Jokainen valmentaja haluaa pelaajiensa kehittyvän. Tämä ei sinällään ylitä uutiskynnystä- miksi kukaan muuta toivoisikaan? Lähes kaikki puhuvat lisäksi harjoittelevansa hyvin, tekevänsä kovasti toitä, ja niin edelleen. Paperilla samanlaisen harjoittelun tasossa voi kuitenkin olla suuriakin eroja, sillä sanat ja teot eivät tarkoita samaa.
“Obviously it’s not what you say, but what you do, that matters.” – Carl McGown
Hyvää tarkoittaen puhumme pelaajille asiasta, jotka haluamme muuttaa. Kehityskohde voi olla niin taktinen, tekninen, kuin asenteeseenkin liittyvä. Keskustelun -ja mahdollisen demonstraation- jälkeen odotamme pelaajan harjoittelevan ajatuksella, ja muuttumaan haluttuun suuntaan. Joskus näin käy, etenkin jos kyseessä on kunnianhimoinen ja ajatteleva urheilija. Useimmiten mitään ei kuitenkaan heti tapahdu yksinkertaisesti siksi, että uudet asiat eivät ole helppoja.
Otamme saman kehityskohteen puheeksi hieman myöhemmin; kenties seuraavassa harjoituksessa tai seuraavalla viikolla. “Hei, meidän täytyy saada se ja se muutos aikaan.” Mutta vaikka asia on pöydällä päivästä toiseen, mainittavaa kehitystä ei tapahdu. Lopulta tyydymme kuuluisasti toteamaan, että “Onhan me tuota yritetty, mutta kun…” Kirjoitin jo aiemmin, että parhaat valmentajat eivät vain puhu. He vaativat.
Vaatimisen erottaa puhumisesta vastuullisuus.
Vaativa valmentaja pitää pelaajat vastuullisina itselleen ja toisilleen. Minulle vastuullisuus tarkoittaa ensijaisesti kahta asiaa… Ensiksi sitä, että puhumisen lisäksi jotakin myös tapahtuu heti. Vaikka emme voi hetkessä muuttaa tapojamme täysin, pienikin muutos -vaikka se olisi vain uuden asian tiedostaminen- parempaan riittää. Toiseksi vastuullisuus on halu (huom. ei kyky, vaan nimenomaan halu) pysyä sitoutuneena tässä prosessissa, harjoituksesta ja suorituksesta toiseen, eikä välillä katsoa sormien välistä, kehitystä toivoen. Sitoutuminen muutokseen on erityisen vaikeaa, sillä se vaatii rohkeutta katsoa pelaajaa silmiin ja antaa palautetta uudestaan ja uudestaan, kun sovitusta asiasta luistetaan.
Tällainen valmentaminen on harvinaista monesta syystä. Päällimmäisenä moni ei edes tiedä, että jos sinulla on luottamukseen perustuva suhde pelaajasi kanssa, voit todella pitää riman korkealla. Lisäksi vaatiminen kysyy paljon henkistä energiaa. Sinun täytyy kohdata ja korjata toistuvasti ja rakentavasti, eikä tyytyä vähempään silloin kun väsyttää, tai ei huvita. Ei ole kumma, että monet vanhemmat työpäivän jälkeen antavat periksi lastensa kanssa sovituista rajoista, koska heillä ei enää ole virtaa pitää niistä kiinni. Sovittujen asioiden noudattaminen rakentaa kuitenkin molemminpuolista luottamusta, eikä valmentajan rooli parhaimmillaan juuri eroa vanhemmasta tai opettajasta.
University of North Carolinan naisten jalkapallovalmentaja Anson Dorrance puhuu vastuullisuudesta ja vaatimisesta nimellä “Great Expectations.” San Francisco 49ersin jenkkifutisvalmentaja Bill Walsh taas käytti termiä “Standard of Performance.” Olipa retoriikkasi mikä tahansa, pitkässä juoksussa on parempi pitää se rima ylhäällä alusta alkaen. Tarpeettomien kompromissien tekeminen haaskaa paitsi arvokasta aikaa, myös voimavaroja: Jos et jaksa puuttua suoritukseen, löydät saman puutteen edestäsi takuuvarmasti myöhemmin.
Do or do not… There is no try. – Yoda
Lauri H.
lhakala@hawaii.edu
COACH HAKALA BLOGI 