Kerran pari vuodessa viriää jollakin foorumilla keskustelu siitä, kuinka ihan pienten lasten tulisi harjoitella. Ylen sivuilla ilmestynyt artikkeli toi asian taas ajankohtaiseksi, joten tässä pieni kertaus sosiaaliseen mediaan jo kirjoittamistani ajatuksista. Itse ylen juttu löytyy täältä:
http://yle.fi/uutiset/treeneissa_mukavinta_on_kaikki/6493257
Tarina menee tiivistettynä näin: F-junioreiden harjoituksissa on kivintä kaikki. Kaikella tarkoitetaan monimuotoisuutta, hipasta kehonhallintaan ja tennispallon heittoon. Nuoret tykkäävät jokaisesta aktiviteetista, vanhempia on valmentajan tukena useita, ja harjoituksissa on vauhdikas ja hyvä ilmapiiri. Liitteenä on kuvia erilaisista harjoitteista, jotka kannattaa myös katsoa läpi. Onko jutussa kuvattu paras mahdollinen kasvamis- ja oppimisympäristö nuorelle urheilijalle? Mielestäni kyllä ja ei. Olin sekä iloinen, että pettynyt kuullessani jälleen tällaisista harjoituksista.
Toivon tätä lukevien valmentajien ymmärtävän, että heitä ei tässä kohtapuoliin kritisoida yksilöinä. Pettymykseni juontaa juurensa Suomessa hallitsevasta harjoittelukulttuurista ylipäätään, ja on meidän kaikkien tehtävä osallistua sen parantamiseen. Haluan lisäksi tuoda esille, että jokainen nuorten vetäjä on elintärkeä ja nauttii arvostustani. Kiitos siitä mitä teette. Jos kuitenkin haluamme kehittyä lajina ja valmentajina, muutoksia on tehtävä, vaikka kriittisen näkökulman esilletuominen onkin kiusallista. Aloitetaan, mutta otetaan ne positiiviset asiat ensin:
Iloinen seuraavista syistä:
Ympäristö vaikuttaa kaikin puolin positiiviselta ja kannustavalta. Meno on vauhdikasta, ja mielenkiinto liikuntaan säilyy. Lukuisia vanhempia on mukana toiminnassa, mikä on tärkeää sekä toiminnan ymmärtämisen kannalta, että ihan käytännön syistä. Apua tarvitaan aina. Lisäksi on tärkeää, että nuoret saadaan aikaisin mukaan liikuntaan ja seuraan, jolla on mahdollisuus iskostaa terveitä elämäntapoja koko eliniäksi. Nämä ovat asioita, joista kaikkien urheiluseurojen tulee olla ylpeitä. On hienoa, että vapaaehtoisin voimin saadaan aikaan tällaista iloa.
Ja pettynyt seuraavista:
Monipuoliseen liikuntaan suuntautuneita liikuntaleikkikouluja saa ja ehdottomasti pitääkin olla, mutta niitä tulee kutsua juuri leikkikouluiksi, ei lentopalloharjoituksiksi. Jutussa oli kyseessä juuri lentopalloseuran vetämä harjoitus, mutta sillä ei ollut mitään (tai hyvin vähän) tekemistä itse pelin kanssa. Reportterin mukaan joukkue kokoontuu kerran viikossa 1,5h ajaksi harjoittelemaan, ja tuona aikana tehdään kaikkea muuta kuin itse harrastetaan – ja opitaan- seuran ”omaa” lajia. Tämä ei ole vain harjoituksen nimestä johdettua semantiikkaa, vaan oikeasti iso ongelma suomalaisessa lentopallossa, joka ei sitä itse edes ongelmaksi tunnista.
Missä siis vika?
Monet meistä suorastaan suuttuvat jos nuoriin pelaajiin (n. 5-10 v.) kohdistetaan mitään muita toiveita, kuin että heidän liikuntansa on monipuolista ja kivaa. Ja jos asiaa tarkastellaan pintapuolisesti, niin mitään probleemaa ei näytä olevankaan. Kaksi tärkeintä asiaa oikeasti ovatkin, että (1.) nuoret liikkuvat monipuolisesti ja, (2.) heitä tuetaan. Tilanteen tekevät kuitenkin hankalaksi tällaisen lähestymisen mukanaan tuovat lieveilmiöt, jotka negatiivisesti vaikuttavat mm. seuraaviin, mielestäni melko tärkeisiin asioihin.
(1.) Nuorten kehittymiseen ja taitotasoon tässä ja nyt
Tiede tietää kertoa meille seuraavaa: Ihmisen taidot ovat hyvin spesifejä. Jos harjoittelet kuperkeikkoja, kehityt juuri kuperkeikoissa, eikä siitä ole juurikaan positiivista siirtovaikutusta vaikkapa hihalyöntiin ja hyppysyöttöön. Sama koskee hippaa, pallonheittoa, ja ranskan opiskelua. Jos ”lentopalloharjoituksissa” ei harjoitella lentopalloa kuin nimeksi, ei kyseinen joukkue oikeastaan ole lentopallojoukkue. Sitten mennään turnaukseen, ja kuten valmentajat tietävät, pelaaminen on alkuun todella vaikeaa. Pallorallit ovat lyhyitä, kosketuksia palloon vähän, ja harmistuneita nuoria paljon.
Joissakin maissa nuorimpien ikäluokkien sääntöjä on muutettu vähemmän lentopallomaisiksi (koppi sallitaan) helpottamaan kynnystä liittyä mukaan. Kyseessä on toki yksi vaikeimmista lajeista, mutta lopputulos on paradoksaalisen kehno. Ensin me aikuiset vedämme treenejä, jotka eivät muistuta itse peliä, ja sitten vielä muutamme pelisäännöt sellaisiksi, ettei pelikään enää muistuta itse peliä. Seuraavaan ikäluokkaan mennessä meillä onkin sitten joukko nuoria, jotka edelleen kokevat lentopallon hyvin hankalana.
Kehittymisen tunne, eli oivallus ”hei, minähän osaan” on perustavaa laatua ole inhimillinen tarve, niin lapsille kuin aikuisillekin. Sitä ei saada aikaan rimaa madaltamalla, vaan rohkaisemalla tekemään vaikeitakin asioita. Nuoret kyllä kehittyvät niissä aktiviteeteissa, joita he harjoituksissa tekevät, mutta aika harva saa hipasta tai törppöjen kierrosta elinikäistä harrastusta. Samalla mahdollisuus kokea onnistumisia ja kehittymistä myöhemmin itse lentopallossa heikkenee.
(2.) Harjoitusten laatuun ja pelaajamääriin myöhemmissä ikäluokissa
Paitsi että vanhempiin ikäluokkiin siirryttäessä taitotaso ei ole niin hyvä kuin se voisi olla, mukana on tuomisina myös tuttu toimintatapa. Tämä koskee sekä pelaajia, että valmentajia (eli vanhempia) jotka tavallisesti kulkevat yhtä matkaa F:istä alkaen. Taitojen lisäksi myös harjoitukset pysyvät pitkälti samanlaisina. Jos seuraa eri ikäluokkien tekemistä pienestä F-pojasta lukioikäiseen A-poikaan, kaikkien harjoituksissa on yksi yhteinen piirre: niissä pelataan vain vähän lentopalloa, mutta erilaisia oheisharjoitteita ja apuvälineitä on mukana yllinkyllin. Tiedämme jo harjoittelun spesifisyydestä, kuinka tämä kierre vaikuttaa taitojen kehittymiseen. On kuitenkin mainitsemisen arvoista, että moni lentopalloa harrastanut valitsee jonkin ikäluokan kätköistä omakseen jonkin toisen lajin, jossa kokee onnistuvansa. Nuoret rakastavat kilpailua ja pelaamista, ja jos näitä on tarjolla koripallossa, sählyssä tai jalkapallossa, ei ole mitään syytä olla siirtymättä sinne. Ei kukaan C-ikäinen enää halua kiertää renkaita tai tehdä viivajuoksuja, vaan pelata, pelata ja pelata.
Useimmiten käy niin, että lentopallo -siis itse peliväline- on kyllä mukana myöhemmissä harjoituksissa, mutta suljetut oheisharjoitteet apuvälineineen (pöydät, typpynarut, matot, tennispallot) ovat ja pysyvät, jäänteenä alkuajoista, jolloin ne olivat harjoituksen koko kuva. Harjoituksesta ei tule pelinomaista sillä sekunnilla kun lentopallo tulee mukaan, vaan silloin kun liikkeet ja ajoitukset vastaavat täysin itse otteluissa vastaantulevia tilanteita.
Sain pari vuotta sitten raivarin lukiessani yhtä kuuluisimmasta suomalaisista nuorten valmentajille suunnatuista kirjoista. Oppineet alojensa tohtorithan sen olivat kirjoittaneet- ja lentopallon kohdalla muistutettiin suurimpiirtein näin ”pelkkä jonossa pallotteleminen ei ole nuorelle riittävän motivoivaa ja kehittävää toimintaa- siksi on syytä harrastaa muita, motoriikkaa monipuolisemmin kehittäviä lajeja.” Puurot ja vellit olivat menneet niin lahjakkaasti sekaisin, että valmentajaa kehotettiin muiden, erilaisten oheisharjoitteiden pariin sen sijaan, että ymmärrettäisiin kuinka uskomattoman monipuolinen laji lentopallo itsessään on, jos sitä pelattaisiin alusta asti. (Tiedän kyllä, että F- ja E- ikäisille pelaaminen vaikeaa, mutta on tapoja auttaa heitä. Palaamme niihin tuonnempana.)
(3.) Lajikulttuuriin ja suomalaiseen kilpailukykyyn maailmalla
Itse ymmärrän lajikulttuurin ”urheiluyhteisön omaksi toimintatavaksi, lajin arvostamiseksi ja siitä koetuksi ammattiylpeydeksi (vaikkei se oma ammatti olisikaan).” En siis tarkoita tällä pelkästään suuria fanilaumoja tai arvokisamitaleja, vaan rakkautta lajiin, aitoa halua kehittää omaa toimintaa, sekä iloa siitä, että olemme saaneet aikaan positiivisia asioita. Vaikka suomalaisen lentopallon lajikulttuuri on hajanainen, ja sitä yhdistää suuri oheisharjoitteiden käyttö. On vaikeaa olla vakavasti otettava lajiyhteisö, jos edes viikon ainoaa omalle lajille varattua 1,5h ei päätetä käyttää oman lajin parissa. Silti tämä koskee suurta osaa nuorimpien juniorien joukkueista, jotka toimivat pääasiassa leikkikouluina. (Loimaan Nilan Bisonsin Aleksi Valavuori totesi samankaltaisesti, tosin hieman eri yhteydessä: ”Urheilukulttuuri ei synny menestyksestä. Urheilukulttuuri syntyy arvostuksesta omaa toimintaamme kohtaan. ”)
Kansainvälisestä kilpailukyvystä puhuminen nuorten yhteydessä saa usein aikaan negatiivisen reaktion, joka on pitkälti ihan oikeutettu. Menestyminen ei saa olla suurin -jos sitten minkäänlainen- arvo nuorimpien junioirien toiminnassa, eikä kukaan pikkujunnujen vetäjä toivottavasti ajattelekaan tekevänsä joukkueestaan kahtatoista sammelvuota. Nuorten tulee itse saada päättää kuinka tosissaan he pelaavat, mutta meillä aikuisilla on suuri vastuu valmistaa heidät tuleviin haasteisiinsa- olivatpa ne millä alalla tahansa.
Vastuumme ei rajoitu pelkkään vauhdin ylläpitoon ja kannustamiseen, vaan meidän velvollisuutemme- suomalaisen lentopallokulttuurin edustajina- on opettaa nuoret tuntemaan tämä upea laji- siis itse peli- läpikotaisin. Kun aika sitten koittaa, he voivat itse tehdä omat valintansa tietoisina siitä, mitä lentopallo todellisuudessa voi tarjota muihin lajeihin verrattuna.
Koko blogi on käsitellyt sitä miksi nuorimpien lasten harjoittelulla on kauaskantoisia seurauksia. Tänne asti päässeellä lukijalla- etenkin valmentajalla- on nyt varmasti mielessään koko joukko kysymyksiä siitä miten esim. F-, E-, ja D-ikäisille voisi tehokkaasti opettaa lentopalloa, ihan konkreettisella tasolla. Palaan tähän aiheeseen heti seuraavassa kirjoituksessa. Perimmäiset aikomuksemme ovat hyviä, ja paljon hyvää olemme jo tehneetkin. Katsotaan viikon päästä, kuinka paljon parempaan me vielä pystymme.
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
One Response to “Nuorimpien harjoittelusta, osa 1.”