Lentopallon mestaruusliigassa päättyy lähitulevaisuudessa useampi pitkä pelaajaura. Osa näistä on julkistettu, ja osa konkareista saattaa vielä jatkaa kauden tai kaksi. Siitä huolimatta pian avautuvat pelipaikat tarkoittavat yhden aikakauden loppua. Pitkän uran jättämä aukko on kuitenkin usein, ainakin hetkellisesti, liian suuri kenenkään paikattavaksi. Suomen kokoisessa maassa on erityinen arvo henkilöllä, joka haluaa ja kykenee toimimaan urheilijan vaativassa ammatissa pitkään. Maaliskuun juttu kertoo näistä soihdunkantajista, joiden pitkää uraa toivottavasti osaamme kunnioittaa.
Elettyä tietoa
Vaikka toimeentulolla on merkitystä, koostuvat pisimmät urat rahan ja terveyden lisäksi muustakin. Pitkään jatkavat ovat usein ihmisiä, jotka löytävät merkityksen tekemiselle arjesta ja jotka persoonalleen sopivalla tavalla vaativat paljon itseltään ja ympäristöltään. Mielenkiintoista kyllä heidän sisäinen motivaationsa ja kokemuksensa tekevät konkareista monella tavalla valmentajan kaltaisia. Duken koripallovalmentajan mielipide johtavien pelaajien merkityksestä on esimerkiksi tällainen:
“The single most important ingredient after you get the talent is internal leadership. It’s not the coaches as much as one single person or people on the team who set higher standards than that team would normally set for itself.” – Mike ”Coach K” Krzyzewski
Vaikka nuorempikin voi olla kapteeni, ovat pisimmän uran tehneet lähes poikkeuksetta johtajia. Osa heistä on julkisuudessa paljon, mutta osa taas suurelle yleisölle vähemmän näkyviä. Tällaiset pelaajat eivät välttämättä mielellään anna haastatteluja tai muutoin viihdy valokeilassa. Jostakin syystä he kuitenkin tulevat hallille uudelleen ja uudelleen, vuosi toisensa perään. Kirjassa ”Captain Class” (2017) Sam Walker kuvaa tällaisen hiljaisen ja varjoista johtavan ”kapteenin” olemassaoloa yhdeksi avainasioista eliittijoukkueeksi kehittymisessä. Eräs syy pitkäaikaisen pukukoppiläsnäolon hyödyistä liittyy pelitaitojen lisäksi esimerkin välittymiseen muille.
Aikanaan tämä oli peräti lajin selviytymistä edesauttava taito, sillä vain ihmisellä on mahdollisuus siirtää opittua viisautta jälkipolville suuressa määrin. Vaikka nykyaika onkin huippujuttu, meillä on enää vähän tilanteita, joissa eri-ikäiset ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa vertaisina. Yleensä tämä tapahtuu ennalta hyvin käsikirjoitetuissa tilanteissa, joissa pääosassa ovat ammatilliset roolit. Pukukopista, sen sijaan, menet taisteluun vertaisena, ja joskus hyvinkin eri-ikäisten toverien rinnalla. Porukalla kilpaillaan, voitetaan ja hävitään. Kokeneen pelaajan tapa reagoida tilanteeseen ei ole yhtään vähempää kuin konkreettinen esimerkki siitä, mitä on olla mies tai nainen. (Mieleen nousee vuoden 2014 talviolympialaiset, kun tuolloin 43-vuotias Teemu Selänne luisteli Suomen ykkösketjussa parikymppisten Mikael Granlundin ja Alexander Barkovin rinnalla.)
Kypsyyden saavuttamiseksi tarvitaan siis siltoja sukupolvien välille, mutta aina tämä ei toteudu urheilussakaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen NCAA on useissa lajeissa maailman ammattimaisin sarja, mutta myös sillä on heikkoutensa. Urheilijat ovat kaikki 20 ikävuoden tienoilla edelleen tekemisissä vain suurinpiirtein omanikäistensä kanssa, ja jos samanikäistä eurooppalaista pelaajaa vertaa amerikkalaiseen, kypsyyseroja löytyy. Osa toki selittyy biologialla ja osa kulttuurilla laajemmin. Meikäläisten erilainen systeemi kuitenkin auttaa nuoria paremmin matkalla aikuisuuteen prikulleen siksi, että saamme aikaisemmin pelata vanhempien ja kypsempien pelaajien seurassa. Heterogeenisen ryhmän ja eri-ikäisten kanssa harjoittelun on myös todettu vaikuttavan positiivisesti taitojen oppimiseen. (Tässä aihetta sivuaa Sami Kalaja reilun tunnin luennon loppupuolella):
https://www.youtube.com/watch?v=Ika7q1HOnYE&list=PLsucBY1JRXfN7KUC2MnkQ529J5-BG4Vio&index=5
Lajin paikalliset kasvot
Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka moni aikuinen suomalainen tietää jääkiekkoilija Raimo Helmisen kotiseuran. Todennäköisesti aika moni, ja Tampereella vastaava luku olisi hyvinkin korkea. Ammattimaisessa lajissa franchise-pelaajat tunnetaan valtakunnallisesti, ja vaikka kaikki lajit eivät ole yhtä näkyviä, näkyy sama ilmiö pienemmässä mittakaavassa myös muualla. Lentopallossakin osa ennen pitkää eläköityvistä pelaajista on kotipaikallaan jo osa katukuvaa. Urallaan moni on pelannut ulkomailla ja maajoukkueessa ennen paluuta lähemmäs kotia. Nopea katsaus paljastaa, että heitä itse asiassa löytyy kaikkialta mestaruusliigasta.
Aikanaan maajoukkuetta kannatelleiden Mikko Eskon (1978) ja Olli Kunnarin (1982) pitkäaikainen seura Suomessa on ollut Valepa (sittemmin Valepa Sastamala Tampere.) Mesko on kotoisin Vammalasta ja Kunnarikin teki liigadebyyttinsä saman seuran väreissä jo vuonna 2000. Huittisissa varttunut Matti Oivanen (1986) puolestaan päättää uransa Hurrikaani Loimaan paidassa tähän kevääseen, eikä hänkään ole kaukana kotiseuduiltaan. Savo Volleyn paidassa taas nähdään kaksikin maajoukkueen kapteenia. Antti Siltala (1984) palasi Suomeen täksi kaudeksi pitkän ulkomaanuran päätteeksi. Vieremän mies on poissaollessaankin ollut aktiivinen yläsavolaisessa lentopallossa. Lisäksi Savo Volleyn rantasalmelainen Jukka Lehtonen (1982) edustaa jo kuudetta seuraa savon alueella. Kaikki heistä ovat seuransa ja lajin ikoneita omalla seudullaan.
Vanhojen maajoukkueratsujen lisäksi liigassa pelaa myös vähemmän tunnettuja, mutta silti yhtä kokeneita pelureita. Osa heistä on jo varhain, lyhyen maajoukkuevisiitin jälkeen, satsannut ammattilaisuuden sijaan kaksoisuraan. PuMa-Volleyn kasvatti Toni Kankaanpää (1984) on Suomessa pelannut lähes pelkästään pääkaupunkiseudulla, ja Ossi Rumpunen (1989) pelkästään Raision Loimussa. Akaa-Volleyta viimeksi edustanut Joni Mikkonen (1986) on puolestaan tehnyt valtaosan urastaan Tampereen läheisyydessä ja hieman pohjoisempana Anssi Hakala (1984) on edustanut Oulun alueen seuroja peräti 14 vuoden ajan. Jos ihmisten on vaikeaa kuvitella pääkaupunkiseudun lentopalloa ilman Kankaanpäätä, sama pätee oululaisiin ja Hakalaan, ja Raisioon ja Rumpuseen. Jokainen on ollut seurassaan tai alueellaan soihdunkantaja.
Tässä mainittujen lisäksi mestaruusliigassa pelaa useampi muukin, kenties uransa jatkoa miettivä päälle kolmekymppinen. Toivoa sopii, että Loimun Kasper Vuorinen (1984), Akaan Ville Heiskanen (1985), Loimaan Tomi Rumpunen (1987) ja Jesse Mäntylä (1987), Savon Petteri Penttinen (1985) ja Timo Leikas (1985) eivät kaikki lopeta ainakaan yhtä aikaa. Kuten syntymävuosista näkyy, moni 1980-luvulla syntynyt on halunnut jatkaa uraansa lähelle 35 ikävuotta. Siitä huolimatta liiga tarvitsee pian uusia pelaajia, jotka ovat valmiita tekemään urheilusta uran lisäksi elämäntavan.
Esikuva elämään
Lentopallon tunnetuin urheilullinen esikuva on pitkään tietenkin ollut Tuomas Sammelvuo. Hiljattaisen Venäjän pestin myötä tarkkaavainen saattoi parissakin uutisessa huomata vuoden, kun ”Köpi” ensimmäistä kertaa pelaajana saapui miesten maajoukkueeseen. Vuosi oli 1993, mikä teki Sammelvuon urasta sinivalkoisissa pelaajana ja sitten valmentajana peräti 26 vuoden mittaisen. Se on pitkä aika, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka moni sai läheltä nähdä esikuvansa.
Kun valmensin Sloveniassa, koko muu Ljubljanan porukka nauroi Matija Pleškon (1976) paluulle välivuoden jälkeen. Ei siksi, etteivät taidot olisivat riittäneet, vaan koska kaikki tiesivät näin vielä tapahtuvan. Sammelvuon ikäinen Pleško itse asiassa pelaa edelleen ja jahtaa tänä keväänä mestaruutta numero 32. Vaikka Slovenia on pieni maa, on 31 pyttyä yhdellä uralla aika paljon. Kyse ei ole enää menestyksestä, vaan sportti on Pleškolle yksinkertaisesti rakas asia. Joskus myös Suomessa kuulee sanottavan, että vieläkö se ja se pelaa. ”Eikö sillä ole mitään parempaa tekemistä, kuin urheilla?” Parempi kysymys saattaisi olla ”Kuinka saamme useamman tekemään urheilusta elämäntavan?”
It’s the playoffs,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 