vastoin oli poikkeuksellisen pidetty valmentaja, mikä on harvinaista ottaen huomioon kuinka paljon sinun pitää ihmisiltä vaatia voidaksesi olla niin menestynyt kuin hän oli. Leikkisesti entiset pelaajat sanoivatkin kuuluvansa ”Marvin armeijaan.” Eivätkä vähiten siksi, että Marv jaksoi aina toistaa valmentamisen hienoimman olemuksen olevan se, että sai itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kulki halki elämän.
Iso osa hänen filosofiastaan loksahti paikalleen koripallolegenda John Woodeniin liittyvää väitöskirjaa tehdessä. Miesten välillä vallitsi haastattelujen jälkeen syvä keskinäinen kunniotus ja mietinkin joskus, että Marv saattoi olla kautta aikojen parhaaksi valmentajaksi tituleeratun Woodenin lähimpiä hengenheimolaisia eri lajista huolimatta. Molemmilla kyse oli eniten joukkueen yhteisistä, jaetuista ja eletyistä arvoista, mutta läheskään kaikki Woodenin tai Dunphyn tuntevat myöhemmät koutsit eivät ole samalla tavalla suuntautuneita. (Toisaalta tämä vahvistaa ajatusta siitä, miten harvinaisia poikkeuksia arvopohjaiset joukkuekulttuurit ovat kärsimättömyyden maailmassa.)
https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c
”Everyone needs a pat on the back- some just need it lower than others.”
Harjoituksissa Marv oli uskoakseni elementissään enemmän kuin peleissä, mutta useimpien parhaat tarinat hänestä tulevat kokonaan joukkueen arjen ulkopuolelta. Tapasin heinäkuisilla pelireissuilla useita Marvin kanssa valmentaneita. Monet – mukaan lukien Pepperdinen uusi päävalmentaja David Hunt– ovat haikealla mielellä miehen viimeisestä varsinaisesti kesästä yliopiston campuksella. Aika ajoin sosiaalinen media täyttyy yhä muistoista ja kuvista, viimeisimmäksi nuorten lentisleireiltä (jotka myös kuuluvat yliopiston ohjelmaan.) Olin kahteen otteeseen mukana koutsaamassa 13-15 vuotiaita junnuja Malibussa ja kumpikin heinäkuu kuuluu elämäni hienoimpiin muistoihin. Marv sanoi tuolloin, että jos vain voisi, hän tekisi näitä leirejä vuoden jokainen viikko sen sijaan, että valmentajaa seura- tai maajoukkuetta.
”Life’s not fair you say. But do you know whats fair? It’s where they judge pigs.”
Valmentajanakin Marv oli todellinen pelien, tarinoiden ja fraasien ystävä. Lisäksi hänellä oli ajoituksen suhteen pettämätön tilannetaju. Usein mies jätti kuulijan aprikoimaan mitä todella tarkoitti, ja muutamaan tällaiseen mestariteokseen haluan jutunkin päättää. Ajattelen sen jotenkin niin, että hänelle oli tärkeää pitää hauskaa ja ottaa muut huomioon, samalla kuitenkaan unohtamatta sitä, kuka itse on. Ensimmäinen muisto on klassinen leikkitarina: Malibussa työt alkoivat tavallisesti kuudelta aamulla. Kerran ennen aamun klo 9 harjoituksia toimistoni ovesta lensi sisällä paperilennokki. Käytävässä ei näkynyt ketään ja jatkoin töitä. Pian sisään leijaili toinen! Ei vieläkään ketään, mutta tällä kertaa jäin kyttäämään. Hetken kuluttua silloin 63-vuotias herrasmies kurkkaa naama virneessä toimistonsa ovelta onko reitti selvä, valmiina heittämään kolmannen.
”Never bruise the dignity of the individual being disciplined.”
Toinen tarina taas on esimerkki siitä, miten lämpimästi voit kohdata toisen. Olimme Texasissa suuressa junioriturnauksessa rekrytoimassa pelaajia. Päivä oli pitkä ja illastimme jossakin Houstonin lukemattomista grillipaikoista. Tarjoilija vaikutti olevan hieman poissa tolaltaan, mutta kumpikaan meistä ei sanonut asiaa ääneen. Söimme hiljaa, kunnes tuli jälkiruoan aika. Kun omenapiirakka oli sekin lähes kadonnut lautaselta Marv pyysi laskun, katsoi tarjoilijaa silmiin ja sanoi lämpimästi ”You know, life is not perfect. But this is.” Nainen purskahti itkuun ja kiitti. Jäin miettimään, että se saattoi olla ensimmäinen kerta hetkeen, kun joku pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi jotakin vilpitöntä ja rohkaisevaa. Joskus yksi ajatuksella lausuttu virke voi tarkoittaa eroa yksinäisen tuskan ja ilon kyyneleiden välillä (jos vain on ihminen, joka välittää sen lausua.)
Kolmas ja viimeinen stoori osuu miehen itsevarmaan persoonaan ja saattaa itseasiassa olla suosikkini. Olin tuolloin ollut Pepperdinessa kuukauden päivät ja vain kertaalleen käynyt kylässä Dunphyn Decker Canyonin hirsikodissa. Työmatkaa hänelle kertyi noin 25 minuuttia kanjonin huipulta alemmas yliopistolle. Heillä oli sinä päivänä kai joku rakennusprojekti meneillään ja Marv oli lähdössä kotiin poikkeuksellisen varhain. Kysyin puolihuolimattomasti, kävikö hän koskaan kotona ja palasi vielä illemmalla sorvin ääreen? Ovensuusta kuului:
”No. You see, when I get on top, I stay on top.”
Eläkkeellä mies tuskin malttaa täysin jäädä, joten kenties hänet nähdään vielä Suomessakin… Ehkäpä valmennusklinikalla Pohjanmaalla.
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.
COACH HAKALA BLOGI 
