Tag Archives: Jean Côté

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 2. Spesifi Tehtävä

30 Dec

Edellinen kirjoitus avasi sarjan harjoittelun laadusta ja ihmisen ominaisuuksista. Kävimme lyhyesti läpi sekä Määrätietoisen harjoittelun, että Pareton periaatteen ydinkohdat. Painotin viimeksi sitä, että DPF:n (Deliberate Practice Framework) hyödyllisin viesti liittyy keskeisten laatutekijöiden toteutumiseen yksittäisessä harjoituksessa. Ei siis tuntien laskemiseen tai erikoistumiseen, joihin julkisuus helposti kohdistuu. Tässä kirjoituksessa syvennymme ensimmäiseen näistä viidestä, eli:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

(Koottu teoksesta Peak, Ericsson & Pool, 2016, s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Harjoitteletko yleisesti vai harjoitteletko tarkasti?

Alat ja lajit eroavat siinä, kuinka varhain ja tiukasti harjoittelussa aletaan keskittyä yksityiskohtiin. Esimerkiksi musiikissa (mm. piano, viulu) spesifiin tehtävään kiinnitetään pitkien harjoitteluperinteiden ansiosta huomiota jo varhain. Samoin vaikkapa telinevoimistelussa edetään yksilön taidoissa systemaattisemmin, kuin joissakin joukkuepeleissä. Keskeiset syyt tähän lienevät urheilijoiden suuri lukumäärä suhteessa valmentajien määrään, sekä avoimia motorisia taitoja vaativat lajit, joissa tapahtuu paljon. Peliharjoitusta ei ole helppo kaventaa keskeyttämättä liikaa tai rikkomatta pelin luonnetta. Seurauksena huomiota on vaikea kohdentaa johonkin tarkasti määriteltyyn, jota haluaisimme kehittää. Ericsson itse kirjoittaa asiasta näin:

… it has always been surprising to me when I talk to full-time athletes and their coaches how many of them have never taken the time to identify those aspects of performance they would like to improve and then design training methods aimed specifically at those things. In reality, much of the training athletes do- especially athletes in team sports- is carried out in groups with no attempt to figure out what each individual should be focusing on.”

Peak (s. 248. Alleviivaus omani.)

Yksi joukkuepelien kiinnostavuutta lasten ja nuorten parissa lisäävä tekijä on niiden pelillinen, aivojen syviä leikkiratoja kutkuttava luonne. Arvokkaita asioita voidaan oppia kokeilemalla itse vähemmän strukturoidussa ympäristössä, joskaan oivaltaminen ei ole sama asia, kuin tietyn taidon syventäminen paremmaksi. Vapaa pelaaminen tai ”Deliberate Play” on joka tapauksessa kanadalaisen Jean Côtén tervetullut lisäys ”Deliberate Practice”– malliin etenkin nuoremmilla. Tästä huolimatta harjoittelun ajoittainen hidastaminen ja jonkin asian konkreettinen, vaivalloinen muuttaminen on kehittymisen edellytys. Vapaan tai vapaahkon pelaamisen lukuisat edut eivät siis poista Ericssonin mainitsemaa spesifin tehtävän pulmaa.

Illuusio hyvästä harjoituksesta

Kuinka tarkasti määritelty tehtävän sitten tulisi olla? Konkreettinen esimerkki havainnollistaa asiaa, joten kuvitellaan yleinen, 6v6 pelattava lentopalloharjoitus:

Urheilijoita on kentällä 12 kpl. Näiden huomio on tyypillisesti ainakin yhdessä asiassa, eli kunkin pallon voittamisessa. Palloralli päättyy, uusi alkaa, ja näin jatketaan kokonainen tunti. Jossain kohtaa valmentaja laittaa harjoituksen poikki ja vaatii vähemmän hyökkäysvirheitä. Jatketaan. Katsoja näkee harjoituksessa jo kaksi tavoitetta: voita pallo & ota vähemmän riskejä. Lisäksi vaaditaan myös keskittymistä, annetaan palautetta ja samat tilanteet toistuvat. Kentälliset ovat tasollisesti riittävät haastaakseen ja kehittääkseen toisiaan.”

On helppo olla vaikuttunut: vauhtia on paljon, ja kaikki viisi laatukriteeriä näyttävät toteutuvan. Silti kutsun tätä hyvän harjoituksen illuusioksi, sillä vaikka edellä kuvatulla on paikkansa ja arvonsa (etenkin kilpailun alla) se ei määräänsä enempää riitä kehittämään urheilijoita. Jos mikään ei muutu, suorituksesta toiseen, voi kyse olla kehitystä enemmän vain lajispesifistä, ylläpitävästä kuntoharjoittelusta. Minkä sitten pitäisi olla tarkempaa? Itseasiassa kaiken. Jokaisella 12 pelaajalla tulisi Määrätietoisessa harjoittelussa olla jokin tietty asia, jota he yrittävät parantaa. Esimerkissä valmentaja toki halusi vähentää hyökkäysvirheiden määrää, mutta se on useimpiin tilanteisiin liian pinnallinen, yleistason ohje. Ja vaikka osa tästä tapahtuukin vain keskittymällä paremmin, suuri osa hyökkäysvirheistä on seurausta ihan muusta.

Kun kierrän työssäni puhumassa tästä, painotan valmentajan substanssiosaamista. Koutsin on yksinkertaisesti kyettävä purkamaan osa-alue ydinkohtiin ja valitsemaan näistä se yksi ainoa asia, jonka muuttamiseen urheilija pyrkii. Hyökkäysesimerkissä tämä liittyisi paikkaan tai ”ikkunaan” josta pelaaja ponnistaa, eli etäisyyteen sivurajasta ja verkosta. Tai askelrytmiin, käsien käyttöön tai passitempoon. Osia on monia, mutta vaikuttavimmat syyt noudattavat aina samoja kaavoja. Meille on itsestäänselvää, että toisaalla ”vain” 30cm väärästä paikasta lähtevä suoritus tarkoittaa yliastuttua heittoa (keihäs), riman pudotusta (korkeushyppy) tai paitsiota (jalkapallo.) Toisaalla urheilija voi kuitenkin koko uransa olla puolikin metriä optimin vieressä ilman, että tähän puututaan. Jos asialla ei ole välittömiä seurauksia, emme välttämättä edes näe sitä. Emmekä etenkään, jos hän taidolla tai fyysisyydellä kompensoiden saa aikaan myös onnistumisia.

Valmentaja tehtävän valitsijana ja pelkistäjänä

Eräs Määrätietoisen harjoittelun korostamista asioista on osaava valmentaja. Jonkun on kyettävä tunnistamaan tärkein kehityskohde ja näkemään se suhteessa urheilijan koko uraan. Lisäksi on kyettävä pelkistämään opetustilanne niin, että muutos ylipäätään on mahdollinen. Pareton periaate vaikuttaa tehtävän valintaan, sillä jotkut asiat ovat tuloksellisesti aina muita merkittävämpiä. Moni osallistaa urheilijaa omien kehityskohteidensa valintaan- ja hyvä niin. Tämä tutkitusti lisää sisäistä motivaatiota. Olen kuitenkin itse aika tarkka siitä, että primääriasioita harjoitellaan aina, toiveista huolimatta. Jos haluat tuloksia, pitää tietää tarkkaan mihin keskittyä. Urheilija, etenkin nuori, voi haluta viedä eteenpäin jotakin mieluista, joka ei ole läheskään yhtä tärkeää hänen tulevaisuudelleen.

Täysi peli tuo ilon lisäksi suuren määrän ärsykkeitä ja hälinää. Siinä on vaikea keskittyä muuhun, kuin reagoimiseen ja kilpailemiseen. Meidän täytyykin tunnistaa ero siinä, kilpailemmeko nyt, vai opettelemmeko uutta taitoa. Täysi keskittyminen on yksi kehittymisen edellytys, samoin kuin maltti hidastaa silloin, kun jonkin fundamentin on muututtava. Toki tilannetta mutkistavat pelaajan taso, kognitiiviset kyvyt, ikä, oppimisen vaihe, ja niin edelleen. Toimivin ratkaisu olisi todennäköisesti ympäristön muokkaaminen tavoitteen saavuttamiseksi. (Hyökkäys pelkistetään pienryhmässä peruselementteihin, spesifisyyttä kuitenkaan rikkomatta. Pelaajia on nyt 3kpl, mutta valmentajan heitto tulee verkon yli, joku muu nostaa ja passari passaa. Tilanne voidaan kuvata ja toistaa riittävän monta kertaa ennen seuraavaa 6v6 harjoitusta, jossa pelaajalle annetaan vapautus virheistä kaikessa muussa, paitsi tässä tehtävässä. Ja jos hyppäät 3x putkeen liian kaukaa, pilli soi taas. Keskeytät, koska välität.)

Kaikelle on ikkuna

Pieni osa pelaajista tekee suurimman osan pisteistä ja maaleista. Näistä pisteistä ja maaleista suurin osa tapahtuu hyvin pienestä määrästä tilanteita tai paikkoja. Niidenkin pelaajien osa-alueista, jotka eivät yleensä tee pisteitä tai maaleja (mm. passari, libero, maalivahti) jotkut taidot ovat primäärejä. Jokaiselle pelipaikalle on jokaisessa lajissa kirjaimellisesti omat ikkunansa ja taitonsa, joissa voittajan täytyy olla muita parempi. Sitä mukaa, kun tieto on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös kyvyttömyytemme arvottaa näitä tehtäviä keskenään. Yritämme tyypillisesti tehdä vähän kaikkea. Spesifit tehtävät, joita esitämme urheilijoille eivät ole vain teknisiä tai taktisia. Tavoite voi olla myös henkinen, ryhmädynaaminen tai mikä vain. Ja lopulta niitä on vaikuttavuuteen nähden liikaa.

Vain harva osaa asettaa itselleen tehtäviä ja sitten ilman valmentajan ohjausta muuttaa suoritusta pelin sisällä. Jotkut osaavat, ja heitä kutsumme helposti lahjakkaiksi. Useimmat taidot ovat kuitenkin jokaisen, muutoin terveen ihmisen opittavissa. Pieni määrä ”alkuperäistä kykyä” ei siis voimakkaasti korreloi ”lopullisen kyvyn” kanssa, jos me valmentajat hoidamme välissä oman osamme. Teema liippaa läheltä myös keskustelua taitojen luonteesta yleisinä ja/tai spesifeinä. Palaamme siihenkin tuonnempana.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/initial-ability-vs-final-ability/

Onnellista Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.