Voiko Nälkää Opettaa?

31 Jul

Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Montako polkua on…

Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.

Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)

Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:

NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”

https://yle.fi/urheilu/3-10258336

Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”

Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:

In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”

http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma

Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.

Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.

Liikaa hyvää, liian pian

Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:

It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210

Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.

Oikeiden asioiden arvostaminen

Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.

Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.

Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.

Kohti syksyn EM-karsintaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Iso Laiva Kääntyy

28 Jun

Palasimme ennen juhannusta Euroopan Kultaisen Liigan finaaleista. Naisten lentopallomaajoukkue oli viimeinen mukaan hyväksytty joukkue, mutta sijoittui hienosti 4. sijalle. Samalla se käänsi katseet kohti naisten lentiksen mahdollisuuksia. Mitään ei vielä ole voitettu, ja tärkeät EM-karsinnat odottavat syksyllä. Silti päällimmäinen tunne paluumatkalla oli toiveikkuus. Tapio Kangasniemi aloitti päävalmentajana 2014 ja nyt, vajaan viiden vuoden jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, Suomen miehet ja naiset kilpailivat periaatteessa samalla tasolla.

Saksalaisen jalkapallon lähihistoriaa

Luin lentokoneessa Budapestista kirjaa, joka oli niin hyvä, että ostin itselleni useita kappaleita. Das Reboot: How German Football Reinvented Itself and Conquered the World (Raphael Honigstein, 2014) on merkittävä valmennus- ja urheilukirja. Valitettavasti sitä on myös rankaistu historiallisen typerällä suomennoksella”Saksan jalkapallon viritetty kone,” mutta sillä nimellä se nyt hyllystä löytyy. Todellisuudessa kirja kertoo tarinan siitä, mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtui maailmanmestaruuksien 1990 ja 2014 välillä. Tai tarkemmin: se kertoo siitä valtavasta muutoksesta, mikä ihmisten mielissä ja asenteissa -ja siten lajiliitossa ja seuroissa- tapahtui.

Kertomus osui niin moneen oleelliseen pointtiin urheilun ja ihmisten luonteista, että siitä oli suorastaan pakko kirjoittaa. Matka maailman parhaaksi kestää kauan ja vaiheita on paljon. Suuret laivat kääntyvät yleensä hitaasti, jos ollenkaan, eikä moni saa pientäkään uudelle kurssille. Pieleen voi lisäksi mennä kaikki, kuten nyt 2018 kisoissa. Kaikilta osin saksan futista ei voi verrata kotimaan lentikseen, mutta ajatusmaailmaa voi. Myös meillä on asioita, mitkä voi tehdä paremmin.

Tosiasiain tunnustaminen on kaiken viisauden alku”

Kirja alkoi yllätyksellä. Olin ollut uskossa, että Saksan kaltainen huippu-urheilumaa on ”aina” ymmärtänyt mikä tuottaa tuloksia. Saksa kuitenkin- omien standardiensa mukaan- floppasi 1996 EM-kullan jälkeen useat EM- ja MM-kisat pudoten FIFA:n rankingissa toistakymmentä sijaa 2000-luvun alussa. Jo ennen 1990- luvun loppua soraäänet maassa näkivät, että Saksa oli jäänyt suurten maiden kyydistä monella sektorilla. Eikä vähiten valmennuksessa:

Katkera karsiutuminen lohkovaiheessa vuoden 2000 EM-kisoissa oli avainhetki. Vuosituhannen vaihteessa Saksan jalkapallo tuijotti kasvoista kasvoihin onnettomuutta- ammattimainen perusta puuttui siltä täydellisesti.” s. 135 (Kaikki lainaukset em. Das Reboot- kirjasta)

Syy tähän? ”No mehän olemme saksalaisia ja entisiä mestareita. Kyllä me tämän homman jo osaamme.” Uudistusmieliset haluttiin polttaa roviolla lehdissä ja kabineteissa. Ihmismieli on niin kiehtovan ennustettava. Myös muissa suurissa lajeissa (NFL, NBA, MLB) on suurin piirtein samana ajanjaksona tapahtunut mullistus kohti faktapohjaista valmentamista. Lentopallossa tämä on edelleen suurilta osin tapahtumatta, joitakin yksittäisiä maita lukuunottamatta. Suomikin kokonaisuutena on siitä vielä kaukana, mutta eteenpäin on kymmenessä vuodessa menty paljon.

Ainoa maa maailmassa, jossa lentopallovalmennus voi todella olla stabiili ja elämänmittainen ura, on Yhdysvallat. Luonnollisesti siellä, missä on eniten resursseja ja ammattilaisia, muutos on ollut selkein. Pitkälti lentopallo kuitenkin on, edelleen, pienten paikkojen laji miltei maassa kuin maassa. Harva lajiliitto toimii ammattimaisesti, eikä paremmin organisoiduissa maissa kuten Suomessa usein ole maailman kirkkaimmaille huipulle riittävää pelaajamassaa. Mutta miten Saksa, ja jalkapallo?

Bundesliigaseurat … olivat alkaneet luopuoa perinteisestä pelaajakeskeisestä mallistaan sellaisen hyväksi, jossa valmentaja on kuningas. ”90-luvulla yksi saksalaisen jalkapllon monista vioista oli, että valmentajan roolia ei koskaan määritelty ratkaisevaksi.” s.226

En ollut uskoa joitakin kirjan asioista. En esimerkiksi sitä, että vielä niin myöhään kuin 2000-luvun alussa Saksalla ei ollut omaa futisohjelmaa, jossa olisi nykymalliin systemaattisesti koulutettu koutseja, ja opetettu samaa pelitapaa kaikille maajoukkueille. Toinen juttu liittyi siihen, kuinka systemaattisesti kaikki uudistusyritykset torpattiin. On vaatinut rohkeutta ja sinnikkyyttä saada vietyä uudistuksia maaliin vanhojen jäärien jäärätessä. Luulin maan olleen edistyksellisempi.

Kyseessä ei alkuun ollutkaan mikään koordinoitu muutos, vaan yksittäisten purojen osuminen yhteen. Osa valistuneista valmentajista -joista moni tuli järjestelmän ulkopuolelta- valmensi omia joukkueitaan junioreissa ja aikuisissa. Samalla osa yritti vaikuttaa liiton sisällä ja osa liigaseuroihin. Muutosvastarinta oli kovaa, ja koski kaikkea. Ei haluttu tehdä uutta lajianalyysia, organisoida seuroja paremmin, eikä muuttaa valmennusjärjestelmää. Iso debatti pyöri myös maajoukkueen pelitavan uudistamista vastaan. Keskustelua dominoivat tunteikkaat, hattaraiset mielipiteet, jotka ovat surullisen tuttuja myös omalta uralta:

Ottelun jälkeinen ”analyysi” keskittyi miltei tyystin psykologiseen puoleen, epämääräisiin ajatuksiin … muuan entinen valmentaja syytti tappiosta pukuhuoneen ”liiallista harmoniaa”… syynä oli ”liian vähäinen yhteishenki”. ”Luonteenlujuuden vähäisyys” ja ”pula persoonallisuuksista” olivat muita suosittuja selityksiä. … Valmentajien, joiden ammattitaito voitiin mitata desibelimäärällä, pitäisi panna heidät juoksemaan. … Ajatuksen kirkkaus ei riittänyt läpäisemään testosteroni huuruja.” s.219-220.

Kasvua lajina, kasvua ihmisinä

Kasvutarinan kenties merkittävin osa ei kuitenkaan liittynyt tutkitun tiedon hyödyntämiseen. Vähintään yhtä tärkeä asia oli, että saksalaiset riittävissä määrin hylkäsivät tarpeettoman nurkkakuntaisuuden. Osaltaan tätä auttoivat oikeat kannustimet ja siihen suunnatut resurssit. Vähitellen lyhyen tähtäimen etu alkoi kääntyä kulttuuriksi, ja työksi koko maan hyväksi, vaikka lineaarista kehitys ei missään nimessä ollut. Sama koski sekä juniorituotantoa, liigaseuroja, että itse lippulaivaa. Maassa asuu edelleen Borussia Dortmundin ja Bayern Münchenin pelaajia ja faneja, mutta enää ei puuhata vain omalla pienellä hiekkalaatikolla. Riittävän monelle on ykköseksi vähitellen noussut käsite nimeltä saksalainen jalkapallo.

Kaikki puhuivat nuorten kehittämisestä kauniisti, se oli yksi jutuista, joihin ihmiset halusivat tulla yhdistetyksi, mutta kun oli aika panna ideat yhteen tuli vaikeuksia … Vuoteen 2000 mennessä enemmistö ammattilaisseuroista kuitenkin tiesi, että muutos oli välttämätön… Me näimme, että olimme jäämässä kansainvälisellä tasolla jälkeen. Saksan jalkapalloliitto lauloi vanhaa virttä.”  s. 136-137

Järjestelmän lisäksi myös maajoukkue matkasi takaisin kohti huippua. Tämä tapahtui samaan aikaan, ja samoilla periaatteilla, vaikkei näillä kahdella aina ollutkaan suoraa yhteyttä keskenään. Vaikka MM-pronssijoukkueet 2006 ja 2010 olivat menestyksiä, ne eivät jakaneet samoja ydinarvoja yhtä voimakkaasti, kuin 2014 MM-kultaan yltänyt ryhmä. Kirjan mukaan tärkein näistä oli ajatus toveruudesta ja siitä, että temme tätä riittävän epäitsekkäästi myös toisillemme.

Jostain syystä lentopallossa seuroja ja sponsoreita ei millään saada uskomaan, että on ensiarvoisen tärkeää valmentaa myös pelaajien luonnetta, käytöstä, ja viisautta. Lajiensa parhaat eivät yleensä ole öykkäristaroja, vaikka media juuri näistä ”persoonista” juttunsa repiikin. Ei, sadannen kerran. Me emme tarvitse lisää persoonia. Me tarvitsemme lisää huippu-urheilijoita. Jos joku persoona tulee siinä sivussa, niin hienoa. FC Bayern Münchenin urheilutoimen johtaja Uli Hoeneß sanookin:

He osaavat ilmaista itseään, he osaavat esittää asiansa osuvasti, heillä on mielipide. He eivät ole tyhmiä jalkapalloilijoita. Heidät on kasvatettu hyviksi pojiksi. Myös täällä seurassa.”” s. 171

FC Bayern tajusi, mistä oli kysymys. Niin tajusi myös FC Barcelona. Ja Fergusonin aikaan ManU. Kyse ei kuitenkaan ole resursseista, vaan ainoastaan ymmärryksestä, että tämä on tärkeää. Siksi se voisi laajalti tapahtua myös lentopallossa. Tämä kasvanut ymmärrys näkyi 2014 MM-kisoissa myös pelaajien kommenteissa medialle. Turhautunut Per Mertesacker antoi toimittajalle täyslaidallisen Algeria-voiton jälkeen: https://www.youtube.com/watch?v=LoO5ECcsdoE

Ratkaiseva tekijä oli se, kuinka taistelimme toistemme puolesta, kuinka puolustimme toisiamme. Kaikki ne, jotka valittivat, että emme onnistuneet pelaamaan kaunista jalkapalloa, alkavat nyt kitistä, että emme pelanneet hyvin. Minä en välitä pätkääkään.”      s. 153

Maassa vuoteen 2014 mennessä tapahtuneet rakenteelliset muutokset olivat myös tuottaneet uuden sukupolven huippuosaajia maajoukkueeseen. Vanha runko oli puolestaan kasvanut entistä paremmiksi joukkuepelaajiksi. Samalla saksalainen lajikulttuuri oli ottanut ison harppauksen pelin ymmärryksessä ja arvomaailmassa. Vaikka Saksa murskasi Brasilian välierässä 7-1, arvot säilyivät:

Siellä tapahtui jotain erityistä. Joukkue pelasi tavalla, joka teki jokaisen saksalaisen tyytyväiseksi. … Kun tänään tapaat ihmisiä, he puhuvat aina siitä, kuinka hyvän vaikutelman nämä pojat ovat tehneet, varsinaisesta urheilumenestyksestä tulee melkein sivuseikka. Kaikki tietävät missä he olivat Brasilia-ottelun aikana, ja ennen kaikkea ihmisten mieleen jäi pelaajien nöyryys, tapa, jolla he lohduttivat vastustajiaan, eivätkä menneet juhlinnassaan liiallisuuksiin.” s. 321-322

Huipulla tuulee

Suurissa palloilulajeissa kisapaikkoihin ja mitaleihin vaadittava työ on valtava. Kooltaan se on sellainen, johon kukaan ei enää pysty vain pienellä määrällä sitoutuneita ihmisiä. Kovimpiin saavutuksiin vaaditaan huipputason valmennuskoulutus, laajat junioritasot, ja pääsarja, jossa pelataan ja valmennetaan samalla tavalla. Mutta sekään ei aina takaa menestystä. Saksa teki muutokset konkretian tasolla, ja se nousi, kunnes oli paras. Kolme peräkkäistä MM-mitalia valtalajissa on kenelle tahansa kova saldo.

Vaikka näissä 2018 kisoissa mahtimaa historiallisesti jäikin lohkoon, toivon, että oppitunnit on silti sisäistetty, eikä paniikkinappulaa heti paineta ja kaikkea kyseenalaisteta. Tai sitten olen liian optimistinen, ja ihminen palaa kaavoihinsa. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka järjestelmä toimisikin, lippulaiva tarvitsee aina kypsyyttä ja kokemusta. Näissä 2018 kisoissa tuloksen lisäksi huonoa oli ollut pelaajien käytöskin. En usko, että joukkue, jota johtivat kokeneet Schweinsteiger, Lahm, Mertesacker, Podolski ja Klose olisivat 2014 sallineet sellaista. Ehkä tässäkin on osoitus siitä, kuinka todella harvinaista jatkuva erinomaisuus kentän sisä- ja ulkopuolella on.

Aiemmat työni eri maiden maajoukkueissa ovat olleet ok, ja olen osannut kannattaa muitakin, kuin vain sinivalkeaa. Työ Suomen kanssa on silti erityistä. Jonkun Saksan esimerkistä lukiessa voi olla vaikeaa kuvitella, kuinka Suomi vaikkapa naisten lentopallossa pelaisi arvokisamitaleista. Silti kyse on ihan samoista perusasioista. Meidän on vain tehtävä laadukas työ tehokkaammin ja pienemmillä resursseilla, ja jaksaa painaa. Ennen kaikkea on tärkeää päästä käytäviltä kiinni konkretiaan, ja pysyä oikealla tiellä hievahtamatta, ja pettymyksistä huolimatta. Lopulta arki ratkaisee:

Tiessään oli nojatuolipsykologia, pakkomielteinen kiintymys johtajiin, taistelutahtoon ja muihin näkymättömiin tekijöihin, joita oli vaikeaa osoittaa suuntaan tai toiseen. Nyt huomio kiinnitettiin pieniin, helposti korjattaviin asioihin, joilla oli kumulatiivisesti valtava merkitys.” s. 224-225

Hyvää kesää,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Ruotsalainen Kultakaivos

31 May

Kuunteleminen on hyvä tapa oppia. Tarvitsee vain hankkitua viisaampien seuraan ja ymmärtää itse olla hiljaa. Pääsarjakausi antaa valmentajalle huonosti mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, mutta maajoukkuekaudella tilanne on vähän parempi. Yritän säännöllisesti löytää aikaa mielenkiintoisten ihmisten tapaamiseen, sillä ei ole hyvän keskustelun voittanutta.

Svenskarna som vågar

Tapasin sarjakauden aikana Ruotsissa kaksi tällaista herrasmiestä. Kavereista tunnetumpi, Dr. K. Anders Ericsson, on Florida State Universityn tutkija ja ”Peak” (2016)- teoksen kirjoittaja. Anders on erikoistunut huippuosaajien (tai ”eksperttien”) tutkimiseen ja tehnyt yhteisyötä myös lentopallovalmentajien kanssa. Lisäksi hänen veljensä Lars pelasi vuosia sitten lentopalloa valmentamassani Sollentuna VK:ssa. Söimme lounasta ja totesin jälleen, että ruotsalaiset todella ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Anders painotti keskustelussa samaa asiaa kuin kirjassaan: valmentajan merkitys huippuja tuottavan ympäristön luomisessa oli ratkaiseva. Usein jossakin pinnallisesti epätodennäköisessä paikassa on pieni ”menestyksen tasku”, tai ”kultakaivos” joka vuodesta toiseen kasvattaa yksilöistä voittajia. Puhuimme myös eräästä ruotsalaisvalmentajasta, joka pari kymmentä vuotta sitten lähti valloittamaan maailmaa.

http://www.volleyhall.org/anders-kristiansson.html

Hall of Fameen viime vuonna valittu Anders Kristiansson on elävä lentopallolegenda, ja maailmalla miltei tunnetumpi kuin kotimaassaan. Viime kaudella Japanissa valmentaneen Kristianssonin oikeana kätenä toimii suomalainen Tommi Tiilikainen, ja kuinka ollakkaan, ”AK” myös valmensi taannoin Sollentunassa. Usein hämmentää, kuinka pieni paikka maailma todella on. Kauden jälkeen Kristiansson lomaili Tukholmassa, ja juttelimme pariin otteeseen.

Siinä missä Ericsson tutkii menestystä, Kristiansson luo sitä. AK:n ura on niin täynnä voittamista, että sitä on miltei vaikea uskoa todeksi. Anders valmensi ensin Ruotsissa kahta seuraa (miehissä Lidingöä ja naisissa siis Sollentunaa) yhtä aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Yhteensä joukkueet voittivat hulppeat 26 Ruotsin mestaruutta. Ruotsin miesten lentopallo nousi tyhjästä hänen johdollaan maailman huipulle ja n. 10 vuoden ajan länsinaapuri osallistui kaikkiin kovimpiin turnauksiin EM, MM, ja Olympiatasolla. Hyvänä päivänä, Anders sanoi, he olivat yksi maailman kolmesta kovimmasta joukkueesta. Tyyliin: ”On a good day, I think Soviet Union is no problem for us.” Mietin kuunnellessa, että kuinkahan monessa lajissa kukaan on koskaan voinut sanoa noin? (Ruotsin tarina huipentui juuri Neuvostoliiton kaatoon 1989 EM-kisojen välierässä- ja hopeiseen mitaliin finaalissa.)

Vähintään yhtä mielenkiintoista oli kuitenkin kuulla Ruotsin lentopallon jyrkästä romahduksesta 90-luvulla. Kun Anders lopullisesti lähti maailmalle kahdenkymmenen vuoden (1976-96) työn jälkeen, menestys kirjaimellisesti lähti hänen mukanaan. Ruotsi ei ole tähän päivään mennessä selviytynyt karsinnoista yksiinkään EM- tai MM-kisoihin. Länsinaapurissa puhutaan asiasta yhä. Sanotaan, että kaikki halusivat olla osana menestystä. Silti lentopallopiireissä ei koskaan laajemmin ymmärretty niitä arvoja ja uhrauksia, jotka huipulle olivat kantaneet. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että Ruotsin nousu ja tuho oli yhden ihmisen show.

Ruotsin jälkeen lähes kaikki miehen joukkueet noudattivat samaa kaavaa. Anders meni paikkaan, joka ei vielä ollut voittanut kaikkea. Hän alkoi rakentaa uutta, teki tulosta nopeasti, ja otti kaiken irti saatavilla olleista resursseista. Aikanaan hän lähti taas rakentamaan uutta. Sama toistui Belgiassa, Kreikassa ja viimeisenä Japanissa. ”We have to do more with less” oli edelleen miehen motto. Millä muulla voisikaan tyhjästä nousta maailman huipulle? Kristianssonin arvostusta maailmalla nostaa juuri se, että iso raha tuli kuvaan yleensä vasta myöhemmin.

Pockets of Excellence

Minne menestyviä urheilijoita tuottava kulttuuri voi sitten syntyä? Kirjallisuudessa toistuu käsite kultakaivoksesta, joka vuodesta toiseen tuottaa kovia urheilijoita ja tuloksia. Ericsson kuvasi näitä menestyksen taskuja omassa kirjassaan, samoin kuin mm. Daniel Coyle (The Talent Code, 2009) ja Rasmus Ankersen (The Gold Mine Effect, 2012) hieman eri termeillä.Tarina on aina pääkohdiltaan sama. Jossakin, usein sattumalta, kohtaa riittävä määrä oikeita ihmisiä, sekä valtava draivi tulla hyväksi. Vähemmän kehittyneissä maissa toimintaa ajaa tarve päästä elämässä eteenpäin urheilun kautta. Kaikissa tapauksissa menestyksen alkulähteeltä tuntuu löytyvän joku täysin tinkimätön valmentaja tai manageri, joka piiskaa kaikkea ja kaikkia eteenpäin.

Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it’s the only thing that ever has.” – Margaret Mead

Ajattelin muinoin, että jos huippu-urheilun kulttuuri on pesiytynyt jonnekin tällä tavoin, se kestää kuin itsestään lumipallon pyöriessä alas mäkeä vetäen aina uusia ihmisiä puoleensa. On kuitenkin huomattavasti yleisempää, että pitkäänkin loistaneet seurat tai joukkueet ovat todellisuudessa yhden tai muutaman kylähullun aikaansaannoksia. Jonkun on tehtävä työ, jolla harvoin rikastuu ja joka vaatii sinulta paljon. Pääsyy huipputekijöiden vähyyteen on kenties juuri se, että aniharvalla on halua todella tehdä ne asiat, jotka menestymiseen vaaditaan. Sinun täytyy haluta olla hyvä tai paras, ja pystyä uhraamaan paljon aikaa ja ihmissuhteita tämän edestä.

Poikkeuksellisen valmentajan lähtiessä lähtevät kuitenkin yleensä myös tämän rekrytoimat ja tuottamat urheilijat ja pian koko homma kuivuu kasaan, koska uutta kasvua ei ole. On hurjaa, että joskus vain muutamassa kuukaudessa tuotetta ei enää tunnista samaksi. Vuoden tai kahden päästä seuraa ei kenties ole olemassa ensinkään. Eri mittasuhteissa Ruotsin kaltaisia esimerkkejä löytyy kaikkialta, jopa rikkaimmista lajeista ja liigoista. PNMKY lakkasi olemasta pian Reino Kososen lähdettyä. Toisessa ääripäässä jopa Manchester United oli Manchester United vain silloin, kun Sir Alex Ferguson valmensi sitä.

Ferguson: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be—then Manchester United would not be the Manchester United we know. Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital.”

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula (alleviivaus omani)

Ensimmäisellä kaudella Fergusonin lähdettyä 2013 ManU jäi Valioliigassa 7.sijalle ja siten ensimmäisen kerran 22 vuoteen kolmen parhaan ulkopuolelle. Yhtään pyttyä ei ole seuraan sittemmin tullut, ja erään futiskoutsin sanoin ”siitä tuli tavallinen seura.” Perinteet toki elävät, eikä seuraus ollut täystuho kuten Ruotsissa. Vain yhden tekijän lähteminen jätti silti korvaamattoman aukon. Vanha sanonta kuuluu, ettei meistä kukaan ole korvaamaton, mutta huippu-urheilussa se ei välttämättä päde. Ymmärrän pointin siitä, että toiminta kyllä jotenkin jatkuu, mutta millä tasolla?

Kuinka pitkäkestoinen menestys on mahdollista?

Edeltävästä sitaatista on tullut tärkeä ohje ainakin tälle päävalmentajalle. Vaikka töitä tehdään mielekkäästi ja porukalla, on lopullisen vallan aina oltava jollakin. Uskon juuri tämän ominaisuuden olevan syy moneen ylä-ja alamäkeen. Se on yksinkertaisesti vaikein jälkipolville siirrettävä. Tietotaitoa saa kursseilta ja harjoituksista. Jokainen tavallisella älykkyydellä varustettu aikuinen kykenee opettamaan jokaista lajia. Valmentajissa on lisäksi varmasti riittävästi työtä pelkäämättömiä ihmisiä. Tärkein puuttuu silti usein. Kuka on valmis sanomaan voitontahtoisille urheilijoille ja sidosryhmille napakasti EI kerta toisensa jälkeen, kun sitä vaaditaan?

Johtajan pestissä projektin etu menee yksilöiden edun edelle, mikä tarkoittaa, että olet jatkuvasti jonkun epäsuosiossa. Me ihmiset haluamme olla pidettyjä, ja on todella vaikeaa opettaa jotakuta muuhun. Soihdun siirtyessä seuraavalle aniharvoin tajutaan, että tinkimättömuus arvoissa ei ole vain yksi jutuista. Se on SE JUTTU. Joukkueen arvomaailma on tosi ainoastaan silloin, kun yksilöt kokevat avainasiat samalla tavalla, ja tällainen tilanne on enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Brigham Youngin entinen päävalmentaja Chris McGown vertasikin joukkueen arvoja perustuslakiin: ”The core values are the constitution of a team, and the head coach is their last bastion of defense.” Jos kukaan muu ei puolusta jotakin tärkeää arvoa, johtajan yksinkertaisesti täytyy tehdä niin. Muutoinhan organisaatio vähättelee asiaa, jonka on ilmoittanut syyksi olemassaololleen! Tätä yksinkertaista asiaa vähätellään, sillä etenkin seuroissa harvoin nähdään läheltä johtajan toimintaa. Ja jos sitä ei ole ymmärretty, ilmennetty, ja siirretty eteenpäin, yritys hajoaa käsiin arvojen ainoan puolustajan lähtiessä. Niin kävi myös Unitedissa.

Indeed, if there is any one “secret” to an enduring great company, it is the ability to manage continuity and change—a discipline that must be consciously practiced, even by the most visionary of companies.” – James C. Collins (Built to Last, 2005)

Kultakaivoksen siirtäminen jälkipolville vaatisi nimenomaan, että sekä karismaattinen perustaja, että tulevat valmentajat ymmärtävät mitä menestys on, ja mitkä asiat siihen johtavat. Jos arvot ja periaatteet ovat eletyssä elämässä mukana, tietty taso on toiminnassa taattu. Sen jälkeen on kiinni tuurista ja tuulista, nostaako kyseinen kulttuuri itsensä taas kerran hetkeksi ykköseksi. Ja jos näin käy, pystyykö sama kulttuuri parin mestaruuden jälkeen olemaan kärsivällinen, puolustamaan arvojaan ja toistamaan syklin? Kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten, että suomalainen lentopallo voisi joukkueurheilussa olla tällainen, harvinainen poikkeus. Länsinaapurista voimme hakea asiassa oppia ainakin kahdella tavalla.

Rakentamassa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Joku Pettyy Aina

30 Apr

Kaudet päättyvät, työt jatkuvat. Muutama päivä juhlitaan tai otetaan happea. Ennen pidempää paussia on kuitenkin vielä töitä, sillä seuraava kausi on aina ajankohtainen. Pian koittavat myös pelaajien päätöshaastattelut. Parhaimmillaan ne kertovat rehellisesti siitä, millaista tiimin elämä on. Huonoimmillaan palautteen saaminen on vaikeaa. Vaikka valmentaja tuntisi joukkueen pulssin miten hyvin, löytyy pinnan alta kaikenlaista. Mestaruudenkin jälkeen joku on allapäin.

Palautetta auktoriteetille

Jälkihaastattelujen tärkein tehtävä on palautteen antaminen valmentajalle. Urheilijan feedback- loopeista puhutaan usein, mutta koutseille tilanne on eri. Me emme saa työstä palautetta, ellemme sitä todella janoa, emmekä aina silloinkaan. Arjessa ei ole esimiestä, joka palautetta osaisi antaa. Muille arkea kokeneille valmentaja taas on auktoriteettiasemassa, ja totuuden puhuminen hierarkiassa ylöspäin on kaikkea muuta kuin helppoa. Omaa asemaa ei haluta vaarantaa ja siksi esimiehelle epäröidään puhua suoraan.

Vaikka koutsi olisi miten kollegiaalinen, hän on silti se, joka tekee päätökset peliajan ja rekryjen suhteen. Kysyttäessä asiat ovat siten yleensä ”ihan hyvin.” Vaikka foorumi keskustelulle olisi olemassa, on aina helppo sanoa puolin ja toisin asioita, jotka molempien on kiva kuulla. Konfliktilta vältytään, eikä kehenkään satu. Varjopuolella kukaan ei kuitenkaan myöskään kehity. Valmentajan siis luotava uskottavat puitteet sille, että tunteiden on mahdollista tulla esiin. Joskus tämäkään ei kuitenkaan riitä, ja edistyäkseen koutsin on oltava valmis sohimaan hieman.

Erilaisia palautemekanismeja

Tiimin johtaminen on yksilöiden ja joukkueen eriävien tavoitteiden muokkaamista riittävän samanlaisiksi. Jokainen meistä on piuhoitettu janoamaan resursseja: rahaa, huomiota, peliaikaa, ja vastuuta. Kokemukseni mukaan harva, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, on kuitenkaan selkeä ja varma niistä puhumisessa. Ja puhua niistä täytyy, mikäli joukkue mielii voida hyvin. Hyvät valmentajat istuvat alas ja keskustelevat pelaajiensa kanssa säännöllisesti.

Monille kahdenkeskiset palaverit ovat mielekkäitä, sillä mahdollisuutta tulla kuulluksi ei kaikissa joukkueissa ole ollut. Henkilökohtainen huomio on kuitenkin ihmissuhteen valuuttayksikkö, ja otetaan yleensä ilolla vastaan. Kauden kiireissä voi riittää lyhytkin hetki, mutta jokaiselle päätöskeskustelulle olen varannut tunnin ennen seuraavaa. Riippuu pelaajasta itsestään, kuinka paljon hän ajasta haluaa käyttää. Kauden jälkeen lähes kaikki kuitenkin käyttävät täyden ajan. Prosessoitavaa ihmisillä on usein enemmän, kuin he ovat ajatelleetkaan.

Keskustelufoorumin olemassaolosta huolimatta osa pelaajista kokee, että paperille on helpompi puhua. Heille paras palautteenannon työkalu voi olla viikottain palautettava harjoituspäiväkirja. Jos auktoriteetti sittenkin koetaan kynnyksenä, voi esimerkiksi yksi kapteeneista olla väylä valmentajan suuntaan. Emme halua, että kukaan jää yksin, tai äänettä. Kapteenisto valitaankin edustamaan koko joukkuetta myös tämä mielessä pitäen. Tavoite on, että joku varakapteeneista edustaisi tarvittaessa jokaista joukkueen jäsenistä. Valmentaja tapaa kapteenit kuukausittain, jotta pinnan alla kuplivat asiat saadaan tasaisesti purettua.

Kauden jälkeen…

Kausi siis päättyi ja pääsiäisloman jälkeen oli analyysin aika. Saavutettu 5. sija oli pettymys, mutta kokonaisuutena vuosi seuralle iso askel eteenpäin. Miltä tämä tuntui pelaajista? Haastattelujen runko oli yksinkertainen. Keskustelimme kunkin pelaajan ennen kautta asettamista henkilökohtaisista tavoitteista. Lopuksi kysyin kaksi kysymystä:

  1. Mitä me tarvitsemme enemmän?
  2. Mitä me tarvitsemme vähemmän?

Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ihmisille valtavan tärkeitä. Seurauksena näitä haastatteluja on karkeasti kahdenlaisia. Peliaikaa saaneet ovat tyytyväisiä. Vähemmän peliaikaa saaneet eivät ole. Nuoremmat pelaajat, keskimäärin, puhuvat enemmän omista tarpeistaan. Kokeneemmat pelaajat taas, keskimäärin, kykenevät pohtimaan omia tarpeitaan myös suhteessa joukkueeseen. Kokeneemmilta löytyy enemmän näkemyksiä koko toiminnan kehittämisestä. Lisäksi he ovat tietoisempia siitä, kuinka hyviä tai huonoja itse jossakin ovat.

When a person realizes he has been deeply heard, his eyes moisten. I think in some real sense he is weeping for joy. It is as though he were saying, “Thank God, somebody heard me. Someone knows what it’s like to be me”” ―Dr. Carl R. Rogers

Ihmisiä on tärkeää kuunnella myös siksi, että todellinen kuunteleminen on niin harvinaista. Jos kuitenkin todella kiinnität huomiota, voit oppia hyvinkin yksityisiä asioita. Muistan menneisyydestä yhden tällaisen kohtaamisen pelaajan kanssa. Kausi oli silloinkin juuri päättynyt. Peliaikaa kaverille oli tullut lähtökohtiin nähden runsaasti. Meillä oli ollut monta hyvää keskustelua, ja harvat konfliktit oli ratkaistu sopuisasti. Jokin kuitenkin vaivasi pelaajaa, ja rohkaisin tätä puhumaan. Keskustelusta tuli yllättävän vaikea.

Pelaaja sanoi olleensa pettynyt saamansa palautteen vähyydestä ja huomiosta. Olin äimistynyt. Hän koki olevansa minulle näkymätön. Näkemysero oli niin suuri, että tuntui kuin olisimme eläneet eri joukkueissa. Jouduin pysähtymään ja miettimään, olinko todella laiminlyönyt yhtä joukkueeni jäsenistä näin? Olin tyytyväinen siihen, miten jaksoin kuunnella. Loppua kohden kärsivällisyyteni kuitenkin hiipui. Tämä johtui paikallaan polkevasta keskustelusta, mutta osittain myös siitä, mitä pelaaja valmentajaltaan halusi. Olisin voinut olla parempi. Niin on aina. Aloin kuitenkaan ymmärtää, että puurot ja vellit olivat tunnepuolella menneet sekaisin. Siteeraan usein John Woodenia, joka piti vanhempaa, opettajaa ja valmentajaa saman tehtävänä. Valmentaja nähtiin tässä uskoakseni enemmän huomiota antavana vanhempana, kuin koutsina. Pelaaja ei itse tätä tarvetta kuitenkaan tiedostanut, eikä valmentaja ole kenenkään terapeutti. Tehtävämme on auttaa, kuunnella ja ohjata, mutta myös laittaa jolleikin asioille piste.

Samankaltaisia kohtaamisia on uralla ollut pari, mutta tämä on säilynyt mielessä voimakkaana. Osaksi siksi, että se oli tuskaista kuunneltavaa, ja kipu muistuu parhaiten. Eniten kuitenkin ajattelen, että keskustelu korosti montaa johtajuuden pointtia samalla kertaa. Olemme itsekkäitä. Meidän täytyy olla itsekkäitä. Koskaan et todella tiedä, miltä toisesta tuntuu. Valmentaja näkee ison kuvan, mutta unohtaa, miten pieni ikkuna kokonaisuuteen pelaajilla joskus on. Aika loppuu aina kesken, kun ihmiset pitäisi saada toimimaan joukkueena, eikä kaikkien tarpeita pystytä täyttämään. Eikä tarvitsekaan. Sir Alex Ferguson sanoi Manchester Unitedista, että hänen täytyi menestyäkseen saada 8 / 11 kenttäpelaajasta pelaamaan huipputasolla. Kaikkia sinne ei tuntunut samalla kertaa saavan millään.

Otsikko ”joku pettyy aina” on kauden päättyessä aina ajankohtainen. Tästä huolimatta johtajan tehtävä on olla kanava, jota pitkin alaisten intressit kulkevat. Valmentaja on joukkuelajeissa se solmukohta, johon kohdistuu yhteisen yrityksen suurin paine ja odotukset. Mieleen palaa myös valmentajalegenda Terry Pettitin osuvasti nimetty kirja, ”Talent and the Secret Life of Teams.” Vaikka teet kaikkesi, joukkueesi elää silti omaa elämäänsä. Valmentajalta vaaditaan paljon ymmärrystä, tasaisuutta, ja etenkin kovuutta intressien ristiaallokossa. Huomiota tarvitsevat kaikki, ja se täytyy pyrkiä antamaan. Kaikista tarpeista et kuitenkaan ole vastuussa, ja on tärkeää pysyä erillisenä. Tylsää valmentaminen ei missään määrin ole.

Hyvää Vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Fuusioseuran Haasteet

31 Mar

Paikallisella seuralla on voimakas henki. Kun tekijät väsyvät, alkaa fuusio naapuriseuran kanssa kuitenkin houkutella. Paperilla kaikki näytää hyvältä. Tuplaamme sponsorit, pelaajat, ja talkoolaiset. Vaikka joskus fuusio on ainoa tie jatkaa, ovat onnistuneet yritykset silti harvassa. Lentopallossa uusi seura on historiallisesti ollut lyhytikäinen, mutta tänä keväänä toivomme jälleen kaikki parasta. Kuopiolaisesta LEKA Volleysta ja Pielaveden Samposta (Sampo-Volley) muodostuu uusi brändi nimeltä Savo Volley.

Savolainen lentopallo pähkinänkuoressa

Nimi ei ole tuulesta temmattu, sillä lajilla on maakunnassa syvät juuret. Etsitään kartasta Suonenjoki ja piirretään ympyrä, jonka säde on 70km. Pienen alueen alueen sisälle mahtuvat Pieksämäki, Varkaus, Kuopio, ja Pielavesi. Nämä neljä paikkakuntaa ovat 50 vuoden aikana menestyneet suomalaisessa lentopallossa poikkeuksellisesti. Vuodesta 1969 laskien savolainen joukkue on miesten pääsarjassa ollut mitaleilla 47 kertaa. Mestaruuksia on kertynyt 20 kappaletta. Vuosina 1969-2010 vain kerran (’06) välierät pelattiin ilman savolaisedustusta. Seuroista KuPS-Volley (8 mestaruutta) ja Pieksämäen NMKY (7 mestaruutta) ovat yhä lajin kaksi suurinta menestystarinaa. Dynastioiden aika on kuitenkin ohi.

Viime ajat Savossa on harrastettu fuusioita. Pieksämäen NMKYstä ja Varkauden Tarmosta tuli vuosiksi 1992-2009 kahden kaupungin seura, Keski-Savon Pateri. Vuonna 2009 Pateri puolestaan fuusioitui savonlinnalaisen East Volleyn kanssa. Uusi seura toimi nimellä Saimaa Volley vuosina 2009-2014. Keväällä 2014 tilanne oli jälleen epäselvä. Pieksämäki ja Varkaus olivat kadonneet liigakartalta. Savonlinna ja Pielavesi olivat katoamassa. Sampo oli pohjoisessa vähitellen lähentynyt Kuopion kanssa, jossa KuPS-Volleyn 2001 konkurssin jälkeen ei oltu nähty omaa liigaseuraa. Sampo päätti lopulta jatkaa. Kuopioon perustettiin uusi seura, LEKA Volley, joka sai Paterin lisenssin sarjasta luopuneelta Saimaa Volleylta. Olin seuran ensimmäinen päävalmentaja. Olimme LEKAssa yhtä mieltä siitä, että oli aika rakentaa jotakin pysyvää.

Voiko vanhasta rakentaa uutta?

Startin huumassa meitä kantaa tunne siitä, että tästä tulee erityistä. Tilanne on tuttu ihmissuhteista. Vaikka uusi kiehtoi Kuopiossa, oli LEKAlla kuitenkin alusta asti ristinsä kannettavana. Edesmennyt KuPS-Volley jakoi yhä tunteita. Se oli kahdeksalla mestaruudellaan legendaarinen, mutta seuran mainetta tahrasi kullanhimon tuoma konkurssi ja häpeä. Hyvin hoidettuna LEKA Volley halusi tehdä siihen eroa. Se oli tullut jäädäkseen myös siksi, että Savosta puuttui seura, joka kestäisi ajan hammasta. Vain kahdessa kaudessa LEKA nousi Top 4 seuraksi Suomessa. Saavutimme tavoitteet kentällä ja taloudellisesti. Pinnan alla kuitenkin kuohui. Seuralla ei ollut omaa identiteettiä. Kuten useimpia urheiluseuroja, tätäkään ei ajatusten tasolla johdettu, koska arjen pyörittäminen vei huomion. Seurauksena ihmiset halusivat viedä tuotetta eri suuntiin.

Kaikista suurin puute oli, että seuralla ei ollut selkeitä arvoja. Enkä tarkoita tällä mitään huoneentaulua, vaan jotakin konkreettista, jonka vuoksi LEKA Volley olisi olemassa. Ymmärsin myöhemmin, että emme varsinaisesti olleet luomassa uutta, vaan tavallaan pitkän savolaisen fuusioketjun seuraava vaihe tai ilmentymä. Ympäristön odotukset olivat samat kuin aina, ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, toisin sen olisi ollut vaikeaa mennäkään. Ihminen on aina omien kokemustensa summa. Jokainen meistä toi seuraan ajatuksensa sieltä, mistä oli itse peräisin, eli toisista savolaisista seuroista. Lopulta LEKA Volley oli olemassa vain neljä vuotta.

Ilmiö vaivaa etenkin nuoria seuroja, sillä niillä ei vielä ole menneisyyttä, jota muistella. Vanhat seurat, vaikka olisivat toiminnallisesti tuuliajolla, ovat silti ankkuroituneet johonkin. Kolmannen kauden alussa lekalaisia alkoi putoilla pois toiminnasta, allekirjoittanut mukaan lukien. Alun huuma oli ohi. Ihmiset väsyivät, eikä ihme. Jatkuva show ja uutuuden viehätys eivät ole elämän arkea, eivätkä siksi riittäviä ylläpitämään kiinnostusta. Niiden sijaan tarvitaan arvot, juuret, ja syy olla olemassa hyvinä ja huonoina aikoina. LEKA Volleylla oli hieno visio olla 2018 Savon kiinnostavin seura. Kukaan ei kuitenkaan osannut ennustaa, että 2018 seura itseasiassa lakkaisi olemasta. Oli jälleen uuden fuusion aika.

Paikalliset juuret

En ole fuusioita, LEKA Volleyta tai Savo Volleyta vastaan. Olen juurettomuutta ja huonoja ideoita vastaan. Pielaveden ja Kuopion yhdistyminen olisi kenties tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, mutta nyt se tapahtuu hetkellä, kun yksi seura on juuri yrittänyt juurtua alueelle useamman vuoden ajan. Erikoiseksi tilanteen tekee, että kumpikaan kantaseuroista ei tällä kertaa ollut konkurssin partaalla. Sampo on kaudesta taloudellisesti plussalla ja LEKA Volley nyt vain päätti lakata olla olemassa. Taustalla on sama tuttu kaiku. Savossa on aina ollut halu menestyä isosti. Kaiku on voimakas etenkin siksi, että edellisestä kultamitalista on kulunut tovi.

Lisähaasteen uuteen tilanteeseen tuo vastavoiman puute. Vuosikausia savolaisjoukkueet ovat toisiaan nokittelemalla luoneet lajikulttuurin derbyjen ympärille. Varkauden Tarmo ja KuPS-Volley kisasivat 90-luvun taitteessa, ja Keski-Savon Pateri ja KuPS-Volley saman vuosikymmenen lopussa. Kuopiossa on pariin otteeseen nähty myös puhtaita oman kylän kahinoita ja viimeisimpänä LEKA Volleyn saapuminen 2014 piristi Samponkin toimintaa. Paikalliskamppailut ovat Savossa nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jääneet kokonaan pois niin, ettei uusia edes ole näköpiirissä.

Savo Volley toki tietää tämän. Se haluaa perinteitä kunnioittaen olla koko maakunnan seura, pelaten ottelunsa alueen eri paikkakunnilla. Vain tärkeimmät pelit on tarkoitus tuoda Kuopioon. Idea näyttää paperilla hyvältä, mutta olen skeptinen. Toivon sen onnistuvan, mutta konsepti ei tietääkseni ole toiminut missään aikaisemmin. Jokainen alueen menestystarinoista on lisäksi ollut paikallinen kasa dynamiittia. Harva nykyään tietää, kuinka kovia joukkueita Euroopankin tasolla mm. PNMKY, Tarmo ja KuPS aikanaan olivat. Tarina on kuin Asterixista, jossa joku hullu savolaiskylä myllyttää isompiaan vuosi toisensa perään.

Aika oli toinen, mutta seurat olivat rehdistä kotonaan… No, kotonaan. Yksi fuusioseurojen haasteista juuri on, että ne eivät ole kotonaan oikein missään. Asia on kaikkea muuta kuin triviaali. Ymmärrän täysin, että tekijät ja raha ovat vähissä. Ymmärrän sen, että elämä muuttaa pieniltä paikoilta isoille. Yhdistelmäseurat ovat kuitenkin lyhytikäisiä osittain johtuen identiteetin puutteesta, jota pahimmassa tapauksessa ei edes tiedosteta.

Mitä ihmiset omalta seuraltaan haluavat?

Miksi olemme kiinnostuneita urheiluseuroista? Laitamme niihin aikaa, ja jotkut rahaa. Aniharva saa niistä rahaa. Jostain syystä kuitenkin käymme otteluissa ja seuraamme mediasta. Sanomme usein, että haluamme tunteita. Olla jollain tasolla osa draamaa. Kaikista eniten haluamme seuraltamme kuitenkin pysyvyyttä, ennustettavuutta ja luotettavuutta. Toisin sanoen samoja asioita, joita ihmiset haluavat parisuhteiltaan. Yksi avioliiton peruspilareista on juuri lupaus siitä, että tapahtui mitä tahansa, olen tässä, enkä lähde. Suhde seuraan on suhde sekin. Siksi vanhat seurat ovat arvostettuja, eikä viiden seuran summa ole sama asia, kuin viisikymmenvuotias seura. Jos historiaa ei tunne, sitä on tuomittu elämään uudestaan. Niinpä toistan vielä: Jokainen seura tarvitsee vahvan jalansijan nimenomaan paikallisessa yhteisössä, sillä sitä ”seura” juuri tarkoittaa. Seurassa tekeminen on yhdessä tekemistä.

Samalla, kun Savo Volley alkaa, kaksi tarinaa päättyy. LEKA Volley loppuu kokonaan. Myös Sampo poistuu liigakartalta. Vaikka itse seura jatkaakin, häviää edustusjoukkueen myötä pala monen identiteettiä. Ja jos yksi asia on varma, ihmiset eivät pidä identiteetin muutoksista yhtään. Ihminen kokee itsensä petetyksi, kun mikä tahansa hänen suhteistaan hajoaa. Kaikista pahinta kuitenkin on, kun tämä tapahtuu ennalta arvaamatta. Fuusioilmoituksen jälkeen LEKA Volley kärsikin uskottavuuspulasta koko loppukauden. LEKA halusi tehdä eroa KuPSiin ja sanoi rakentavansa omaa kulttuuria, mutta vaihtoi suuntaa heti, kun parempi mahdollisuus voittaa mestaruus ilmeni. Ei sellaista arvosteta. Seura oli visiotaan edistäen vastikään tehnyt pitkiä sopimuksia ihmisten kanssa, ja sitten se vain katosi. KuPS Volley teki yhteisölleen aikanaan saman tempun, joskin eri tavalla.

Ensimmäinen perinneseura?

Perusteetonta ei ole sanoa, että lajilla on Savossa menestyksekkäät perinteet ilman, että sillä on yhtään todellista perinneseuraa. Junioripuolella tilanne on onneksi toinen. Puijo Volley, Pieksämäen Tsemppi, ja moni muu on tehnyt töitä pitkään ja usein pienellä kiitoksella alueen pääsarjaseurojen hyväksi. Savossa ei kuitenkaan ole yhtään edustusjoukkuetta, joka olisi ollut olemassa yhtä pitkään kuin esimerkiksi monen kannattajasukupolven RoPS on jalkapallossa. Talousalue Kuopiossa riittäisi vastaavaan suoritukseen. Savo Volleylla on siksi mahdollisuus tulla parhaaksi savolaiseksi kautta aikojen. Menestyäkseen sen tulee kuitenkin profiloitua maakunnan sijaan vahvasti kuopiolaiseksi seuraksi, ja satsata pitkäjänteisyyteen. Oulun Kärpät on hyvä esimerkki brändistä, joka on vahvasti oululainen ja sillä on yksi koti Raksilassa. Silti se on koko Pohjois-Suomen seura.

Voi olla, että KuPS-Volley- nimen käyttö ei juridisista syistä ollut mahdollista, tai että fuusion osapuolet sitä vastustivat. En tiedä. Silti on sääli, että KuPSin perintö ei Kuopiossa ole aktiivisessa käytössä. Taustalla se kummittelee joka tapauksessa, tiedostimme sen tai emme. Siksi se voisi yhtä hyvin olla avoimesti yhdistävä voima. Savo Volley ottaa paikkansa maan kärkiseurojen joukossa jo ensi vuonna. Se tulee ennen pitkää voittamaan mestaruuksia. Mutta onko se olemassa vaikka vain 10 vuoden päästä? Kuka tietää. Toivottavasti on.

https://www.youtube.com/watch?v=YD6zj260sfQ

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Paras Tapa Voittaa

28 Feb

Urheilussa meuhkataan voitoista. Yrityksissä tuloksista. Työelämän vaatimukset kiihtyvät. Ei ihme, että monesta neuvottelusta tulee nolla-summa-peli, josta löytyy vain voittajia ja häviäjiä. Myös osa puheissa win/win- ajattelua kannattavista on yliotteen saatuaan hiljaisen tyytyväinen. Omaa etuahan tässä jargonin takana kuitenkin vain ajetaan. Voittaminen on mielenkiintoinen aihe monesta syystä, eikä vähiten siksi, että emme osaa voittaa parhaalla tavalla.

Läsnä tänään ja huomenna

Toivoa kuitenkin on, jos maltamme vähän hiljentää. Tiedämme jossain sydämen kolkassa, että elämään kuuluu muutakin kuin seuraava voitto. Kerromme lapsillemme, että kaikista tärkeintä on hyvä ja rehti kilpailu. Tarkoitamme sitä aidosti, mutta emme osaa selittää miksi näin on. Lapset tietävät joka tapauksessa, mihin he oman vertaisryhmänsä rankingissa kuuluvat, laskipa aikuinen leikeissä pisteitä ja voittoja tai ei. Huomionarvoista on, että lapset pyrkivät nousemaan oman hierarkian sisällä sisäsyntyisesti. He kuitenkin tekevät sen kuitenkin yleensä tavalla, joka ei haittaa kutsua seuraavaan leikkiin.

Me aikuiset tiedostamme tämän, mutta emme osaa sanoittaa sitä perheillemme, työpaikoista puhumattakaan. Tilaisuuden tullen jatkamme osaltamme korupuheita tuloksen tekemisestä ja voittamisesta, koska pomot sitä haluavat kuulla. Ikäänkuin voittamisen todennäköisyys paranisi, jos puhumme siitä yhtenään. Siinä missä moni elää tätä kapeaa hetkeä, johtajalla on velvollisuus katsoa tilannetta etäämmältä. Opimme hyväksymään, että yksittäisen ottelun lopputulos on paljon vähemmän omissa käsissä, kuin haluaisimme. On toki pelejä, joita et missään nimessä saisi hävitä. Niiden merkitys ei kuitenkaan pitkässä juoksussa onneksi ole kovin suuri. Pelien sarjan seuraamisesta tulee se juttu.

Pitkässä juoksussa sinulle tai yrityksellesi tapahtuu asioita, joiden et ikinä uskoisi tapahtuvan. Eikä auta kuin reagoida tavalla, joka mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden. Myös tästä syystä kenen tahansa uraa kannattaa seurata pidemmällä aika välillä. Parhaat valmentajat saattavat seurata kiinnostavia pelaajia jopa vuosia ennen riittävää varmuutta hankinnan laadusta. Sama pätee valmentajia etsiviin seuroihin. Kaikki me haluamme tiimiimme voittajia. ManU:n Sir Alex Ferguson sanoi menestyksekkäästä urastaan, että hän eli aina kahta kautta yhtäaikaa. Tätä hetkeä, ja tulevaisuutta. Ja molemmissa oli voitettava.

Kahdenlainen perintö

Useimmilla aloilla tapaat samat toimijat uudelleen ja uudelleen. Tilanne on sama myös huippu-urheilussa, joskin sykli on yleensä yritysmaailmaa lyhyempi. Seuraava kohtaaminen saman kilpailijan kanssa on lähellä, ja edellinen kisa tuoreessa muistissa. Sanonta siitä, että vain voitot tai voittajat muistetaan ei ole vailla meriittiä, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Vielä tulostakin paremmin ihmiset nimittäin muistavat tunteita. Erityisen hyvin he muistavat sen miltä tuntui, kun he olivat tekemisissä sinun kanssasi.

Huomionarvoista on, että tunnetasolla emme joskus ymmärrä kohtaavamme samat ihmiset vielä uudelleen. Evoluutiota pintapuolisesti ymmärtävät rummuttavat vahvimman selviytymistä osana omaa, machoa agendaansa. Vaikka selviytyminen on eläimille mustavalkoista hommaa, ei vertaus sovi tämän vuosituhannen ihmiselle. Löydämme itsemme tilanteista, joissa kisan molemmat osapuolet jatkavat elämän lisäksi niin liigassa kuin bisneksessä. Ja hyvä niin. Voittaminen tuntuu evolutionaarisistä syistä kuitenkin niin makealta, että unohdamme tämän ja käyttäydymme miten sattuu. Mikään ei ole typerämpää kuin epäeettinen kilpailu, ylimielisyys ja halu nolata tai moraalisesti tuhota kilpakumppani. Ei sellaista toimijaa kutsuta uudelleen pelaamaan. Eikä toiminnan tarvitse edes olla pahansuopaa. Riittää, että jätämme toiselle osapuolelle pienenkin epäilyksen siitä, että tämä ei nyt mennyt ihan reilusti.

Mitä enemmän ihminen tuntee kokeneensa vääryyttä, sitä varmempi voit olla, että löydät tämän edestäsi myöhemmin. Sama pätee kaikkialla elämässä: Kyseessä voi olla seuraava kotiottelu (lehdessä haukkumasi tuomarit eivät viheltäneet viimeistä kertaa), valtioiden rauhansopimus (Saksan 1919 häpeärauha ei varsinaisesti edesauttanut rauhaa vähän myöhemmin), tai vaikkapa tapa, jolla yrittäjänä toimit työntekijäsi vaihdettua kilpailijan leipiin. Kaikissa tilanteissa yhteistä on tulevaisuuden unohtaminen tässä ja nyt. Kilpailullisen tuloksen lisäksi elämään jää perintösi ihmisenä ja eettisenä toimijana.

Tilannetta mutkistaa se, että elämässä on paljon vähemmän urheilun kaltaisia 1v1 kilpailuja. Paitsi, että et koskaan halua olla huono voittaja, monia eteentulevista tilanteista ei pitäisi nähdä vastakkainasetteluina lainkaan. Kaikista yleisimmät (ja tärkeimmät!) neuvottelut tapahtuvat toisensa tuntevien ihmisten kesken. Heihin kuuluvat alaisesi, esimiehesi ja asiakkaasi, ystävistä ja perheestä nyt puhumattakaan. Aina, kun osapuolet kohtavat vuorovaikutustilanteessa, on vaihtoehtoja kaksi. Jompi kumpi osapuolista voi olla tyranni (valta tehdä kaikki päätökset) ja toinen orja (ei mitään valtaa.) Parempi vaihtoehto on, että ihmiset kohtaavat toisensa kutakuinkin tasavertaisessa neuvottelussa.

Koska oman edun ajaminen on kuitenkin niin verissä, eivät monet meistä ole hyviä neuvottelijoita. Jos emme ole tarkkana, hyvät aikomukset unohtuvat. Keho kokee psykologisen konfrontaation yhtä voimakkaana uhkana kuin fyysisen, ja valmistaudumme voittamaan. Adrenaliinen hyrrätessä on edelleen hyödyllistä muistaa, että elämä jatkuu myös huomenna. Ei ole väliä, tapahtuuko tämä vaimosi, alaisesi tai asiakkaasi kanssa. Ehkä olet taitavampi, nokkelampi tai aggressiivisempi. Tai ehkä olet itsepäisempi ja voimakkaampi, ja pääset sanelemaan ehdot. Onneksi olkoon, olet voittanut tämän kierroksen. Ikävä kyllä joudut nyt elämään yhteistyökumppanin sijaan häviäjän kanssa. Et koskaan halua voittaa neuvottelua tai vuorovaikutustilannetta yhtään suuremmalla voimalla tai marginaalilla kuin on tarpeellista. Etkä varsinkaan, jos kyseessä on sinulle tärkeä ihminen.

Elämä pelien sarjana

Paras tapa voittaa ei siis ole se, joka uhraa tulevan tämän hetken edestä. Elämä ei ole yksi peli, vaan pelien sarja, ja voittaja on se, joka kutsutaan pelaamaan uudelleen ja uudelleen. Tämä on myös se intuitiivinen oppitunti, jonka lapsemme tietävät, mutta jota emme itse osaa pukea sanoiksi. Biologisesti ihminen tarvitsee yhteistyötä selviytyäkseen, ja luonnon nokkela apukeino on yhteistyökyvyn kehittäminen.

Tämä alkaa varhain: Vanhempien merkitys lasten kehityksessä on suurin noin neljään ikävuoteen asti. Siinä vaiheessa lapsi on toivottavasti riittävän hyvin sosialisoitunut, että hän pääsee mukaan ikätoverien leikkeihin. Jos lapsi taas ei osaa toimia (joka on vanhemmat vika, ei lapsen), hän ei pääse ratkomaan sosiaalisia tilanteita ja kehittymään vertaisryhmän mukana kohti onnistunutta aikuisuutta. Kukaan ei nimittäin halua toimia kiukkuisen viisivuotiaan kanssa. Sama pätee kiukkuiseen 50-vuotiaaseen.

Vastavuoroisuuden periaate on ihmiselle tärkeä ja voimakas. Lapset luonnostaan tietävät, että sinun tulee toisinaan antaa toisen jollain tavalla ”voittaa” tullaksesi kutsutuksi  jatkopeleihin. Tätä ei pidä ymmärtää siten, etteivätkö lapset esimerkiksi pallopeleissä yrittäisi pärjätä, tai tarvitsisi vanhemman apua. He oppivat tekemään eniten maaleja, mutta silti kohtelemaan muita reilusti.

Aikuisena on tärkeämpää osata pitää kiinni omista rajoista ja eduista, mutta lukematon määrä ovia – kutsuja seuraavaan peliin – avautuu sille, joka lähestyy alaansa muutkin pelurit mielessä pitäen. Urheilussa näitä ovat mm. pelaajat, valmentajakollegat, seurapomot, tuomarit ja yhteistyökumppanit. Koskaan et tiedä mihin töihin myöhemmin pääset, kun jätät jälkeesi reilun ja kestävän perinnön. Simon Sinek sivuaa aihetta pidemmästi siitä kiinnostuneille: https://www.youtube.com/watch?v=_osKgFwKoDQ

If you fulfill your obligations everyday you don’t need to worry about the future.”

Dr. Jordan B. Peterson

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Kahden Työn Tarina

31 Jan

Kauden taittuminen alkaa useissa maissa Cup- tapahtumista. Sarja on myös Ruotsissa yli puolen välin tammikuussa pelatun Grand Prix- turnauksen myötä. On hyvä hetki tarkastella kulunutta puolta vuotta. Olin kesän ja syksyn 2017 aikana töissä kahdessa eri joukkueessa: Hollannissa maajoukkueessa ja Ruotsissa seurassa. Työt olivat luonteeltaan niin erilaisia, että piti pysähtyä miettimään mitä kaikkea ammattinimike ”valmentaja” voi pitää sisällään.

Valmentajan tausta

Polkuja työllistetyksi valmentajaksi on monia. Vaikka erilaisia valmennustutkintoja on olemassa, niille ei anna erityisen suurta arvoa kukaan, ja kaikista vähiten valmentajia palkkaavat joukkueet. Valmennuskoulutus on useissa maissa kauniisti sanottuna köykäistä. Suurin puute on sama kuin monessa muussakin ammatissa: työn konkreetian tuominen osaksi koulutusta on liian vähäistä. Hyvät työt menevätkin usein koutseille, joilla ei ole lainkaan muodollista koulutusta, mutta vankkaa osaamista itse arjesta.

Mikä valmentajan ammatista tekee poikkeuksellisen on kuitenkin se, että joskus myös koviin pesteihin palkataan ihminen (yleensä entinen pelaaja), joka ei eläessään ole valmentanut. Tämän myötä on helppoa nähdä kuinka kirjava ammattikunta koutseista löytyy. Tuloksen tekeminen riippuu monesta osatekijästä, eivätkä urheilussa toimivat työnantajat niitä välttämättä kovin tarkasti analysoi. Sattumalla on siten verrattain suuri merkitys myös töiden ja urakehityksen kannalta. Seurauksena voit olla ”valmentaja” melkein millä taustalla vain.

Usein valmentajaksi ei valita pätevintä hakijaa, vaan parhaalta kuulostava.”Juha Malinen

Parhaat joukkuelajien koutsit ovat silti monipuolisia osaajia. Pätevyysvaatimukset riippuvat roolista staffissa, mutta esimerkiksi hyvä pääsarjatason päävalmentaja tarvitsee lajitietämyksen lisäksi ymmärrystä ihmisistä. Siis johtamisesta, ryhmädynamiikasta sekä psyykkeestä ja fysiologiasta. Lisäksi yli 20 ihmisen päivittäinen kokonaisuus vaatii hyvää ajanhallintaa ja kykyä organisoida työ tehokkaasti itse. Staffin määrästä riippuu tietenkin, kuinka paljon kustakin osa-alueesta pitää tietää. Oli miten oli, ainakin perusteet ja periaatteet pitää ymmärtää riittävän hyvin, jotta voi puuttua asiaan, joka ei toimi, tai on haitaksi.

Yleensä joukkueen fysioterapeutti, psykologi, lääkäri ja fysiikkavalmentaja ovat pidemmän kaavan mukaan kouluja käyneitä ammattilaisia. Itse päävalmentajan tausta voi myös olla joku edellä mainituista, mutta koulutus voi olla myös joku aivan muu. Omat yliopisto-opintoni esimerkiksi liittyvät viestintään, mutta joku on insinööri, toinen on opettaja, ja kolmas filosofian tohtori. Valmennusta ajatellen oleellisin on kuitenkin monelle tullut apuvalmentajana, kokeneiden kollegoiden arkea näkemällä.

Koska valmennusta on lisäksi monenlaista, auttavat eri roolit kokonaiskuvan hahmottamisessa paljon. Vaikka voi kuulostaa hassulta puhua ”päävalmentajasta” esimerkiksi juniorijoukkueessa, on vastuussa oleva henkilö silloinkin todella vastuussa asioista. Tietyiltä osin tällaiset 15 v. takaiset kokemukset ovat itselleni olleet liigaseuran päävalmentajana jopa hyödyllisempiä, kuin pestit aikuisten maajoukkueiden apuvalmentajina. Toisaalta on vapauttavaa huomata, kuinka paljon enemmän apuvalmentajalla on kapasiteettia paneutua omaan tonttiin, kun arjen vastuu on lopulta jollain muulla. Ensimmäinen kahdesta työstäni kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Hollanti

Viime kesän Hollanti on tasollisesti paras maajoukkue, jossa olen ollut. Korkea taso tarkoittaa yleensä korkeaa budjettia ja suurta staffia. Kokoonpano vaihteli, mutta yhteensä noin kymmenen ihmistä oli toiminnassa päivittäin mukana. Kesän turnauksiin kuuluivat MM-karsinnat, World Grand Prix- liiga sekä syyskuiset EM-kisat, joista tulijaisina toinen perättäinen hopeamitali. (Itse olin tuolloin jo Ruotsissa seuran antaman virkavapaan päätyttyä.)

Joukkue on aina päävalmentajansa näköinen. Hollannin Jamie Morrison on kolmien olympiakisojen veteraani (USA ’08, ’12,’16) ja ensimmäistä vuotta itse maajoukkueen peräsimessä. Tausta hänellä ennen apuvalmentajuuksia oli skouttauksesta, ja iso osa staffin työstä liittyikin datan keräämiseen aja nalysointiin. Meidän apuvalmentajien työt jakautuivat karkeasti hyökkäyksen ja puolustuksen koordinointiin. Itselleni kuului torjunta- ja puolustuspelin valmennus ja peleissä vastustajan hyökkäyspelin seuraaminen. Luonnollisesti kokonaisuus oli päävalmentajan hyppysissä. Me muut ikäänkuin siivilöimme tietoa eteenpäin päätöksen tekijälle.

Hollanti oli monella tavalla hieno, mutta myös yllättävä kokemus. Tiesin toki, että hiearkian huipulla tahti kiihtyy kun kaikella on väliä. Työmäärä oli suuri, mutta pysyi järkevissä mitoissa henkilöstön määrän ja hyvän organisaation ansioita. Silti olin yllättynyt siitä, kuinka paljon me todella saimme lyhyessä ajassa aikaiseksi. Suuret turnaukset ovat joukkuelajeissa staffeille kovia puristuksia minuuttiaikataululla. Meillä vastustajan analysointi tehtiin lisäksi sellaisella pieteetillä, että ilman päteviä ja ahkeria ihmisiä tietoa ei mitenkään olisi saatu jalostettua käyttöön.

Morrison handlasi kokonaisuuden hyvin, mikä ei olisi mahdollista ilman vankkaa työkokemusta eri rooleista. Jos pelaat kolme peliä joka viikko eri maissa kuusi viikkoa putkeen, pitäen samalla säännöllistä yhteyttä n. 50 ihmisen kanssa, ei johtajalla ole vapaa-ajan ongelmia. Vaikka tiukat aikataulut olivat tuttuja, oli viime kesän rypistys myös itselleni fyysisesti uran kovin. Jamie sanoi jossakin kohtaa varsin tyytyväisenä tilanteeseen, että ”I don’t get off days, I get off hours.” Vaikka oma tonttini oli paljon pienempi, huomasin millaista luksusta esimerkiksi vapaapäivät olivat. Teimme vapaallakin usein 12 tuntia töitä, mutta kun työt saa tehdä hiljaisuudessa omassa huoneessa hälinän sijaan, tuntuu se taivaalliselta.

Koska liityin joukkueeseen kesän jo alettua, näin operaation todennäköisesti eri silmin kuin muut junan kyydissä olevat. Luin keväällä 2017 paljon erilaisista luonteenpiirteistä ja siitä, kuinka jotkin henkilökohtaiset arvomme osittain tulevat geeneistä (eivätkä siis ole pelkkiä valintoja, kuten voisi ehkä olettaa.) Kaikki kuusi päävalmentajaa joiden joukkueissa olen urallani ollut arvottavat ajan ja osa-alueet eri tavoilla. Ehkäpä arki ilmentää johtajan luonnetta tavalla, jota ei voi muuksi muuttaa ilman, että tekeminen menettää osan autenttisuudestaan. Esimerkiksi Morrisonin joukkueessa tausta skouttina näkyi aikaisempia pestejä voimaakkaammin. Kaikkiaan arvostukseni valmentajan ammattia ja alan parhaita kohtaan nousi entisestään. Kyseessä ei oikeasti ole mikään kevyt duuni, etenkään korkeammilla tasoilla.

Toisena apuvalmentajana kanssani vuorotellut Chris McGown mietti samansuuntaisia asioita. Chris oli BYU:n päävalmentaja neljä vuotta (2012-2016) mutta päätti lopulta panostaa isänsä Carlin perustamaan Gold Medal Squared- valmennusyritykseen. Syyksi hän kertoi, että toimitusjohtajana hänellä oli päävalmentajaa vähemmän asioita, jotka vaativat päivittäistä huomiota. Vaikka vertaus ei ole mitenkään aukoton ja koutseille kuulu toimaria enemmän operatiivista vastuuta, kuvaa 24/7 arki työn määrä hyvin. Apuvalmentajakin voi olla kiireinen, mutta silti suojassa monella tavalla. Päällimmäisenä ajasta Hollannissa muistuu mieleen kuinka spesifi jokaisen rooli lopulta oli.

Ruotsi

Viime keväinen päätös lähteä länsinaapuriin palveli perheen elämäntilannetta parhaiten. Seurat ja maajoukkueet olivat työllistäneet kolme vuotta kesät talvet. Oli aika jollekin rauhallisemmalle ja Sollentuna VK vaikutti sellaiselta. Siinä missä Ruotsi ei ollut mikään lentopallon supervalta, elämä länsinaapurissa kiehtoi ja kannatti myös taloudellisesti. Ruotsi oli maailman parhaita maita n. 30v sitten ja pääsin töihin maan vanhimpaan lentopalloseuraan. Bonuksena uraa ajatellen olivat opittava kieli ja parempi ymmärrys sikäläisestä johtamiskulttuurista.

Isoin muutos joukkueen suhteen oli, että siinä missä esimerkiksi Hollanin pelaajat kuuluivat maailman parhaisiin, täällä odotti puoliammattilaissarja, ja esimerkiksi Suomeen verrattuna vähemmän ammattimainen. Ruotsissa pelaajat ovat uskomattoman omistautuneita ottaen huomioon, että lähes kaikki lentopallon parissa toimivat käyvät myös siviilitöissä. Pelaajat saattavat vaihtaa seuraa Ruotsin sisällä ja järjestää työt (ja jopa parisuhteet) uusiksi vain siksi, että saa periaatteessa harrastaa. Olemme SVK:ssa silti keskimäärin sitoutuneempia omaan joukkueeseen kuin monet valmentamani huippupelaajat. Tämä on ehkä ollut suurin positiivinen yllätys itselleni täällä, mutta todistaa jälleen, että ammattimaisuudessa ei todellakaan ole kyse vain rahasta.

Siinä missä Hollanti antoi mahdollisuuden kääntää kaikki kivet ja hiekanjyvät, Ruotsissa operaatio pyörii niin perusasioiden ympärillä, kuin vain voi. Salivuorot ovat monen muun maan tavoin kortilla, joskin pystymme harjoittelemaan saman verran kuin suomalaiset mestaruusliigajoukkueet. Ruotsalaiset pelaajat lopettavat aktiiviuran usein melko nuorena joko vammoista tai työuran alkamisesta johtuen jossakin 25. ikävuoden tuolla puolen. Pelimäärät ovat liian suuria ja palautumismahdollisuudet rajallisia, eikä yhtälö sellaisenaan ole kovin terve. Näin ollen palautuminen on suuressa roolissa, eikä kokonaiskuormaa ei saa päästää silmistä hetkeksikään.

Maaperä seurassa on ollut muutokselle otollinen. Sollentunan viimeinen mestaruus on Ruotsin kulta-ajoilta jo 30v takaa ja edellisestä mitalistakin on kulunut seitsemän vuotta. Kulttuuri on siis toinen kuin menestymään tottuneessa seurassa tai kaupungissa, jossa asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla. On ollut helppoa tulla paikkaan, jossa kaikki on tavallaan plussaa. Paljon on auttanut myös se, että pääsin keväällä ja kesällä arjessa näkemään pelaajat ja taustat ennen sopimuksen tekoa. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen niin nopeasti, kuin ne muutostilanteesa voivat.

Lisäksi on ollut hienoa huomata miten pitkälle pelkällä perusasioiden kuntoon laittamisella pääsee. Näytämme yhtä paljon tai jopa enemmän joukkueelta kuin moni täysammattilaisseura. Kuten tiedämme, suurin osa tuloksista on seurausta vain pienestä määrästä avainasioita. Vain laittamalla saliajan pelin tärkeimpiin osa-alueisiin ja huomioimalla ihmiset olemme puolessa välissä kautta lähellä tavoitteita. Grand Prix:n välieräpaikan lisäsi olemme tiukassa sarjassa edelleen kiinni kotiedussa playoffeihin. Tuntuu hyvältä saada paljon aikaan pienillä resursseilla!

Suurin miinus tällaisessa järjestelussä on jo kertaalleen mainittu kuorma. Osa vammoista ja sairastumisista voidaan ehkäistä, mutta täysipäiväisesti työssäkäyvä ei voi olla ammattiurheilija millään järkevällä tavalla. Poissaolojen määrä on meilläkin hieman kasvanut, ja toisaalta johtanut tilanteisiin, joihin en uralla uskonut joutuvani. Kompromissien tekeminen on osa valmennusta aina, mutta täällä on todella täytynyt kysyä itseltä mikä on se kaikista tärkein asia, mikä pitää saada kuntoon. Tämän lisäksi pidän Ruotsia hyvänä kasvun paikkana myös siitä syystä, että jokaisen pelaajan arki on niin erilaista. Koko ajan tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan, ja nuo asemat eroavat merkittävästi.

Jotakin valmentajan ammatin huonosta ymmärryksestä kertoo kuitenkin se, että moni luulee parhaiden valmentajien valmentavan vain parhaissa maissa ja joukkueissa. Kuten todettu, tämä työ on eri tasoilla erilaista. Valmentaja ei kuitenkaan ole urheilija, ja siinä missä pelaajan kehitystä voi ratkaisevasti haitata alemmalla tasolla pelaaminen, valmentajaa se voi jopa auttaa. Jokaisen koutsin tärkein työkalu on kyky toimia ihmisten kanssa. On kiehtovaa nähdä, kuinka ihmiset toimivat, ajattelevat ja käyttäytyvät eri maissa, eri ikäisinä, sekä pelin ja taidon eri tasoilla. Työpaikkojen kontrastista on siten ollut odottamatonta hyötyä omalle kehitykselle. Ja kuka tietää mitä kulman takana vielä odottaa.

Med vänliga hälsningar,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Yhdessä Olemisesta

31 Dec

Talven pyhiin sopii jälleen lämmin aihe. Pehmeät arvot eivät tosin palvele vain hyvän mieltä, vaan niitä kannattaa hyödyntää myös tavoitteiden saavuttamiseksi. Yhdessä olemisen laatu vaikuttaa tuloksiin merkittävästi joukkue-urheilussa, jossa etenkin huipulla arki on varsin tiivistä.

Hyvien joukkueiden kemiaa

Taannoin Havaijilla pelatessa tutustuin kaveriin nimeltä Terry Danyluk. Hän on edelleen University of Albertan päävalmentaja ja yksi Kanadan menestyneimmistä koutseista. Suunnittelin tuolloin, että siirtyisin Edmontoniin jatkamaan yliopisto-opintojani. Sveitsi vei lopulta Kanadasta voiton, mutta muistan keskustelut valmennusfilosofiasta hyvin. Terry korosti yhteistä kentän ulkopuolista tekemistä paljon. Hän mm. vei joukkueensa säännöllisesti kauden alussa muutaman päivän reissulle erämaahan. En ostanut ideaa täysin, sillä pidin yhdessä kentällä vietettyä aikaa riittävänä. Tarvitseeko sitä vielä olla yhdessä muuallakin?

Hyvissä joukkueissa osa pelaajista on keskenään ystäviä, mutta kaikki eivät ole, eikä heidän tarvitse olla. Hyvät joukkueet ovat ilmapiiriltään pikemminkin rehellisiä ja tosia, eivät kauniin harmonisia. Legendaarisen Pieksämäen NMKY:n passari Jouko Juvonen valmensi peli-uransa jälkeen junnuja rautatiekaupungissa. Muistan Joken kertoneen meille tästä, tyyliin: ”namika oli kova nippu kun pilli soi, mutta ei meillä kentän ulkopuolella useinkaan ollut tekemistä keskenämme. Tai edes halua siihen.” Samaan lopputulokseen on sittemmin päädytty myös tutkijoiden toimesta:

The goal is not to live up to the ideal, but to perform. In real life, teammates are rarely true equals amd they don’t always get along. Having a hiearchy, with its clear divisions of responsibility, is most often the solution to team performance.” –Po Bronson & Ashely Merryman (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2013, p.209)

Arki pääsarjatason urheilussa on tiiviimpää yhdessä oloa kuin lähes missä tahansa työssä. Joukkue yrittää harjoitella, kehittyä, pelata ja palautua, samalla matkustaen edestakaisin. Pelaajat väsyvät siinä missä valmentajat, ja osa ajasta onkin kaikkea muuta kuin hohdokasta. Niinpä lisätekemisen keksiminen yhdessä voi olla huono ajatus pimeän marraskuun lopussa tai ennen maajoukkuekesän loppurutistusta. Kun työssä mennään jaksamisen rajoilla, on lepo aina helpoin default.

En ostanut ajatusta yhteisestä retkestä myöskään siksi, että mielsin sen jonkinlaiseksi ”tiimihengenkohotus- päiväksi.” Vieroksun tällaisia häppeninkejä ihan huolella. Siis hetkiä, jotka parhaimmillaan ovat kiusallisia ja huonoimmillaan keinotekoisia, ja joiden jälkeen voidaan hyvillä mielin palata tekemään asiat kuten aina ennenkin. Tosin ehkä sillä erolla, että voidaan tyytyväisinä laittaa rasti ruutuun, koska tiimihengelle on firmassa nyt tehty kaikki voitava.

Olen viime vuosina kuitenkin oppinut ymmärtämään vanhemman kollegan viisautta tässä asiassa. Kokenut johtaja tietää kuinka joukkueesta voi pienessä tilassa kasvaa tiiviimpi. Avainasemassa on kuitenkin, että tällaisen tilanteen pystyy luomaan lataamatta sitä täyteen odotuksia. Kokeneet koutsit sanovat joukkuehengestä usein, että 1) arjen pitää olla laadukasta, ja että 2) eteen tulevat haasteet täytyy myös kohdata siellä. Ei perhelomalle tai joulunviettoonkaan voi lähteä siinä toivossa, että arjen ongelmat itsestään katoavat. Käy usein päinvastoin, kun odotukset lopputuloksesta poistavat hetkistä niiden mahdollisen taian.

Onnistuneella peliretkellä

Keväällä 2015 valmensin kotimaan pääsarjassa LEKA Volleyta. Runkosarjan lopulla käytiin kovaa taistelua kotiedusta playoffeihin. Kausi oli monella tapaa vaikea ja joukkueeseen liittyi kaksi uutta pelaajaa talven aikana. Me emme olleet sinä vuonna mikään yhtenäinen tai hyvä joukkue, mutta parhaamme kyllä teimme. Vähän ennen pleijareita pelasimme Lounais-Suomessa vierastuplan. Joukkueenjohtaja löysi alueelta pienen bed & breakfast- yösijan, johon porukka pakkautui. Olimme paikan käytännössä ainoat asukkaat, vajaat parinkymmentä henkeä. Keskellä huoneita löytyi ruokailutila, jota ympäröi useampi sohva ja rivi tuoleja. Aamiainen oli seisovassa pöydässä yhdellä seinustalla, keittiö toisella. Ja mikä parasta, tilassa oli suuri tv, johon sai kytkettyä tietokoneen ja edellisen illan matsin.

Pelitahti oli kova, eikä meillä ollut tarvetta varsinaiselle aamuharjoitukselle. Oli tärkeämpää levätä. Rutiineista kiinnipitäminen ja irtipäästäminen ovat kiehtova aihe sinänsä, mutta tällä kertaa valinta ottaa iisisti oli selvä. Samalla kun staffi heräili ennen pelaajia, yksi kerrallaan otimme kupin kahvia ja asetuimme istumaan. Katsoin matsia ja tein muistiinpanoja. Aika kului. Pelaajat saapuivat hiljalleen syömään ja katsomaan peliä. Äänekkäimmät iskivät tarinaa. Nauroimme parhaille suorituksille (ja kenties myös huonommille.) Pian huomasimme viettäneemme yhdessä kaksi tuntia.

Tuo reissu on suosikkini koko kolmen Kuopion kauden ajalta. Uskon itseasiassa, että juuri tuo aamu oli ratkaiseva joukkueen kasvun kannalta. Osaltaan se kantoi meidät välieriin tiukasta puolivälieräsarjasta pari viikkoa myöhemmin, ja nosti LEKA Volleyn yhdeksi kärkiseuroista Suomessa. Vaikka tämä on paljon sanottu, on intuitio asiasta edelleen voimakas, vaikka en tuolloin osannutkaan tarkalleen sanoa mistä kaikki johtui. Viime syksynä joukkueellani oli täällä Ruotsissa samantyylinen pelireissu ja aloin pohtia asiaa uudelleen. Mitä me todella tarvitsemme voidaksemme yhdessä hyvin?

Lyhyesti biologiasta

Lyhyesti sanottuna uskon reissujen onnistuneen, sillä ne olivat linjassa ihmisen biologian kanssa. Joskus ajatellaan, että joukkueen dynamiikka riippuu ratkaisevasti pelaajien luonteista. Totta toinen puoli, sillä jos joukkueessa on taikaa, löytyy se ensisijaisesti yksilöistä. Luonteista riippumatta on kuitenkin asioita, jotka saavat ihmiset antamaan parastaan. Toisin kuin luullaan, esimerkiksi valmentajan suorittama ”motivointi” pitää vain harvoin sisällään suuria palopuheita. Enimmäkseen kyse on ympäristön muokkaamisesta motivoivaksi ja yhdistäväksi. Tämän vuoksi mm. laskemme harjoituksissa pisteitä, kuuntelemme mitä pelaajilla on sydämellään ja näytämme konkreettisesti mikä nostaa yksilön tasoa- ja siten mahdollisuuksia peliaikaan. Pienten asioiden lista on pitkä. Isoihin taas kuuluvat luonnollisesti jaetut perusarvot.

Syvältä psyykkeestä löytyvät myös muut asiat, jotka saavat joukon ihmisiä sitoutumaan yhteiseen yritykseen. Yksi tärkeimmistä on hallinnan tunne. Oman ympäristön hallitseminen on ilmiselvistä syistä ollut evolutionaarisesti merkittävä asia. Kun homma on hallussa, voimme hyvin. Tämä sama pätee niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa. Esimerkiksi oma pelitapa ja peli itse sääntöineen ovat molemmat yrityksiä tuoda järjestystä ympäröivään kaaokseen. Yksilön tasolla hallinnan tunnetta voi parantaa pienilläkin asioilla. Usein kuulluksi tuleminen riittää, mutta pelaajalle voi myös antaa vastuuta tehdä tiettyjä valintoja omaan harjoitteluunsa liittyen. Vaikka valinta olisi miten pieni, vastuun ottaminen ja kantaminen voimaannuttaa ja vähentää stressiä. Vastaavasti työ, jossa omaan ympäristöön ja suoritukseen ei voi lainkaan vaikuttaa on hyvin kuluttavaa. Ja tämä vaara on aina, kun teemme porukalla asioita.

Yhdessä on siis helpompi olla, kun tiedämme, missä mennään. Täyttä 100% hallintaa ei ole kenelläkään, ja epätietoisuutta täytyy oppia sietämään. Silti me tarvitsemme tunteen, että jolla kulla meidän bändissä on homma hallussa, siis, miten omalla laumalla juuri nyt menee. Haluamme olla turvassa siinä määrin, että jo lapsen keskushermoston kehitys terveeksi aikuiseksi vaatii toisen ihmisen turvallisen läsnäolon. Koettuun turvallisuuteen vaikuttaakin siten paljon auktoriteetin (johtaja) käytös yksilöä kohtaan ja tämän kokemus siitä, missä hän ryhmän hierarkiassa kulloinkin on. Yhteiseen yritykseen sitoutuminen on ihmiselle onneksi luontaista, eikä vaadita paljon että juoksemme taistoon kantaen samaa sotisopaa, peliasua, tai lippua. Biologisesti miesten tehtävä on ollut naisia aggressiivisempi, ja on ollut nuorten miesten edun mukaista todistaa miehuutensa taistelussa. Lisäksi biologisesti sekä miesten, että naisten on syötävä.

Kun murramme leivän

Palataan vielä noihin erityisiin pelireissuihin. Lyhyet aamun tilanteet olivat ajattomia, mikä on harvinaista huippu-urheilussa, jossa ollaan lähes aina menossa. Toiseksi me yövyimme fyysisesti lähempänä toisiamme kuin yleensä. Tila oli pieni, suljettu, ja turvallinen. Lopulta kolmas tärkeä asia liittyy ruokaan. Ruoalla ja syömisellä on aina ollut ihmiselle suuri merkitys, mutta syömme nykyisin toisin kuin muinoin. Meillä on kiire, eikä ruokailutilannetta arvosteta samalla tavalla. Lisäksi puhe etenkin urheilussa pyörii pääasiassa proteiinien ja vitamiinien ympärillä. Toisin sanoen: vaikka joukkue syö yhdessä melko usein, tapahtumaa harvoin nähdään muuna kuin tankkauksena. Ruokailun konteksti on tykkänään toinen kuin noissa yhteisissä aamuissa.

Lisämausteen ruokailuun toi myös sen ajoitus. Aamiainen on päivän ensimmäinen ateria, jota kaikista harvimmin syödään muiden kuin kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Päivälliset ja lounaat ovat joukkueelle yleisiä, mutta yhteiset aamiaiset harvinaisempia. Hotelleissa aamut ovat lisäksi tunnelmaltaan enemmän kuin päivällisiä jossain suuressa ja hälisevässä tilassa. Kuvailemissani tilanteissa olimme kuitenkin yhdessä, läsnä ja jaoimme pöydän antimet täysin kiireettä. Ja edelleen siinä suljetussa tilassa, jossa olimme vain me.

Saaliin jakaminen on ikivanha rituaali, jonka merkitystä ei nykyisin oikein osaa edes ajatella. Kuitenkin kyseessä on yksi tärkeimmistä asioista, joita ryhmä ihmisiä voi yhdessä tehdä. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ja aikana kun geenimme ovat valikoituneet, olet jakanut ruokaa vain niiden kanssa, jotka ovat todella olleet tärkeimpiä. Sillä, miten tai kenen kanssa syöt, on merkitystä. Ei ole sattumaa, että rituaalit ruoan ympärille ovat keskeisiä lähes kaikissa kulttuureissa, lähtien oman kristillisen perintömme ehtoollisesta.

Konkretiaa yhteiseen ruokailuun

Loppuun käytännön esimerkki oman tilan luomisesta. Joukkueen arvoista on johdettu kolme yhteistä pelisääntöä:

  1. Tee ja sano asioita, jotka auttavat joukkuetta
  2. Ole ajoissa
  3. Ei selityksiä, ei tekosyitä

Joskus ehkä tuntuu, että sääntöjä on enemmän, mutta ne ovat aina johdannaisia näistä kolmesta. Etenkin ensimmäinen sääntö on kattava ja pätee myös ruokailuihin. Nimittäin- ja tiukasti nykyaikaa vastakarvaan- joukkueruokailujen aikana kännykän käyttö on kielletty. Pelaajat saattavat ensin kapinoida tällaista päällepäin sattumanvaraista sääntöä vastaan, mutta pian kyllä ymmärtävät mistä on kyse. Veljesi ovat tässä. Joukkuehengen rakentamisen ei tarvitse olla sen monimutkaisempaa, kuin pienten yhteisten rituaalien luominen. Olen huomannut, että tämä yksi asia tekee meistä paremman tiimin: Olemme yksinkertaisesti toistemme kanssa läsnä ruokailun ajan. Mietin ylipäätään usein, miten mielessä parhaiten säilyvät reissut ja tapahtumat, joissa on ollut läsnä. Ymmärrän itse tämän myös niin, että laatuaikaa ei ole. On vain aikaa. Käytetään me valmentajat se parhaalla tavalla joukkueidemme kanssa. Ja perheiden kesken tämänkin talven pyhinä.

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Skouttaus ja Pelinluku (2)

30 Nov

Jatkamme lokakuun tarinaa. Kirjoitin ihmisen rajallisesta kapasiteetista muistaa uutta informaatiota. Kehotin valmentajia keskittymään ensisijaisesti oman joukkueen ja pelitavan hiomiseen, ja arvottamaan skouttauksen tuottamaa runsasta tietoa.

Lyhytaikaismuisti ja huomiokyky

Yksi tehokkaan valmennuksen salaisuuksista on priorisointi. Ihmisen huomio voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä hetkellä ja sen siirtäminen kuluttaa energiaa. Jos joudumme vaihtamaan huomion kohdetta koko ajan, se väsyttää enemmän, kuin jos keskitymme vain yhteen asiaan kerrallaan.

Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … Consciousness itself is not a thing, and it is not localizable in the brain. Rather, it is the name we put to ideas and perceptions that enter awareness of our central executive, a system of very limited capacity that can generally attend to four or five things at a time.It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014, p.45)

Syvä keskittyminen on viisaampi strategia, kuin tilkkutäkiksi pilkotut yksityiskohdat joiden välillä pallottelet. Päätin edellisen kirjoituksen ajatukseen siitä, että skouttauksen tuoman tiedon voi tiivistää vain neljään tai viiteen avainkohtaan. Tähän on hyvä syy johtuen lyhytaikaismuistimme (STM, short-term memory) rajoituksista. Aikanaan uskottiin, että STM on noin 7 yksikköä plus miinus 2kpl ihmisestä riippuen. Nykytiedon valossa tämä 5-9 kpl vaikuttaa kuitenkin olevan pienempi, eli noin 4-5, eikä sitä periaatteessa voi harjoittelemalla edes kehittää. (Hyvin harjoitelleet ihmiset kykenevät koviin muistisuorituksiin erilaisten oppimis- ja muististrategioiden avulla, mutta kyse on spesifistä tiedon muistamisesta. Ei siis siitä, että olisit jumpannut ”yleistä” kykyäsi pitää useita asioita lyhytaikaismuistissasi. Riittävä ja laadukas uni on yksi tärkeistä tekijöistä, jotka sementoivat päivän aikana koettuja asioita pitkäaikaismuistiin (LTM, long-term memory))

Kiinalainen oppitunti

Liian suuri määrä tietoa kuormittaa, mutta paineen alla vähäisetkin asiat meinaavat unohtua. Näin läheltä esimerkin tästä viime kesänä, kun pelasimme Hollannin maajoukkueella Kiinaa vastaan pääsystä World Grand Prix’n välieriin. Finaaliturnaukseen oli päässyt maailman kuusi parasta maata. Lohkon päätöspelin panos oli välieräpaikka ja Kiinaa kannusti 11 000 hengen kotiyleisö. Kiina on 16 olympiavoittaja ja Hollanti samojen kisojen nelonen, joten vastustaja oli suosikki, vaikka pelistä odotettiinkin tasaista. Neljän erän jälkeen taululla luki 2-2. Kaikki tiesivät viidennen alkaessa, että Kiinan supertähti Zhu Ting saa tärkeimmät hyökkäyspaikat. Veimme erää ja johdimme hetkeä ennen loppua 14-11. Pääsimme hyökkäämään ottelupalloa kolme kertaa, mutta hävisimme erän lopulta 16-18 ja turnaus oli ohi.

Mitä valmennusfilosofiaan tulee, tulen muistamaan nämä ’17 GP finaalit pitkään. Zhu tappoi viimeiset viisi hyökkäystä raakana kenttään ilman, että Hollannin puolustus edes kunnolla osui niihin. Jälkikäteen voisi mennä sen taakse, että vastustajalla oli fyysisesti meille liian kova pelaaja. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään tästä. Meidän pelitapamme peruspalikat eivät yksinkertaisesti kestäneet. Meillä oli Kiinasta valtava määrä dataa, mutta se ei lopulta auttanut. Kenties jopa päinvastoin. Näistä viidestä tappohyökkäyksestä vain yksi oli niin kova suoritus, ettemme olisi saaneet sitä puolustettua. Kaikissa muissa puolustajat joko olivat liikkessä, poissa omilta paikoiltaan, tai torjuja ei tehnyt teknisesti hyvää suoritusta. Kaikki oman kontrollin asioita siis.

Mielenkiintoiseksi tarinan tekee pelin taso. Puhutaan kuitenkin urheilijoista, jotka pelaavat olympiamitaleista! Hollannin tapauksessa he ovat myös poikkeuksellisen hyviä ja valmennettavia tyyppejä. Jos arvokisat voivat ratketa perustaitoihin, niin mitä se on alemmilla tasoilla? Ja kuinka me todella voimme parhaiten auttaa urheilijoitamme? Skouttauksen tuoma tieto on älyllisen tason muistamista, mutta pelinlukeminen ja liikkuminen vaistonvaraista. Havainnointi kumpuaa ihmisen ikivanhasta biologiasta. Pitäisikö meidän opettaa niitä sen sijaan, että puhumalla yritämme vaikuttaa aivojen nuorimpiin osiin? Paluumatkalla lukemani Peter Levinen kirja (In an Unspoken Voice, 2010) sivusi aihetta. Raapustin seuraavan pätkän muistiinpanoihin:

Interesting how consciousness evolved in animals and humans as interplay between the prey and the predator. We have to know where we are in space, and we have to be fully in the now, focused, in order to make the best choices regarding how and where to move. In addition, humans react to oncoming objects with instinct, not intellect. Of course it matters what we know (scouting) but it matters even more what we see (reading.)

Havainnointi ja liikkuminen (“volleyball is a visual motor sport, with emphasis on visual”) ovat aihe toiselle ja pidemmälle jutulle. En kuitenkaan osaa välttää ajatusta, että emme todella tunne omaa biologiaamme kovin hyvin. Oma kokemukseni aiheesta on toki vain pintaraapaisu, mutta kenties riittävästi näkemään, että on oltava nykyistä parempia malleja toimia.

Tapoja opettaa taktiikkaa

Samojen taktisten asioiden toistaminen peleissä on pelaajille hyödyllistä. Muistamme edellisestä jutusta, että pelitapa on sitä kuinka pelaat aina (=perusasetukset) ja taktiikka sitä, kuinka pelitapaa muokataan skouttauksen pohjalta kutakin vastustajaa varten. Vaikka et voi muistaa enempää kuin muutaman uuden asian kerrallaan, toistuu osa näistä “uusista” taktisista asioista kauden peleissä eri vastustajiakin vastaan. Esimerkiksi Ruotsissa on kolme joukkuetta, joiden hyökkäyspeli on selvästi muita nopeampaa. Oman joukkueen torjuntaliikkuminen ei sellaisenaan riitä heitä vastaan, mutta onneksi oppitunteja riittää. Ensimmäisessä pelissä olimme pulassa, toisessa hieman parempia, ja kolmannessa jo melko hyviä.

Talking about what you should do isn’t very effective if the task includes time-constraints.”

Dr. K. Anders Ericsson

Ylipäätään taktisten asioiden harjoittelu (sitten kun tekniset perustaidot ovat riittävän hyviä) kantaa pitkässä juoksussa hedelmää. Pelaajat oppivat toistuvan kaavan ja laajentavat pitkäaikaismuistinsa edustuksia pitämään sisällään enemmän ja enemmän nyansseja. Terminologia eroaa lähteestä riippuen, mutta eräs nimitys näille skeemoille tai “mentaalisille edustuksille” on LTWM (long-term working memory.) Kuten olen kirjoittanut, nuoren pelaajan kaikki huomio menee usein vain siihen, että pystyy olemaan painetilanteessa. Kokenut pelaaja taas osaa esimerkiksi ennen syöttöä nähdä, missä rotaatiossa vastustaja on, ja muistaa edellisistä peleistä kaavoja ja painotuksia. Tiedän myös valmentajia, jotka harjoituksissa esim. pyytävät pelaajia sulkemaan silmät, kuvittelemaan vastapuolen pelaajat kentälle, ja kysyvät missä rotaatiossa nämä ovat. Tällaiselle systemaattiselle opettamiselle lämpenen paljon enemmän, kuin rotaatioista puhumiselle palaverissa tai pelissä.

Peliin valmistautuminen

On lisäksi tärkeää muistaa, että meillä voi kussakin pelissä joukkueena olla enemmänkin taktisia asioita kuin ne neljä tai viisi. Asioita voi olla 4-5 per pelaaja, mutta pelaajilla on eri vastuita. Liberon ei tarvitse muistaa hyökkäyskohteita, ja niin edelleen. Turha kuormittaa ketään tiedolla vain siksi, että se on olemassa. Pidän tavasta, jossa seuraavat pääkohdat käydään läpi edellisen päivän palaverissa ja kysellään pelaajilta uudelleen kopissa ennen peliä:

  1. Syöttökohde (yleensä 1-2 kpl)

  2. Hyökkäyskohde (heikoin torjuja, tai paras lyöntisuunta)

  3. Kuinka torjut (oman pelipaikan tärkeimmät 1-2kpl)

  4. Kuinka puolustat (1-2 muutosta peruspalettiin- jos niitä on.)

  5. Tärkein yksittäinen voittoon vaikuttava asia (jos se ei jo löydy omasta pelitavasta.)

Videopalaverit (yleensä 2kpl) vastustajasta eivät ole vain valmentajan puhetta, vaan keskustelua, näkemistä ja palautetta. Katsomme vastustajan passarin, hyökkääjät, ja syöttäjät siten, että video pysäytetään kontaktihetkellä, ja pelaajat kirjaavat ylös mitä seuraavaksi tapahtuu. Metodi on voimakas, sillä se parantaa pelinlukemista ja asioiden muistamista (+ on pelaajista mukavampaa kuin tunnin monologi.) Toisessa palaverissa puhutaan enemmän rotaatioista, jos on tarve.

Elämäntapana tilastot

Oma näkökulmani aiheesta lienee tässä kohtaa aika selvä. Vaikka pidän perusteluja vankkoina, ei tässä esitetty näkemys kuulu huipulla valtavirtaan. Osasyy tähän on, että jos rahoitusta ja staffia on paljon, heille täytyy keksiä tekemistä. Lisäksi pelaajat huipulla ovat vaikeammin valmennettavia kuin alemmilla tasoilla. Teknisiin puutteisiin ei konfliktien pelossa helposti edes haluta puuttua ja jäljelle jäävät numerot. Sitten johdetaan numeroita sen sijaan, että johdettaisiin ihmisiä. Aikaa myöten olen myös oivaltanut, miten kunkin valmentajan tausta ja luonteenpiirteet vaikuttavat heidän työhönsä. Itse näen valmentajan laumanjohtajana ja opettajana, jossa perustaidot, arvot ja joukkuedynamiikka näyttelevät tärkeintä osaa.

Silti osa maailman parhaista valmentajista on taustaltaan juuri skoutteja. He hallitsevat pelin taktisen puolen tavalla, jota arkea näkemättömän on vaikeaa edes uskoa. On kuin tilastot ja rotaatiot olisivat iso shakkilauta, joka pyörii koutsin päässä saumattomasti pelin aikana. He eivät kuitenkaan ole mitään stereotyyppisiä datahiiriä. Huipulla kyse on tyypeistä, jotka ymmärtävät ihmissuhteiden merkityksen ja jotka tyypillisesti pystyvät laittamaan valtavan määrän energiaa skouttaamisen lisäksi kaikkeen muuhunkin. Hierarkian huipulle nousevat aina yksilöt, joilla on riittävästä alaspesifiä älykkyyttä sekä ahkeruutta ja stressinsietokykyä työmäärän kestämiseen. Olen lisäksi kuvaukseen sopivien entisten työkaverien kautta jäsentänyt asian niin, että koska koutsi haluaa olla hyvä kaikessa, taktisesta osaamisesta tulee tavallaan peli pelin sisällä. Tarkoitan tällä seuraavaa:

Peli on käynnissä ja ratkeaa aina tiettyihin asioihin riippumatta siitä mitä valmentaja tietää. Samalla valmentaja yrittää kuitenkin itse muistaa kaiken mitä kentällä tapahtuu kuin vain nähdäkseen pystyykö hän siihen. En ole lainkaan varma, ovatko he aina tästä edes tietoisia. Siltä se minusta kuitenkin näyttää. Joku syyhän on oltava, että ihminen käyttää valtavasti aikaa asioihin, jotka vaikuttavat lopputulokseen vähän tai eivät lainkaan. Joillekin “kaiken tietäminen” on kunnia-asia ja myös iso osa työn merkitystä. Mutta onko se asia, jota haluat elämässä eniten? Joillekin vastaus on ilmeisesti kyllä, sillä he motivoituvat niin paljon tästä puolesta, ettei perhe-elämällekään jää juuri aikaa. Eronnut huippuvalmentaja on miltei standardi.

Työssä on monta kuluttavaa puolta, mutta skouttaus on se yksi asia, joka vie paljon aikaa, ja josta todella voi hieman tinkiä joukkueen tasoa laskematta. Ja edelleen riippuu mihin valmistaudutaan; olympialaisiin vai tavalliseen liigapeliin. Kaikissa tapauksissa uskon, että valmennusta tärkeämpiä asioita ovat terveys, isyys ja lupaus itselle ja perheelle läsnäolosta, vaikka valmentaisikin huipulla. Myös elämän pelissä kannattaa valita taistelut huolellisesti.

Kaunista joulun odotusta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Skouttaus ja Pelinluku (1)

26 Oct

Kaksiosainen juttu skouttauksesta liittyy enemmän priorisointiin kuin lentopalloon. Kyse on ihmisen kyvystä käsitellä ja muistaa informaatiota. Lisäksi se on pieni manifesti havainnoinnin ja pelin opettamisen puolesta. Vaikka skouttauksella (eli vastustajan analysoinnilla) on urheilussa paikkansa, tärkeintä on pyrkiä selkäytimeen painettujen perusasioiden soveltamiseen pelin aikana. Ei kuormittaa muistia yrittämällä hallita liikaa uusia asioita kerralla.

And the reason is increasingly evident: the volume and complexity of what we know has exceeded our individual ability to deliver its benefits correctly, safely, or reliably. Knowledge has both saved us and burdened us. … The real lesson is that under conditions of true complexity – where the knowledge required exceeds that of any individual and unpredictability reigns – efforts to dictate every step from the center will fail. People need room to act and adapt. (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Atul Gawande (The Checklist Manifesto, 2009)

Miksi skouttaamme vastustajia?

Ennen kuin pääsen vauhtiin, sanon uudelleen, että vastustajien opiskelu kuuluu huippu-urheiluun ja sillä voi saavuttaa kilpailuetua. Elämässä on kuitenkin toissijaisia asioita, joihin käytämme aikaa samalla, kun prioriteettimme kärsivät. Joukkuelajeissa on tavallista painottaa vastustajan pelaamista oman pelaamisen sijaan. Mitä korkeampi taso, sitä kovempaa panostus vastustajan skouttaamiseen yleensä on. Tähän on monta syytä, mutta usein asioita tehdään vain siksi, että ne voidaan tehdä. Jos sinulla on resursseja kerätä dataa, sitä myös kerätään. Osa tästä on hyödyllistä, muuta suurin osa ei ole. Liian suuri määrä informaatiota voi haitata päätöksentekoa myös penkin päässä.

A big part of having a good scouting report is showing our team, that we got it under control.”

-Dr. Marv Dunphy

Valmentaja kokee hallinnan tunnetta, jos hän on valmistautunut peliin hyvin. Tämän tuoma turvallisuus leviää helposti koko joukkueeseen ja on yksi skouttauksen isoista eduista. Unohdamme kuitenkin, että kyseessä on osittainen illuusio. Kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta. Kaava, jonka näemme menneisyydessä, ei auta näkemään jokaista yksittäistä tilannetta tulevaisuudessa. Voimme korkeintaan puhua todennäköisyyksistä, emme varmuuksista.

Eri tasoilla vastustajan skouttaaminen ja pelitaktiikka vaikuttavat lopputulokseen eri tavoin. Eniten vaikutusta on silloin, kun pelaajat kykenevät toteuttamaan tuottamaasi tietoa (tai jos vastustajasi eivät valmistaudu mitenkään.) Isossa kuvassa taktiikan merkitys on kuitenkin pienehkö. Tuhannet harjoitustunnit, pelinlukukyky, paineensieto ja lajitekninen osaaminen ratkaisevat. Vasta kun isot asiat ovat kunnossa ja erot pieniä, on skouttauksen pohjalta tehdyn taktiikan rooli suurempi.

Ennen kuin jatkamme pidemmälle, selvennetään terminologiaa hieman.

Tekniikasta taktiikkaan

Joukkueen pelaamisen taso koostuu eri osa-alueista. Suurin osa näistä liittyy yksittäisiin pelaajiin, ja vaikka ne voi käsitteistää eri tavoin, seuraavat toimivat mielestäni hyvin.

  1. Fyysiset ominaisuudet- Pitkälti geneettisiä ominaisuuksia kuten pituus, lihastyyppi, raajojen mittasuhteet, ja niin edelleen. Osaa voidaan harjoittaa, mutta ei määräänsä enempää.
  2. Henkiset ominaisuudet- Kyky suoriutua paineen alla, kyky nopeasti käsitellä ala-spesifiä informaatiota, muut ”aineettomat” ominaisuudet kuten kyky johtaa, tunnetaidot tiimissä, persoonallisuus, ja niin edelleen. Usein helpommin kehitettäviä kuin fyysiset ominaisuudet.
  3. Tekniset ominaisuudet- Biomekaniikka, eli pelaajan paljain silmin nähtävissä oleva suoritusteknikka kussakin motorisessa taidossa. Helpoimpia asioita kehittää valmennuksen avulla ovat juuri käsien asennot, askeleet, ja niin edelleen.
  4. Pelinluku- Pelaajan kyky nähdä, tunnistaa, ja ajoittaa oma suoritustekniikka kentällä tapahtuvaan visuaaliseen ärsykkeeseen. (Pattern recall/ pattern recognition.) Pelinlukua opetetaan mm. viemällä pelaajan katse systemaattisesti eri kohteisiin. Alku on nopea, mutta sen jälkeen alkaa hidas tie ylöspäin. Kaikkiaan hyväksi pelinlukijaksi tuleminen vie vuosia, sillä vaikka katsot oikeita asioita, et ehkä vielä näe mitä tulee tapahtumaan. (Hyvä vertaus on uuden kielen oppiminen. Noviisi ja natiivipuhuja kuulevat molemmat samat äänteet, mutta niillä on merkitystä vain sille, joka on oppinut tuntemaan niiden merkitykset.)
  5. Pelitapa- Joukkueen modus operandi, joka perustuu pelaajien ominaisuuksiin (niiden maksimaaliseen hyödyntämiseen) ja lajin tilastollisiin todennäköisyyksiin juuri kyseisellä tasolla. Voidaan myös puhua pelityylistä. Pelitapa on eri asia kuin taktiikka.
  6. Skouttaus- Informaation tuottaminen siitä, mitä vastustaja tekee kussakin tilanteessa. Pelissä vastaantulevia uusia tilanteita on periaatteessa lukemattomia, joten tätä tietoa voi myös tuottaa, tulkita ja katsoa eri kanteilta ad nauseam.
  7. Taktiikka- Oman pelitavan ja vastustajan skouttaukseen pohjalta tehty suunnitelma. Perustuu myös todennäköisyyksiin ja liittyy yksittäiseen otteluun tai ottelusarjaan valmistautumiseen.

Kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä

Kun valmentaja aloittaa työnsä, tulee hänen tehdä analyysi toiminnasta. Etenkin alussa on paras satsata eniten niihin asioihin, jotka vaikuttavat tuloksiin voimakkaimmin. Tilastollisesti n. 80% voittoon johtavista asioista on seurausta n. 20% syistä (Pareton periaate.) Jos joukkueella on syksyllä 4-6 viikkoa valmistautua kauteen koko rosterilla, heti ei kannata puuttua kaikkiin lillukan varsiin. Oman pelitavan luominen ja muut isot kivet täytyy laittaa purkkiin ensin. Selkeästi priorisoimalla halutut asiat voivat tapahtua yllättävänkin nopeasti.

Tästä huolimatta on houkuttavaa alkaa jo alussa kiinnittää huomiota siihen, mitä vastustajat tekevät. Keitä heillä pelaa? Kuinka hyviä pelaajat ovat? Mitä tapoja heillä on? Nämä kaikki ovat oman vaikutusvaltamme ulottumattomissa. Silti alamme verrata omaa tekemistä muihin sen sijaan, että yrittäisimme itse tulla paremmiksi. Ihminen on laumaeläin ja meidät on näin piuhoitettu. Haluamme tietää asemamme oman ryhmän sisällä ja myös kilpailussa muita heimoja vastaan. Seurauksena yritämme voittaa älyllistä ja taktista kamppailua liian varhain, omilla puutteellisilla perustaidoilla.

Volleyball is a visual motor sport, with emphasis on the visual.”

You have to build your systems around the abilities of your players.”

You cannot do tactically what you cannot do technically.

Dr. Carl McGown

Joukkueen pelitavan tulee perustua pelaajien ominaisuuksiin. Ennen kuin sinulla voi olla pelitapa, on sinun ymmärrettävä mitä pelaajasi itseasiassa osaavat. Et lisäksi voi luoda peleihin kovin monimutkaista taktiikkaa, elleivät pelaajat sitä kykene teknisesti toteuttamaan. Esimerkki auttaa ymmärtämään tämän dilemman nopeasti.

Valmennat nuorta keskitorjujaa, joka osaa halutut torjunta-askelsarjat (tekniikka) mutta ei muista katsoa vastustajan passaria. Toisin sanoen hänellä on yksi ainoa muistettava asia: katso passaria. Pelaajan kehitys ei vielä ole riittävän pitkällä, jotta tärkeä asia olisi hallussa painetilanteessa. Jos et katso vastustajan pelinrakentajaa, et tiedä mitä tuleman pitää, koska et saa kyseistä visuaalista informaatiota mistään. Moni yrittää auttaa pelaajaa taktiikalla: ”Jos rotaatiossa 1 pallo nousee 5-paikalle, passari pelaa sieltä aina taaksepäin. Muissa tilanteissa hän pelaa aina eteenpäin.”

On silkkaa ironiaa, että tämä (usein aikalisillä) annettu informaatio kuormittaa lyhytaikaismuistia enemmän kuin yksinkertainen ”katso passaria.” Systemaattinen pelinluku on tapa, jonka aikanaan täytyy löytyä pitkäaikaismuistista, siis ”selkäytimestä.” Vasta sitten voimme antaa tietoa pelissä ilman, että suoritus kärsii. Ihminen ei ole hyvä pitämään montaa asiaa mielessä kerrallaan:

One of the significant discoveries of cognitive psychologists in recent decades is that switching from one task to another is effortful, especially under time pressure. … Like a juggler with several balls in the air, you cannot afford to slow down; the rate at which material decays in memory forces the pace, driving you to refresh and rehearse information before it is lost. Any task that requires you to keep several ideas in mind at the same time has the same hurried character. … It is now a well-established proposition that both self-control and cognitive effort are forms of mental work. … All variants of voluntary effort- cognitive, emotional, or physical- draw at least partly on a shared pool of mental energy.” (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Daniel Kahneman (Thinking Fast and Slow, 2011), Nobel-voittaja

Keskittyminen syö energiaa, ja mitä vähemmän pelitilanteessa osaat, sitä stressaavampaa se on. Huippu-urheilija kestää painetta luonnollisesti yllä kuvattua paremmin, sillä hänellä on pitkäaikaismuistissaan kokemusta kentällä toistuvista tilanteista (ja siten enemmän kapasiteettia käsitellä informaatiota.) Tästä huolimatta myös huippupelaajia ylikuormitetaan tiedolla. Mikä on liikaa riippuu yksilöstä, mutta kun painetta on enemmän, pystymme vähempään. Olen ollut tilanteissa, joissa olympiatason pelaaja tulee aikalisällä penkille ja huutaa valmentajalle ”Mitä ne tekevät seuraavaksi?! Mitä näet, kerro?!” Näin voi käydä, jos pelaajat ovat oppineet liian riippuvaisiksi informaatiosta turvallisuuden lähteenä.

Sattumanvaraisiin peleihin kuuluu olennaisesti, että et tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi arvaaminen ja penkiltä ohjaaminen helpottavat koettua painetta. Valmentajan on kuitenkin ymmärettävä, että hän ei voi ratkoa pelaajien ongelmia penkiltä käsin. Skouttauksen tuottamasta tiedosta huolimatta jokaisissa MM-kisoissa ja Olympilaisissa pelit useimmin ratkeavat johonkin yksittäiseen perussuoritukseen. (Yleensä kyse on matalan todennäköisyyden hyökkäyksestä, joka tehtiin paineen alla, tai kurittomuudesta torjunnassa tai puolustuksessa. Perusasioiden hallinta ratkaisee lopputuloksen huolimatta siitä, montako yötä 10 hengen staffi on valvonut valmistautuen.)

Kuinka skouttauksesta saa eniten irti?

Yhteenveto. Hyvässä pelinluvussa ei ensisijaisesti ole kyse siitä, mitä tiedät, vaan siitä, mitä näet. Pelitilanne on aina kompleksinen, ja informaatio menneisyydestä ei ennusta tulevaa kuin osittain. Emme ole hyviä muistamaan tietoa (taktiikkaa) samalla kun meidän täytyy tehdä jotakin muuta (pelata itse peliä.) Luonnollisesti haluamme tietää mitä vastustaja tekee, ja osa tuotetusta informaatiosta on myös hyödyllistä. Skouttauksesta saat eniten irti priorisoimalla:

  1. Määrittele ottelun tärkeys. Onko tämä liigan 12. kierros, vai olympiafinaali? Toiseen voi valmistautua viikkotolkulla, ja se on ainutkertainen mahdollisuus elämässä. Tavalliseen liigapeliin riittää todennäköisesti, että katsot videolta heidän kaksi edellistä otteluaan.
  2. Keskity siihen 20% vastustajan pelaamisesta, mikä tuottaa 80% heidän menestyksestään. Pyri pysäyttämään tuo 20%. Pilko loput 80% vastustajan pelaamisesta itsellesi ylös järkevällä tavalla ja pidä muruset omana tietonasi. Älä kuormita pelaajia näillä asioilla ennen kuin se on ajankohtaista. Muistuta heitä kuitenkin, että meillä on vastustajasta kaikki tarvittava tieto. Epävarmuus lisää painetta ja varmuus poistaa sitä. Pidä huoli, että pääset käsiksi yksittäisiin tiedonjyviin nopeasti pelin aikana tilanteen niin vaatiessa (jos vastustaja esim. tekee vaihtoja tai joku harvinainen, mutta tasaisesti toistuva tilanne tulee vastaan.)
  3. Oppiminen on tilasidonnaista. Mitä ikinä haluat taktiikkasi pitävän sisällään, harjoittele sen ydinkohtia harjoituksissa, jotta pelaajat eivät joudu muistamaan pelissä liikaa uusia asioita. Kuunteleminen ei auta toteuttamaan, mutta visuaalisesti eteen tulevat ja itse harjoitellut tilanteet muistuvat mieleen uudestaan.
  4. Palaverissa visuaalisuus on avainasemassa. Anna pelaajille itselleen mahdollisuus katsoa- ja esimerkiksi piirtää tyhjälle skouttipaperille- mitä he videolla näkevät. Tällä on merkitystä. Ei sillä, mitä sinä sanot tai tiedät, tai miten pitkän raportin olet kirjoittanut. Unohda myös tilastolliset hienoudet, ja yritys esittää pelaajille loputtomasti numeroita. Ihmiset ovat luonnostaan kehnoja muistamaan ja ymmärtämään tilastoja.
  5. Opeta pelaajat teknisesti riittävän hyviksi, jotta he osaavat toteuttaa omaa pelitapaa. Heillä on vähemmän muistettavaa ja enemmän mahdollisuuksia tehokkuuteen. Kun koko joukkue osaa lukea peliä ja liikkua tehokkaasti, vaikutus lopputulokseen on taianomainen. Perusasiat, perusasiat, perusasiat.
  6.  Perusta pelitapasi tilastollisiin todennäköisyyksiin. Esimerkiksi sen sijaan, että meillä olisi 10 eri puolustuspaikkaa eri tilanteita tai eri hyökkääjiä varten, laita puolustajasi yksinkertaisesti sinne, minne pitkässä juoksussa menee eniten palloja.
  7. Luo tilannesidonnaisuuksia, jossa tietyissä tilanteissa toimit aina samalla tavalla. Jaa peli kokonaisuuksiin, joita noudatat. Pelaat esimerkiksi kolmen torjuntaa vastaan aina samalla tavalla. Siirtoa (tiettyä keskihyökkäystä) vastaan aina samalla. Kun pelaajat osaavat nämä mallit arjen harjoitusten jälkeen ulkoa, voit tuoda jotain uutta ja vastustaja-spesifiä mukaan. Pelkistä nämä oman pelitavan mallit niin harvaan variaatioon kuin mahdollista.
  8. Teet muutokset omaan pelitapaan skouttauksen perusteella. Mitkä ovat tämän vastustajan suurimmat poikkeukset näihin sääntöihin omaa pelitapaamme vastaan? (Täytyy myös muistaa, että vastustaja ei ehkä tee sinua vastaan samaa, mitä teki muita vastaan.) Ennen kuin tuot asiat joukkueesi tietoon, muistuta itseäsi vielä mikä siihen n. 20% kuuluu, josta vastustajasi hyötyy eniten. Taktiikka on tehty. Muiden asioiden voit antaa tässä kohtaa olla.
  9. Sinun ei tarvitse tehdä kuin 2-5 muutosta kutakin vastustajaa vastaan. Viisi -tai ehkä vain neljä- on yläraja (johon palaamme seuraavassa kirjoituksessa.) Keskity näihin asioihin kahdessa peliä edeltävässä harjoituksessa. Kaikki tämä olettaen, että oman joukkueesi paketti on teknisesti muuten kasassa, eikä vaadi viilausta. Jos vaatii, keskity edelleen oman pelitapasi hiomiseen vastustajan sijaan.

Jatkamme samasta aiheesta marraskuun jutussa.

Lauri H

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.