Vähättelyä Seuraa Väkivalta

30 Jun

Todellista väkivaltaa näkyy kilpaurheilussa onneksi harvoin. Jos pelin säännöistä ei kuitenkaan pidetä kiinni, kolkuttaa nokkapokka ovella nopeasti. Tämä näkyi pariin otteeseen myös viime keväänä kuin muistuttamassa, että pysyäkseen reiluna urheilu tarvitsee johtamista.

Rajojen asettaminen ja puolustaminen on yksi auktoriteetin keskeisistä tehtävistä. Lisäksi kilpailullisissa ympäristöissä se on valmentajan ja tuomarin kenties tärkein tehtävä. Vaikka yksittäinen tapaus ei anna syytä moraaliseen paniikkiin, on sääntöjen suhteen oltava valpas. Sallitut asiat tuppaavat jatkumaan, ja vähättelevässä ympäristössä vieläpä asteittain voimistumaan.

Miksi rajoja ylitetään?

Luonnon laki on täyttää se tila, missä kulloinkin olemme. Siirtyminen pelaajasta valmentajaksi on haastava juuri rajakysymysten vuoksi, vaikka tätä ei ainakaan liian usein näe painotettavan. Pelilliset asiat vievät usein huomion, vaikka muutos rajan testaajasta sen puolustajaksi on valtava. Kun itse valmennusuran alussa harmittelin mentorille erästä arjen asiaa, sain sympatian sijaan niskaani jyrinää. ”That happens because you allow it, and for no other reason”, ärähti mestari, ja oli perin haluton jatkamaan keskustelua. Aikanaan ymmärsin yskän, jota lähes jokainen pidempään valmentanut toistaa. Ihmiset käyttäytyvät typerästi siksi, että se sallitaan. Valmentajana työsi on olla koossa pitävä voima, ja joukkueesi ydinarvojen viimeinen linnake. Kun säännöt on sovittu, pääsee auktoriteetti pian keskustelemaan myös rajanylityksistä.

Koutsi huomaa ennen pitkää, että pelkkä puhuminen ei riitä, vaan tarvitaan tekoja. Huipulla tämä on tuloksen kannalta keskeistä ja välttämätöntä. Kilpailullisten ympäristöjen ulkopuolella voi ehkä olla vaikea uskoa, että on myös heitä, jotka eivät vain keskustelemalla asetu yhteisten normien sisälle. Näin se kuitenkin on. Puhe on sivistynyt ja arvokas keino ratkoa asioita, mutta valitettavasti liian halpaa toimiakseen joka tilanteessa. Jokin muu lujuuden ja rajan näyttö (viikon jäähy joukkueesta, tuntuva sakko, tai muu konkreettinen) vie viestin perille.

Heikon auktoriteetin tunnusmerkkejä

Aloin työstää juttua jo talvella, erään Ruotsissa sattuneen episodin jälkeen. Pelattiin pudotuspelien ensimmäistä kierrosta. Alkuverryttelyssä vastustajan pelaaja löi pallon metrikaupalla ohi sivurajan, suoraan meidän vaihtopenkille. Syntyneen hässäkän päätteeksi henkilö käveli vielä keskirajan yli tönimään meitä tuomarin nenän edessä. Häntä ei heitetty ulos, eikä liigan kurinpitoelin juridiska nämnden sen paremmin kuin valtiollinen riksidrottsförbundet antaneet asiasta sanktiota. Useimmissa maissa oltaisiin puhuttu ulosajosta ja ehkä 1-3 ottelun pelikiellosta. Ruotsi on kuitenkin tunnettu suvaitsevaisuudestaan, ja tässäkin asiassa armo sai ilmeisesti käydä oikeudesta.

Tapaus oli tietenkin suhteellisen vaaraton, mutta kertomisen arvoinen toisesta syystä. Auktoriteettien viesti tavoitti nopeasti liigan, ja loppukauden aikana ilmapiiri peleissä muuttui. Vastustajan kovistelusta tuli tapa, jollaisesta en ole lentopallossa nähnytkään. Kolme eri joukkuetta toisti tempun joko lyömällä palloja päin, tai uhittelemalla joukkueiden välisen keskiviivan toisella puolella. Asiaa harmiteltiin ja ihmeteltiin, mutta mikään ei tietenkään muuttunut. Olisi tarvittu tekoja. Mitä ammattimaisempaa toiminta on, sitä paremmin tämä ymmärretään, ja siihen satsataan. Valvomatonta rajaahan ei ole olemassakaan.

Tuomaritoiminta oli tapetilla myös muualla. Urheilulehti 19/2019 esimerkiksi kirjoitti Englannin valioliigan linjasta kysyen ”Minne kehutut tuomarit hukkasivat pillinsä?” Yle taas kommentoi NHL:n tuomareita, jotka sallivat ”sodan” maalinedustalla:

https://yle.fi/urheilu/3-10765044

Lopulta leijonien päävalmentaja kiteytti saman pointin jääkiekon MM-kisoissa:

Tuomarille sattui pikku virhe, ei viitsinyt viheltää, ei uskaltanut viheltää. Mutta isoin virhe sattui kyllä IIHF:n kurinpitokomitealle. Ne antoivat pikku varoituksen pelaajalle, joka sen tempun teki. … Viesti on se, että saat potkia jäällä toista luistimella. Pelikieltoa ei tule, jos ei tule mitään semmoista vammaa, että lähtee henki. … Tässä on mielenkiintoista se, että palaverissa pari päivää ennen kuin kisat alkoivat, niin selkeästi kerrottiin, että teko on ratkaiseva, ei seuraus. No nyt tässä ei tullut mitään isoa vammaa, mutta teko oli tosi törkeä. – Jukka Jalonen (Alleviivaukset omiani.)

https://yle.fi/urheilu/3-10784274

Vähättely ja vastalääkkeet

Miksi potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin ei sitten puututa? Allekirjoittaneen näkemyksen mukaan kyse on usein jostakin näistä kolmesta.

  1. Auktoriteetti ei ole riittävän pätevä näkemään ongelmaa. Asiaa kritisoivia pidetään helposti pehmoina tai kitisijöinä sen sijaan, että ”oltaisiin miehiä” ja otettaisiin iskut vastaan, ns. ”osana peliä.”
  2. Auktoriteetti pohjimmiltaan ymmärtää, että näin ei saisi toimia. Toivotaan kuitenkin naivisti parasta, koska ihmisluontoa ja rajojen merkitystä ei ymmärretä. Ei tiedosteta, että jos teolla saa kilpailullista etua, sen salliminen johtaa aina vain voimistuvaan ilmiöön.
  3. Auktoriteetti on samaa mieltä ja ymmärtää rajojen merkityksen, mutta ei vain uskalla puuttua. Sanktioiden kohteeksi joutuvat nostavat äläkän sinua kohtaan, etkä ole tähän valmis. Niin hullua kuin se onkin, syy puuttumattomuudelle on täten tarve olla pidetty.

Samat periaatteet koskevat tuomareita ja valmentajia molempia, ja valitettavan usein syynä tuntuu olevan tämä jälkimmäisin kohta. Toisin sanoen oma takapuoli on tärkeämpi, kuin urheilijoiden terveys. Tyypillinen peruste olankohautuksille on ”koska kenellekään ei käynyt mitään.” Mutta eihän se näin mene muuallakaan elämässä. Kuinka hyvin pitäisi vettä, jos samalla logiikalla hyväksyisimme punaisia päin ajavat? Mitä ilmiöihin tulee, on valtaa pitävän tahon oikeasti toimittava, sillä muutoin joku toinen nousee täyttämään tyhjiön. Ihmisen halua ja kykyä puolustautua ei pidä vähätellä. Ennen pitkään pelaajat alkavat jakaa oikeutta toisilleen ja homma leviää käsistä kuin 1980-luvulla konsanaan. (Toimivassa yhteiskunnassahan valtiolla on monopoli voimankäyttöön prikulleen tästä syystä.)

Kuinka näihin sitten tulisi puuttua? Vaaralliset tapaukset pitää tietenkin kitkeä heti pois. Kaikkeen auktoriteetti ei kuitenkaan voi kajota, tai ihmiset tukehtuvat. Omassa joukkueessa mietin, että jos kyse ei ole mistään vaarallisesta, kannattaa katsoa, ylittyikö raja vahingossa. Ensimmäisen ja toisen kerran näin voi olla. Kolmannella kerralla kyse on tuskin enää sattumasta. Jos silloin yhä katsot vierestä, joukkueesi tietää, että rajaa ei ole, vaikka puhut siitä. Tämä taas ei ole johtajalle hyvä juttu. Iso osa kunnioituksesta elämässä ansaitaan pitämällä kiinni asioista, joista ennalta on sovittu.

Urheilussa ammattitaitoinen tuomaritoiminta on lääke pelin siistimiseen ja terveeseen kilpailuun. Lisäksi kannattaa muistaa, ettei nykytilanne ole ikinä pysyvä. Jokaisessa matsissa olemme joko matkalla kohti parempaa urheilua, tai luisumassa siitä kauemmas. Ja viimeisenä: vaikka kehenkään ei sattuisi, on vaakakupissa silti isoja asioita. Itse peli arvoineen elää tai kuolee sen mukaan, mitä me hyväksymme. Doping, sopupeli ja väkivaltaisuus alkavat kaikki yksittäisestä tapauksesta, jonka joku jossain sallii.

Lomaterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Aamurutiineista

30 May

Leijonien kolmas maailmanmestaruus oli joukkueen ja valmennuksen työnäyte. Lämpimät onnittelut sinne, minne ne kuuluvat. Jääkiekko näytti jälleen myös, kuinka merkittävää urhelu yhteiskunnallisesti on. Harva asia liikuttaa meitä fyysisesti ja henkisesti niin kuin sportti. Palaan varmasti tähän tarinaan vielä myöhemmin, mutta sitä ennen tämä, jo toukokuulle valmistunut juttu. Kirjoitus kertoo aamurutiineista, niiden hyödyistä, ja vaikutuksesta arkeen.

Aamun urotekoja

Eräs tehokkaiden ihmisten tavoista on aamun tuntien hyödyntäminen. Idea varhain heräämisestä on kaikkea muuta kuin uusi, mutta tuntuu silti kuuluvan kategoriaan ”aina uudelleen löydettävä.” Elämän epäsäännöllisyys tekee siitä monelle niin haasteellisen toteuttaa, että emme aina hoksaa edes yrittää. Näin kävi ensialkuun itsellenikin, vaikka säännöllinen nukkumaanmeno- ja heräämisaika ovatkin hyvinvoinnille tärkeitä. Uniaika voi vaihdella ihmisestä riippuen, mutta lähes kaikki tarvitsevat 7-9 tuntia unta toimiakseen optimaalisesti. Luetaan siis juttu tätä kunnioittaen ja ilman harhakuvitelmaa siitä, että päivän ”pidentäminen” sitä aikaistamalla voi terveesti tapahtua ilman riittävää kokonaisunimäärää.

Early to bed, early to rise, makes a man healthy, wealthy and wise.” -Amerikkalainen sanonta

Vajaa kymmenen vuotta sitten valmensin Pepperdinen yliopistossa. Yliopistourheiluun kuuluu olennaisena osana ”Senior Night”- niminen siirtymäriitti, jossa perinteiden mukaisesti sinä keväänä valmistuvat seniorit kukitetaan. Marv Dunphy piti kopissa pelin jälkeen puheen koko joukkueelle, mutta suuntasi sen juuri näille vanhimmille pelaajille. Tärkein yksittäinen asia, jonka hän halusi nuorten miesten elämässä muistavan, oli: ”Don’t waste your days. Wake up early.”

Marv itse tuli toimistolle vielä eläkeiässäkin innosta puhkuen joskus kuuden ja seitsemän välissä. Erityisen innoissaan hän kuitenkin oli siitä, että apuvalmentajat olivat tuolloin jo täydessä työssä. Pepperdinen nykyinen päävalmentaja David Hunt oli tuolloin toinen apukoutsi. Davidista olen eri yhteyksissä kirjoittanut paljon, enkä vähiten hänen rutiiniensa vuoksi. Mies heräsi joka aamu 4:00, kävi suihkussa, ajoi töihin, kävi puntilla, kävi uudelleen suihkussa, ja aloitti työt noin 5:30. En luonnollisesti (nuorempana ja ulkomaalaisena) ensitöikseni alkanut neuvotella rennompia työaikoja. Päivät alkoivat kaikilla varhain ja jatkuivat pitkälle iltaan.

David oli myös nukkumisen suhteen äärimmäinen poikkeus. Jotta itse sai unta riittävästi, oli kirjaimellisesti aikataulutettava illan jokainen vartti. Siltikin annoin suosiolla pian neljän heräämisten olla ja tähtäsin alun jälkeen töihin ”vasta” kuudeksi. Samoihin aikoihin luovuin myös aamuisten tehtävien kohtelemisesta urotekoina ja keskityin siihen, että ylipäätään jaksoin. Työ oli riittävän haastavaa, eikä ollut enää tarvetta tai mahdollisuuksia tehdä aamuisin ”vielä jotakin.” Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, tajusin tuolloin, ettei perheellinen mitenkään voisi olla tällaisessa rytmissä, ja edelleen riittävästi läsnä kotona.

Suurin osa ei onneksi vedä arkea yhtä tiukalle, vaikka elämän varrella rytmi vaihtelee itse kullakin. Mielenkiintoista kyllä aamun ensimmäisten tuntien taika kuitenkin tulee vastaan uudellen ja uudellen, kun puhutaan aikaansaavien ihmisten elämästä. Eräs ikkuna huippujen aamuihin löytyy Tim Ferriss Shown (”Experiments in Life Style Design”) blogista ja podcasteista. Ferriss kysyy haasteltavilta säännönmukaisesti näiden aamurutiineista, ja vaikka mikään yksi asia ei sellaisenaan toistu, periaate on selvä. Aamuissa on jotakin, mitä pidetään tärkeänä. Alla ajatuksia kultaisista ensitunneista ja siitä, kuinka aamusta voi parhaillaan todella ”voittaa päivän.”

Winning the day

Suunnitellessa omaa aamurutiinia on ensin mietittävä, kuinka paljon aikaa siihen todella pystyy investoimaan. Herääminen 15 minuuttia ennen kodin muita muuta asukkaita riittää jo pieneen hetkeen, mutta se on ainakin itselleni liian vähän. Riippuen siitä, mitä ohjelmassa milloinkin on, haluaisin antaa aamun tehtäville aikaa tunnista kahteen. Rutiinin voima on kuitenkin tapojen luonnissa, eikä minuutin tarkassa pakonomaisuudessa, joten niiden on myös annettava hieman elää.

Aikaansaaville ihmisille aamu alkaa usein jollakin henkilökohtaisella, jolle ei päivän mittaan muuten löydy tilaa. Joku joogaa, toinen lenkkeilee, kolmas käyttää ajan meditoiden. Kokeilin itse myös kaikenlaista, kunnes kuulin erään urasotilaan kuvailevan aamuaan ”listana tehtäviä.” Ensimmäisenä kaveri yhä uransa huipulla petasi oman sänkynsä. Ei enää pinkkatarkastuksen pelossa, vaan siksi, että sen jälkeen päivän ensimmäinen tehtävä oli tehty. Pidän ajatuksesta paljon, sillä noudattamalla pieniä askelmerkkejä saat nopeasti tunteen siitä, että asiat ovat menossa haluttuun suuntaan. Heti herättyään ihminen toki käy vessassa, pesee hampaat, juo lasin vettä ja niin edelleen. Tehtävät voivat olla yksinkertaisia, ja voit olla hidas. Suunta ratkaisee, ei teho.

Kun välttämätön on hoidettu, on tärkeän päätöksen aika. Itselleni ajatus siitä, että voitat päivän käymällä heti toimeen on motivoiva. Nykyisin keitän kupin kahvia, syön banaanin (tai jotakin, jota ei tarvitse valmistaa) ja alan heti hoitaa päivän tärkeintä tehtävää. Aina ei ole selvää, mikä tämä tehtävä on, mutta tässä eräs käytäntöä helpottava ajatus: Monet päivän aikana hoidettavat asiat ovat pinnallisia, ja selviät niistä ilman suurempaa keskittymistä. Kenties on siksi parempi suosiolla säästääkin ne päivän hälinään? Tällä tavoin aamun hiljaisuuden saa paremmin valjastettua tärkeimpiin ja eniten keskittymistä vaativiin asioihin. (Suosin kirjoittamista aamuisin mm. tästä syystä.)

Ajan salliessa saatan myös ensin käydä koiran kanssa lyhyesti ulkona. Aivot saavat happea, näet luonnon heräävän (ja sivuvaikutuksena koirasi myös pitää sinusta.) Tiedän ylipäätään paljon ihmisiä, jotka heti herättyään haluavat nimenomaan lähteä lenkille tai puntille, päivän urheilusuoritukseen. Työtehtävien muuttuessa vaativimmiksi olen kuitenkin päätynyt viemään jotakin tärkeää eteenpäin heti ensimmäisenä, sillä se tuntuu antavan eniten mielenrauhaa päivän myöhempiin tunteihin.

Output before input

Aamu toimii tarvittaessa hyvänä ärsyketulvan patoajana, ja varsinkin käsin kirjoittaminen on tässä suureksi avuksi. Monelle oma, luova projekti sijaitsee kuitenkin koneella tai puhelimessa, ja kiusaus hypätä sosiaaliseen mediaan tai aamun uutisiin on suuri. Pidän tärkeänä rutiinin virstanpylväänä juuri sitä, että aamu osaa alkaa ykköstehtävällä ennen kuin katson mitä puhelin pitää sisällään. Samalla tavalla, kuin sähköpostin tsekkaaminen illalla nostaa alitajuntaan yöksi hoitamattomia ja stressaavia asioita, voi aamu joko alkaa sinun ehdoillasi, tai sitten jonkun muun. Kyse ei tässä ole filosofisesta kannanotosta, vaan yksinkertaisesti paremmasta ja terveemmästä tavasta toimia.

Antamalla illalla ja aamulla aikaa ja tilaa itsellemme palaudumme paremmin. Lisäksi luomme kotiin kulttuuria, jossa koko ajan ei vaihdeta fokusta puhelimen ja vaikkapa leikin välillä. Jos aika on kortilla, yritän edelleen pitää kiinni rutiinista, ja vaikka lyhentää tekemääni hieman. Jatkuvuus ja rakenne ovat tärkeitä. Vaikka tiedän myös ihmisistä, jotka nimenomaan tykkäävät kirjoittaa tai tehdä töitä hälinässä, haastan myös sinut kokeilemaan tilan luomista. Hälinää ei tarvitse luoda, sillä se löytää kyllä sinut. Mikään ei maailmassa ole helpompaa, kuin meteliin palaaminen.

You know, coaching consumes you completely,” puheli Marv kauan Pepperdinen ajan jälkeen. Valmennus oli kokonaisvaltainen ammatti, eikä sitä oikein päässyt pakoon missään. Hän puhui lisäksi siitä, kuinka tärkeää oli yhdistää työ jotenkin perhe-elämän kanssa. Onneksi valmennus ei vielä ole vienyt päiviä täysin, vaikka yrittänyt se totisesti on. Aikanaan myös perhe herää, ja olen iloinen siitä, että saan tyttäreni taas syliin. Alkaa isän ja pienen puurohetki, jossa on helppo olla läsnä. Mieli on rauhallinen kaikesta jo hoidetusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Uuden Alussa

30 Apr

Huhtikuun myötä loppuu Ruotsin sarjakausi, ja samalla tältä erää myös oma aktiivivalmennus. Työura siirtyy Olympiakomiteaan ja vaikka muutos on suuri, hommia tehdään onneksi yhä urheilun parissa. Uuden alussa nousee väistämättä mieleen muistoja myös edellisistä starteista. Muutos on iso mahdollisuus, mutta vain, jos siitä ajatellaan riittävän samalla lailla.

Avainkäsitteiden selventäminen

Kaksi edellistä joukkuetta olivat työn alussa tällaisen, suuren muutoksen edessä. Kuopiossa LEKA Volley oli seurana täysin uusi, vaikka paikallinen kulttuuri oli lajissa pitkä. Tukholmassa Sollentuna VK taas oli avoimesti ja ylpeästi Ruotsin vanhin seura, vaikka sen menestyksen päivistä olikin kulunut jo kauan. Molemmissa nimenomainen tarkoitus oli uudistaa toimintaa. Onnistuakseen muutoksessa valmentajan täytyy saada porukka ajattelemaan samoja ajatuksia, mutta tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Ammattimaiset työnantajat perehdyttävät uudet työntekijät tehtävään, organisaation toimintatapaan ja arvomaailmaan. Urheilussakin tähän ollaan menossa, mutta standardien taso vaihtelee paikasta riippuen. Joka tapauksessa on niin, että jos minnekään halutaan mennä yhdessä, on osallisten tunnistettava kompanssista vähintään pääsuunnat. Paljolta vältytään, jos muutama avainasia on alusta asti kirkas. Sen jälkeen voi joku pienempi juttu mennäkin pieleen ilman, että sillä olisi kovin suurta negatiivista vaikutusta. Päinvastaisessa tilanteessa taas voi koko projekti olla vaarassa.

Ennen Ruotsin pestin alkua kyselin kollegoilta kokemuksia joukkueidensa starteista. Pepperdinen David Hunt mm. kertoi vuoden 2013 ensimmäisistä kuukausista USA:n naisten staffissa. Uusi olympiadi oli alkanut ja huipentuisi Rioon neljän vuoden päästä. Tehtävää piisasi, eikä ollut itsestäänselvää, kuinka esimerkiksi suuren pelaajapoolin kanssa oli paras edetä. Osa staffista oli lisäksi joukkueen tavoin uusiutunut. Kun arki viimein alkoi Anaheimissa, oli katseet tiukasti suunnattu avainkäsitteisiin. Tärkeintä Karch Kiralyn johtamassa laivassa oli oppia puhumaan asioista samalla tavalla, ja aikaa siihen oli varattu kokonainen kesä.

Mielenkiintoista kyllä tämä päti myös termeihin, jotka 20-30v maajoukkuepelaajalla voisi kuvitella olevan kunnossa. Pelkistäen voitat lentopallossa enemmän, jos hyökkäät ylhäältä kentän takaosiin, etuosien sijaan. Useimmat pelaajat tietävät tämän. Englanniksi käsite ”high swing” oli siis monella tapaa oleellinen, mutta sen silti voisi olettaa olevan yhdellä palaverilla kuitattu. Käytännössä asiat eivät kuitenkaan etene yhtä nopeasti, ja jenkit käyttivätkin tärkeimpiä sanoja lopulta paljon eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa. On kovin vaikeaa etukäteen tietää, kuinka toinen jotakin omaan taustaansa peilaten ymmärtää.

Juuri taustojen erilaisuudesta johtuen kollegoilta kuuluu tasaisin väliajoin tarinoita isohkoista väärinymmärryksistä. Joku on saattanut kokonaisen kauden puhua tärkeästä asiasta ilman, että se on ymmärretty läheskään oikein. Vasta joku yleensä tappiollinen tilanne paljastaa ongelman. Uskon syyn olevan enemmän meissä koutseissa, sillä valmentajan on helppo unohtaa toiminnan aikajana. Kun 25-vuotias pelaaja kävelee ensimmäistä kertaa uuteen ympäristöön, hän ei missään määrin ole kirjoittamaton lehti. Takana voi olla jo 10-15 vuoden kokemus muista ympäristöistä, joiden vahvistamat uskomukset eivät muutu yhdessä illassa.

Kauanko sinulla on aikaa odottaa?

It is harder than you think, and it will take more time than you think.” Doug Beal

Tuttu sitaatti tarjoaa kärsivällisyyttä silloin, kun erehdymme haluamaan asioita nopeasti. USA:n entinen päävalmentaja ja toimitusjohtaja kuvaili matkaa olympiakultaan juuri tällä tavalla. Alussa on helppoa olla innostunut, mennä kovaa lähelle ja jäädä sitten kiinni arkeen, visio unohtaen. Bealin alku ei suinkaan ollut helppo, ja kuten mies itse Spike! (1985) kirjassaan kuvailee, joutui nuori päävalmentaja sisäisen kapinan keskellä heittämäään pihalle puolet avauskokoonpanon pelaajista kesken olympiadin. Beal teki kuitenkin prikulleen sen, mitä piti, sillä yhteistä suuntaa ei jakautuneessa joukkueessa voi olla. ”Kaikki lähtee oikeista ihmisistä” sanotaan bisneksessäkin usein, ja tämä pitää hyvin paikkansa. Harvemmin kuitenkin lisätään, että oikeat ihmiset ovat niitä, joiden ajatuksiin voi vaikuttaa.

Kun mielessä palaan näihin näihin edellisiin seurakokemuksiin, muistan ensimmäiset kuukaudet viattomana ja optimistisena aikana. Ihmisillä on virtaa ja pelejä voitetaan. Alun huuma kantaa. Perusasiat tulevat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esiin, arjen alkaessa. Kun esimerkiksi syksyllä 2014 aloitimme LEKA Volleyssa, oli ilmassa paljon toivoa. Kävimme töihin hyvien tyyppien kanssa. Kahdessa kaudessa tapahtui paljon hyvää: palautimme huippulentiksen Kuopioon, ja rakensimme huolella tulevaisuutta. Siitä huolimatta 2018 seuraa ei ollut enää edes olemassa, kaikesta osaamisesta ja hyvästä tahdosta huolimatta. Sivusin aihetta vuosi sitten toisessa jutussa, enkä muistele aikaa haasteista huolimatta pahalla. LEKA Volleyn oppi on myöhemmin kirkastunut etenkin tähän yhteisten ajatusten saavuttamiseen. Seurassa oli osaamista, mutta yksinkertaisesti liikaa eriäviä ajatuksia. (Tärkeintä kuitenkin on, että itse laji elää kaupungissa edelleen.)

Kokemukseni mukaan ei oikeastaan ole edes väliä, oletko uuden projektin johtaja vai muutosjohtaja vanhassa kulttuurissa. Vanhassa versiossa asenteet ja tavat ovat paljon juurtuneempia, mutta molemmissa mukana on ihmisiä, joilla on menneisyys ja kokemuksia. Ja mikä tärkeintä, kaikilla on jokin oletus siitä, mitä tämä aika hänen itsensä ja intressiensä kannalta tarkoittaa. Muistutin itseäni myös tästä tullessani Ruotsiin ja vanhaan seuraan. Asiat sujuivat länsinaapurissa paremmin, vaikka kommunikoinnin ja ”itsestäänselvyyksien” selventämisen tarve ei ole ollut yhtään vähäisempi. Jos kaikki hallitsematta näkevät asiat vain omien lasiensa läpi (ja tämä tapahtuu jokaisen kohdalla) ainoa varma asia on, ettei tuote lopulta oikein vastaa kenenkään odotuksia. Siispä ”avoin ja rehellinen” keskustelu on tarpeen, erään mestarin sanoin, ”aikaisin ja usein.”

Hyvän kautta

Useimmat tuntemani valmentajat ovat ratkaisukeskeisiä ihmisiä. Joukkue tuo uudet haasteet joka päivä, ja asiat pitää kohdata nopealla frekvenssillä. Sivuvaikutuksena proaktiivisuudesta seuraa kuitenkin, että koutsi saattaa elää jatkuvassa ”ongelman tunnistus”- moodissa. Ihmiselle muodostuu voimakas rutiini nostaa epämiellyttävätkin asiat heti esiin ja käsiteltäviksi. Olen useammin kuin kerran (varsinkin suuremmissa staffeissa) nähnyt, kuinka joku luulee tätä negatiivisuudeksi tai yrityksiksi keikuttaa venettä. Erityisen hankala tilanne voi olla, kun jossakin vanhassa ja juurtuneessa aletaan pöyhiä näitä itsestäänselvinä pidettyjä asioita. Vaatii viisautta edetä omassa joukkueessa positiivisen kautta silloinkin, kun tarve muutokselle on huutavan suuri.

Joka tapauksessa uuteen siirryttäessä on tärkeää löytää riittävästi yhteistä. Aloitan seuraavan työn olympiakomiteassa eri roolissa, mutta yhtä täynnä intoa ja optimismia. Ensimmäistä kertaa hetkeen olen lisäksi tilanteessa, jossa ympäristöön tutustuminen tulee viemään merkittävästi aikaa. Erityisen mielissäni olen kuitenkin siitä, että suomalainen urheilu on monelle suuri ja kehittämisen arvoinen asia. Yhteistä tulee varmasti löytymään vuosiksi eteenpäin.

Kohti kotia ja vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Soihdunkantajat

31 Mar

Lentopallon mestaruusliigassa päättyy lähitulevaisuudessa useampi pitkä pelaajaura. Osa näistä on julkistettu, ja osa konkareista saattaa vielä jatkaa kauden tai kaksi. Siitä huolimatta pian avautuvat pelipaikat tarkoittavat yhden aikakauden loppua. Pitkän uran jättämä aukko on kuitenkin usein, ainakin hetkellisesti, liian suuri kenenkään paikattavaksi.  Suomen kokoisessa maassa on erityinen arvo henkilöllä, joka haluaa ja kykenee toimimaan urheilijan vaativassa ammatissa pitkään. Maaliskuun juttu kertoo näistä soihdunkantajista, joiden pitkää uraa toivottavasti osaamme kunnioittaa.

Elettyä tietoa

Vaikka toimeentulolla on merkitystä, koostuvat pisimmät urat rahan ja terveyden lisäksi muustakin. Pitkään jatkavat ovat usein ihmisiä, jotka löytävät merkityksen tekemiselle arjesta ja jotka persoonalleen sopivalla tavalla vaativat paljon itseltään ja ympäristöltään. Mielenkiintoista kyllä heidän sisäinen motivaationsa ja kokemuksensa tekevät konkareista monella tavalla valmentajan kaltaisia. Duken koripallovalmentajan mielipide johtavien pelaajien merkityksestä on esimerkiksi tällainen:

The single most important ingredient after you get the talent is internal leadership. It’s not the coaches as much as one single person or people on the team who set higher standards than that team would normally set for itself.” Mike ”Coach K” Krzyzewski

Vaikka nuorempikin voi olla kapteeni, ovat pisimmän uran tehneet lähes poikkeuksetta johtajia. Osa heistä on julkisuudessa paljon, mutta osa taas suurelle yleisölle vähemmän näkyviä. Tällaiset pelaajat eivät välttämättä mielellään anna haastatteluja tai muutoin viihdy valokeilassa. Jostakin syystä he kuitenkin tulevat hallille uudelleen ja uudelleen, vuosi toisensa perään. Kirjassa ”Captain Class” (2017) Sam Walker kuvaa tällaisen hiljaisen ja varjoista johtavan ”kapteenin” olemassaoloa yhdeksi avainasioista eliittijoukkueeksi kehittymisessä. Eräs syy pitkäaikaisen pukukoppiläsnäolon hyödyistä liittyy pelitaitojen lisäksi esimerkin välittymiseen muille.

Aikanaan tämä oli peräti lajin selviytymistä edesauttava taito, sillä vain ihmisellä on mahdollisuus siirtää opittua viisautta jälkipolville suuressa määrin. Vaikka nykyaika onkin huippujuttu, meillä on enää vähän tilanteita, joissa eri-ikäiset ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa vertaisina. Yleensä tämä tapahtuu ennalta hyvin käsikirjoitetuissa tilanteissa, joissa pääosassa ovat ammatilliset roolit. Pukukopista, sen sijaan, menet taisteluun vertaisena, ja joskus hyvinkin eri-ikäisten toverien rinnalla. Porukalla kilpaillaan, voitetaan ja hävitään. Kokeneen pelaajan tapa reagoida tilanteeseen ei ole yhtään vähempää kuin konkreettinen esimerkki siitä, mitä on olla mies tai nainen. (Mieleen nousee vuoden 2014 talviolympialaiset, kun tuolloin 43-vuotias Teemu Selänne luisteli Suomen ykkösketjussa parikymppisten Mikael Granlundin ja Alexander Barkovin rinnalla.)

Kypsyyden saavuttamiseksi tarvitaan siis siltoja sukupolvien välille, mutta aina tämä ei toteudu urheilussakaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen NCAA on useissa lajeissa maailman ammattimaisin sarja, mutta myös sillä on heikkoutensa. Urheilijat ovat kaikki 20 ikävuoden tienoilla edelleen tekemisissä vain suurinpiirtein omanikäistensä kanssa, ja jos samanikäistä eurooppalaista pelaajaa vertaa amerikkalaiseen, kypsyyseroja löytyy. Osa toki selittyy biologialla ja osa kulttuurilla laajemmin. Meikäläisten erilainen systeemi kuitenkin auttaa nuoria paremmin matkalla aikuisuuteen prikulleen siksi, että saamme aikaisemmin pelata vanhempien ja kypsempien pelaajien seurassa. Heterogeenisen ryhmän ja eri-ikäisten kanssa harjoittelun on myös todettu vaikuttavan positiivisesti taitojen oppimiseen. (Tässä aihetta sivuaa Sami Kalaja reilun tunnin luennon loppupuolella):

https://www.youtube.com/watch?v=Ika7q1HOnYE&list=PLsucBY1JRXfN7KUC2MnkQ529J5-BG4Vio&index=5

Lajin paikalliset kasvot

Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka moni aikuinen suomalainen tietää jääkiekkoilija Raimo Helmisen kotiseuran. Todennäköisesti aika moni, ja Tampereella vastaava luku olisi hyvinkin korkea. Ammattimaisessa lajissa franchise-pelaajat tunnetaan valtakunnallisesti, ja vaikka kaikki lajit eivät ole yhtä näkyviä, näkyy sama ilmiö pienemmässä mittakaavassa myös muualla. Lentopallossakin osa ennen pitkää eläköityvistä pelaajista on kotipaikallaan jo osa katukuvaa. Urallaan moni on pelannut ulkomailla ja maajoukkueessa ennen paluuta lähemmäs kotia. Nopea katsaus paljastaa, että heitä itse asiassa löytyy kaikkialta mestaruusliigasta.

Aikanaan maajoukkuetta kannatelleiden Mikko Eskon (1978) ja Olli Kunnarin (1982) pitkäaikainen seura Suomessa on ollut Valepa (sittemmin Valepa Sastamala Tampere.) Mesko on kotoisin Vammalasta ja Kunnarikin teki liigadebyyttinsä saman seuran väreissä jo vuonna 2000. Huittisissa varttunut Matti Oivanen (1986) puolestaan päättää uransa Hurrikaani Loimaan paidassa tähän kevääseen, eikä hänkään ole kaukana kotiseuduiltaan. Savo Volleyn paidassa taas nähdään kaksikin maajoukkueen kapteenia. Antti Siltala (1984) palasi Suomeen täksi kaudeksi pitkän ulkomaanuran päätteeksi. Vieremän mies on poissaollessaankin ollut aktiivinen yläsavolaisessa lentopallossa. Lisäksi Savo Volleyn rantasalmelainen Jukka Lehtonen (1982) edustaa jo kuudetta seuraa savon alueella. Kaikki heistä ovat seuransa ja lajin ikoneita omalla seudullaan.

Vanhojen maajoukkueratsujen lisäksi liigassa pelaa myös vähemmän tunnettuja, mutta silti yhtä kokeneita pelureita. Osa heistä on jo varhain, lyhyen maajoukkuevisiitin jälkeen, satsannut ammattilaisuuden sijaan kaksoisuraan. PuMa-Volleyn kasvatti Toni Kankaanpää (1984) on Suomessa pelannut lähes pelkästään pääkaupunkiseudulla, ja Ossi Rumpunen (1989) pelkästään Raision Loimussa. Akaa-Volleyta viimeksi edustanut Joni Mikkonen (1986) on puolestaan tehnyt valtaosan urastaan Tampereen läheisyydessä ja hieman pohjoisempana Anssi Hakala (1984) on edustanut Oulun alueen seuroja peräti 14 vuoden ajan. Jos ihmisten on vaikeaa kuvitella pääkaupunkiseudun lentopalloa ilman Kankaanpäätä, sama pätee oululaisiin ja Hakalaan, ja Raisioon ja Rumpuseen. Jokainen on ollut seurassaan tai alueellaan soihdunkantaja.

Tässä mainittujen lisäksi mestaruusliigassa pelaa useampi muukin, kenties uransa jatkoa miettivä päälle kolmekymppinen. Toivoa sopii, että Loimun Kasper Vuorinen (1984), Akaan Ville Heiskanen (1985), Loimaan Tomi Rumpunen (1987) ja Jesse Mäntylä (1987), Savon Petteri Penttinen (1985) ja Timo Leikas (1985) eivät kaikki lopeta ainakaan yhtä aikaa. Kuten syntymävuosista näkyy, moni 1980-luvulla syntynyt on halunnut jatkaa uraansa lähelle 35 ikävuotta. Siitä huolimatta liiga tarvitsee pian uusia pelaajia, jotka ovat valmiita tekemään urheilusta uran lisäksi elämäntavan.

Esikuva elämään

Lentopallon tunnetuin urheilullinen esikuva on pitkään tietenkin ollut Tuomas Sammelvuo. Hiljattaisen Venäjän pestin myötä tarkkaavainen saattoi parissakin uutisessa huomata vuoden, kun ”Köpi” ensimmäistä kertaa pelaajana saapui miesten maajoukkueeseen. Vuosi oli 1993, mikä teki Sammelvuon urasta sinivalkoisissa pelaajana ja sitten valmentajana peräti 26 vuoden mittaisen. Se on pitkä aika, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka moni sai läheltä nähdä esikuvansa.

Kun valmensin Sloveniassa, koko muu Ljubljanan porukka nauroi Matija Pleškon (1976) paluulle välivuoden jälkeen. Ei siksi, etteivät taidot olisivat riittäneet, vaan koska kaikki tiesivät näin vielä tapahtuvan. Sammelvuon ikäinen Pleško itse asiassa pelaa edelleen ja jahtaa tänä keväänä mestaruutta numero 32. Vaikka Slovenia on pieni maa, on 31 pyttyä yhdellä uralla aika paljon. Kyse ei ole enää menestyksestä, vaan sportti on Pleškolle yksinkertaisesti rakas asia. Joskus myös Suomessa kuulee sanottavan, että vieläkö se ja se pelaa. ”Eikö sillä ole mitään parempaa tekemistä, kuin urheilla?” Parempi kysymys saattaisi olla ”Kuinka saamme useamman tekemään urheilusta elämäntavan?”

It’s the playoffs,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Työtavat, osa 2.

27 Feb

Edellinen kirjoitus käsitteli rikkonaisen työn sudenkuoppia. Näihin kuuluvat etenkin:

  1. Huomion siirto kohteesta toiseen syö rajallista energiaa. Jatkuva siirtely uuvuttaa.
  2. Vaikka huomio siirtyy, osa kapasiteetistasi on edelleen kiinni edellisessä tehtävässä.

Tapoihimme tulisi siis kuulua myös sellaisten tilanteiden luominen, joissa pystymme tovin keskittymään vain yhteen asiaan. Tehokkaat ihmiset ovat hyviä luomaan ja noudattamaan tätä edesauttavia rutiineja. Toisin sanoen he kykenevät asettamaan rajoja itselleen.

Mitä sinun tulisi tehdä juuri nyt?

Psykologi Mihaly Csikszentmihalyin flow- käsite on monelle tuttu. Yhteistä parhaissa hetkissä on mm. tunne siitä, että olet juuri oikeassa paikassa ja tekemässä sitä ainoaa asiaa, mitä sillä hetkellä kuuluukin tehdä. ”Optimaalisen kokemuksen” syntymiseen vaaditaan kuitenkin tehtävä, johon keskityt täysin, ja jossa haaste osuu prikulleen kykyjesi ylärajoille. Liian helppo tehtävä tylsistyttää ja liian vaikea tuottaa ahdistusta. K. Anders Ericssonin tutkima ”Määrätietoinen Harjoittelu” on puolestaan vaativaa mm. siksi, että keskityt siinä mukavuusalueesi ulkopuoliseen haasteeseen. Tarvitsemme huomion huolellista ohjaamista siis sekä kehittymiseen, että rauhoittumiseen.

Your brain needs to engage on some consistent basis with all of your commitments and activities. You must be assured that you are doing what you need to be doing, and that it’s OK not to be doing what you’re not doing. If it’s on your mind, then your mind isn’t clear.” David Allen, (Getting Things Done, 2001)

Miksi yhden kohteen valinta sitten on niin vaikeaa? Ensinnäkin mielen evolutionaarinen tehtävä on olla levoton ja vaeltaa, joten myös kaiken ollessa hyvin se tuottaa skenaarioita potentiaalisesti haitallisista asioista. Sivuvaikutuksena mieli myös tuo tietoisuuteen listaa kaikesta tekemättömästä. Tarvitsemme läsnäoloon siis ainakin kahta asiaa. (1) Keskittymisen on tarkoituksella oltava jossakin motivoivassa tehtävässä. (2) Mielellä on oltava vakuutus, joka auttaa myöhempien, tekemättömien asioiden kanssa. Ensimmäiseen tarvitaan priorisointia ja aikaa, mielellään säännöllisen rutiinin tapaan. Toiseen tarvitaan keino ulkoistaa muut ajatukset vaikka paperille, ja parempiin ajankohtiin.

Positiivisia rajoitteita

One can have no smaller or greater mastery than mastery of oneself.”  Leonardo da Vinci

Kyetäkseen navigoimaan kompleksissa ympäristössä ihminen tarvitsee apua. Lapselle vanhempien huomio on selviytymisen lisäksi tärkeää myös siksi, että vanhemmat tietävät maailmasta enemmän. Tämä tieto on kullanarvoista ja yksi kulttuurin tehtävistä onkin pelkistää elämää siedettäväksi sulkemalla pois monet lukemattomista vaihtoehdoista. Kun ympäristö yksinkertaistuu, olemme turvan lisäksi myös vähemmän ahdistuneita kaikesta siitä, mitä emme tee. Viisas ei kuitenkaan ole vain traditionsa vietävänä, vaan tarvittaessa myös itse aktiivisesti luo rajoitteita.

Itsensä pakottaminen johonkin pelkällä tahdonvoimalla on kuluttavaa, sillä jos luotat vain itsekuriin, on sinun edelleen erikseen tehtävä päätös joka asiasta. Arjen yksityiskohtien sijaan haluamme säästää energiaa tärkeimpiin asioihin. Vapauksien rajoittamisella voi olla huono kaiku, mutta todellisuudessa se on ainoa tapa tulla joksikin, joka todella kykenee vastuuseen. Puhutaan positiivisista rajoitteista, sillä vapauden riiston sijaan ne auttavat saamaan asioita aikaan. Jos kyseiset rajat toistuvat arjessa samanlaisina, voidaan puhua rutiinista.

Routine”- a usual or fixed way of doing things- (Cambridge Dictionary)

Vaikka emme sitä niin ajattele, käytämme suurimman osan ajastamme elämän välttämättömien toimintojen pyörittämiseen. Mitä useammin teet jotakin samalla tavalla, sitä sulavammin, varmemmin, ja nopeammin teet sen myöhemmin. Tuttu esimerkki arkea auttavasta rutiinista on avainten ja lompakon laittaminen aina samaan paikkaan kotiin tullessa. Olet ulkoistanut päätöksen niiden sijainnista rutiinille ja tälle yhdellä sijainnille. Sama pätee useimpiin pieniin askareisiin kodissasi. Rutiineilla voi myös luoda hiljaista aikaa keskittymiseen, vaikka se vaatiikin enemmän työtä. Itse olen tykästynyt seuraavien pyhittämiseen (tavoitteena neljä kokonaista tuntia päivässä.)

1. Aamun kaksi ensimmäistä tuntia (tärkein tehtävä)

2. Lounaan jälkeiset kaksi tuntia (saatavuuden katkaiseminen)

Eräs parhaista kuulemistani työvinkeistä on: ”tee päivän tärkein tehtävä ensimmäisenä.” Aamu tuntuu perheelliselle olevan se aika, kun kukaan ei -ehkä- vielä ole kiskomassa sinua hihasta. Jos voit nukkua päivällä edes hieman, tai kykenet menemään riittävän aikaisin nukkumaan, kannattaa harkita aamun hyödyntämistä. Kuuluisaa 8h unta ei kannata uhrata, mutta jos muu talo herää 7:00, niin 5:00 herätys on vielä siedettävä. Teoriassa sinulla on nyt kaksi kultaista tuntia tehdä se, mitä eniten haluat. Tehtävän hoidettuasi sinulla myös on tunnet, että olet jo voittanut päivän.

Toisen hiljaisen hetken luominen on haastavampaa, ja sitäkin joudumme katsomaan oman työn tiimalasin läpi. Jos kuitenkin opetat ihmiset siihen, että olet aina saatavilla, joudut aina olemaan saatavilla. Tätä on viisasta säädellä, ja sinulla on oikeus opettaa muut siihen, että et aina esimerkiksi vastaa puhelimeen. Ollaakseen rutiini, on tämä katoaminen kuitenkin tapahduttava samaan aikaan, jotta lisäksesi myös tiimisi oppii ajankohdan. Lounaan jälkeinen aika on töissä usein uneliasta, ja kenties tähän sopii hetki lukea, kävellä, meditoida, tai vain jatkaa töitä ilman turhia ärsykkeitä. Itse pidän kahta tuntia hyvänä, mutta jo puolella tunnilla on merkitystä palautumiselle.

Kalenteri ja työtila renkeinä

Kalenterin taika on siinä, että se kertoo sinulle rauhoittavasti tismalleen, missä kulloinkin on oltava. Vaikka aikuiset ymmärtävät tämän, emme aina ole hyviä pitäytymään luomissamme suunnitelmissa. Kalenterin vaikutusta heikentää etenkin älypuhelin, sillä sen kautta voi kokea olevansa missä vain, koska vain- myös siis kesken tärkeän keskustelun tai tehtävän. Hyvällä työkalulla ei ole merkitystä, jos itse sabotoimme luodun ja priorisoidun ”tyhjän tilan” tuomalla siihen muun huomiomagneetin. Ei riitä, että kalenterissa on merkintä. Sitä pitää myös kunnioittaa.

Toinen almanakan käyttöön liittyvä vaikeus on, että moni antaa sen orjuuttaa itsensä. Tämä ei tietenkään ole tarkoitus, ja eksperteillä on keinonsa välttää vankeus. MIT:n professori ja Deep Work (2016) teoksen kirjoittaja Cal Newport esimerkiksi ehdottaa koko päivän aikatauluttamista, heräämisestä aina nukkumaan menoon. Ennen kuin ehdotukseen reagoi refleksinomaisesti oravanpyörä-ja-ahdistaa- ajatuksella, kannattaa muistaa, että mielesi tulee päivän jokaisena hetkenä olemaan joka tapauksessa jossakin. Voit siis ihan itse varata päivään myös tyhjää tilaa, tai aikaa yllättävien asioiden hoitamiseen. Varsinkin iltaisin leikkiminen ja keskustelu perheen kanssa voi hyvin viedä illallisen jälkeisen tunnin säännönmukaisesti, poistaen kyseiseltä, unta edeltävältä tunnilta pakottavat ajatukset myös työemailin tarkistamisesta. Kalenterien ja rutiinien tehtävä on ylipätään luoda alku- ja loppupisteet niille asioille, jotka priorisoimme sen arvoisiksi.

Viimeisenä vinkkinä työtapojen uudistajalle on keskittymistä tukevan työtilan järjestäminen. Jos kaikki ympärillä muistuttaa keskeneräisistä asioista, on pieni osa energiastasi jumissa kyseisissä kohteissa. Siistin pöydän äärellä on nautinnollista syventyä, sillä mikään ulkoinen ei silloin epäsuorasti ”vaadi” puuttumista. Ei ole kovin tehokasta käyttää kaikkea aikaa puunaamiseen, mutta keskittymisessä sinua auttaa yksikin työtila, joka on riittävän hyvässä järjestyksessä. (Myös Jordan Petersonin kuuluisa ”Clean your room”- ohje liittyy tähän samaan, vaikkakin enemmän työkaluna ”oman psyykkeen” järjestämiseen .) https://www.youtube.com/watch?v=vR6-c3j0K_Y

Tarvitsemme ympäristön muokkaamiseen ehkä enemmän aikaa kuin haluaisimme, mutta on tärkeää lähteä liikkeelle jostakin konkreettisesta, joka on sinun kontrollissasi tässä ja nyt. Rutiineissa on se hieno puoli, että pian ne kasautuvat, ja pallo alkaa elämässä pyöriä organisoidumpaan suuntaan. Tärkeintä on kuitenkin päästä alkuun, eikä mikään muutos ole liian pieni tai vähäpätöinen.

First, let’s do it badly,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Työtavat, osa 1.

31 Jan

Kaikki valmentajat eivät ole kellon ympäri kiinni työssään, mutta monelle työ on intohimo, jota mietitään myös vapaalla. Lisäksi ammatin työympäristöt ovat siinä määrin kirjavia, ettei säännöllisyys ehkä ole paras sana kuvaamaan valmennusta. Iso osa hyvinvointia on kuitenkin se, että työntekijä pystyy itse vaikuttamaan asioihinsa. Tehokkaiden ja terveiden tapojen ja rutiinien merkitys korostuu entisestään rikkonaisuuden keskellä. Keskittymällä asioihin, jotka ovat omassa kontrollissa, murehtii myös vähemmän kaikesta muusta.

Kirjoitan ensimmäisessä osassa työn haasteista, sekä tästä oman huomion suuntaamisesta. Toisessa osassa pohdin konkreettisista ratkaisuja epäsäännöllisyyteen. Molemmissa toivottavasti näkyy myös arvostus koutseja kohtaan, sillä haasteista huolimatta tuhannet valmentavat urheilijoita tänäänkin.

Tiivistä työtä, pitkin päivää

Ei siis ole tavatonta, ettei valmentajalla ole työaikaa. Suuri osa vakavasti valmentavista on myös läsnä kahdessa harjoituksessa päivittäin, ja koska urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, järjestää valmentaja elämänsä samaan rytmiin. Monet kilpailuista ja otteluista menevät lisäksi viikonlopuille ja reissuilla päädymme tekemään töitä milloin missäkin, lentokoneista busseihin, juniin ja kahviloihin. Naisten lentopallomaajoukkuekin piti viime kesänä yhden videopalaverin suoraan baaritiskiltä, kaikkien suureksi riemuksi. (Hotellin ainoalla toimivalla screenillä, huom.)

Kuulostaa kenties veikeältä, mutta todellisuudessa rutiiniton valmentaja on kävelevä aikapommi. Varsinkin kilpailukaudella matkoja on paljon, ja vaikka työn organisoisi miten, siitä puuttuu rakennetta vaikkapa toimistotöihin verrattuna. Jos iltaharjoitus päättyy vasta 19-21 välillä, se tekee työpäivästä 12-14 tuntisen. Elämään täytyy tuolloin aikatauluttaa tyhjiä tunteja keskellä päivää, mutta vuorokauden päätapahtumaa odottaa alitajuisesti silloinkin. Muiden elementtien lisäksi rutiinien puutetta lisää vuorovaikutuksen määrä.

Kaikki valmentajat eivät ole jatkuvasti yhteydessä niin moneen yksilöön kuin joukkuepeleissä, mutta ihmisten kanssa tekee töitä jokainen. Koska kaikki polut tuntuvat Rooman lisäksi johtavan myös valmentajaan, saatat päätyä päivystämään puhelimen ääressä kuin huomaamatta. Tämä siis samalla, kun pitäisi syvemmin miettiä päivän muita, tärkeimpiä työasioita tai olla läsnä kotona. Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää älypuhelinta, sillä teemme itse lopulta valinnat siitä, minkä arvotamme huomion arvoiseksi. En luettele hienon ammatin haasteita loputtomiin, mutta etenkin päävalmentajuus voi ajallisilta vaatimuksiltaan todella olla kuin toimitusjohtajan työ.

Huomion siirtäminen maksaa

Joku saattaa kukoistaa toiminnan ja hälinän keskellä, mutta on hyvä syy olla skeptinen rikkonaisten pätkien vaikutuksesta terveyteen ja tuotteliaisuuteen. Tutkittu tieto huomiokyvystä on varsin vankkaa, eikä se suosi ärsykkeitä sen enempää kuin katkonaisuuttakaan. Koska kehitymme siinä, mihin kiinnitämme huomiota, tulisi meidän kohdella huomiokykyä kallisarvoisena resurssina. Aivot painavat vain 2% ihmisen kokonaispainosta, mutta käyttävät peräti 20% kokonaisenergiasta, ja enemmän kuin mikään toinen elin. Yksi energiaa kuluttavista asioita on nimenomaan huomion siirtäminen kohteesta toiseen, mitä osuvasti kuvaa englannin verbi to pay attention. Maksamme rikkonaisuudesta kirjaimellisesti kalliin hinnan, joten oman huomion varjelun tulisi olla avainasioita jokaiselle. Emme yksinkertaisesti kykene hyviin päätöksiin aamusta iltaan:

Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” -Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014)

Sinun ei tietenkään tarvitse olla epäsäännöllisessä työssä kärsiäksesi keskittymistä vaanivista vaaroista. Maailma on muuttunut paljon lyhyessä ajassa, ja pidämme monia muutoksista hyväksyttävinä niiden yleismaailmallisuuden vuoksi. Tämän teemme kuitenkin yleensä ajattelematta sitä ympäristöä, missä toimimiseen olemme todella kehittyneet. Informaatioaikana rajojen luominen ärsyketulvalle ei siis ainoastaan ole tärkeää, vaan ammatillinen elinehto. Samaan kategoriaan kuuluu jatkuva ”saatavuus” tai saatavilla oleminen sillä uskomuksella, että tämä on jonkinlainen itseisarvo. Todellisuudessa jatkuva päivystäminen on yksi suurimmista syistä katkonaisuuteen ja johtaa helposti monen asian hoitamiseen ”yhtä aikaa.” Tässä Stanfordin entinen proffa Clifford Nash kuitenkin varoittaa multitaskingista seuraavasti:

So we have scales that allow us to divide up people into people who multitask all the time and people who rarely do, and the difference is remarkable. People who multitask all the time can’t filter out irrelevancy. They can’t manage a working memory. They’re chronically distracted.”

https://www.npr.org/2013/05/10/182861382/the-myth-of-multitasking?t=1548915340465

Todellisuudessa teet aina vain yhtä asiaa kerrallaan, joten montaa asiaa ”kerralla tekevä” vain yksinkertaisesti vaihtaa huomion kohdetta tiuhaan, kuluttaen koko ajan lisää energiaa. Samalla ihminen menettää otetta siitä, millä on todella väliä, ja millä ei, sillä jokainen uusi juttu päädytään kokemaan yhtä tärkeäksi ja “hoidettavaksi.” Päivän aikana esiin tulevia tehtäviä pitäisi kuitenkin kyetä priorisoimaan, ja siihen tarvitset virtasen lisäksi myös pysähtymistä. Varsinkin älypuhelin on tulen tavoin myös hieno renki, jos pidämme sen osa-aikaisessa käytössä. Pelireissuilla ja muiden siirtymien aikana on helppo hoitaa vähän sitä ja tätä, samalla luoden illuusiota kiireestä ja ahkeruudesta. Ongelma on, että elimistön rauhoittumiseen, tehokkuuteen ja kehittymiseen tarvitaan aikaa ja tilaa. Joskus täytyy kyetä perehtymään vain yhteen asiaan syvemmin.

Ei jäännösvero, vaan…

Kuinka moni meistä pystyy sanomaan, että kohtelee kykyä keskittää huomio tärkeänä resurssina? Ongelma on sama kaikissa ammateissa, mutta hankalinta silloin, kun mahdollisuudet uppoutua johonkin ovat ympäristöstä johtuen kehnoja. Eivätkä huonot uutiset valitettavasti edes lopu tähän. Kolmas huomion kannalta merkittävä asia on käsite nimeltään attention residue tai suomeksi ehkä huomion jäännös. Sen lisäksi, että poukkoilu polttaa energiaa, se itseasiassa heikentää työn laatua myös toisella tavalla. Ihminen ei nimittäin, ensin yhteen asiaan keskityttyään, edes pysty heti saamaan koko kapasiteettiaan johonkin muuhun käyttöön:

The problem this research identifies with this work strategy is that when you switch from some Task A to some Task B, your attention doesn’t immediately follow- a residue of your attention remains stuck thinking about the original task. … People experiencing attention residue after switching tasks are likely to demonstrate poor performance on the that next task.” -Dr. Cal Newport (Deep Work, 2016, tummennus omani.)

Ymmärrys huomiokyvystä rajallisina luonnonvarana ei liene yhtään sen yleisempi, kuin tieto sen yhteydestä työn laatuun ja jaksamiseen. Kirjoitan seuraavassa jutussa lisää siitä, mitä konkreettista asialle voi tehdä, mutta pohjimmiltaan laadun parantamisessa on kyse rajojen asettamisesta itselle ja muille. Tarvitsemme hiljaisia hetkiä, eikä niitä saa ennen kuin osaa sanoa “ei”. Kun ovi on kiinni, voivat ajatukset olla siinä ainoassa asiassa, joka juuri nyt täytyy hoitaa laadukkaasti. Paradoksaalisesti olemme silloin useimmissa tehtävissä myös nopeampia, tehokkaampia, ja voimme paremmin. Suurten muutosten tekemiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahdonvoima, vaan tarvitsemme elämään hyviä rutiineja, jotka luovat tällaista tilaa. Pidän paljon sanonnasta, että teemme ensin tapamme, ja sitten tapamme tekevät meidät. Vaikka työ olisi miten epäsäännöllistä, voit tehdä siitä parempaa, vaikka sitten yksi horjuva askel kerrallaan.

The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will.” –William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Riittävän Hyvä

30 Dec

Joulutauko on usein lyhyt tai olematon, mutta pienestä breikistä pidän kiinni kynsin hampain. Määrän sijaan eräs vanhemmuuden edelleen kirkastamista ajatuksista onkin tekemisen laatu. Pääsarjatasolla ja vailla varsinaista työaikaa jokin asia vaatii huomiotasi päivän jokaisena hetkenä, jos sen itse sallit. Usein mietin, millainen jälki työn eri osa-alueilla on riittävää sen hetken tarpeisiin.

When is it good enough?

Nuorempana valmennuksen oppilaana ajattelin, että on itsestäänselvää pyrkiä parhauteen kaikessa. Joukkueen arjen nähtyäsi ymmärrät kuitenkin, että priorisointi on välttämätöntä. Kaikkea et ehdi viilata, vaikka ehkä haluaisitkin. Joihinkin asioihin täytyy taas satsata paljon. En aikanaan olisi uskonut, kuinka paljon maailman huipun läheltä näkeminen muuttaisi käsitystä valmennuksesta myös muilla tasoilla. Jos edes suurilla resursseilla ja parhaalla osaamisella ei saa tiettyjä yksityiskohtia kuntoon, ne kannattaa kenties unohtaa myös muualla. Moni osa-alue onkin aikaan ja resursseihin nähden nopeasti riittävän hyvällä tolalla vaikkapa liigajoukkueen tarpeisiin.

Ajankäyttöön liittyy myös se, kuinka työ järkevällä tavalla sopii elämäsi kokonaisuuteen. Osa parhaista valmentajista todella elää unelmaansa alati täyden kalenterin kanssa. Emme kuitenkaan yleensä näe niitä pyrkimyksen kiroja, jotka urheilun poikkeukselliseen ammattiin kuuluvat. Jos haluat olla paras, tuleeko koskaan aika, kun olet riittävän hyvä edes itsellesi? Tietty tyytymättömyys kuuluukin ekselenssin tavoitteluun, mutta läpeensä tyytymätön elämä tuskin on sen arvoista. Finding Mastery- podcastin isäntä, urheilupsykologi Michael Gervais kutsuu tätä nimellä ”The dark side of mastery.” Huipputekijä on jo lähtökohtaisesti ankara itseään kohtaan.

Teoriassa vuorokausi voidaan jakaa kolmeen kahdeksan tunnin jaksoon, joista osansa vievät työ, vapaa-aika ja uni. Uni palauttaa päivän kuormasta ainakin fyysisesti. Vapaa-aikaan taas kuuluvat perhe ja harrastukset, jotka ainakin teoriassa tasapainottavat työn henkistä kuormaa. Tämä joskus esitetty jako on kuitenkin realismia harvalle, ja vaativissa ammateissa suoranainen mahdottomuus. Rajaa tekemisen ja olemisen välillä opetellaan usein koko työuran ajan. Urheilussa huipulle tarvittaviin taitoihin täytyy lisäksi satsata valtavasti, ja kun koko elämä pyörii tavoitteiden ympärillä, ei tasapainoa samassa mittakaavassa olekaan.

Kehittymisen tapahtumiseksi on kuitenkin kyettävä palautumaan. Urheilijat ovat tässä koutseja edellä, sillä vähänkään yli mennyt kuorma laskee tuloksia nopeasti. Meille valmentajille prioriteetit eivät ole yhtä selkeitä. Olemme tuloksen fasilitoijia, mutta emme varsinaisesti kilpailun tulessa. Monen on hemmetin vaikeaa päättää, että ”tämä oli nyt minulta riittävän hyvä panos” tilanteessa, jossa väsymys ei pudota toimintakykyä yhtä paljon kuin urheilijalla. Aikaa myöden viisastuu kuitenkin valmentajakin. Vähitellen hän oppii, mistä riittävän hyvän tunnistaa, mistä nämä ”tasapainottavat” tunnit löytyvät ja millaisia niiden tulee laadultaan olla.

First things first

Jokainen työ ja laji pitävät sisällään primäärisiä ja sekundäärisia osa-alueita. Vaikka valmentajat rakastavat sanontoja kuten ”there are no little things”, ei työ ole saareke, vaan sen täytyy sopia samaan koriin muiden sinulle tärkeiden asioiden kanssa. Rehellinen 80-20 analyysi kertoo, mitkä noin 20% asioista tuovat suurimman osan työsi tuloksesta. Primääriset tehtävät ovat niitä, jotka vaativat huomiotasi ensin, useimmin ja laadukkaimmin, eikä ammattilaisen ole niitä yleensä kovin vaikeaa edes tunnistaa. Ongelma asian tiedostamisen jälkeen onkin enemmän siinä, uskallatko rohkeasti ja surutta karsia kaikesta muusta riittävästi pois. Sekundäärisissa tehtävissä sinun pitää taas olla vain riittävän hyvä. (Lajit eroavat, mutta lentopallossa olen kirjoittanut tästä paljonkin. Sinun on satsattava joukkueesi ihmisiin ja luottamuksen rakentamiseen kaikki mitä irtoaa, mutta esim. aikasyöpöt video- ja taktiikkapalaverit voit karsia siihen minimiin, mikä riittää voittamiseen.)

Lisäksi edelleen korostan, että tavoitteilla on ratkaiseva merkitys valintoja tehtäessä. Jos maalisi on olympiakulta ja resursseja piisaa, ei kannattaa karsia mistään, mitä pitää vähänkään tärkeänä. Suurin osa meistä on kuitenkin tilanteessa, jossa karsia voi vaikka mistä, eikä tulos merkittävästi edes heikkene. Päinvastoin: jos valmennat puoliammattilaisjoukkuetta jossakin Suomen sarjoista, on ylimääräisillä vapaapäivillä usein iso vaikutus palautumiseen ja joukkojen tyytyväisyyteen. Tällöin keskittymällä määrän sijaan laatuun ja palautumiseen saavutat myös kenties kovimmat tuloksesi.

Kohti yksinkertaisempaa elämää

Priorisoimalla työtehtäviä luomme niin ikään tilaa elämän tasapainottaville tunneille. Toinen puoli ongelmasta on kuitenkin edelleen ratkaisematta, sillä jos sinulla on aina kiire, on työmoodia vaikea saada pois päältä hetkeksi kerrallaan. Useampi tuttu koutsi kuvaileekin oloaan vapaapäivinä ylivirittyneeksi tai ahdistuneeksi, sillä aina tuntuu, että jotakin muuta pitäisi olla tekemässä. Vapaa-ajan tärkein kriteeri itselleni onkin ajattomuus. Sen aikaansaaminen on kieltämättä jonkinlainen paradoksi, sillä on vaikeaa luoda kriteerejä jollekin, jonka olisi vain annettava tapahtua.

Projektina vapaista tunneista tulee helposti kuuluisaa ”laatuaikaa” johon kohdistuvat odotukset tekevät siitä niinikään työnomaista. Kaikki aika on kuitenkin samanlaista, kutsuimmepa sitä millä nimellä tahansa. Vapaiden tuntien lisäksi tarvitsemme siksi myös asennemuutosta. Itselleni tämä on todella helpottunut vasta oman lapsen synnyttyä. Pienen ihmisen läsnäolo ja rauha on tarttuvaa, mutta aikuinen joutuu tekemään sille tilaa ja oppimaan taidon uudelleen. Mahdotonta tämä ei kuitenkaan ole, ja esim. The Art of Learning (2007) -teoksen kirjoittaja Josh Waitzkin on kuvannut tätä harvoissa julkisissa esiintymissään. Tässä Waitzkin haastattelussa Tim Ferrissin vieraana:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu7gGTYzz0

Tyhjän tilan kasvaessa opit vaalimaan useampia hetkiä vain joidenkin hetkien sijaan. Toki asian sisäistämiseen tarvitaan kenties omakohtaista kokemusta siitä, mitä on elää liian pitkään liian täyden kalenterin kanssa. Tämä kaikki tuo mieleen myös Aki Hintsan, joka Voittamisen Anatomia-kirjassa (2016), kertoo hieman eri nimillä näistä samoista asioista:

Osattiin harjoittelu ja ravinto toki Euroopassakin. Ero Gebrselassien ja eurooppalaisten välillä syntyikin kaikesta muusta, ennen kaikkea energiasta ja sitoutumisesta. Harjoittelu, työ, lepo, perhe ja ystävät- Gebrselassien tuntui ammentavan kaikesta voimaa, jonka hän käytti juoksemiseen. Hänen elämässään ei ollut yhtään ylimääräistä asiaa, joka olisi syönyt juoksemisesta energiaa, tai häirinnyt keskittymistä. … Hänen elämänsä oli yksinkertaista ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä tai houkutuksia. Keskittyminen olennaiseen oli helppoa.” s. 65-66

Yksinkertaisempi elämä tarkoitti tässä montaa asiaa. Se oli perheellisen elämää syrjässä, mutta lähellä harjoittelupaikkaa, ilman jatkuvaa matkustamista ja ylimääräistä teknologiaa. Ärsykkeiden määrä oli pienempi, harvoista houkutuksista kieltäytyminen helpompaa, ajattomat illalliset kotona lasten kanssa sääntö ennemmin kuin poikkeus, ja niin edelleen. Elämässä ei ollut liikaa asioita, mutta ydin oli niin selkeä, että oli helppo sanoa ei kun sitä vaadittiin. Kiinnitin erityistä huomiota myös tähän seuraavaan virkkeeseen, josta on helppo olla samaa mieltä:

Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” s. 68

Tiedon keräämiseen vaaditaan älykkyyttä, mutta viisaudeksi kutsuisin vasta kykyä soveltaa sitä. Jos kaikkea olemassa olevaa yritetään käyttää, emme enää tiedä, mikä on tärkeintä ja mitä riittää vähempikin. Monissa hyvinvoivissa maissa suuri ärsykkeiden ja mahdollisuuksien määrä yhdistettynä täysammattilaisuuden harvinaisuuteen ei ole helppo yhtälö. Ja mikä ehkä olennaisinta, tavoitteellinen urheilu nähdään vielä melko harvoin tapana elää. Teemme kuitenkin yhdessä töitä sen eteen, että viisaus kokonaisuuden näkemisessä entisestään kasvaisi.

Hyvää Uutta Vuotta 2019,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Kovaa vai Fuskupeliä

30 Nov

Puhun yhtenään arvomaailman tärkeydestä osana menestyvää joukkuetta. Sanojen lisäksi ihailemme tahoja, jotka konkretiassa pystyvät elämään todeksi sitä, mikä on puheessa todettu tärkeäksi. Huippu-urheilu edustaa myös monia niistä asioista, joita kansakunta laajasti arvostaa. Myös Suomen Olympiakomitea kertoo sivuillaan, että tutkimuksiin pohjautuen:

  • Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua ja muita elämäntaitoja
  • Huippu-urheilu näyttää, ettei mahdoton olekaan mahdotonta
  • Huippu-urheilu rakentaa yhteisöllisyyttä

https://www.olympiakomitea.fi/huippu-urheilu/huippu-urheilun-yhteiskunnallinen-perustelu/

Lisäksi todetaan, että huippu-urheilu mm. vahvistaa kansallista identiteettiä ja antaa meille enemmän, kuin mitä se ottaa. Olen samaa mieltä. Pidän urheilua yhteiskunnallisesti tärkeänä ja uskon, että elintason noustessa sen tärkeys merkityksen lähteenä entisestään korostuu. Suomalainen urheilu on lisäksi maamme tavoin verrattain rehellistä ja puhtoista, ja siitä tulee olla ylpeä. Kuten kaikella, myös urheilulla on kuitenkin toinen, vähemmän mairitteleva puolensa.

Huipulle päätyy jo määritelmän mukaan keskivertoa enemmän päteviä ja kilpailullisia ihmisiä, ja äärimmäinen kilpailuhenkisyys johtaa lieveilmiöihin. Haluamme kaikki tehdä tulosta, mutta millä hinnalla? Paperilla on vastuullisten järjestäjätahojen (mm. lajiliitot) tehtävä pitää kiinni siitä, mitä yhteisiksi pelisäännöiksi on arvojen pohjalta sovittu. Sivistysvaltioissa luotamme lynkkaamisen sijaan instituutioihimme pahimpien rikkomusten oikaisemiseksi, mutta on myös toinen, tehokas keino saada aikaan arvomaailman muutosta. Se on nimeltään lähiympäristön avoin paheksunta.

Ihminen ei kuitenkaan halua erottua joukosta, ja niin epätervelliset tilanteet saavat jatkua silloinkin, kun hiljainen enemmistö niihin haluaisi puuttua. Vertaispaine on vahva vaikutin, mutta tietoisena keinona harvinainen, sillä se vaatii tuekseen rohkeutta. Joka tapauksessa pidän aikuisen ihmisen velvollisuutena puuttua joihinkin pelikentillä ja niiden laidoilla tapahtuviin selkkauksiin. Sellaiseksi voi laskea vaikkapa junioriturnauksissa näkyvän, vanhemman selkeästi aggressiivisen käytöksen ja lapsille huutelun. Kyllä toiselle saa asiallisesti ja rauhallisesti sanoa, että otetaan hei iisisti. Alla pari muuta hiljattaista esimerkkiä tilanteista, joita urheilu tarvitsee vähemmän.

Saat mitä siedät

Urheilun korkeimmilla tasoilla unohtuu joskus, että omassa hommassaan pätevä ei statuksesta huolimatta tarkoita eri pelisääntöjä. Asia ei ole uusi, ja onneksi myös meidän valmentajien toiminta on siistiytynyt aikaa myöten paljon. Kaikilta tasoilta löytyy kuitenkin edelleen yrityksiä vaikuttaa tulokseen kyseenalaisin keinoin aina dopingista sopupeleihin ja lahjontaan. Yleisimmin epäurheilullisuus on kuitenkin vähemmän räikeää ja vain hipoo puuttumiskynnyksen rajaa.

Törmäsin Ruotsissa viimeksi tällä kaudella kaveriin, joka systemaattisesti yrittää pelotella tuomareita ja pelaajia. Eikä siinä, kyllä kilpailuun kuuluu myös vuorovaikutus vastustajan kanssa. Lisäksi lentopallo on kontaktilajeihin verrattuna hyvinkin siisti, eikä kaikkeen tarvitsekaan puuttua. Länsinaapurin hermanni kuitenkin rikkoi hyvän maun rajan ihan kirkkaasti. On kyseenalaista järjestelmällisesti grillata nuorta verkkotuomaria tai vastustajan pelaajia. Tämä ei ensinnäkään ole voittamisen arvoista, eikä sitä paitsi edes välttämättä edesauta sitä. Tulos tehdään aina kentällä teoilla, ei puhumalla. Don’t talk a bigger game than you can play.

Ammatillinen mielipiteeni toki on, että kilpailutilanteessa pelaajan täytyy tällainen prässi kestää. Se ei kuitenkaan tee uhkailusta hyväksyttävää, sillä näin ei myöskään voi toimia kentän ulkopuolella yhteiskunnassa. Tuomareista on lisäksi useimmissa lajeissa pulaa, ja heidän oikeuksiaan ja valtaansa tulee lajin terveen kehityksen vuoksi kaikin tavoin puolustaa. Ulkomaalaisena et voi toisessa maassa tehdä kansalaisaloitetta joka risauksesta, mutta sekä tuomarit, että oma seurani kirjoittivat asiasta valtaa pitävälle tahoille. Se käytös jatkuu, mitä sallitaan, ja me päätimme, että raja on ylittynyt.

Korkeimman tason piirteitä

Kirjoitin edellisessä jutussa lentopallon MM-kisojen ilopilkuista. Kisat jäivät kuitenkin mieleen myös toisenlaisista syistä, sillä osanottajilla riitti nokkapokkaa tuomareiden ja toistensa kanssa. Arvokisoissa tarkkaavaiselle avautuu ikkuna hierarkian kärkipään koviin persooniin. Useimpia huipputason pelaajia ja valmentajia yhdistää valtava draivi painaa hommia (Big Five – mallin termein korkea tunnollisuus), halu voittaa kaikin keinoin (alhainen sovinnollisuus) sekä korkea paineensietokyky (alhainen huolestuneisuus / neuroottisuus.) Kyseiset ominaisuudet ajavat yksilöitä eteenpäin, mutta johtavat joskus myös kähinöihin.

Esimerkiksi miesten turnauksessa kaksi päävalmentajaa sai toimitsijakieltoa tempauksistaan. Eräs koutsi vieritti tahallaan pallon kentälle viidennen erän ratkaisuhetkillä saadakseen katkon vastustajan hyökätessä pisteestä. Eräs toinen valmentaja taas haistatteli viiden erän pelin jälkeisissä tuuletuksissa niin railakkaasti, että sai seurata seuraavan matsin katsomosta. Kyse oli ilmeisesti terveisistä tuomareille. Varsinkin ensimmäinen näistä on äärimmäisen epäkunnioittavaa vastustajaa, peliä ja omia pelaajia kohtaan. Tekoaan kyseinen koutsi perusteli adrenaliinilla, joka vahingossa sai hänet pudottamaan kantamansa pallon.

People respond to incentives.”- Adan Smith Institute

Osa huonosta julkisuudesta on yksinkertaisesti seurausta vääristä yllykkeistä. Kisoissa nähtiin mielenkiintoisten pelien lisäksi myös liuta vähintään toiselle osapuolelle merkityksettömiä otteluita. Syynä on lentopallon (mm. futiksen MM-kisoista poikkeava) formaatti, jossa kisat etenevät lähes alusta loppuun lohkoissa, joista parhaat aina jatkavat. Lajille kaikista huonoin PR-tapahtuma on MM-kisaturnaus, jossa voit ”tahallasi” hävitä vaikka kolme ottelua ja silti vielä voittaa MM-kultaa. Tahallaan häviämistä on kuitenkin hyvin vaikeaa erottaa avainpelaajien lepuuttamisesta. Lepo on taktisesti järkevää ja tervetullutta turnauksen kuorman noustessa, mutta parissa tapauksessa nämä ottelut ratkaisevasti muuttivat lohkojen voimasuhteita. Niin pitkään, kuin yllykkeet on järjestetty väärin, on asiasta turha puhua pelkästään moraalisena dilemmana. Jos peli on varaa hävitä, voit edelleen laittaa kakkoskuusikon kentällä ja vaatia voittoa, sitä kuitenkaan saamatta.

Mestarin arvomaailma

The principles and values that form the cornerstone of our beliefs cannot be compromised.”

Tom Coughlin, New York Giants

Olen vuosien varrella kirjoittanut paljon amerikkalaisista valmentajista. Kyse ei ole jenkkien ihannoinnista ylipäätään, vaan puhtaasti arvojen ja periaatteiden ymmärtämisestä. Lombardi, Wooden, Coughlin, Dunphy ja muut ovat nykypäivän valmentajiin verraten hyvin erilaisen maailman kasvattamia herroja. Yhdysvallat ennen viimeksi kuluneiden vuosikymmenten muutoksia oli maa, jossa miehen luonteella ja kunnialla oli merkitystä. Monien juuret olivat myös yhä maaseudulla, jonka etiikka erosi asutuskeskuksista. Maalla kaikki oli ansaittava itse, ja vaikka ”vanhan hyvän ajan elämää” on kovuutensa vuoksi turha romantisoida, olivat ajan parhaat ajatukset, piirteet ja käytösmallit hyvin kunnioitettavia.

Saattaa lisäksi hyvin olla, että koska Yhdysvalloissa urheilu hyvin varhain ammattimaistui, se myös otettiin useimmilla tasoilla vakavasti. Valmennus saattoi jo varhain olla elämänmittainen ammatti. Osittain hienoissa ajatuksissa voi kyse olla myös siitä, että rapakon takana valmentajien tekemisiä ja sanomisia dokumentoitu pisimpään. Pohjois-Amerikassa valmentajan ammatti on kuitenkin muihin verraten huomattavan arvostettu, ja ammattilaisia löytyy valtavasti lähes lajissa kuin lajissa.

Winning isn’t everything. It’s the only thing.” Vince Lombardi, Green Bay Packers

Maailman kovimmat koutsit haluavat tehdä tulosta. Kuten edeltävä (ilmeisesti alkujaan UCLA:n Red Saundersin) sitaatti osoittaa, voittaminen on tärkeää. Lombardia on myös kuuluisasti siteerattu asian tiimoilta väärin, sillä toisissa yhteyksissä hän on nimenomaan korostanut voittamiseen johtavan tahdon merkitystä. Niin tai näin, Lombardi selkeästi ymmärsi muiden hyvien johtajien tavoin vallan retoriikan ja kielen, mitä tulee käyttää. Korkeassa asemassa yksinkertaisesti täytyy johtaa joukkoja tuloksen suuntaan. Pukukopissa hän sen sijaan kyllä tiesi, että kaikkensa antaminen tuo lopulta tuloksen, eikä vain tuloksesta puhuminen.

Muistamme nämäkin vanhat herrat jostakin syystä, ja se syy on erinomaisuus. En kuitenkaan usko, että on monta tapaa olla erinomainen. Jotta sinut todella muistetaan mentyäsi, on kalleimpien arvojesi pohjauduttava johonkin kestävään. Voittaminen voi olla yksi niistä, mutta se vaatii seurakseen myös laajempaa ymmärrystä tuloksen tekemisestä. Päätän saman valmentajan hienoon ajatukseen urheilullisuudesta ja siitä, että vaikka peli voi olla kovaa, se pitää pelata reilusti.

If you cheat on the practice field, you´ll cheat in the game. If you cheat in the game, you´ll cheat the rest of your life. I´ll not have it.”Vince Lombardi, Green Bay Packers

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Suurten ja Pienten MM-kisat

30 Oct

Lentopallossa miesten maailmanmestariksi pelasi Brasilian kustannuksella toista kertaa peräkkäin Puola. Naisissa mestaruuden taas otti ensimmäistä kertaa Serbia, joka kaatoi Italian tiukassa finaalissa. Keskityn pääasiassa miesten kisoihin, mutta palaan lopussa myös naisten turnaukseen.

Ajatukset ovat MM-kisojen aikaan usein siinä, kuinka erilaista ”suuren” maan valmentaminen on ”pieneen” verrattuna. Suomen tai Slovenian vieminen maksimitulokseen ei ole sama asia, kuin vaikkapa Puolan tai Venäjän. Kuulostaa ehkä päivänselvältä, mutta todellisuudessa ihmiset unohtavat tämän aika usein. Pienemmät tarvitsevat enemmän työtä ja tehokkuutta, sekä toimivan järjestelmän. Suurilla on takanaan kulttuuri, rahaa ja paljon hyviä pelaajia. Maailmanmestaruuteen yltääkseen tarvitsevat hekin tosin poikkeuksellisia yksilöitä, joita joka ikäpolvessa ei ole.

Punavalkoisten lyhyt historia

Miesten turnaus oli tasainen ja vaikka voittajaksi uumoiltiin mm. Venäjää, ei täysin kiistatonta ykkössuosikkia ollut. Onnella on myös aina sormensa pelissä, mutta pallo ei aina pompi vain yhdelle. Lisäksi sattuman merkitystä kuuden parhaan joukkoon pääsyssä vähentää se valtava suosio, jota lentopallo näissä kärkimaissa saa osakseen. Puolassakin pelaajien taso erittäin korkea ja laaja. Kulttuuri ei kuitenkaan noussut hetkessä, vaan maalla on pitkät lentisperinteet.

Maailmanmestaruuden 1974 ja olympiakultaa 1976 voittaneen sukupolven jälkeen seurasi pidempi mitaliton kausi. Tasosta kertoo silti jotain, että vuosien 1998 (17.sija) ja 2010 (13.sija) MM-kisoja pidetään maassa romahduksina. Näitä lukuunottamatta Puola on kaikissa järjestetyissä kisoissa ollut kymmenen parhaan joukossa. Yksi kerta voi olla vahinko, ja kaksi sattumaa, sanotaan. Kolmas kerta on kuitenkin kaava. Kuluneiden 12 vuoden aikana Puola pelannut kolmessa neljästä MM-finaalista. Lisäksi olympialaisissa se on ollut neljä kertaa peräkkäin 5. sijalla. Ei hullumpi suoritus maalta, joka ei kuitenkaan ole kooltaan Venäjä tai Brasilia.

Voiko huippumaata valmentaa?

Suomen tilastoista näissä 2018 kisoissa vastannut Oskar Kaczmarczyk oli Puolan pääskoutti vuoden 2014 kultajoukkueessa. Juttelin elokuussa Oskarin kanssa kotimaansa joukkueesta ja kisoista ylipäätään. Vaikka olympiakulta on lentiksen kovin saavutus, arvostetaan MM-kisoja paljon. Puola tulisi turnaukseen taas yhtenä kovista. Ylipäätään mestariksi olisi saattanut veikata seitsemää eri maata (USA, Brasilia, Puola, Serbia, Venäjä, Italia, Ranska) ja pronssille jopa toista mokomaa (mukaan lukien Argentiinan, Kanadan ja Slovenian tapaisia maita.) Loppuottelijan täytyy kuitenkin aina päästä joko USA:n, Venäjän tai Brasilian läpi, mikä on todella kova temppu.

Eräs keskustelluista asioista oli edellä mainittu perinne. En haluaisi väheksyä valmennuksen merkitystä voittamisessa, mutta valmennus korostuu todella vasta, kun töitä on tehty pitkään. Managerointi onkin parempi termi huipputason valmennustyölle, mutta manageroida voi vasta, kun tietty taso on saavutettu. Puolan A-maajoukkue on ollut ulkomaalaisen päävalmentajan alaisuudessa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2005, ja viime aikoina kyse on ollut vain vuoden tai parin sprintistä. Ulkomaalaisia koutseja on nyt ollut kuusi peräkkäin.

Vuorotellen Puolan peräsimessä on joko voittanut tai hävinnyt suuresti. MM-kisojen huippujen lisäksi Puola on flopannut kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa, joten mikään varma pajatso heidän päävalmentajuutensa ei ole. Uskon tämän liittyvän lyhytjänteisyyteen. Treenipätkät ovat niin kortilla, että moni ei valmenna lainkaan ja keskittyy lähinnä pitämään ihmiset tyytyväisinä. Kyse on ”vain” siitä, keitä pelaajistoon valitaan, kuinka arki pyörii, ja kuinka peleihin valmistaudutaan.

Edeltävä kappale ei toivottavasti poista yhtään Puolaa mestariksi valmentaneiden krediittiä. Silti se tekee mielenkiintoiseksi kysymyksen siitä, kuinka paljon huippumaata todella voi, tai edes kannattaa yrittää valmentaa? Vital Heynen ei tänä vuonna perinteisessä mielessä edes yrittänyt. Joukkue harjoitteli pallon kanssa todella vähän, ja fysiikkatreenejä he eivät tehneet kuulemma ollenkaan. Heynen piti kuitenkin huolta tärkeimmästä, eli siitä, että ihmiset tulivat kuulluiksi. Hän keskusteli pelaajien kanssa paljon, ja piti säännöt ja muut stressin aiheuttajat minimissä. Jos tällä konseptilla lähtee valmentamaan porukkaa, jossa ei ole jo aivan valmiita pelaajia, tulos on jotakin muuta, kuin MM-kulta. Pohja kuitenkin oli niin vahva, että tällainen toimi.

Oma mielipiteeni näistä jättiläisistä on, että jos valmennat esimerkiksi Puolaa tai Serbiaa, et todella valmenna Puolaa tai Serbiaa. Olet vain seuraava pala valtavan juurtuneessa ja voimakkaassa kulttuurissa nimeltä puolalainen tai serbialainen lentopallo. Voit toki vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi, mutta mitään suurta muutosta on turha ajatella tehtäväksi. Ainoat maat, joissa tälläinen on mahdollista, ovat maita, joiden pelaajamateriaali jo riittää johonkin, mutta muutokseen tarvittava nälkä on myös olemassa. Lentopalloliitto haistoi tilanteen hyvin, ja tällaiseen rakoon Suomeen tuli vuonna 2004 myös Mauro Berutto.

Kultaisia sukupolvia

Serbian naisten joukkue oli verrattain nuori valloittaessaan ensimmäisen tittelinsä. Puolan mestaruuden takaa taas löytyy iso liuta pelaajia, jotka ovat jo vuosia tahkonneet arvokisoja. On liiankin helppoa pelkistää menestys syystä tai toisesta laadukkaaseen pelaajapooliin, mutta juuri näin asia usein on. Tai tarkemmin sanoen: usein kyseessä on kaksi sukupolvea, jotka muutaman limittäisen vuoden aikana tuottavat parhaan menestyksen. Esimerkiksi Suomen 2007 EM-4. sijassa taito ja johtajuus tuli 70-luvulla syntyneiltä konkareilta, ja osa tarvittavaa fyysisyyttä 80-luvun puolivälin sukupolvelta. Slovenia on miehissä myös samankaltaisessa tilanteessa, sillä sen runko on pysynyt samana pitkään. Pari kovaa ikäluokkaa on jo saavuttanut EM-hopeaa 2015 (nyt 2018 SLO oli MM 12.) mutta taso romahtaa Tokion olympiadin jälkeen. Maalla ei ole ohjelmaa, joka systemaattisesti toisi nuoria lajin pariin. Keitä ikinä koriin sattuu tippumaan, heillä mennään.

Tapasin Oskarin ensimmäisen kerran kevään 2014 EM-karsinnassa, jossa Slovenia pelasi samassa lohkossa Puolan kanssa. Hävisimme vieraissa, mutta voitimme kotiottelun 3-2 jääden lohkossa kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Muutama kuukausi myöhemmin Puola juhli MM-kultaa. Viisi pelaajaa nykyisestä joukkueesta oli mukana tuolloinkin: Nowakowski, Konarski, Drzyzga, Kubiak, sekä libero Zatorski. Lisäki 2010 kisoista toinen passari Łomacz ja hakkuri Kurek eivät olleet mukana 2014, mutta palasivat MM-kisoihin nyt, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Varsinkin Bartosz Kurek on jälleen puhututtanut ihmisiä. Neljä vuotta sitten hän ei sopinut valmentajan suunnitelmiin. Nyt mies taas oli mukana ja yllätti olemalla turnauksen MVP. Molemmilla kerroilla lopputulos oli mestaruus! Puola on niitä harvoja, joilla on varaa edes haaveilla tällaisen pelaajan kotiin jättämisestä.

Kapteeni Kubiak

It’s the notion that the most crucial ingredient in a team that achieves and sustains historic greatness is the character of the player who leads it.”Sam Walker (The Captain Class, 2017)

Puola tunnetaan kookkaista hyökkääjistään, mutta Kurek (206cm) ei palkinnosta huolimatta ollut mestaruuden tärkein palanen. Puolalaiset hävisivät lohkovaiheissa sekä Argentiinalle, Ranskalle, että Italialle. Miksi? Osaksi tappiot selittyvät typerällä systeemillä, jossa pelataan lohkoissa loputtomiin otteluita, joista viimeiset voivat olla merkityksettömiä. Suurin syy on kuitenkin sama, kuin miksi Slovenia kykeni kaatamaan Puolan 2014 karsinnoissa. Michał Kubiak ei pelannut.

Kubiak on huippuyleispelaajaksi lyhyt (n.190cm), eikä edes kompensoi kokoaan ylivertaisella fyysisyydellä. Sen sijaan hän on uskomattoman taitava ja rohkea. Henkilökohtaisesti uskon, että Puolalla ei olisi kumpaakaan titteliä ilman vastaanottavaa kaksikkoa Zatorski-Kubiak, eikä etenkään ilman kapteeniaan. On suoraan sanoen mahtavaa nähdä huipulla edelleen lentopalloilija, joka tekee mitä tahtoo hyökkääjänä, koonsa rajoituksista huolimatta. Voimme siis ainaisen kaksimetristen perään haikailun sijaan keskittyä mm. tällaisten taitojen valmentamiseen:

https://www.youtube.com/watch?v=hBN-26kuxek

Miehen tärkein ominaisuus on uskoakseni kuitenkin se, että hänen kanssaan on mahtava pelata. Monet huiput ovat kentän ulkopuolella vähintäänkin kulmikkaita persoonia ja se heille suotakoon. Kun joukkueessa on kuitenkin riittävän monta itsevarmaa ja taitavaa pelaajaa, jotka lisäksi inspiroivat toisiaan, voi jälki olla sellaista, kuin mitä Puola näissä kisoissa esitti. Taika on pelaajissa, ja niin Puola tuli taas puskista mestaruuteen. Meidän täytyy edelleen uskoa myös valmennuksen voimaan, mutta jotkin asiat (mukaan lukien luonteenpiirteet) ovat pitkälti synnynnäisiä.

Naisten turnaus- ja ne yksilöt

Naisissa Serbia kaatoi finaalissa siis Italian. Kun vielä vuosi sitten Hollannin paidassa skouttasin Italian pelejä, ei tätä olisi voinut uskoa todeksi. Siinä määrin epätasaista heidän pelinsä oli. Pelaajien nuori ikä kuitenkin merkitsee sitä, että vuodessa voi tapahtua paljon kasvua (jos kotimaan sarja on kova ja peli täytyy ratkaista joka lauantai.) Maailmalla naisten taso poikkeaa miehissä lisäksi siinä, että kärkimaat pelaavat fyysisyyden suhteen vielä enemmän eri tasolla kuin muut. Tätä taustaa vasten ”pienemmän” Hollannin välieräpaikka tai vielä pienemmän Japanin 6. sija kertoo huippusuorituksesta. Nämä tulokset on tehty nopeudella, taidolla, mutta myös hyvän järjestelmän tukemina. Mutta kuinka siitä eteenpäin? Etenkin Hollanti pelasi itsensä taas aivan kärjen tuntumaan, mutta ilman kirkkainta menestystä. Hyvät kisat, tiukalla voitolla MM-välieriin, mutta Rion tavoin tuloksena sama, kitkerä 4. sija.

Serbian menestyksen avaimet ovat pitkälti samat kuin miehissä Puolan (kulttuuri ja pelaajapooli), joskin joukkue on nuorempi ja fyysisempi. Hollanti taas on sikäli mielenkiintoisessa tilanteessa, että sitä on hyvin vaikea enää virittää merkittävästi paremmaksi. Fyysisesti alakynnessä voit pelata yhden tai kaksi huippuottelua (Hollantikin voitti USA:n ratkaisupelissä tiukasti 3-2) mutta tulevan mestarin täytyy kyetä tähän monta kertaa peräkkäin. Kun Serbia viime kesänä löi Hollannin EM-finaalissa, keskustelimme oranjen staffissa siitä, miten turhauttava tilanne saattoi olla. Pitkässä juoksussa voit voittaa vaikka kaikki muut tilastot, mutta Serbia on yhden tai kahden yksilön ansiosta kirkkaasti parempi avaintilastoissa ”aina.” Yksi näistä on omalla syötöllä tehdyt pisteet.

Naisten pelissä pallorallit ovat pidempiä, joten suurempi osa ajasta vietetään puolustuksen jälkeisessä hyökkäyksessä. Kovaa syöttävä ja isoja palloja tappamaan kykenevä on erittäin vahvoilla, mutta nämä ominaisuudet ovat harvinaisia jopa MM-tasolla. Serbian hakkuri Tijana Boskovic voi voittaa pelin yksin, eikä hän ollut edes joukkueensa ainoa mörssäri. Italialla on Paola Egonu, Kiinalla on Zhu Ting, ja… sinne ne mitalit jo menivätkin. Naisten puolella kyse on miesten peliä enemmän siitä, kuinka hyvän turnauksen sinun kaksi parasta pelaajaasi pelasi (ja mikä heidän tasonsa ylipäätään on.) Heitä valmentavat tuppaavat näyttämään neroilta väkisinkin.

Entä koska Suomi pelaa kirkkaimmista mitaleista? Vasta sitten, kun oma valmennusjärjestelmämme on maailman paras. Nykyisellään molemmat maajoukkueet tekevät hyvää työtä, mutta jo arvokisapaikka tai 16. parhaan joukkoon pääsy on harrastajamääriltään Suomen kokoiselle maalle huippusuoritus. Tästä mitalipeleihin on kuitenkin pitkä matka. Tie on vaikea ilman rakenteellisia muutoksia- tai todella hyvää tuuria yhdessä sukupolvessa. Suurempi määrä valmentajia ja pelaajia on saatava palvelemaan yhteisiä tavoitteita, yksittäisen sitoutuneen joukkueen sijaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Naisia Valmentaville, osa 2

30 Sep

Elokuussa kirjoitin miesten ja naisten samankaltaisuuksista, sekä eroista etenkin fysiikassa ja persoonallisuudessa. Tässä osassa keskityn siihen, kuinka miehet ja naiset käyttäytyvät suhteessa toisiinsa, ja miksi. On tärkeää ymmärtää millaisia vaikuttimia esimerkiksi miesten valmentamassa naisten joukkueessa voi olla. Iso osa käytöksestä on kuitenkin tiedostamatonta, mikä on hankala lähtökohta asioiden tarkastelulle. Silloinkin, kun käyttäydymme kunnioittavasti, voi toisen sukupuolen auktoriteetiasema olla mutkikas. Samoin joku saattaa pitää toista helposti vähempään kykenevänä, vaikka aidosti hyvää tarkoittaisikin. Yksi kipeimmistä asioista on yhä naisen eriarvoinen kohteleminen biologisten taustojemme vuoksi.

Suhteen muodostuminen

Nykyisin miehet ja naiset tekevät töitä rinnakkain ja kilpailevat samoista tehtävistä ja positioista. Näin ei kuitenkaan historiallisesti ole ollut asian laita. Emme myöskään ole lähipiirin ulkopuolella aina tehneet töitä niin läheisesti, kuin esimerkiksi valmentaja ja huippu-urheilija. Lait ja sosiaaliset normit ohjaavat käytöstämme rakentavaan suuntaan, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jännitteitä olisi. Olemme sosiaalisia olentoja, ja ohjelmoituja rakentamaan suhteita toisiin. Vuorovaikutuksessa syntyviä sidoksia on pääasiassa kahdenlaisia:

In a biological sense there are two main types of pair bonds exhibited in humans: social pair bonding and sexual pair bonding. The social pair bond is a strong behavioral and psychological relationship between two individuals that is measurably different in physiological and emotional terms from general friendships or other acquaintance relationships. On the other hand, the sexual pair bond is a behavioral and physiological bond between two individuals with a strong sexual attraction component.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Pair_bond#Humans_and_pair_bonding

Kuten aikaisemmin kirjoitin, suurin osa naisten valmentajista on miehiä. Useimmat miehet ja naiset ovat heteroseksuaaleja ja tuntevat siten vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihmisten muodostamat suhteet ovat luonteeltaan karkeasti joko ”sosiaalisia” (ystävällisiä) tai ”seksuaalisia” (romanttisia.) Valmentajan kuuluu olla urheilijaa lähellä, mutta ei niin lähellä, että työsuhde kärsisi. Olen kuullut sanottavan, että suhteen tulisi olla ”friendly, but not friends.” Ystävällinen suhde siis, olematta todellista ystävyyttä. Tämä liittyy auktoriteettiasemaan. (Samat asiat ovat luonnollisesti läsnä homoseksuaalisessa suuntautumisessa, kun nainen valmentaa naisia tai mies miehiä.)

Seksuaalisuus puolestaan ei ole vain päätös, vaan vetovoimaan kuuluu myös vahva biologinen komponentti. Siten ajatus siitä, etteikö kiintymys vaikuttaisi työsuhteisiin, on puppua. Esimerkiksi työtovereiden tai esimiehen ja alaisen välinen viehätys on asia, jonka aikuinen ihminen tuntee, mutta osaa mielessään työntää sivuun. Olemme kehittyneet seuraamaan tiettyjä asioita toisessa sukupuolessa, emmekä voi noin vain laittaa ”tutkaa” pois päältä. Joskus sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä, ja tämä pitääkin osittain paikkansa. Halutuimmista ulkonäön piirteistä muodostuu vetovoimaa koskevia trendejä siitä, millaista ”ideaalia” me keskimäärin etsimme. Olemme lisäksi kehittyneet etsimään kumppania, joka on haluttavampi suhteessa muihin ehdokkaisiin.

Luonnonvalinta, hierarkiat ja auktoriteetti

Evoluutiolla on ”käytössään” erilaisia muutoksia aikaansaavia mekanismeja. Näistä keskeisiin kuuluu luonnonvalinta, eli selviytymistä/lisääntymistä edesauttavien ominaisuuksien periytyminen ja yleistyminen alenevassa ketjussa. Siinä missä vahvimman selvityminen ja kelpoisuus ovat tutumpia käsitteitä, on seksuaalivalinta luonnonvalinnan osana vähemmän tunnettu. Kyse on siitä, kuinka saman lajin eri sukupuolet valitsevat kumppaninsa. Valintaa tapahtuu sekä sukupuolten välillä (kuka valitsee kenet), että sukupuolen sisällä (ketkä menestyvät kilpailussa muita vastaan.)

Sexual selection is in essence a process which favors sexual displays for attraction, aggressiveness, dominance, size, and strength, and the ability to exclude competitors by force if necessary, or by using resources to win. Both male and female use voice, face, and other physical characteristics to assess a potential mate’s ability to reproduce, as well as their health.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Sexual_selection_in_humans

Ihminen etsii itselleen sopivaa kumppania paitsi tietoisesti, myös tiedostamatta. Miehet etsivät naisessa voimakkaasti etenkin hedelmällisyyttä (”kauneus” tai ”naisellisuus.”) (Miesvalmentaja saa olla tarkkana, ettei joukkueen nätti tyttö vaivihkaa saa muita enemmän palautetta.) Naiset puolestaan etsivät miehessä etenkin turvaa (”voimakkuus” tai ”miehisyys”), johon kuuluu kyky hankkia resursseja. Kiinnostus ei kohdistu siis vain resursseihin, sillä ne voidaan viedä sinulta. Eniten kyse on yksilön niistä ominaisuuksista, jotka johtavat hyvän kertymiseen. Ominaisuuksien perusteella muodostamme hierarkioita.

Selvitäksemme tarvitsemme hyviä valintoja, ja valintoja tekemällä luomme arvojärjestyksiä. Näin muodostuvat hierarkiat saavat aikaan eriarvoisuutta, mutta tämä on tavallaan luonnon laki. Emme yksinkertaisesti pysty elämään ilman jatkuvaa punnitsemista haluttavien ja vähemmän haluttavien vaihtoehtojen välillä. Eläinkunnassa yksilöiden järjestyksestä puhutaan dominanssihierarkiana. Modernin ihmisen ympäristössä parempi termi on kompetenssihierarkia. Yksilöiden kilpaillessa keskenään joukosta samalla valikoituvat myös sen johtajat. Hierarkia on toisin sanoen rakennelma, jonka tehtävä on helpottaa osoittamaan kuka joukosta on kyvykkäin.

Muodostamme arvojärjestyksiä omassa sosiaalisessa ympäristössämme, mukaan lukien siis työpaikoilla. Auktoriteettiasema on asema, jossa olet hierarkiassa jonkun toisen yläpuolella. Nykyisin osa auktoriteeteista on epämuodollisia ja osa virallisia. Johtavat yksilöt ovat kuitenkin yleensä päässeet asemaan muiden suotuisina pitämien ominaisuuksiensa ansiosta. Auktoriteetti-alainen suhde ei ole kahden vertaisen välinen suhde, vaikka muutoin töitä läheisesti tehtäisiinkin. Auktoriteetti on tasavertaisuuden yleistymisestä huolimatta edelleen ihminen, jolla on jossain määrin valtaa vaikuttaa alaisen asioihin. Valmentaja on auktoriteetti pelaajaan nähden melko samalla tavalla kuin opettaja on oppilaaseen nähden. (Lisää tässä käsitellyistä aiheista alla.)

https://www.youtube.com/watch?v=ZVwJduAVFY8

(Dr. Jordan B. Peterson, University of Toronto- lisää hierarkioista)

https://www.youtube.com/watch?v=BPsSKKL8N0s

(Dr. Frans De Waal, Emory University- lisää johtavien yksilöiden ominaisuuksista)

Miehet, jotka valmentavat naisia”

Kuinka tämä kaikki sitten näkyy pelikentillä? Auktoriteetin asemassa et yksinkertaisesti saa olla romanttisesti kiinnostunut niistä, joiden asioista sinulla on valtaa päättää. Pöytä on tälle kuitenkin valitettavasti katettu myös pelaajan ja valmentajan välisessä suhteessa. Olemme kehittyneet kiintymään niihin, keiden kanssa vietämme aikaa, ja pidämme vaikutusvaltaisia ihmisiä kiinnostavina ja usein haluttavina. Urheilussa myös työn luonne lisää kiintymystä:

Male love circuits get an extra kick when stress levels are high. After an intense physical challenge, for instance, males will bond quickly and sexually with the first willing female they lay eyes on. Women, by contrast, will rebuff advances or expressions of affection and desire when under stress. The reason may be that the stress hormone cortisol blocks oxytocin’s action in the female brain, abruptly shutting off a woman’s desire for sex and physical touch.”

Dr. Louann Brizendine (The Female Brain, 2006)

Naisia valmentava pätevä mies on siis tilanteessa, jossa hän parhaassa tapauksessa pystyy luomaan psykologista turvaa ja varmuutta keskelle kilpailun uhan. Siinä missä fyysinen kilpailu on miehelle kiihdyttävää, naiselle vastaavaan tarvitaan ensin vakuutus siitä, että taisto on ohi ja turva palannut. Urheilussa kuulee toisinaan päivittelyä siitä, miten nuoret naiset päätyvät lyhyisiin suhteisiin puolet itseään vanhempien miesvalmentajien kanssa. Turvallisuus voi hyvin olla yksi ilmiön osatekijä.

Vaikka tilanne ei lentopallossa ole optimaalinen, ovat vuosittain eri pelaajan kanssa vehtaavat irvikuvat onneksi vähenemään päin. Joskus oikeat ihmiset myös todella löytävät toisensa, ja valmennussuhteen loputtua syntyy kestävä parisuhde. Tärkeää tässä on, että täysi-ikäiset osapuolet voivat kohdata vertaisina, enkä tietenkään halua moralisoida rakkautta. Tulevaisuutta ajatellen allekirjoittaneelle suurempi huoli on sen sijaan miesten (usein hyväntahtoinen) omistushaluisuus.

Olen kirjoittanut biologisista vaikuttimista, hierarkioista ja resursseista, sillä kuulen niistä puhuttuvan vain harvoin. Seurauksena uskon, että kuin huomaamatta saatamme joskus pitää naista itsenäisen subjektin sijaan edelleen jonkinasteisena objektina. Naisen pitäminen miehen resurssina on joka tapauksessa yhä yksi biologiamme tyrmistyttäviä sivuvaikutuksia maailmassa. Vaikka länsimaat ovatkin vapaimpia ja tasa-arvoisimpia kaikista, kuljemme pohjimmiltamme yhä samalla ”luonnon” ohjelmoinnilla. Naispelaajien kohtelu havainnollistaa tätä.

Valmentajat luonnollisesti kilpailevat parhaista pelaajista miehissäkin, mutta jotkut naisten joukkueiden koutsit saattavat puhua pelaajistaan aivan, kuin nämä olisivat heidän omaisuuttaan. Samaa voi sanoa joistakin agenteista ja seurojen managereista, jotka ohjailevat naisia aivan, kuin yksilöillä itsellään ei lainkaan olisi omaa kykyä tai halua tehdä päätöksiä. Eräs molempia sukupuolia huipputasolla valmentanut kollega sanoikin keväällä, että asiaan tarvittaisiin radikaali herätys: ”All women’s coaches should coach a men’s team for a season. Some would get punched in the face, if they behaved the same way towards guys. Maybe that would teach a lesson.”

Ilmiön miedompi puoli on naispelaajien hyväntahtoinen hyysääminen. Miespelaajat hoitavat itse monet omista asioistaan joukkueen arjessa, alkaen siitä, että he kantavat säännönmukaisesti tavaroita, ja peliä edeltävässä iskulyöntilämmittelyssä itse heittävät pallon passarille. Jos katsot ottelun jopa naisten huipputasolta, näet miltei aina miehiä tekemässä tämän naisten puolesta. Harjoituksissa miehet syöttävät ja lyövät palloja pöydiltä juuri siten, että naiset saavat onnistuneita kosketuksia. Miesten lentopallossa en ole eläessäni kuullut vastaavasta, mutta naisissa tällaista näkee useimmilla tasoilla. Tarkoituksena valitettavan usein on ”pitää tytöt tyytyväisenä” sen sijaan, että tähdättäisiin kehitykseen.

Naispelaajien palveleminen tehdään ehkä hyvällä, mutta se ei poista ongelmaa näiden näkemisestä samalla vähemmän kyvykkäinä. En tykkää yhtään ajatuksesta ”nämä ovat meidän naisia, joista pitää huolehtia.” Huolehtiminen tiimin jäsenen hyvinvoinnista on sinänsä tärkeää, mutta mikään tästä liiasta siloittelusta ei todellisuudessa auta huippu-urheilijaksi kasvamisessa. Yksi modernin naislentopallon tunnusmerkeistä onkin, että pelaajiin suhtaudutaan staffin puolelta ensisijaisesti urheilijoina. Jokaisella meistä on syntymäoikeus olla toimivana osana oman elämän päätöksissä. Hyvääkään tarkoittavalla valmentajalla ei ole lupaa kohdella pelaajaansa minään muuna, kuin kyvykkäänä ja itsenäisenä toimijana.

“’But inside, the child feels empty. They don’t know who they are or what they want. They can’t feel their own desire; they know only anger. The anger that comes from being treated as an object.”

Mark Epstein, M.D.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Lisää lähteitä:

The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature (Steven Pinker, 2002)

The Male Brain (Louann Brizendine, 2010)

The Female Brain (Louann Brizendine, 2006)

Open to Desire (Mark Epstein, 2010)

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Pps. Olen työuran kokemusten lisäksi koonnut tähänkin kirjoitukseen tutkittua tietoa eri tieteenaloilta, ja aloillaan tunnustetuilta tekijöiltä. Se, että jokin on tietyllä tavalla luonnossa ei aina tee siitä moraalisesti pätevää tai argumenttina pitävää. Kts. myös ”naturalistinen virhepäätelmä.” :

https://en.wikipedia.org/wiki/Naturalistic_fallacy