Tag Archives: Mestari

Velho Itse

30 Nov

Ajatuksia lepopäivänä… Sikäli kun valmentajilla vapaita on. Emme ole yksin, sillä moni nykytyö saa ihmisen valtaansa totaalisesti. Vaikka päivä olisi miten vapaa, tulvivat työajatukset hiljaisinakin hetkinä valtoimenaan. Toimiva irtiotto ei onnistu vain ”olemalla tekemättä mitään”, vaan sekin on taito, joka pitää oppia. Osalle tämä tarkoittaa jotakin muuta, johon voi uppoutua yhtä kovalla keskittymisellä. Lukeminen, kirjoittaminen ja liikunta toimivat kaikki- mutta eivät puolivillaisesti tai keskittymättä. On todella osattava olla läsnä. (Näin muuten kommentoi vapaitaan myös Kuopion ITE Lasaretin toimitusjohtaja ja yli 10 000 polvea operoinut huippukirurgi Uke Väätäinen.)

Kirjoitin syyskuussa velhon oppipojasta. Uskon mestarin oppilaana olemisen johtavan nopeampaan kehittymiseen kuin muilla polun kulkemisen. Polkuja on kuitenkin monia, ja ihmiset voivat nousta huippuosaajiksi hyvin erilaisten vaiheiden kautta. Usein alansa huipusta maalataan ammattitaitonsa takia otsikon mukainen kuva velhona, erilaisena ja muista poikkeavana. Monen TV-sarjan pääosassa on myös juuri tällainen nero, älyltään ylivertainen, mutta kuitenkin jotenkin rikkinäinen ihminen (sillä eihän kukaan voi olla hyvä kaikessa.) Omia suosikkejani ovat olleet mm. Sherlock, House ja Mentalist.

On tärkeää tiedostaa, että polku osaajaksi on avoinna meille jokaiselle, eikä vain harvoille. Kaikki velhot eivät ole rikkinäisiä, autistisia, saati superlahjakkaita -mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan. He ovat aivan tavallisia, prosessiin orientuneita ihmisiä, jotka omistautuvat omalle kehitykselleen- vei se sitten minne tahansa. Vanhan sanonnan mukaan mestari ei koskaan ole valmis, eikä hän mieti päämäärää. Mestari herää aamulla hymyssä suin ollakseen läsnä, kehittyääkseen ja jatkaakseen. Matkan merkitystä korostetaan monessa filosofiassa, eikä vähiten itämaisissa taistelulajeissa, joiden do-pääte tarkoittaakin juuri tietä. (Judo, Taekwon-do, Aikido ja niin edelleen.)

Tänä syksynä törmäsin urheilupsykologiin nimeltä Michael Gervais. En siis ole kyseistä kaveria tavannut, mutta ystävien kautta tutustuin hänen työhönsä ja ajatuksiinsa matkasta,”polusta mestariksi.” Englannin path to mastery on termi, joka toistuu kirjallisuudessa usein, mutta kääntyy suomeksi tyypillisen huonosti. Gervais tekee töitä mm. NFL-jätti Seattle Seahawksin, Red Bullin, ja USA:n naisten lentopallomaajoukkueen kanssa. Parhaiten kaverin ajatukset löytää Finading Mastery- blogista ja laadukkaista podcasteista. Linkki http://findingmastery.net/michael-gervais/ vie aivan hiljattain (20.11.2015) julkaistuun puolen tunnin pituiseen podcastiin, jota voi vilpittömästi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa tulla parhaaksi versioksi itsestään. Alleviivaukset ovat omiani:

So this path is not reserved for the leonardodavincis or Bob Dylan or Bob Marley or Picasso or Matisse… Mastery is not reserved for just them- it is available for all of us. It is path that is committed to searching. … The ability to have to inner strenght and to be able to stand, with conviction, in the present moment, independent of challenge, or pain, or love, fear, or disappointment or anticipation of what could be… Or excitement… It is the search to deeply understand, to deeply connect with ourselves, others, nature, all through the masterful expression of whatever craft that we’re called for.

Vaikuttaa siltä, että emme sisäistä tätä itsensä kanssa kilpailemista kovinkaan hyvin nuorempana. Pelivuosien loppua kohden se saattaa kuitenkin hiljalleen alkaa avautua urheilijoille. Paljon vähemmän nuoret urheilijat ymmärtävät puheita taidosta elämäntapana, saati keinona tulla joksikin. Ok, Japanissa ampuvat jousella ja sommittelevat kukka-asetelmia ihan vakavissaan, mutta mitä sitten? Länsimaissa tuntuu siltä, että kaiken pitää olla valmiina eilen, eikä kärsivällisyys tahdo riittää kysymään mistä todellinen merkitys elämälle voisi tulla. Taatusti se ei tule älypuhelimista, täytekakuista tai juhlista, niin kivoja kuin nämä joskus voivat ollakin. Onnekseni on kuitenkin olemassa toisenkinlainen näkökulma merkityksen tuojana- perheen ja terveyden ohella totta kai.

http://www.amazon.com/Mastery-Keys-Success-Long-Term-Fulfillment/dp/0452267560/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1448621950&sr=8-2&keywords=mastery

George B. Leonardin kirjoittama Mastery on helmi, ja siitä on sittemmin tullut lahja monelle ystävälle ja valmentamalleni pelaajalle. Aikidon opettajana Leonard julkaisi monta kirjaa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän puhuvat hyvästä elämästä, hetkessä elämisestä, ajatuksella tehdyistä toistoista, ihmisen kärsivällisyydestä, sekä polusta mestariksi, joka on jokaiselle oma ja erityinen. Sillä, keitä mahdolliset kilpakumppanisi ovat, tai mitä he tekevät, ei saa olla liian suurta merkitystä. Leonardilta pankkiin jääneet ajatukset kulkevat arjessa yhä:

Learn to love the path, most of the time will be spent on the plateau, be ready to wear your white belt every day. Polku on loppumaton- tämän tietää jokainen huipulle päässyt ja matkaan rakastunut.

Todellinen kilpailu, monen huippuvalmentajan sanomana, ei ole vastustajaan keskittyvää toimintaa, vaan oman prosessin sisäistämistä. Vastustajat eivät ole vihollisia, vaan apureita, jotka auttavat meitä yltämään parhaimpaamme ja nostamaan tasoamme. Viimeisimmäksi törmäsin samaan ajatukseen Seahawksin valmentaja Pete Carrollin kirjassa Win Forever. Tervetullut muistutus siitä, kuinka tämä ymmärretään jopa viimeisen päälle kaupallisen ja ammattimaisen liigan ytimessä. Sanoipa NFL:n markkinointikoneisto tai kilpailuretoriikka asiasta mitä tahansa, valmentajat ja pelaajat tietävät kyllä mihin kannattaa oikeasti keskittyä.

Mutta palataan vielä Dr. Gervais’n työhön. Hän käsittelee aihetta autenttisesti ja laajasti, ja monen ihmisen kokemuksia peilaten. Suurin osa vieraista on huippuja, mutta Gervais korostaa, että polulla kulkemisella on paljon muotoja. Ensimmäiseksi se ei siis ole pyrkimystä tulla maailman parhaaksi yhdessä ainoassa taidossa, vaikka tämä yksi ilmenemisen muoto onkin. Voit yhtälailla olla matkalla parhaaksi versioksi itsestäsi, jos haluat olla hyvä isä, puoliso, tai vaikka aamiaisen laittaja- olitpa lisäksi se huippukirurgi tai et. Toiseksi, mestariuden tavoittelu on harvinaista, vaikka se on avoinna ihan jokaiselle. Syy tähän on se tosiasia, että omalla mukavuusalueella on vaan niin kiva pyöriä. But as they say, growth starts where comfort zone ends. Samoja asioita toistamalla et pääse eri lopputulokseen.

Kolmanneksi Gervais on ensimmäisen, jonka olen avoimesti kuullut puhuvan myös polun pimeästä puolesta. Tässä tapauksessa siis siitä, mitä huipulle tähtäävät, kunnianhimoiset ihmiset kokevat ja mikä matkan hinta saattaa olla. Pakkomielteen omainen tavoittelu ei välttämättä ole sairasta- vaikka sille penkkiurheilija ehkä päätään puistaakin. Epätavallista se kuitenkin on, ja urheilulajin ollessa kyseessä sekä valmentajan ja urheilijan lähipiirin on ymmärrettävä minkälaisesta sitoutumisesta on kyse.

Todellinen asialle omistautuminen voi tarkoittaa enemmän kipua, enemmän yksinäisyyttä ja enemmän ahdistumista kuin soisi kenenkään vapaaehtoisesti kokevan. Näitä, sekä aina vain vahvistuvaa halua tehdä asiat juuri prikulleen tietyllä, kehittävällä tavalla.

Neljänneksi -ja ymmärrettävästi edellisestä johtuen- usein kuultu puhe tasapainosta elämässä menee ohi pointin.Tällä mentaliteetilla varustetulla ihmisellä sitä ei ole, mutta toisaalta sille ei myöskään ole tarvetta. Paljon paremmin on sanottu, että balanssin sijaan jokainen tarvitsee palautumista. Määräänsä enempää et pysty jaksamista venyttämään, sillä jos et palaudu, et voi hyvin. Piste. Hyväntahtoisessa omien rajojen hakemissa näin käy harvemmin (kehittymisen taustalla kun ei ole niin hurjaa draivia.)

Alla kaksi ensimmäistä haastattelua kyseiseltä sivustolta- molemmat olivat eri syistiä nautinnollisia kuunneltavia. Viulisti, säveltäjä ja insinööri Kai Kight puhui omanlaisen polun luomisesta itselleen:

http://findingmastery.net/kai-kight/

Karch Kiralyn haastattelu taas vastaa kysymykseen minkälaista on olla periaatteessa yhden alan intohimoinen huippu koko elämänsä ajan (lentopallon ja beach volleyn pelaajana sekä valmentajana.)

http://findingmastery.net/karch-kiraly/

Aihe on kiehtova, monisävyinen ja väärinymmärretty. Asiaan kummemmin perehtymättä voi ihmetellä, onko mikään koskaan riittävän hyvin? Tai urheilussa kysymään, eikö pelien voittaminen ole prosessia tärkeämpää? On tärkeää muistaa, että kehittymiseen keskittyminen ei tarkoita kunnianhimon puutetta. Kaikki huiput haluavat voittaa- eihän kukaan harrastelijakaan halua hävitä!

Menestyksen määritelmä ei kuitenkaan ole pelkkä voittoprosentti tai dollarit tilillä, vaan syvimmän tyytyväisyyden velho saa oman itsensä lyömisestä, ja askeleesta eteenpäin polulla taidon hallitsijaksi.

Valkoisella vyöllä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Velhon Oppipoika

30 Sep

On kiehtovaa seurata julkisia urheilukeskusteluja. Tuntuu, että vaikka aiheet kausittain muuttuvat, kiertelevät ne silti enimmäkseen samojen teemojen ympärillä. Toisaalta eivät kai omatkaan puheet ihan hirveästi muutu- jos nauhoittaisi keskusteluja niin kyllä sitä aika samoja jauhettaisiin. Liigojen startatessa saa pelaajakorttien ohella lukea koutsien taustoista. Monen valmentajan tausta on tuttu: melko hyvä, mutta ei paras pelaaja, joka kuitenkin halusi kovasti olla hyvä. Jatkoi lajin parissa, ja valmentajana meni pidemmälle kuin pelaajana.

We coach the way we were coached.” – John Kessel

Suurin osa meistä valmentaa niin kuin meitä on valmennettu. Tämä on truismi, ja vain koulutuksella muutettavissa. Olen kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että pelaajataustan omaavia voisi kouluttaa toisinkin: järjestämällä useammalle halukkaalle paikan jonkin mestarivalmentajan oppiin. Tällöin huippujen oppien järkevä toistaminen omassa valmennuksessa todennäköisesti palvelisi koko lajia laajemmin. (Toki pitää muistaa, ettei kritiikittömästi voi kopioida. Valmentajan täytyy myös tuntea periaatteet mielipiteiden ja metodien takana.)

Puhkilainattua kiinalaista sananlaskua ei tarvita korostamaan tekemisen merkitystä ammatin tai taidon oppimisessa. Työ tekijäänsä opettaa voi sanoa kotimaisittainkin, ongelmana vain on, että jokainen ilman koulutusta työhön alkava törmää samoihin ongelmiin ja joutuu ratkaisemaan ne itse. Tähän kuluu paljon aikaa, eikä trial and error – lähestymisen onnistumisesta aina ole takeita. Työharjoittelut, koulun tunneilla ratkaistavat “keissit” ja oppisopimukset toki kaikki tähtäävät samaan: valmistamaan tavallisesti melko kokematon henkilö työelämän haasteisiin.

Kuulun erään yhdysvaltalaisen, yrittäjyyteen kannustavan uutiskirjeen lukijoihin. Parin viikon välein tilaajia muistutetaan yrittäjyyden mahdollisuuksista maassa, jossa maksamatta jääneet opintolainat vievät valtavasti ihmisiä konkurssiin joka vuosi (tai niitä maksetaan pois eläkkeelle asti.) Suomen koulutusjärjestelmä on toistaiseksi toisenlainen, eikä kenenkään tarvitse ottaa kuusinumeroisia lainoja tullakseen maisteriksi. Silti totuus muodollisesta koulutuksesta ja sen painotuksesta nykymaailmassa on toinen, kuin mitä usein ajatellaan. Moni ahkera ja kekseliäs pääsee pitkälle käytännössä opituilla taidoilla ja usein jonkun toisen, kokeneemman opastaessa.

Voit siis olla fiksu, yritteliäs ja menestynyt ihminen, vaikka et olisi kouluttaunut missään muodollisessa laitoksessa.

Oli aika, jolloin maailman yleisin koulutusmalli oli mestarin ja oppipojan vuorovaikutus.Tulokas oppi suoraan konkarilta ja itse tehdyssä työssä. Yrityksen ja erehdyksen kautta kertyneen perimätiedon varassa rakennettiin paljon upeita asioita ennen kuin luonnontieteiden periaatteet, matematiikka jne. yleistyivät luettavaksi kaikelle kansalle. Minua kiehtoo valtavasti tämän kaltainen elämä- olla opissa päivät läpeensä ja oppia taito tekemällä, mutta samalla kokeneen osaajan silmän alla. Moni varmaankin muistaa tämän, Johann Wolfgang von Goethen Zauberlehrling- runoon pohjautuvan kohtauksen Walt Disneyn Fantasia– piirretystä. Mikki Hiiri on Noidan Oppipoika, jonka näpeissä noidutut luutut eivät vielä pysy ilman velhoa. Mestareita tarvitaan ohjaamaan nuorta intoa oikeille poluille.

https://www.youtube.com/watch?v=Ait_Fs6UQhQ

Jokainen alallaan motivoitunut nuori pitäisi siis saada kokeneemman oppiin näkemään ensi käden työtä. Luonnollinen ongelma on, että mestareita on vähän, eikä jokainen voi olla Platonin tai Da Vincin oppilas. Tässäkin syntymäpaikka on osa valmentajan “lahjakkuutta,” kuten urheilijoiden tapauksissa puhutaan (talen hotbed tuo sattumalta lähellä asuvalle paremmat treeniolot, jonkun vanhemmat tukevat lajia, jonkun eivät kuskaa treeneihin, jne.) Tiedän esimerkiksi erään italialaisen valmentajan, jonka kotikaupungissa aikanaan valmensi Julio Velasco, yksi historian kuuluisimmista lentopallokoutseista. Kaverini hivuttautui väkisin hänen oppiinsa- katsomaan treenejä, pallopojaksi, ja siitä eteenpäin töihin tilastomieheksi. Hän oli ahkera ja keksiliäs, mutta ilman muuta myös onnekas.

Dont let your schooling interfere with your education.”- Mark Twain

Nyt 2010-luvulla onnea tarvitaan kuitenkin vähemmän kuin ennen. Joku vuosi takaperin muistan lukeneeni artikkelin, jossa Raul Lozano (menestynyt argentiinalainen lentopallovalmentaja hänkin) peräänkuulutti hänkin yrittelijäisyyttä. Jos todella haluat olla paras alallasi, paras lentopallovalmentaja, miksi et muuta Brasiliaan, tee töitä jossakin kioskissa ja illat vakoile huippuja harjoituksissa? Tai hankkiudu siivoojaksi hallille? Suurin osa meistä vain ei oikeasti ole valmis laittamaan itseään tällä lailla likoon, saati tule ajatelleeksi kuinka valtavat mahdollisuudet maailma yrittävälle todella tarjoaa. Mutta jotkut ovat, ja näihin motivoituneisiin kavereihin pitäisi lajiliittojen ja seurojenkin panostaa.

Sanotaan, että sivistys on sitä, mitä jää jäljellä, kun ihminen on unohtanut lukemansa.

Omasta puolesta voin sanoa, että vaikka keskityin kouluun huolella, eivät kertyneet taidot pääosin ole seurausta mistään “muodollisesta koulutuksesta.” Kuten meistä jokainen, olen huolella unohtanut suurimman osan kaikesta joskus lukemastani ja kuulemastani. Mutta käytäntö, tuo suloinen käytäntö. Tekämällä oppii. Ne asia, mitä olen arjessa nähnyt tehtävän, ne mitä itse on tehnyt, ja ennen kaikkea ne kysymykset, joita kuka tahansa voi tänä päivänä minkä tahansa alan asiantuntijalle lähettää… Kaikki tämä on kirkkaassa muistissa, koska se on itse ja oma-aloitteisesti tehtyä.

Ihmiset aivan turhaan empivät ottaa yhteyttä taitaviin tai kuuluisiin kollegoihinsa. Miltei jokainen alansa huippu on 1. vastannut postiin nopeasti 2. ollut ystävällinen, avulias, ja kannustanut jatkamaan. He, näin arvelen, haluavat nähdä tiedon etsijässä nuoremman version itsestään. Usein unohdamme, kuinka erityistä aikaa elämme historiassa- aikaa, jona tieto liikkuu hyvin vapaasti. Lakia sittemmin lukenut college- kämppikseni Ryan Garcia nosti kesällä älypuhelimen ilmaan ja lausui

How freaking awesome that we are holding the accumulated knowledge of the human civilization at our fingertips?”

Modernit valmentajat eivät toki lopulta ole velhojen oppipoikia, vaikka oppiminen omalta mentorilta oliskin pitkään ollut yksisuuntaista. Ehkä maailman muuttumisesta avoimemmaksi kertoo myös ammattilaisten halu jakaa ja peilata asioita jopa kilpailijoiden kanssa. Luin hiljattain jutun Lauri Marjamäestä jossa hänen suhdettaan Erkka Westerlundiin kuvattiin pitkälti sparraavaksi ja kaksisuuntaiseksi kaduksi. Tällainen vuoropuhelu kulissien takana on paljon yleisempää kuin mitä julkisuuden kommenteista voisi päätellä… Kilpakumppanitkin tuntevat toisensa tavallisesti hyvin ja arvostavat toisiaan kentän ulkopuolella.

Loppuun kolme vinkkiä motivoituneelle tiedonhakijalle:

  1. Ymmärrä mitä periaatteet ovat, mistä ne tulevat ja miten metodit johdetaan niistä
  2. Lue kaikki minkä alaltasi löydät ja peilaa lukemaasi tietoa kestäviin periaatteisiin
  3. Ota yhteyttä alasi huippuihin ennakkoluulottomasti ja mene sinne, missä parhaat ovat.

Käytännön näkeminen ja lopulta tekeminen pitävät huolen lopusta.

lhakala82@yahoo.com

Lauri H.