Jalkapallon EM-kisoja seuraava ei voi välttyä ajattelemasta pieniä marginaaleja. Tolppa sisään, tolppa ulos, sanotaan… yksi huono kosketus voi erottaa suuren menestyksen epäonnistumisesta. Kun ilmassa on tuntu, että kaikella on merkitystä, myös käytös muuttuu: huippujoukkueet valmistautuvat uskonnollisella tarkkuudella otteluihin, tuomarit käyttävät videoteknologiaa tuomioidensa vahvistamiseen, ja niin edelleen.
Määrätietoisen harjoittelun sarjasta on jäljellä enää kaksi osaa. Harkinnan jälkeen halusin palata tarinassa vähän taaksepäin ja erikseen painottaa kahta asiaa, joista ensimmäinen on tämä yksityiskohtien ratkaiseva merkitys. Urheilun luonteeseen tuntuu kuuluvan, että ostamme asioiden viilauksen ja yksityiskohdat helpoiten kilpailutilanteissa ja niihin valmistautuessa. Yksityiskohdat treeneissä (harjoittelun laatutekijät) sen sijaan helposti joko unohtuvat, tai niitä pidetään liian työläinä, toissijaisina, tai jopa liian kontrolloivana lähestymisenä.
Totuus kuitenkin on, että kirkkaimmalle huipulle nousseet urheilijat tekevät asiat tietyllä tavalla. Tämä pieteetti osaltaan erottaa heidät muista, ja valmentajina tehtävämme on tietysti myös luoda tällaista ”kaikella on väliä” – asennetta samalla, kun pelkistämme maailmaa sen hetken tärkeimpään tehtävään. Tuloksen suurin osatekijä on aina laadukas harjoittelu (jäävuori itse), eikä näkemämme kilpailutapahtuma (jäävuoren huippu.) Tämä mielessä haluan selventää muutamaa blogiteksteistä mahdollisesti syntynyttä väärinkäsitystä.
Kun Pareto laiskistaa
Puolitoista vuotta sitten aloitin sarjan Pareton periaatteen (tai 80/20-ajattelun) esittelyllä. Tiedämme, että monissa ilmiöissä suurin osa tuloksesta on seurausta hyvin pienestä määrästä juurisyitä. Kuluneessa lentopalloesimerkissä olen korostanut, että tasosta lähes riippumatta syöttö, vastaanotto ja hyökkäys muodostavat tuloksen ytimen, jota muut osa-alueet vain täydentävät. Ilokseni tällainen, lajianalyysiin pohjautuva ajattelu on saanut vastakaikua ja myös levinnyt. Jos taas käännämme katseet pelin voittamisesta urheilijan kehittymiseen, pätee sama periaate: pieni osa avainjuttuja on saatava kohdalleen, jotta kehitystä ylipäätään voi tapahtua. Näitä määrätietoisen harjoittelun laatutekijöitä olemme sittemmin purkaneet atomeiksi.
Olen myös korostanut, että tasosta riippuen valmentajalla on yleensä varsin rajallinen mahdollisuus vaikuttaa urheilijaan, joten taisteltavat taistelut on valittava huolella. Luulen, että moni oivaltaa tämän oikein ja priorisoi järkevästi, mutta toisenlaisiakin esimerkkejä valitettavasti on. Jotkut nimittäin ilmeisesti ajattelevat, että jos vain priorisoin aina nämä samat asiat, se automaattisesti riittää. Tästähän määrätietoisessa harjoittelussa ei ole kyse, vaan tietyt drillit ja painotukset ovat vasta lähtöpiste. Priorisointi ei saa laiskistaa yrittämästä laittaa kuntoon aina vain pienempiä ja pienempiä tulokseen vaikuttavia osatekijöitä. Viimeisen ottelun ratkaisevan kaksinkamppailun voittaminen riippuu jokaisesta tilanteesta, jonka olet urallasi elänyt. Tuossa tilanteessa jokaisella harjoitteella ja laadukkaalla toistolla on ollut väliä (ja näidenkin EM-kisojen ratkaisu saatetaan hyvin mitata viivoittimella.)
“Sometimes when I consider what tremendous consequences come from little things, I am tempted to think there are no little things.” –Bruce Barton
Tiedämme kirjallisuudesta, että kehittymiseen tarvitaan ainakin spesifi tehtävä, riittävä vaatimustaso, palautetta, keskittymistä ja toistoja. Haluan kuitenkin tässä yhteydessä uutena korostaa sitä, että kaikkien näiden laatutekijöiden sisälläkin on merkittävästi laatua lisääviä tai vähentäviä yksityiskohtia tai nyanssieroja. Jotkut esimerkiksi kykenevät luomaan ympäristöjä, joiden haastetaso on koko ajan tapissa tavalla, joka pakottaa antamaan joka toistossa kaikkensa. Toiselle taas noin äärimmäinen vaade ei joko ole tuttu, tai sitä ei vielä osata toteuttaa, vaikka hyvää yritystä siihen suuntaan on. Joka tapauksessa molemmilla valmentajilla voidaan sanoa olevan ”riittävästi” haastetta, ja yhden laatutekijän boksi olisi siten teoriassa tsekattu, vaikka toinen ympäristö onkin paljon toista parempi. Helppoa laadukas valmentaminen ei kuitenkaan ole, eikä kukaan pysy mestarina ilman säännöllistä arjen kontaktia huippuun.
Muistutuksena nojatuolivalmentajille
“Setting a standard of performance and play often comes down to an attention to detail. The focus on details cements the foundation that establishes a standard of play.” -Finding the Winning Edge (Bill Walsh, 1997, s.34, alleviivaus omani.)
Oppi-isäni Carl McGown arvosti paljon jenkkifutislegenda Walshinpedanttia lähestymistä työhönsä. Usein Carl siteerasi 49’ersin vanhaa valmentajaa liittyen etenkin spesifiin tehtävään. Niitä oli paljon erilaisia, ja hän halusi urheilijoiden ymmärtävän, miksi asioita hiottiin tavalla, joka teki harjoituksesta henkisesti niin haastavan. Miksi oli esimerkiksi tärkeää, kummalla jalalla passari aloitti entryn kussakin rotaatiossa? Miksi oli tärkeää, että askelia oli joku tietty määrä? Miksi oli tärkeää, että keskitorjujan kädet lähtivät lukutilanteessa juuri korvien tasalta, eikä esim. vain 10 cm ylempää? Näitä miksi – kysymyksiä oli pelin sisällä lukemattomia.Vaikka jotkut asiat olivat primäärejä, oli ottelun lopputulos kaikkien asioiden -suurien ja pienien- summa. Kun yksityiskohtien voiman oli läheltä nähnyt, oli vaikea palata harjoittelemaan toisenlaiseen ympäristöön, vähemmän määrätietoisesti.
Carl ei myöskään koskaan lakannut ihmettelemästä sitä taikaa, joka joukkueesta kumpusi teknisten ja taktisten yksityiskohtien loksahdellessa kohdilleen. Tämä on ollut itselleni sekä ylpeyden aihe, että kipeäkin asia: mitä useammin olet poissa huippuvalmennuksen pinnasta, sitä varmemmin unohdat, kuinka hyvää todella priima itseasiassa on. Sain tästä onneksi taas muistutuksen, kun Suomen lentopallonaiset pelasivat itsensä EM-lopputurnaukseen, toisen kerran peräkkäin. Tapio Kangasniemen apukoutsina oli kevään ajan yhdysvaltalainen Jim McLaughlin, moninkertainen olympiakävijä, joka on yliopistoista eläkkeelle jäätyään jatkanut valmennusta konsulttina. Jim oli harvinainen vieras Suomessa, ja myös niitä harvoja lentopallokoutseja, jotka voisivat ottaa komennukseen enemmän tai vähemmän minkä tahansa joukkueen maailmassa.
Olin tietysti innoissani mahdollisuudesta viettää tovi herran seurassa ennen joukkueen karsintakuplaa. Ensimmäisissä treeneissä katsoimme tyttöjen päävalmentajan, Nikolas Buserin kanssa passareiden tutorointia. Kuvasin pienen pätkän, ja katsoimme toisiamme. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin. ”I forgot, it’s that good” , totesi Nik, joka oli myös viettänyt aikaa maailmalla ennen Kuortaneen pestiään. ”Same here”, vastasin. ”I had actually forgotten, how good the best are.”
Kysehän ei tässä ole yhdestä henkilöstä, vaan siitä kuinka vaikeaa parhaiden opettajien laatua on kuvailla. Kuten edellä kirjoitin, määrätietoisella harjoittelulla voidaan helposti todeta olevan viisi laatutekijää ja sitten edistää ymmärrystä juuri näistä. Silti joskus on vaikeaa arvioida, kuinka hyvin nämä käytännössä toteutuvat. Hyvänä esimerkkinä käy palaute: jos valmentaja auttaa urheilijaa sanallisesti, palaute laatutekijänä on olemassa. Mutta kun Jim valmensi, olisanojen lisäksi jokainen ilme, ele ja äänenpaino osa sitä informaatiota, jonka urheilija suorituksesta sai. Pelaajien silmät paloivat ja heihin lyhyessä ajassa luotu yhteys oli ilmeinen.
Huomionarvoisinta tilanteessa oli se, että kyseessä oli jo EM-tasolla kilpaillut, pitkään hyvin valmennettu joukkue. Opetettavat asiatkaan eivät olleet uusia, mutta laatu kasvoi, koska nyanssien myötä jokaisen kosketuksen tärkeys oli lisääntynyt. Ilon lisäksi kokemus toi allekirjoittaneelle myös paljon nöyryyttä, sillä ymmärsin edellisen arjen kontaktini maailman huippuun etääntyvän uhkaavalla vauhdilla. Viimeksi olin lajini huipun mukana Hollannissa, syksyllä 2017. Tämän jälkeen valmensin toki seurassa vielä 2019 ja Kuortaneella näen sivusta keskuksen arkea edelleen viikoittain. Terävin kärki oli kuitenkin niin terävä, että siitä piti saada säännöllisiä muistutuksia.
Kun katselin karsintoja, mietin myös, kuinka vakituinen staffi asian koki. Tase sanoi myöhemmin, että ”Jim piti koko ajan isot asiat mielessä” ja seurasi tarkasti näiden mittareita (mikä treeneissä kullakin hetkellä oli syötön teho, vastaanoton laatu jne.) Siitä huolimatta hän kuitenkin antaumuksella hioi eri osa-alueissa hyvin pieniä asioita tiukalla ja lämpimällä otteella. Kisapaikan ratkettua Jim puolestaan totesi pitäneensä Suomen kokemuksesta paljon. Ennen ja jälkeen hän puhui puhelimessa samoista asioista: ”Pushing the players the right way” ja ”increasing their tolerance for the demand” toistuivat, ikään kuin itsestäänselvyyksinä.
Kulttuuri, jossa oikeilla pienillä asioilla on väliä, on ennen pitkää voittava kulttuuri. Sen syntyminen riippuu kuitenkin aina itse valmentajasta, jolle omistamme sarjan viimeisen osan. Valmentaja vaikuttaa kaikkeen: siihen mitä me teemme, miksi me teemme, ja lopulta ennen kaikkea siihen miten.
Hyvää keskikesää, ja jalkapallohuipennusta,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 