Tag Archives: Tavoite

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 2. Spesifi Tehtävä

30 Dec

Edellinen kirjoitus avasi sarjan harjoittelun laadusta ja ihmisen ominaisuuksista. Kävimme lyhyesti läpi sekä Määrätietoisen harjoittelun, että Pareton periaatteen ydinkohdat. Painotin viimeksi sitä, että DPF:n (Deliberate Practice Framework) hyödyllisin viesti liittyy keskeisten laatutekijöiden toteutumiseen yksittäisessä harjoituksessa. Ei siis tuntien laskemiseen tai erikoistumiseen, joihin julkisuus helposti kohdistuu. Tässä kirjoituksessa syvennymme ensimmäiseen näistä viidestä, eli:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

(Koottu teoksesta Peak, Ericsson & Pool, 2016, s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Harjoitteletko yleisesti vai harjoitteletko tarkasti?

Alat ja lajit eroavat siinä, kuinka varhain ja tiukasti harjoittelussa aletaan keskittyä yksityiskohtiin. Esimerkiksi musiikissa (mm. piano, viulu) spesifiin tehtävään kiinnitetään pitkien harjoitteluperinteiden ansiosta huomiota jo varhain. Samoin vaikkapa telinevoimistelussa edetään yksilön taidoissa systemaattisemmin, kuin joissakin joukkuepeleissä. Keskeiset syyt tähän lienevät urheilijoiden suuri lukumäärä suhteessa valmentajien määrään, sekä avoimia motorisia taitoja vaativat lajit, joissa tapahtuu paljon. Peliharjoitusta ei ole helppo kaventaa keskeyttämättä liikaa tai rikkomatta pelin luonnetta. Seurauksena huomiota on vaikea kohdentaa johonkin tarkasti määriteltyyn, jota haluaisimme kehittää. Ericsson itse kirjoittaa asiasta näin:

… it has always been surprising to me when I talk to full-time athletes and their coaches how many of them have never taken the time to identify those aspects of performance they would like to improve and then design training methods aimed specifically at those things. In reality, much of the training athletes do- especially athletes in team sports- is carried out in groups with no attempt to figure out what each individual should be focusing on.”

Peak (s. 248. Alleviivaus omani.)

Yksi joukkuepelien kiinnostavuutta lasten ja nuorten parissa lisäävä tekijä on niiden pelillinen, aivojen syviä leikkiratoja kutkuttava luonne. Arvokkaita asioita voidaan oppia kokeilemalla itse vähemmän strukturoidussa ympäristössä, joskaan oivaltaminen ei ole sama asia, kuin tietyn taidon syventäminen paremmaksi. Vapaa pelaaminen tai ”Deliberate Play” on joka tapauksessa kanadalaisen Jean Côtén tervetullut lisäys ”Deliberate Practice”– malliin etenkin nuoremmilla. Tästä huolimatta harjoittelun ajoittainen hidastaminen ja jonkin asian konkreettinen, vaivalloinen muuttaminen on kehittymisen edellytys. Vapaan tai vapaahkon pelaamisen lukuisat edut eivät siis poista Ericssonin mainitsemaa spesifin tehtävän pulmaa.

Illuusio hyvästä harjoituksesta

Kuinka tarkasti määritelty tehtävän sitten tulisi olla? Konkreettinen esimerkki havainnollistaa asiaa, joten kuvitellaan yleinen, 6v6 pelattava lentopalloharjoitus:

Urheilijoita on kentällä 12 kpl. Näiden huomio on tyypillisesti ainakin yhdessä asiassa, eli kunkin pallon voittamisessa. Palloralli päättyy, uusi alkaa, ja näin jatketaan kokonainen tunti. Jossain kohtaa valmentaja laittaa harjoituksen poikki ja vaatii vähemmän hyökkäysvirheitä. Jatketaan. Katsoja näkee harjoituksessa jo kaksi tavoitetta: voita pallo & ota vähemmän riskejä. Lisäksi vaaditaan myös keskittymistä, annetaan palautetta ja samat tilanteet toistuvat. Kentälliset ovat tasollisesti riittävät haastaakseen ja kehittääkseen toisiaan.”

On helppo olla vaikuttunut: vauhtia on paljon, ja kaikki viisi laatukriteeriä näyttävät toteutuvan. Silti kutsun tätä hyvän harjoituksen illuusioksi, sillä vaikka edellä kuvatulla on paikkansa ja arvonsa (etenkin kilpailun alla) se ei määräänsä enempää riitä kehittämään urheilijoita. Jos mikään ei muutu, suorituksesta toiseen, voi kyse olla kehitystä enemmän vain lajispesifistä, ylläpitävästä kuntoharjoittelusta. Minkä sitten pitäisi olla tarkempaa? Itseasiassa kaiken. Jokaisella 12 pelaajalla tulisi Määrätietoisessa harjoittelussa olla jokin tietty asia, jota he yrittävät parantaa. Esimerkissä valmentaja toki halusi vähentää hyökkäysvirheiden määrää, mutta se on useimpiin tilanteisiin liian pinnallinen, yleistason ohje. Ja vaikka osa tästä tapahtuukin vain keskittymällä paremmin, suuri osa hyökkäysvirheistä on seurausta ihan muusta.

Kun kierrän työssäni puhumassa tästä, painotan valmentajan substanssiosaamista. Koutsin on yksinkertaisesti kyettävä purkamaan osa-alue ydinkohtiin ja valitsemaan näistä se yksi ainoa asia, jonka muuttamiseen urheilija pyrkii. Hyökkäysesimerkissä tämä liittyisi paikkaan tai ”ikkunaan” josta pelaaja ponnistaa, eli etäisyyteen sivurajasta ja verkosta. Tai askelrytmiin, käsien käyttöön tai passitempoon. Osia on monia, mutta vaikuttavimmat syyt noudattavat aina samoja kaavoja. Meille on itsestäänselvää, että toisaalla ”vain” 30cm väärästä paikasta lähtevä suoritus tarkoittaa yliastuttua heittoa (keihäs), riman pudotusta (korkeushyppy) tai paitsiota (jalkapallo.) Toisaalla urheilija voi kuitenkin koko uransa olla puolikin metriä optimin vieressä ilman, että tähän puututaan. Jos asialla ei ole välittömiä seurauksia, emme välttämättä edes näe sitä. Emmekä etenkään, jos hän taidolla tai fyysisyydellä kompensoiden saa aikaan myös onnistumisia.

Valmentaja tehtävän valitsijana ja pelkistäjänä

Eräs Määrätietoisen harjoittelun korostamista asioista on osaava valmentaja. Jonkun on kyettävä tunnistamaan tärkein kehityskohde ja näkemään se suhteessa urheilijan koko uraan. Lisäksi on kyettävä pelkistämään opetustilanne niin, että muutos ylipäätään on mahdollinen. Pareton periaate vaikuttaa tehtävän valintaan, sillä jotkut asiat ovat tuloksellisesti aina muita merkittävämpiä. Moni osallistaa urheilijaa omien kehityskohteidensa valintaan- ja hyvä niin. Tämä tutkitusti lisää sisäistä motivaatiota. Olen kuitenkin itse aika tarkka siitä, että primääriasioita harjoitellaan aina, toiveista huolimatta. Jos haluat tuloksia, pitää tietää tarkkaan mihin keskittyä. Urheilija, etenkin nuori, voi haluta viedä eteenpäin jotakin mieluista, joka ei ole läheskään yhtä tärkeää hänen tulevaisuudelleen.

Täysi peli tuo ilon lisäksi suuren määrän ärsykkeitä ja hälinää. Siinä on vaikea keskittyä muuhun, kuin reagoimiseen ja kilpailemiseen. Meidän täytyykin tunnistaa ero siinä, kilpailemmeko nyt, vai opettelemmeko uutta taitoa. Täysi keskittyminen on yksi kehittymisen edellytys, samoin kuin maltti hidastaa silloin, kun jonkin fundamentin on muututtava. Toki tilannetta mutkistavat pelaajan taso, kognitiiviset kyvyt, ikä, oppimisen vaihe, ja niin edelleen. Toimivin ratkaisu olisi todennäköisesti ympäristön muokkaaminen tavoitteen saavuttamiseksi. (Hyökkäys pelkistetään pienryhmässä peruselementteihin, spesifisyyttä kuitenkaan rikkomatta. Pelaajia on nyt 3kpl, mutta valmentajan heitto tulee verkon yli, joku muu nostaa ja passari passaa. Tilanne voidaan kuvata ja toistaa riittävän monta kertaa ennen seuraavaa 6v6 harjoitusta, jossa pelaajalle annetaan vapautus virheistä kaikessa muussa, paitsi tässä tehtävässä. Ja jos hyppäät 3x putkeen liian kaukaa, pilli soi taas. Keskeytät, koska välität.)

Kaikelle on ikkuna

Pieni osa pelaajista tekee suurimman osan pisteistä ja maaleista. Näistä pisteistä ja maaleista suurin osa tapahtuu hyvin pienestä määrästä tilanteita tai paikkoja. Niidenkin pelaajien osa-alueista, jotka eivät yleensä tee pisteitä tai maaleja (mm. passari, libero, maalivahti) jotkut taidot ovat primäärejä. Jokaiselle pelipaikalle on jokaisessa lajissa kirjaimellisesti omat ikkunansa ja taitonsa, joissa voittajan täytyy olla muita parempi. Sitä mukaa, kun tieto on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös kyvyttömyytemme arvottaa näitä tehtäviä keskenään. Yritämme tyypillisesti tehdä vähän kaikkea. Spesifit tehtävät, joita esitämme urheilijoille eivät ole vain teknisiä tai taktisia. Tavoite voi olla myös henkinen, ryhmädynaaminen tai mikä vain. Ja lopulta niitä on vaikuttavuuteen nähden liikaa.

Vain harva osaa asettaa itselleen tehtäviä ja sitten ilman valmentajan ohjausta muuttaa suoritusta pelin sisällä. Jotkut osaavat, ja heitä kutsumme helposti lahjakkaiksi. Useimmat taidot ovat kuitenkin jokaisen, muutoin terveen ihmisen opittavissa. Pieni määrä ”alkuperäistä kykyä” ei siis voimakkaasti korreloi ”lopullisen kyvyn” kanssa, jos me valmentajat hoidamme välissä oman osamme. Teema liippaa läheltä myös keskustelua taitojen luonteesta yleisinä ja/tai spesifeinä. Palaamme siihenkin tuonnempana.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/initial-ability-vs-final-ability/

Onnellista Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Joku Pettyy Aina

30 Apr

Kaudet päättyvät, työt jatkuvat. Muutama päivä juhlitaan tai otetaan happea. Ennen pidempää paussia on kuitenkin vielä töitä, sillä seuraava kausi on aina ajankohtainen. Pian koittavat myös pelaajien päätöshaastattelut. Parhaimmillaan ne kertovat rehellisesti siitä, millaista tiimin elämä on. Huonoimmillaan palautteen saaminen on vaikeaa. Vaikka valmentaja tuntisi joukkueen pulssin miten hyvin, löytyy pinnan alta kaikenlaista. Mestaruudenkin jälkeen joku on allapäin.

Palautetta auktoriteetille

Jälkihaastattelujen tärkein tehtävä on palautteen antaminen valmentajalle. Urheilijan feedback- loopeista puhutaan usein, mutta koutseille tilanne on eri. Me emme saa työstä palautetta, ellemme sitä todella janoa, emmekä aina silloinkaan. Arjessa ei ole esimiestä, joka palautetta osaisi antaa. Muille arkea kokeneille valmentaja taas on auktoriteettiasemassa, ja totuuden puhuminen hierarkiassa ylöspäin on kaikkea muuta kuin helppoa. Omaa asemaa ei haluta vaarantaa ja siksi esimiehelle epäröidään puhua suoraan.

Vaikka koutsi olisi miten kollegiaalinen, hän on silti se, joka tekee päätökset peliajan ja rekryjen suhteen. Kysyttäessä asiat ovat siten yleensä ”ihan hyvin.” Vaikka foorumi keskustelulle olisi olemassa, on aina helppo sanoa puolin ja toisin asioita, jotka molempien on kiva kuulla. Konfliktilta vältytään, eikä kehenkään satu. Varjopuolella kukaan ei kuitenkaan myöskään kehity. Valmentajan siis luotava uskottavat puitteet sille, että tunteiden on mahdollista tulla esiin. Joskus tämäkään ei kuitenkaan riitä, ja edistyäkseen koutsin on oltava valmis sohimaan hieman.

Erilaisia palautemekanismeja

Tiimin johtaminen on yksilöiden ja joukkueen eriävien tavoitteiden muokkaamista riittävän samanlaisiksi. Jokainen meistä on piuhoitettu janoamaan resursseja: rahaa, huomiota, peliaikaa, ja vastuuta. Kokemukseni mukaan harva, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, on kuitenkaan selkeä ja varma niistä puhumisessa. Ja puhua niistä täytyy, mikäli joukkue mielii voida hyvin. Hyvät valmentajat istuvat alas ja keskustelevat pelaajiensa kanssa säännöllisesti.

Monille kahdenkeskiset palaverit ovat mielekkäitä, sillä mahdollisuutta tulla kuulluksi ei kaikissa joukkueissa ole ollut. Henkilökohtainen huomio on kuitenkin ihmissuhteen valuuttayksikkö, ja otetaan yleensä ilolla vastaan. Kauden kiireissä voi riittää lyhytkin hetki, mutta jokaiselle päätöskeskustelulle olen varannut tunnin ennen seuraavaa. Riippuu pelaajasta itsestään, kuinka paljon hän ajasta haluaa käyttää. Kauden jälkeen lähes kaikki kuitenkin käyttävät täyden ajan. Prosessoitavaa ihmisillä on usein enemmän, kuin he ovat ajatelleetkaan.

Keskustelufoorumin olemassaolosta huolimatta osa pelaajista kokee, että paperille on helpompi puhua. Heille paras palautteenannon työkalu voi olla viikottain palautettava harjoituspäiväkirja. Jos auktoriteetti sittenkin koetaan kynnyksenä, voi esimerkiksi yksi kapteeneista olla väylä valmentajan suuntaan. Emme halua, että kukaan jää yksin, tai äänettä. Kapteenisto valitaankin edustamaan koko joukkuetta myös tämä mielessä pitäen. Tavoite on, että joku varakapteeneista edustaisi tarvittaessa jokaista joukkueen jäsenistä. Valmentaja tapaa kapteenit kuukausittain, jotta pinnan alla kuplivat asiat saadaan tasaisesti purettua.

Kauden jälkeen…

Kausi siis päättyi ja pääsiäisloman jälkeen oli analyysin aika. Saavutettu 5. sija oli pettymys, mutta kokonaisuutena vuosi seuralle iso askel eteenpäin. Miltä tämä tuntui pelaajista? Haastattelujen runko oli yksinkertainen. Keskustelimme kunkin pelaajan ennen kautta asettamista henkilökohtaisista tavoitteista. Lopuksi kysyin kaksi kysymystä:

  1. Mitä me tarvitsemme enemmän?
  2. Mitä me tarvitsemme vähemmän?

Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ihmisille valtavan tärkeitä. Seurauksena näitä haastatteluja on karkeasti kahdenlaisia. Peliaikaa saaneet ovat tyytyväisiä. Vähemmän peliaikaa saaneet eivät ole. Nuoremmat pelaajat, keskimäärin, puhuvat enemmän omista tarpeistaan. Kokeneemmat pelaajat taas, keskimäärin, kykenevät pohtimaan omia tarpeitaan myös suhteessa joukkueeseen. Kokeneemmilta löytyy enemmän näkemyksiä koko toiminnan kehittämisestä. Lisäksi he ovat tietoisempia siitä, kuinka hyviä tai huonoja itse jossakin ovat.

When a person realizes he has been deeply heard, his eyes moisten. I think in some real sense he is weeping for joy. It is as though he were saying, “Thank God, somebody heard me. Someone knows what it’s like to be me”” ―Dr. Carl R. Rogers

Ihmisiä on tärkeää kuunnella myös siksi, että todellinen kuunteleminen on niin harvinaista. Jos kuitenkin todella kiinnität huomiota, voit oppia hyvinkin yksityisiä asioita. Muistan menneisyydestä yhden tällaisen kohtaamisen pelaajan kanssa. Kausi oli silloinkin juuri päättynyt. Peliaikaa kaverille oli tullut lähtökohtiin nähden runsaasti. Meillä oli ollut monta hyvää keskustelua, ja harvat konfliktit oli ratkaistu sopuisasti. Jokin kuitenkin vaivasi pelaajaa, ja rohkaisin tätä puhumaan. Keskustelusta tuli yllättävän vaikea.

Pelaaja sanoi olleensa pettynyt saamansa palautteen vähyydestä ja huomiosta. Olin äimistynyt. Hän koki olevansa minulle näkymätön. Näkemysero oli niin suuri, että tuntui kuin olisimme eläneet eri joukkueissa. Jouduin pysähtymään ja miettimään, olinko todella laiminlyönyt yhtä joukkueeni jäsenistä näin? Olin tyytyväinen siihen, miten jaksoin kuunnella. Loppua kohden kärsivällisyyteni kuitenkin hiipui. Tämä johtui paikallaan polkevasta keskustelusta, mutta osittain myös siitä, mitä pelaaja valmentajaltaan halusi. Olisin voinut olla parempi. Niin on aina. Aloin kuitenkaan ymmärtää, että puurot ja vellit olivat tunnepuolella menneet sekaisin. Siteeraan usein John Woodenia, joka piti vanhempaa, opettajaa ja valmentajaa saman tehtävänä. Valmentaja nähtiin tässä uskoakseni enemmän huomiota antavana vanhempana, kuin koutsina. Pelaaja ei itse tätä tarvetta kuitenkaan tiedostanut, eikä valmentaja ole kenenkään terapeutti. Tehtävämme on auttaa, kuunnella ja ohjata, mutta myös laittaa jolleikin asioille piste.

Samankaltaisia kohtaamisia on uralla ollut pari, mutta tämä on säilynyt mielessä voimakkaana. Osaksi siksi, että se oli tuskaista kuunneltavaa, ja kipu muistuu parhaiten. Eniten kuitenkin ajattelen, että keskustelu korosti montaa johtajuuden pointtia samalla kertaa. Olemme itsekkäitä. Meidän täytyy olla itsekkäitä. Koskaan et todella tiedä, miltä toisesta tuntuu. Valmentaja näkee ison kuvan, mutta unohtaa, miten pieni ikkuna kokonaisuuteen pelaajilla joskus on. Aika loppuu aina kesken, kun ihmiset pitäisi saada toimimaan joukkueena, eikä kaikkien tarpeita pystytä täyttämään. Eikä tarvitsekaan. Sir Alex Ferguson sanoi Manchester Unitedista, että hänen täytyi menestyäkseen saada 8 / 11 kenttäpelaajasta pelaamaan huipputasolla. Kaikkia sinne ei tuntunut samalla kertaa saavan millään.

Otsikko ”joku pettyy aina” on kauden päättyessä aina ajankohtainen. Tästä huolimatta johtajan tehtävä on olla kanava, jota pitkin alaisten intressit kulkevat. Valmentaja on joukkuelajeissa se solmukohta, johon kohdistuu yhteisen yrityksen suurin paine ja odotukset. Mieleen palaa myös valmentajalegenda Terry Pettitin osuvasti nimetty kirja, ”Talent and the Secret Life of Teams.” Vaikka teet kaikkesi, joukkueesi elää silti omaa elämäänsä. Valmentajalta vaaditaan paljon ymmärrystä, tasaisuutta, ja etenkin kovuutta intressien ristiaallokossa. Huomiota tarvitsevat kaikki, ja se täytyy pyrkiä antamaan. Kaikista tarpeista et kuitenkaan ole vastuussa, ja on tärkeää pysyä erillisenä. Tylsää valmentaminen ei missään määrin ole.

Hyvää Vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.