Syksy on pitkällä ja naistenkin MM-kisat päättyneet. Karch Kiralyn USA juhli pitkän historiansa ensimmäistä naisten maailmanmestaruutta asiaan kuuluvalla tavalla. Kulta tuli monelle pienenä yllätyksenä, sillä laajasta materiaalistaan huolimatta USA ei kuulunut kaikkein terävimpiin ennakkosuosikeihin. Valmentajan mieltä lämmitti erityisesti tapa, jolla historiallinen pytty nostettiin.
Kaksi entistä työkaveria Pepperdinesta on mukana tämän olympiadin staffissa, ja pääsin viime viikolla esittämään kysymyksiä kuluneiden kahden vuoden pätkästä- siis siitä, mitä Lontoon jälkeen on ehtinyt tapahtua. Joukkue oli nuorentunut ja muuttunut aika tavalla, joten tuloksen odotettiin tulevan hieman myöhemmin. Kun kysyin, mikä oli kaikista merkittävintä nousussa maailmanmestariksi, nostivat apuvalmentajat David Hunt ja Marv Dunphy esiin kaksi asiaa: yhtenäisyyden ja välittämisen.
Ei oikein kuulosta veriseltä kilpaurheilulta, vai mitä? Siitä huolimatta hymy levisi kasvoille, sillä tästähän valmentamisessa on kysymys. Ei vain silmittömästä voittojen tavoittelusta, vaan siitä, että yksilöt ovat tärkeitä, ja että töitä tehdään yhdessä, yhteisen päämäärän eteen. Uskallan väittää, että suurin syy paperilla kovien joukkueiden alisuorittamiseen on juuri yhtenäisyyden puute. (Moni huippu kamppailee valmentajan, median ja muiden huomiosta kykenemättä ajattelemaan myös joukkueen etua ennen, kuin omat tarpeet on tyydytetty.)
”Players don’t care how much you know UNTIL they know how much you care.” –Marv Dunphy
Olen valmentanut noin 15 vuotta, mutta kuluneet kolme kautta ovat lopullisesti avanneet silmät tälle valmennuksen ”pehmeämmälle” puolelle huipputasollakin. Ihmisten muodollinen kunniakas kohtelu nimittäin valitettavan usein rajoittuu junioreihin. Siellä painotetaan urheilun kautta saatavia positiivisia kokemuksia ja valmentajan vastuuta- ei saa huutaa, tulee olla rakentava ja niin edelleen. Kysyn vaan, missä vaiheessa ihminen muka lakkaa olemasta yksilö, joka tarvitsee huomiota ja välittämistä?
”Every human being alive today has high self-interest.” –Hugh McCutcheon
Tästä huolimatta aikuisista välittäminen koetaan miljoonabisneksessä hyvin usein tarpeettomaksi hyysäämiseksi. ”It’s just business” -tavalla ajatteleva lakaisee tärkeän asian maton alle, joko liian laiskana ajattelemaan syvemmin, tai liian naivina oikeasti uskomaan, että joukkue voi olla muutakin kuin palastensa summa. Eritoten tämä mietityttää, kun seuraa huippuseurojen toimintaa- toki myös lentopallossa, mutta eritoten jalkapallossa ja jääkiekossa. Jos televisiossakin huudetaan estottamasti päin naamaa, mitä se sitten on arjessa? Lisäksi saa lukea, että jos ei ensimmäisten, niin ainakin toisten vastoinkäymisten jälkeen ollaan jo valmiita vaihtamaan palasia, koska tämähän on vain bisnestä.
Tuntui siis hyvältä nähdä, että Kiralyn huippupelaajia vilisevä USA oli kaikkea muuta kuin kyyninen papeli. Kun kysyin Marvilta menestyksen tärkeintä yksittäistä asiaa, hän painotti päävalmentajan roolia välittävänä johtajana:
”It is real easy to explain the USA success… The players trained and played real hard due to Karch’s impact on them. It was not because of who he was or what he was as a player, but who he was to them. He was soooo sincere with them and gave them unprecedented quality time in and out of the gym.”
Kolme olympiakultaa pelaajana voittanut Kiraly varmasti herätti kunnioitusta, mutta vielä tärkeämpi oli alleviivaamani kohta: Kyse oli enemmän siitä, minkälainen Karch oli pelaajia kohtaa. Hän saattoi esimerkiksi tulla staffin palavereihin tunnin myöhässä vain siksi, että jollakin pelaajista oli ollut huoli jostakin ja tarvitsi kuuntelijaa. Hän oli aidosti välittävä, sekä järjestelmällisen rehellinen kaikille joukkueen jäsenille, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä ympäristössä, jossa kolmekymmentä kunnianhimoista urheilijaa taistelee kynsin hampain paikoista arvokisajoukkueessa. Nyt ajatelkaa sama tilanne vaikkapa kotoisissa palloilun pääsarjoissa. Jo sen perusteella, mitä monet valmentajat omista pelaajistaan mediassa sanovat on helppo tietää, ettei välittäminen (saati sen näyttäminen) kyllä kuulu toimintamalliin, puhumattakaan huomion antamisesta kentän ulkopuolella.
Toinen apukoutsi, David Hunt, teki paljon töitä kärkiryhmään pyrkivien pelaajien kanssa sillä aikaa, kun sen hetkinen top 12 tai 14 matkusti maailmalla. Matkustavaan kokoonpanoon pyrkivät pelaajat treenasivat ja kilpailivat Kaliforniassa tilanteessa, jossa kuppikuntia ja kyräilyä voisi kuvitella muodostuvan helposti. Tästä huolimatta porukka pysyi yhtenäisenä juuri siitä syystä, että valmentajat antoivat huomiota kaikille maajoukkueohjelmassa mukana oleville. Kilpailu oli kovaa, mutta rehtiä ja oikeudenmukaista. Talking about the tide, that lifts all the boats…
David korosti yhtenäisyyden merkitystä, ja sitä miten iso asia se oli kaikille pelaajille. Maailman mestaruuden juhlinta jatkui illallisella, jossa kokenut Courtney Thompson (joukkueen toinen passari ja Lontoon hopeamitalisti) kertasi miksi tämä saavutus tuntui niin upealta: ”It’s not just that we won a world championship, but the way we did it.” ”The way we did it”- siis tapa millä mestaruus tuli- tarkoittaa tässä ennen kaikkea sitoutumista samoihin pelisääntöihin. Joukkueessa ei ollut ketään -ei yhtä ainoaa pelaajaa- jonka käytös tai sitoutuminen olisi jotenkin nakertanut yhteisiä tavoitteita.
Minua on pieksämäkeläisestä juniorista asti kummastuttanut ajatus siitä, että pelaajien ”ei edes tarvitse tulla toimeen keskenään, kunhan passitempo vain on kohdillaan.” Varmaan osa tästä tunteet sivuun- ajattelusta on seurausta vahingollisesta suomalaisesta ”iso poika ei pyydä syliin” – perinteestä, mutta kummaa se on silti. Etenkin kun ottaa huomioon, että kysyttäessä lähes jokaisen joukkueurheilijan parhaat muistot peliajalta ovat paikoista, joissa joukkueet todella olivat joukkueita. Mitalit muistetaan uran jälkee huonommin kuin ystävät, ja täysin luonnollisesta syystä:
”Yhteenkuuluvuuden tunne on ihmisen biologinen perustarve, iästä ja sukupuolesta riippumatta.”
Haluamme kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Ryhmään, jossa minusta välitetään ja jossa vallitsee luottamus siitä, että joukkuetovereilla ja valmentajilla on toistensa parhaat intressit mielessä silloinkin, kun muut eivät ole läsnä. Joukkuelajit tarjoavat tälle tarpeelle oivan elinympäristön (mikä ei ole ihme, kun pitää mielessä, että muinoin ryhmän ulkopuolella joutuminen oli yksilölle turmiollista.)
”People want to feel important and cared after. Men too, not just girls or women.”
Ja sitten tämä. Koska kirjoitan naisten maajoukkueesta, on helppoa lakaista pointti maton alle, koska ”nehän on naisia ja tarttee tuota hyysäämistä.” Tykkään harvasta asiasta vähemmän kuin sovinismista, ja sitä paitsi, nämäkin periaatteet pätevät molempiin sukupuoliin. Vaikka miesten ja naisten kommunikaatiossa on tutkittuja eroja, eivät perusasiat muutu. Miesten urheilussa valloille on vaan jäänyt sitkeä ajatus siitä, että miehen pitää aina olla kova. Julkisuuskuvan takana huippu-urheilijatkin ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä, ja heitä voivat valmentaa samat ihmiset, samoilla periaatteilla. (Esimerkiksi Hugh McCutcheon, jonka kakkosvalmentajana Karch Kiraly toimi Lontoon kisoissa, voitti peräkkäisissä olympialaisissa kaksi mitalia -ensin kultaa miehissä ja sitten hopeaa naisissa.)
Mestareiden liigassa ja aikuisten maajoukkueissa olen niin ikään törmännyt samoihin asioihin molempien sukupuolten kanssa: Tähtipelaajaa harmittaa jos oma vastaanotto oli huono, tai ei saanut tarpeeksi passeja. Monta kertaa aika pieni asia jää harmittamaan huippu-urheilijaakin, ja on helpottavaa saada se purettua. Eivät aikuiset mitään ryhmähaleja ja lässytystä tarvitse, vaan ainostaan tiedon siitä, että valmentaja välittää ja on tukena kentän ulkopuolellakin, jos urheilija sitä tarvitsee. Joku tarvitsee apua harvoin, joku usein, and that is the art of coaching. Ilman minkäänlaista jeesiä pärjää kuitenkin vain aniharva, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Riitää, että yksilö tietää hänen itseyttään ja rooliaan kunnioitettavan muistakin syistä, kuin siitä tekeekö hän juuri tällä hetkellä kovaa tulosta. Toivonkin, ettei uuden sukupolven valmentajakunta unohda näitä Dr. Thomas Tutkon viisaita sanoja:
”Individuals never lose the desire to be treated as individuals.”
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 