Tag Archives: William James

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 5. Täysi Keskittyminen

31 Mar

Toivon kirjoituksen löytävän lukijan terveenä näinä poikkeuksellisina aikoina. Jokainen kriisi on kuitenkin myös mahdollisuus, ja jos aikaa on käsissä hetkellisesti enemmän, voimme investoida sitä halutulla tavalla. Jatkammekin sarjaa harjoittelun laadusta, jotta saha olisi terävä arkityön taas koittaessa.

Jokainen valmentaja tietää keskittymisen tärkeyden ja useimmat puhuvat aiheesta myös urheilijoilleen. Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä keskittyminen on spesiaalitapaus: se ei ole vain kriteeri, vaan myös metataito itsessään. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta enemmän suhteessa hyvinvointiin, kuin kehittymiseen. Olympiakomiteassa etsimme myös asioita, joilla Suomi voisi saavuttaa kilpailuetuja. Kriteereistä keskittyminen on neljäs, ja mielessäni yksi ehdokas tällaiseksi:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ponnistelu tai ”vaikeus” ei liity vain kunkin tehtävän haasteeseen. Osa hankaluutta, jos niin voi sanoa, on myös kyky keskittyä riittävän kärsivällisesti. Keskittymisen kauneus on kuitenkin siinä, että saamme oikeasti parempia tuloksia lyhyemmässä ajassa. Kenenkään reservit eivät sitä paitsi kestä loputtomiin: noin neljä tuntia näyttäisi myös Ericssonin mukaan olevan lähellä laadukkaan treenin vuorokausimaksimia. Useimmat tosin jäävät reilusti tämän alle (kunnes harjoittelun sietokyky ja taito vähitellen karttuvat.)

Mitä keskittyminen on ja miksi se on tärkeää?

Läsnäolo, keskittyminen ja huomiokyky ovat arkikielessä miltei synonyymejä. Tosiasiassa ihmisen tietoisuus kattaa koko joukon erilaisia tiloja ja fokuksen tasoja, mutta pelkistämme aihetta taas jutun tarpeisiin. Puhumme tässä nimenomaan huomion vapaaehtoisesta kiinnittämisestä yksittäiseen kohteeseen. Tiedämme arjen kokemuksesta, ettei mieli pitkään pysy samassa paikassa, ja tähän on tietysti syynsä: selviytymisen näkökulmasta on ollut tärkeämpää antaa huomion vaeltaa eri kohteissa yhden sijaan. Aivot toki ovat aina töissä ilman tietoista ohjaustakin, mutta enimmäkseen tavalla, joka ei kuluta turhaa energiaa. Neurotieteessä toiminnon biologista pohjaa kutsutaan nimellä default mode network (DMN.)

https://www.themeditationblog.com/the-brains-default-mode-network-what-does-it-mean-to-us/+-

Kyseinen aivojen ”perusmoodi” on kuluneiden n. 10v. aikana saanut osakseen enemmän ja enemmän tutkimushuomiota ja sen roolista myös kiistellään yhä. Pääosan ajasta ja ilman erillistä ohjausta DMN kuitenkin puuhaa juuri sitä, mitä olettaa saattaa: se murehtii mennyttä ja tulevaa ja etenkin sitä, mitä minulle itselleni kuuluu. Vastaavasti DMN on pääosin passiivinen silloin, kun olemme tiukasti keskittyneitä johonkin yhteen asiaan. Ei siis ole sattumaa, että kehittymisen ohella myös optimaalisen flow- kokemuksen edellytys on tehtävään uppoutuminen. (Huomiota ei tällöin riitä negatiivisiin ajatuksiinkaan.)

Useimmat eivät kuitenkaan eläessään saa opastusta keskittymiseen, vaan sitä vain peräänkuulutetaan kunkin tehtävän kohdalla. Näin ollen riippuu pitkälti tehtävästä, olemmeko riittävän kiinnostuneita sen eteen ponnistelemaan. Tämä on sääli, sillä kyse on taidon kehittymisen kannalta niin keskeisestä asiasta:

” Neuroplasticity, the strengthening old brain circuits and building of new ones for a skill we are practicing, requires our paying attention: When practice occurs when we are focusing elsewhere, the brain does not wire the relevant circuitry for that particular routine.”

– Focus: The Hidden Driver of Excellence (Goleman, 2013, s. 164, alleviivaus omani)

Lapsuuden kriittisten kausien aikana aivot voivat oppivat asioita vain altistumalla ärsykkeille. Niiden jälkeenkin voimme kuitenkin oppia, mutta yhdellä edellytyksellä: tarvitsemme ponnistelua ja huomion valittua suuntaamista. Nykyisin neuroplastisuus -eli aivojen kyky muovautua ja oppia uutta halki elämän- on uskoakseni verrattain hyvin tunnettu käsite, mutta huomiokyky osana sitä ei ehkä ole. Toistankin siksi: Jos emme keskity käsillä olevaan tehtävään, aivot eivät myöskään piuhoita hermoratoja kyseistä tehtävää varten. Tämän tiedon myötä myös ”lahjakkaat” urheilijat näyttäytyvät taas uudessa valossa. Kaksi yksilöä voi tehdä tismalleen samannäköisiä suorituksia, mutta toinen heistä kehittyy ja toinen ei. Selvimmät tapaukset koutsi saa kiinni haaveilemasta, mutta on myös heitä, jotka todella näyttävät tekevän hyvää työtä. Todellisuudessa heitä kuitenkin ohjaa automaatio, ajatusten ollessa toisaalla. (Tästä lisää alla.)

Hyvät uutiset ovat, että huomion (eng. attention) harjoittaminen vaikuttaa olevan melko universaali mahdollisuus. Tiedämme pitkäaikaistutkimuksista, että kyky kontrolloida impulsseja lapsena on yhteydessä elämän laatuun aikuisena. Tällä on yhteys huomiokykyyn, ja molemmilla vaikuttaisi olevan yhteys myös Big Five- mallin luonteenpiirteistä tunnollisuuteen, joka näistä viidestä toistaiseksi heikoimmin tunnetaan. Joka tapauksessa Carl McGownin vanha mantra ”initial ability does not highly correlate with final ability” vaikuttaa pitävän paikkansa myös keskittymisen osalta. Jotkut ovat alussa parempia kuin toiset, mutta harjoituksen myötä kehityt keskittymään tehtävään, ja tästä kyvystä on siirtovaikutusta toisiin tehtäviin.

Automaatiosta epämukavuuteen

” The performance of motor skills seems to be more effective if one focuses on the effects one’s movements have on the environment rather than the movements themselves. The results … provide converging evidence for the advantages of instructions that induce an external relative to an internal focus.” – Attention and Motor Skill Learning (Wulf, 2007, s. 77, alleviivaus omani)

Mainitsin yllä termin automaatio, jonka tunnistamme omista kokemuksista mm. auton ratissa. Menopeli pysyy tiellä, mutta kotona havahdut, ettet keskittynyt ajamiseen lainkaan. Useimmille valmentajille on jossakin koulutuksen vaiheessa esitelty Fittsin & Posnerin (1967) motorisen oppimisen kolmen vaiheen teoria. Aloitamme vasta-alkajina kognitiivisesta (1) vaiheesta ja kuljemme assosiatiivisen (2) vaiheen kautta autonomiselle (3) taidon tasolle. Meidät on luotu pääsemään kolmannelle tasolle melko pian, sillä heti kun osaamme jotakin ”riittävän hyvin”, taito pyörii autopilotilla, jotta voisimme vapauttaa huomiota toisaalle.

Autonomisella tasolla painotetaan tiedostamattoman roolia, ja kilpailutilanteissa varsinkin sitä, että nimenomaan annettaisiin liikkeiden ”suorittaa itse itsensä.” Tietoiset yritykset vaikuttaa suoritustekniikkaan heikentävät liikkeiden sulavuutta ja totta kaikki tämä etenkin silloin, kun puhutaan kilpailutilanteesta. Suurin osa kaikesta ajasta kuitenkin vietetään harjoitustilanteissa, ja sinne tarvitsemme joskus myös toisenlaista lähestymistä. Taitojen kehittäminen paremmiksi ei välttämättä aina ole nopeinta tai mahdollista vain fokuksen suuntaamisella lopputulokseen tai ympäristöön.

Ekspertit -tai vähintään heidän valmentajansa- ovat joka tapauksessa hyviä pyrkimään pois automaattisesta suorittamisesta ja lisäämään tehtävän vaikeutta askel kerrallaan. Uusi tehtävä tai vaikeampi vanhan tehtävän osa ovat omiaan lisäämään keskittymistä. Joskus tämä kuitenkin tarkoittaa huipullekin lyhyttä koukkausta takaisin taidon kognitiiviseen tai assosiatiiviseen vaiheeseen. Kokonaan toisen debatin aihe on se, mihin kiinnitettynä huomio johtaa tuloksiin missäkin tilanteessa. Kuten todettu, tutkittu tieto puoltaa selvästi ulkoisen fokuksen ylivertaisuutta. Huippuvalmentajat kuitenkin toisinaan kertovat, että myös poikkeuksia on: joissakin taidoissa sisäisen harjoitusfokuksen käyttäminen voi tuoda parhaita käytännön tuloksia, ja aikapaine jonkin muutoksen tekemiseen ennen kilpailua on huomioitava aspekti myös.

Kohti keskittymisen kulttuuria

Kaiken kaikkiaan keskittymisen harjoittelu omana taitonaan on urheilussa vielä lapsen kengissä. Uskon tämän koskevan peräti useimpia maita ja lajeja. Olen kuitenkin optimistinen keskittymistaidon vaikutuksista harjoitteluun ja kilpailusuorituksiin: Tiedämme sen eduista (käytännössä mindfulness/meditointi) riittävästi voidaksemme siihen myös tarttua, jos valmennuskulttuuri tällaisen loikan hyväksyy. Kyseessä on myös siitä harvinainen työkalu, ettei sen käyttöönottoa merkittävästi rajoita mikään taloudellinen tekijä.

” The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will… An education which should improve this faculty would be the education par excellence.” – William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Valmentajan Työtavat, osa 1.

31 Jan

Kaikki valmentajat eivät ole kellon ympäri kiinni työssään, mutta monelle työ on intohimo, jota mietitään myös vapaalla. Lisäksi ammatin työympäristöt ovat siinä määrin kirjavia, ettei säännöllisyys ehkä ole paras sana kuvaamaan valmennusta. Iso osa hyvinvointia on kuitenkin se, että työntekijä pystyy itse vaikuttamaan asioihinsa. Tehokkaiden ja terveiden tapojen ja rutiinien merkitys korostuu entisestään rikkonaisuuden keskellä. Keskittymällä asioihin, jotka ovat omassa kontrollissa, murehtii myös vähemmän kaikesta muusta.

Kirjoitan ensimmäisessä osassa työn haasteista, sekä tästä oman huomion suuntaamisesta. Toisessa osassa pohdin konkreettisista ratkaisuja epäsäännöllisyyteen. Molemmissa toivottavasti näkyy myös arvostus koutseja kohtaan, sillä haasteista huolimatta tuhannet valmentavat urheilijoita tänäänkin.

Tiivistä työtä, pitkin päivää

Ei siis ole tavatonta, ettei valmentajalla ole työaikaa. Suuri osa vakavasti valmentavista on myös läsnä kahdessa harjoituksessa päivittäin, ja koska urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, järjestää valmentaja elämänsä samaan rytmiin. Monet kilpailuista ja otteluista menevät lisäksi viikonlopuille ja reissuilla päädymme tekemään töitä milloin missäkin, lentokoneista busseihin, juniin ja kahviloihin. Naisten lentopallomaajoukkuekin piti viime kesänä yhden videopalaverin suoraan baaritiskiltä, kaikkien suureksi riemuksi. (Hotellin ainoalla toimivalla screenillä, huom.)

Kuulostaa kenties veikeältä, mutta todellisuudessa rutiiniton valmentaja on kävelevä aikapommi. Varsinkin kilpailukaudella matkoja on paljon, ja vaikka työn organisoisi miten, siitä puuttuu rakennetta vaikkapa toimistotöihin verrattuna. Jos iltaharjoitus päättyy vasta 19-21 välillä, se tekee työpäivästä 12-14 tuntisen. Elämään täytyy tuolloin aikatauluttaa tyhjiä tunteja keskellä päivää, mutta vuorokauden päätapahtumaa odottaa alitajuisesti silloinkin. Muiden elementtien lisäksi rutiinien puutetta lisää vuorovaikutuksen määrä.

Kaikki valmentajat eivät ole jatkuvasti yhteydessä niin moneen yksilöön kuin joukkuepeleissä, mutta ihmisten kanssa tekee töitä jokainen. Koska kaikki polut tuntuvat Rooman lisäksi johtavan myös valmentajaan, saatat päätyä päivystämään puhelimen ääressä kuin huomaamatta. Tämä siis samalla, kun pitäisi syvemmin miettiä päivän muita, tärkeimpiä työasioita tai olla läsnä kotona. Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää älypuhelinta, sillä teemme itse lopulta valinnat siitä, minkä arvotamme huomion arvoiseksi. En luettele hienon ammatin haasteita loputtomiin, mutta etenkin päävalmentajuus voi ajallisilta vaatimuksiltaan todella olla kuin toimitusjohtajan työ.

Huomion siirtäminen maksaa

Joku saattaa kukoistaa toiminnan ja hälinän keskellä, mutta on hyvä syy olla skeptinen rikkonaisten pätkien vaikutuksesta terveyteen ja tuotteliaisuuteen. Tutkittu tieto huomiokyvystä on varsin vankkaa, eikä se suosi ärsykkeitä sen enempää kuin katkonaisuuttakaan. Koska kehitymme siinä, mihin kiinnitämme huomiota, tulisi meidän kohdella huomiokykyä kallisarvoisena resurssina. Aivot painavat vain 2% ihmisen kokonaispainosta, mutta käyttävät peräti 20% kokonaisenergiasta, ja enemmän kuin mikään toinen elin. Yksi energiaa kuluttavista asioita on nimenomaan huomion siirtäminen kohteesta toiseen, mitä osuvasti kuvaa englannin verbi to pay attention. Maksamme rikkonaisuudesta kirjaimellisesti kalliin hinnan, joten oman huomion varjelun tulisi olla avainasioita jokaiselle. Emme yksinkertaisesti kykene hyviin päätöksiin aamusta iltaan:

”Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” -Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014)

Sinun ei tietenkään tarvitse olla epäsäännöllisessä työssä kärsiäksesi keskittymistä vaanivista vaaroista. Maailma on muuttunut paljon lyhyessä ajassa, ja pidämme monia muutoksista hyväksyttävinä niiden yleismaailmallisuuden vuoksi. Tämän teemme kuitenkin yleensä ajattelematta sitä ympäristöä, missä toimimiseen olemme todella kehittyneet. Informaatioaikana rajojen luominen ärsyketulvalle ei siis ainoastaan ole tärkeää, vaan ammatillinen elinehto. Samaan kategoriaan kuuluu jatkuva ”saatavuus” tai saatavilla oleminen sillä uskomuksella, että tämä on jonkinlainen itseisarvo. Todellisuudessa jatkuva päivystäminen on yksi suurimmista syistä katkonaisuuteen ja johtaa helposti monen asian hoitamiseen ”yhtä aikaa.” Tässä Stanfordin entinen proffa Clifford Nash kuitenkin varoittaa multitaskingista seuraavasti:

”So we have scales that allow us to divide up people into people who multitask all the time and people who rarely do, and the difference is remarkable. People who multitask all the time can’t filter out irrelevancy. They can’t manage a working memory. They’re chronically distracted.”

https://www.npr.org/2013/05/10/182861382/the-myth-of-multitasking?t=1548915340465

Todellisuudessa teet aina vain yhtä asiaa kerrallaan, joten montaa asiaa ”kerralla tekevä” vain yksinkertaisesti vaihtaa huomion kohdetta tiuhaan, kuluttaen koko ajan lisää energiaa. Samalla ihminen menettää otetta siitä, millä on todella väliä, ja millä ei, sillä jokainen uusi juttu päädytään kokemaan yhtä tärkeäksi ja “hoidettavaksi.” Päivän aikana esiin tulevia tehtäviä pitäisi kuitenkin kyetä priorisoimaan, ja siihen tarvitset virtasen lisäksi myös pysähtymistä. Varsinkin älypuhelin on tulen tavoin myös hieno renki, jos pidämme sen osa-aikaisessa käytössä. Pelireissuilla ja muiden siirtymien aikana on helppo hoitaa vähän sitä ja tätä, samalla luoden illuusiota kiireestä ja ahkeruudesta. Ongelma on, että elimistön rauhoittumiseen, tehokkuuteen ja kehittymiseen tarvitaan aikaa ja tilaa. Joskus täytyy kyetä perehtymään vain yhteen asiaan syvemmin.

Ei jäännösvero, vaan…

Kuinka moni meistä pystyy sanomaan, että kohtelee kykyä keskittää huomio tärkeänä resurssina? Ongelma on sama kaikissa ammateissa, mutta hankalinta silloin, kun mahdollisuudet uppoutua johonkin ovat ympäristöstä johtuen kehnoja. Eivätkä huonot uutiset valitettavasti edes lopu tähän. Kolmas huomion kannalta merkittävä asia on käsite nimeltään attention residue tai suomeksi ehkä huomion jäännös. Sen lisäksi, että poukkoilu polttaa energiaa, se itseasiassa heikentää työn laatua myös toisella tavalla. Ihminen ei nimittäin, ensin yhteen asiaan keskityttyään, edes pysty heti saamaan koko kapasiteettiaan johonkin muuhun käyttöön:

”The problem this research identifies with this work strategy is that when you switch from some Task A to some Task B, your attention doesn’t immediately follow- a residue of your attention remains stuck thinking about the original task. … People experiencing attention residue after switching tasks are likely to demonstrate poor performance on the that next task.” -Dr. Cal Newport (Deep Work, 2016, tummennus omani.)

Ymmärrys huomiokyvystä rajallisina luonnonvarana ei liene yhtään sen yleisempi, kuin tieto sen yhteydestä työn laatuun ja jaksamiseen. Kirjoitan seuraavassa jutussa lisää siitä, mitä konkreettista asialle voi tehdä, mutta pohjimmiltaan laadun parantamisessa on kyse rajojen asettamisesta itselle ja muille. Tarvitsemme hiljaisia hetkiä, eikä niitä saa ennen kuin osaa sanoa “ei”. Kun ovi on kiinni, voivat ajatukset olla siinä ainoassa asiassa, joka juuri nyt täytyy hoitaa laadukkaasti. Paradoksaalisesti olemme silloin useimmissa tehtävissä myös nopeampia, tehokkaampia, ja voimme paremmin. Suurten muutosten tekemiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahdonvoima, vaan tarvitsemme elämään hyviä rutiineja, jotka luovat tällaista tilaa. Pidän paljon sanonnasta, että teemme ensin tapamme, ja sitten tapamme tekevät meidät. Vaikka työ olisi miten epäsäännöllistä, voit tehdä siitä parempaa, vaikka sitten yksi horjuva askel kerrallaan.

”The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will.” –William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,