Syksyn kirjoitukset käsittelevät harjoittelun kuumia perunoita: erikoistumista, spesifisyyttä, sekä siirtovaikutuksen eri muotoja. Tutkittu tieto viittaa vahvasti suuntaan, jossa varhainen, yksipuolinen erikoistuminen ei tuo parhaita tuloksia. Kuitenkin monet toteuttavat kilpajuoksun kiihtyessä juuri tätä suunnitelmaa. Kun aloin peliuran aikana syventyä aiheeseen, halusin selviä vastauksia. Jouduin kerta toisensa jälkeen kuitenkin tyytymään ymmärryksen kasvattamiseen turhauttavalla millimetrillä. Sen paremmin artikkelit, kuin ekspertitkään eivät antaneet yhteneviä näkemyksiä urheilijan polun vaiheista- joitakin laajoja periaatteita lukuun ottamatta tietysti.
Alaa värittävät mm. määritelmien ongelmat, ratkaistavien kysymysten kompleksisuus ja tutkimisen hankaluus. Toistaiseksi liian vähäinen laadukkaan tutkimuksen määrä saa osan tutkijoista varovaisiksi, ja osan arvailemaan. (Osa matkan varrella haastatelluista kertoi oman näkemyksensä, mutta ei halunnut tulla mainituksi nimeltä.) Myös termejä on paljon: puhutaan varhaisen ja myöhäisen erikoistumisen lajeista, ja strategioiden kohdalla kolmesta päähaarasta: varhainen erikoistuminen (early specialization), varhainen kiinnittyminen (early engagement) ja varhainen monipuolistaminen (early diversification.) Olen käyttänyt jutussa tarkoituksella paljon sitaatteja, jotta lukija voisi lähteiden pohjalta muodostaa oman näkemyksensä.
Mitä on varhainen erikoistuminen?
” Early specialization is defined as starting in a talent development programme in childhood, and during that period engaging in one sport only, or at least primarily (Baker, Cobley, & Fraser-Thomas, 2009.) … involves engaging in a relatively high volume and intensity of training in that sport, as well as in competition in that sport through tournaments, matches and / or leagues (Baker et al. 2009.)”
Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (s. 117, alleviivaus omani.)
Kyse on siis lapsuuden aikaisesta harjoittelusta, joka tähtää huipulle ja kilpailemiseen jo hyvin nuorena. Määritelmän ongelma korostuu kuitenkin heti: Kokeneiden tutkijoiden kynästä todetaan, että osa ”varhaisesta erikoistumisesta” voi pitää sisällään myös toisen lajin tai lajeja. Niin tai näin, jo varhain kilpaillaan turnauksissa harjoittelun ohella.
Ehkä yleisin varhaisen erikoistumisen puolesta esitetty argumentti liittyy tietyn taidon tai alan harjoitusajan ja taitotason väliseen vahvaan positiiviseen korrelaatioon. Jopa niin, että monet johtavista asiantuntijoista kuvailevat tätä suhdetta tieteelliseksi laiksi:
”Time spent in practice or training leads to skill acquisition and improved competence, as well as improved physical fitness … these are generally considered to be scientific laws within certain limits (e.g. Schmidt & Lee, 2011; Kenney, Wilmore, & Costill.) (s.119, sama lähde kuin edellä)
Ericssonin ”deliberate practice framework” on vaikutusvaltainen teoria, ja sitä usein myös siteerataan todisteena varhaisen erikoistumisen puolesta. Eräs teorian pääoletuksista toki on, että harjoittelun ja taitotason suhde on monotoninen, ts. enempi on parempi. Ericssonin vuoden 1993 klassikkojulkaisu ”The role of deliberate practice in the acquisition of expert performance” ei myöhempien julkaisujen tavoin kuitenkaan sanallakaan mainitse termiä ”early specialization.” Usein aikainen erikoistumisen määritellään kritiikeissä tiukimman kaavan mukaan (eli kaikki muu on kiellettyä, paitsi yhden ainoan lajin toiminta) eikä vanhempien mielikuvissa ympäristö siten juuri eroa sporttivankilasta. Kritiikit tällaista lähestymistä vastaan ovat myös vahvasti dokumentoituja:
” Early specialization has been associated with a number of negative outcomes, costs or consequences for youths, such as increased incidence of overuse injuries, burnout, dropout, overtraining syndrome and decreased social development.” (s. 120, sama lähde kuin edellä)
Tämä kulma on meille varmasti tuttu, ja demokraattisissa yhteiskunnissa syystäkin varoiteltu asia. On selvää, että täydellinen yksipuolisuus ja vaihtelun puute johtaa vammoihin ja taantumaan. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu jo niin monet palstametrit, että tutun virren sijaan haluan kääntää huomion itse määrätietoiseen harjoitteluun. Se ei nimittäin ole yhtä yksipuolisuuden, eikä erikoistumisen kanssa.
Millainen on määrätietoisen harjoittelun alku?
Ericssonia on siteerattu väärin kenties enemmän, kuin yhtään toista urheilussa vaikuttavaa tutkijaa. Lisäksi monet hänen ja kollegoiden myöhemmistä vastauksista ja korjauksista eivät millään tunnu löytävän tietään vastapuolen artikkeleihin. Onneksi on myös Paul Fordin kaltaisia ammattilaisia, jotka oikaisevat ongelmaa:
”Further evidence against early specialization can be surprisingly found in deliberate practice theory (Ericsson et al., 1993.) The 1993 paper is often misquoted… they outline ’three phases of development toward adult expertise… Ericsson et al. state they rely on Bloom’s (1985) characterization of this (first) period of preparation (p.369). They further state, that ’from many interviews with international-level performers in several domains, Bloom (1985) found that these individuals start out as children by engaging in playful activities in the domain. After some period of playful and enjoyable experience they reveal ’talent’ or promise. At this point parents typically suggest the start of instruction by a teacher and limited amounts of deliberate practice.’” (s.121, sama lähde kuin edellä. Alleviivaus jälleen omani.)
Pysähdytään hetkeksi tähän asti luettuun. Jos ”erikoistuminen” sallii mukaansa peräti toisen lajin, leikinomaisen kokeilun ja ensi alkuun rajoitetun määrätietoisen harjoittelun, ainakin allekirjoittaneen on hankala erottaa tätä laadukkaasta lapsuusvaiheen toiminnasta. Lisäksi on vaikea erottaa toisistaan kolmea alussa mainittua urheilijan polkua. Tieteellisessä kirjallisuudessa täytyy avaintermit toki jotenkin määritellä, mutta todellisuus on harvoin niin mustavalkoinen. Olennaisinta lienee se, kuinka me estämme lannistavan ja laaduttoman erikoistumisen, luoden kuitenkin hyvät edellytykset tietyn lajin huipulle nousemiseksi.
Saksalainen expertti Arne Güllich avaa linkin luennolla erikoistumiskeskustelun problematiikkaa hieman lisää. Güllichin hiljattaisessa, suuressa meta-analyysissahan noin 25% otannan huipuista tuli yksilajisista ja 75% monilajisista taustoista, eikä ”lajisuus” siten yksin ennustanut nousua huipulle. Jos määritelmät joustavat, eikä harjoittelun laatua matkan varrella voida mitata, jää meille edelleen paljon tulkinnanvaraa.
Millainen on määrätietoisesti harjoittelevan ”polku”?
Kiinnostava jatkokysymys on tietysti se, mitä tapahtuu, kun harjoittelu alun leikin jälkeen muuttuu ”työksi.” Ericsson usein viittaa niin sanottuun power law tai potenssilakiin taidon karttumisessa. Varhaisessa vaiheessa kehittyminen on nopeaa, mutta vähitellen muutokset ovat pienempiä, ja lopulta tasanko tulee vastaan. Tämä ei suinkaan tarkoita liian usein kuultua ”lahjat eivät riittäneet pidemmälle”- tyyppistä taitokattoa, vaan päinvastoin. Tasanko on signaali sille, että määrätietoisen harjoittelun periaatteet eivät enää toteudu, ja tarvitaan muutoksia. Mielestäni tämä, enemmän kuin mikään muu, on taitoharjoittelun laadun ydin: löydetään uusia tapoja ja variaatioita vanhojen teemojen toistamiseen. Monipuolisuuden tunnettu puolestapuhuja, taitotohtori Sami Kalaja viittasi ilmiöön yhdessä viime vuoden laadukkaista kirjoituksistaan:
”…ajatuksellisen yhteyden Ericssonin deliberate practicen ja monipuolisuuden välille. Työnteon määrän ohella Ericsson korostaa jatkuvaa vaatimustason nostoa. Ei riitä, että harjoittelu vain toteutetaan, vaan riman pitää olla koko ajan korkeammalla. Tulee väkisinkin mieleen Curre Lindstörmin ”Lite bättre” -metodiikka. Lisäämällä progressiivisesti harjoitusten haastavuutta tekemiseen saadaan monipuolisuutta ja vältetään saman asian aivoton jauhaminen.”
Eri lajeissa erikoistumiskeskustelusta olisi hyvä päästä treenin laatukeskusteluun siksikin, että yksilajinen harjoittelu ja erikoistuminen voidaan toteuttaa niin monella tavalla. Polku voi pitää sisällään joko tätä totaalisen puuduttavaa ja uuvuttaa jauhamista, tai järkevästi toteutettuna yllättävän paljon monimuotoisuutta ja kehitystä. Voi lisäksi olla, että kompleksisemmissa taidoissa ja lajeissa (mm. joukkuepelit) alkuvaiheen laadukas, leikinomainen tekeminen kehittää urheilijoita pidempään, kuin on asian laita joidenkin suljettujen tai vähemmän monipuolisten taitojen osalta. Emme vain vielä tiedä tästäkään riittävästi. Jatketaan kuitenkin kiehtovasta aiheesta heti ensi kuun jutussa.
Ruskan keskeltä,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 