Tag Archives: Lähikehityksen Vyöhyke

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 4. Riittävä Haaste tai Vaatimustaso

28 Feb

Valmentajan törttöily vaatimustasoksi naamioituna ei ole hyväksyttävää ja pitää kitkeä pois. Julkisuudesta huolimatta valtaosa valmentajista toimii onneksi kunnioittavasti joka päivä. Kääntöpuolella on myös ilmaistu aiheellinen huoli riittävän haasteen säilymisestä urheilussa. Olympiakomitean toimitusjohtaja Mikko Salonen sanoitti tärkeää asiaa Helsingin Sanomissa näin:

”Jotta lapsi ei niin sanotusti menisi pesuveden mukana, vaativa fyysinen valmennus on eri asia kuin urheilijaa henkisesti nöyryyttävä valmennus. Oleellista on erottaa nämä ulottuvuudet valmennuksessa. Fyysisesti vaativa valmennus on normaalia urheilussa. Se ei aina tunnu hyvältä … on osattava olla vaativa positiivisella ja kannustavalla tavalla.”

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006390137.html

Optimaalisen haasteen aikaansaaminen vaatii ymmärrystä kehittävän harjoittelun periaatteista. Riittävä vaade tai vaatimus voi valmentajan ohella tulla harjoitusympäristöstä tehtävää tai sääntöjä muokkaamalla, tai riittävän tasokkailta kanssa- tai vastapelureilta kentällä. Ja kun huippu-urheilusta puhutaan, valmentajan tärkein tehtävä on edelleen luoda riittävät standardit toiminnalle. Jos tämä ei tapahdu, emme myöskään yleensä kehity. Kriteereistä kolmas on periaatetasolla ymmärretty, mutta käytännössä harvinainen:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Mitä osaat, ja mitä et osaa vielä?

Teemaan kuuluu kaksi rinnakkaista asiaa, joita käsittelemme tässä yhdessä. Ensimmäinen näistä on yksittäisessä harjoituksessa tai suorituksessa toteutuva riittävä vaikeusaste. Toinen on puolestaan näiden riittävän haastavien tehtävien jatkumo, eli pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella vietetty urheilu-ura. Tätä voi havainnollistaa päällekkäisinä nuolina, joista yksi nuoli osoittaa lähelle, ja toinen sen yläpuolella erittäin kauas. Vain se, joka on nähnyt lajinsa maailman kärjen läheltä, ymmärtää todellisen etäisyyden. Tämä on pääsyy sille, miksi esim. jääkiekko altistaa mj- toiminnassa nuoret pelin kansainvälisille vaatimuksille heti, ja pitää aihetta koko ajan pinnalla. Kv- pelin viitoittamana on helpompi askel kerrallaan muuttua huipuksi.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Ericssonin ehkä merkittävin kontribuutio oli kehittävän harjoittelun kriteerien ja prosessien dokumentointi ja yhteen tuominen. Itse harjoittelun tarinahan on vanha kuin taivas, ja yksitellen tarkasteltuna laatukriteereistä löytyy tutkimustietoakin jo lähes sadan vuoden takaa. Eräs haaste- teeman vanhoista mestareista oli 1900-luvun alkupuolella toiminut venäläinen psykologi Lev Vygotsky, joka elämänsä viimeisinä vuosina nimesi käsitteen ”lähikehityksen vyöhyke” kuvaamaan tilaa, jossa oppija (lapsi) tuettuna voi päästä käsiksi taitoihin, joita tämä ei vielä hallitse. Idea on yksinkertainen ja teoriaan liittyy muutakin kuin varsinaista harjoittelua, mutta se on laajalle levinnyt ja kuuluu opettajien peruskauraan edelleen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Zone_of_proximal_development

Pareton mukaisesti pieni osa toimenpiteistä vastaa usein suurimmasta osasta tuloksia, ja harjoittelussa riittävä haaste on primääri asia. Et yksinkertaisesti voi kehittyä, jos et tee entistä vaikeampia asioita. Kehittyminen on aina muuttumista, ja sen nopeus yksilöllinen. Emme tiedä, kuinka kaukana lähikehityksen vyöhykkeellä joku voi olla ennen, kuin tehtävästä tulee mahdoton, ja usein hölläämme jo, kun olisi vielä varaa painaa. Painaminen kuitenkin herättää paljon kysymyksiä.

Kuinka paljon haluat tätä?

“I hated every minute of training, but I said, ‘Don’t quit. Suffer now and live the rest of your life as a champion’.” – Muhammad Ali

Alin sitaatti on helppo ymmärtää väärin, sillä eihän huippu-urheilu mitään jatkuvaa tuskaa ole. Harjoituksen ulkopuolella elämä on ihan tavallista ja monelta osin nautinnollista, ja parhaat myös ainakin osittain pitävät kovasta harjoittelusta. Ericsson kirjoitti kuitenkin jo varhain, ettei kehittävä harjoittelu aina ole mukavaa, vaan vaatii ponnisteluja. Monessa länsimaassa on nykyisin kulttuuri, jossa nuoret haluavat urheilulta elämyksiä, flow- kokemuksia ja onnistumisia. Ylipäätään tuntuu, että korostetaan paljon iloa ja positiivisia tunteita, mikä on hieno homma muistaen, miten väkisin asioita on Suomessakin joskus väännetty.

Ongelma on kuitenkin riittävän haasteen säilyttäminen. Harvemmin kuultu huomio nautinnosta huippu-urheilussa on, että näin ilon aikakaudella myös tulokset ovat monissa lajeissa laskeneet. Ei kaikkien tarvitse sepporätyjä olla, mutta pahaa pelkään, että vaatimustaso on myös kärsinyt inflaatiosta.  Niin tai näin, uskon, että tässäkin tärkeää on avaintermien selventäminen. Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät flow-kokemukset (eli ”optimaaliset”, onnelliset hetket) syntyvät, kun tehtävän haaste kohtaa taitomme prikulleen. Toisin sanoen koemme, että osaamme jotakin samalla, kun tehtävä vaatii kaiken huomiomme. Kuvana flow- kanava näyttää tältä:

https://i.insider.com/53bd6011eab8eaec25617711?width=750

Eri arvioiden mukaan flow- tiloissa ollaan n. 5-15% ajasta kilpailutilanteissa, eli harvoin. Määrätietoisen harjoittelun näkökulmasta ongelmallista on lisäksi se, että kehittyminen ei tapahdu flow- tilan taitotasolla, vaan sen yläpuolella. Kehittävä harjoittelu pitää myös sisällään paljon virheitä, sillä harjoittelemme asioita, joita emme vielä hallitse. Koemme epävarmuutta ja ahdistustakin, joten uuden opettelu sopii paremmin harjoitukseen kilpailun sijaan. (Carol Dweckin fixed vs. growth mindset– työ liippaa läheltä kaikkea tätä, ja on Suomessa jo melko tuttu. Iso osa kasvua on ylipäätään uskominen siihen, että taitosi voivat kasvaa.)

Kehittymiseen tarvitaan optimaalisten kokemusten sijaan optimaalisia haasteita. Taidoissa isoin urheilijoiden tasoero tulee mukavuusalueen ulkopuolella vietettyjen hetkien laadussa, määrässä ja intensiteetissä. Riman jatkuva nostaminen on urheilun kenties vaikein asia, sillä jokaiselle tulee hetkiä (useammin, kuin haluaisimme myöntää), kun emme puske itseämme eteenpäin sillä täydellä keskittymisellä ja voimalla, joka meistä löytyisi. Sisäisten tekijöiden lisäksi tarvitaan myös ulkoisia vaatimuksen lähteitä.

Urheilijan vastuulla, vai valmentajan?

Motivaation suhteen valmennuksessa korostetaan sisäisen motivaation sytyttämistä urheilijassa, sillä se tutkitusti kantaa pisimmälle. Täysin samaa mieltä ja hyvä, jos onnistumme tässä: jonkin asteinen tai riittävä sisäinen palo hommaan pitää olla. Olen kuitenkin skeptinen pelkän urheilijan vastuun vaikuttavuudesta pohjautuen sekä psykometrisiin tutkimuksiin, että omiin kokemuksiin huippu-urheilijoiden kanssa. Kaikki haluavat voittaa ja kehittyä, mutta osa merkittävästi muita enemmän. Suurinta osaa pitää myös puskea eteenpäin, ja joskus se on suorempaa puhetta, kuin mitä olemme ehkä valmiita kuulemaan. Kobe Bryantin asenne kuvastaa juuri näitä jyviä ja akanoita:

”Ajattelin, että koripallo olisi heille kaikki kaikessa, mutta ei se ollut. Luulin, että se olisi kaikille samanlainen pakkomielle kuin minulle … Merkitsisi paljon, jos minusta ajateltaisiin ylisuorittajana. Se tarkoittaisi, että olen tehnyt paljon töitä ja puristanut irti kaiken mahdollisen. Toivottavasti minut nähdään ihmisenä, joka teki kaiken tarvittavan voittaakseen.”

https://yle.fi/urheilu/3-11178048

Bryant pakotti muut NBA tähdet tekemään töitä ympärillään, vaikka keskellä yötä, ja ihmetteli, jos muut eivät halunneet asioita yhtä paljon kuin hän. Tiedämme persoonallistutkimuksista, että jo perimässä ihmiset eroavat merkittävästi kyvyssä ja halussa tehdä työtä (tunnollisuuden piirrejatkumo). Siinä, missä sisäisen palautteen ymmärrys tekisi suuremmasta joukosta urheilijoita ”lahjakkaita”, on sama totta työnteon suhteen. Väitän, että uskomme joskus naivisti ympäristön ja valmennuksen pystyvän sytyttämään jokaisessa kobebryant- tason sisäisen poltteen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty yksin puskemaan omaa tasoaan ylös, joukkuetovereista puhumattakaan. Pätevä valmentaja sen sijaan pystyy.

Hyvä koutsi välittää ja osaa luoda luottamukseen perustuvaan suhteen. Kun turvallisuuden perustarve täyttyy, uskaltaa valmentaja kuitenkin myös laittaa suhteen alttiiksi haasteen stressille. Näitä ihmisiä on monesta syystä vähän. Emme aina todella tiedä, mitä menestys vaatii, ja useimmat ovat mielellään ennemmin pidettyjä kuin vaativia. Lisäksi nämä ovat vastakkaisia persoonallisuuden piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, ettei yksikään ihminen ole luonnostaan äärimmäisen hyvä molemmissa. Tunnetaitojakin pitää harjoitella (sovinnollisuuden piirrejatkumo.) Ja lopuksi elämme vielä yhteiskunnassa, jossa on hyväksytympää olla lämpimän pehmeä, kuin lämpimän luja.

Yhtälö ei ole helppo, mutta se avainasioiden selventäminen auttaa aina. Varsinkin nuoremmille ihmisille on tärkeää näyttää, että se mitä haluat nyt ei ole sama asia kuin mitä haluat vuoden päästä tai elämässäsi eniten. Se, miten urheilijat nämä perusasiat ymmärtävät ratkaisee myös paljon siitä, millaisena he kehittävän harjoittelun kokevat. Liikunnan ja urheilun iso ero on siinä, että toinen on lähtökohtaisesti nautinnollista, ja toinen tavoitteellista toimintaa. Uskon, että suurin nautinto juuri tänään löytyy useammin liikunnasta, mutta suurin merkitys elämässä urheilusta. Kannatamme molempia. Olisi kuitenkin hienoa, jos osaisimme innostua siitä, että teemme vaikeitakin asioita tietäen, kuinka motivoivaa todellinen kasvu on.

Voimme korjata monta juttua lähtien olosuhteista, viikkorytmeistä ja niin edelleen, mutta jos emme lisäksi asu mukavuusalueen ulkopuolella itse harjoituksessa, iso osa muusta jää vaille haluttua vaikutusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.