Määrätietoinen Harjoittelu, osa 5. Täysi Keskittyminen

31 Mar

Toivon kirjoituksen löytävän lukijan terveenä näinä poikkeuksellisina aikoina. Jokainen kriisi on kuitenkin myös mahdollisuus, ja jos aikaa on käsissä hetkellisesti enemmän, voimme investoida sitä halutulla tavalla. Jatkammekin sarjaa harjoittelun laadusta, jotta saha olisi terävä arkityön taas koittaessa.

Jokainen valmentaja tietää keskittymisen tärkeyden ja useimmat puhuvat aiheesta myös urheilijoilleen. Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä keskittyminen on spesiaalitapaus: se ei ole vain kriteeri, vaan myös metataito itsessään. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta enemmän suhteessa hyvinvointiin, kuin kehittymiseen. Olympiakomiteassa etsimme myös asioita, joilla Suomi voisi saavuttaa kilpailuetuja. Kriteereistä keskittyminen on neljäs, ja mielessäni yksi ehdokas tällaiseksi:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ponnistelu tai ”vaikeus” ei liity vain kunkin tehtävän haasteeseen. Osa hankaluutta, jos niin voi sanoa, on myös kyky keskittyä riittävän kärsivällisesti. Keskittymisen kauneus on kuitenkin siinä, että saamme oikeasti parempia tuloksia lyhyemmässä ajassa. Kenenkään reservit eivät sitä paitsi kestä loputtomiin: noin neljä tuntia näyttäisi myös Ericssonin mukaan olevan lähellä laadukkaan treenin vuorokausimaksimia. Useimmat tosin jäävät reilusti tämän alle (kunnes harjoittelun sietokyky ja taito vähitellen karttuvat.)

Mitä keskittyminen on ja miksi se on tärkeää?

Läsnäolo, keskittyminen ja huomiokyky ovat arkikielessä miltei synonyymejä. Tosiasiassa ihmisen tietoisuus kattaa koko joukon erilaisia tiloja ja fokuksen tasoja, mutta pelkistämme aihetta taas jutun tarpeisiin. Puhumme tässä nimenomaan huomion vapaaehtoisesta kiinnittämisestä yksittäiseen kohteeseen. Tiedämme arjen kokemuksesta, ettei mieli pitkään pysy samassa paikassa, ja tähän on tietysti syynsä: selviytymisen näkökulmasta on ollut tärkeämpää antaa huomion vaeltaa eri kohteissa yhden sijaan. Aivot toki ovat aina töissä ilman tietoista ohjaustakin, mutta enimmäkseen tavalla, joka ei kuluta turhaa energiaa. Neurotieteessä toiminnon biologista pohjaa kutsutaan nimellä default mode network (DMN.)

https://www.themeditationblog.com/the-brains-default-mode-network-what-does-it-mean-to-us/+-

Kyseinen aivojen ”perusmoodi” on kuluneiden n. 10v. aikana saanut osakseen enemmän ja enemmän tutkimushuomiota ja sen roolista myös kiistellään yhä. Pääosan ajasta ja ilman erillistä ohjausta DMN kuitenkin puuhaa juuri sitä, mitä olettaa saattaa: se murehtii mennyttä ja tulevaa ja etenkin sitä, mitä minulle itselleni kuuluu. Vastaavasti DMN on pääosin passiivinen silloin, kun olemme tiukasti keskittyneitä johonkin yhteen asiaan. Ei siis ole sattumaa, että kehittymisen ohella myös optimaalisen flow- kokemuksen edellytys on tehtävään uppoutuminen. (Huomiota ei tällöin riitä negatiivisiin ajatuksiinkaan.)

Useimmat eivät kuitenkaan eläessään saa opastusta keskittymiseen, vaan sitä vain peräänkuulutetaan kunkin tehtävän kohdalla. Näin ollen riippuu pitkälti tehtävästä, olemmeko riittävän kiinnostuneita sen eteen ponnistelemaan. Tämä on sääli, sillä kyse on taidon kehittymisen kannalta niin keskeisestä asiasta:

” Neuroplasticity, the strengthening old brain circuits and building of new ones for a skill we are practicing, requires our paying attention: When practice occurs when we are focusing elsewhere, the brain does not wire the relevant circuitry for that particular routine.”

Focus: The Hidden Driver of Excellence (Goleman, 2013, s. 164, alleviivaus omani)

Lapsuuden kriittisten kausien aikana aivot voivat oppivat asioita vain altistumalla ärsykkeille. Niiden jälkeenkin voimme kuitenkin oppia, mutta yhdellä edellytyksellä: tarvitsemme ponnistelua ja huomion valittua suuntaamista. Nykyisin neuroplastisuus -eli aivojen kyky muovautua ja oppia uutta halki elämän- on uskoakseni verrattain hyvin tunnettu käsite, mutta huomiokyky osana sitä ei ehkä ole. Toistankin siksi: Jos emme keskity käsillä olevaan tehtävään, aivot eivät myöskään piuhoita hermoratoja kyseistä tehtävää varten. Tämän tiedon myötä myös ”lahjakkaat” urheilijat näyttäytyvät taas uudessa valossa. Kaksi yksilöä voi tehdä tismalleen samannäköisiä suorituksia, mutta toinen heistä kehittyy ja toinen ei. Selvimmät tapaukset koutsi saa kiinni haaveilemasta, mutta on myös heitä, jotka todella näyttävät tekevän hyvää työtä. Todellisuudessa heitä kuitenkin ohjaa automaatio, ajatusten ollessa toisaalla. (Tästä lisää alla.)

Hyvät uutiset ovat, että huomion (eng. attention) harjoittaminen vaikuttaa olevan melko universaali mahdollisuus. Tiedämme pitkäaikaistutkimuksista, että kyky kontrolloida impulsseja lapsena on yhteydessä elämän laatuun aikuisena. Tällä on yhteys huomiokykyyn, ja molemmilla vaikuttaisi olevan yhteys myös Big Five- mallin luonteenpiirteistä tunnollisuuteen, joka näistä viidestä toistaiseksi heikoimmin tunnetaan. Joka tapauksessa Carl McGownin vanha mantra ”initial ability does not highly correlate with final ability” vaikuttaa pitävän paikkansa myös keskittymisen osalta. Jotkut ovat alussa parempia kuin toiset, mutta harjoituksen myötä kehityt keskittymään tehtävään, ja tästä kyvystä on siirtovaikutusta toisiin tehtäviin.

Automaatiosta epämukavuuteen

” The performance of motor skills seems to be more effective if one focuses on the effects one’s movements have on the environment rather than the movements themselves. The results … provide converging evidence for the advantages of instructions that induce an external relative to an internal focus.– Attention and Motor Skill Learning (Wulf, 2007, s. 77, alleviivaus omani)

Mainitsin yllä termin automaatio, jonka tunnistamme omista kokemuksista mm. auton ratissa. Menopeli pysyy tiellä, mutta kotona havahdut, ettet keskittynyt ajamiseen lainkaan. Useimmille valmentajille on jossakin koulutuksen vaiheessa esitelty Fittsin & Posnerin (1967) motorisen oppimisen kolmen vaiheen teoria. Aloitamme vasta-alkajina kognitiivisesta (1) vaiheesta ja kuljemme assosiatiivisen (2) vaiheen kautta autonomiselle (3) taidon tasolle. Meidät on luotu pääsemään kolmannelle tasolle melko pian, sillä heti kun osaamme jotakin ”riittävän hyvin”, taito pyörii autopilotilla, jotta voisimme vapauttaa huomiota toisaalle.

Autonomisella tasolla painotetaan tiedostamattoman roolia, ja kilpailutilanteissa varsinkin sitä, että nimenomaan annettaisiin liikkeiden ”suorittaa itse itsensä.” Tietoiset yritykset vaikuttaa suoritustekniikkaan heikentävät liikkeiden sulavuutta ja totta kaikki tämä etenkin silloin, kun puhutaan kilpailutilanteesta. Suurin osa kaikesta ajasta kuitenkin vietetään harjoitustilanteissa, ja sinne tarvitsemme joskus myös toisenlaista lähestymistä. Taitojen kehittäminen paremmiksi ei välttämättä aina ole nopeinta tai mahdollista vain fokuksen suuntaamisella lopputulokseen tai ympäristöön.

Ekspertit -tai vähintään heidän valmentajansa- ovat joka tapauksessa hyviä pyrkimään pois automaattisesta suorittamisesta ja lisäämään tehtävän vaikeutta askel kerrallaan. Uusi tehtävä tai vaikeampi vanhan tehtävän osa ovat omiaan lisäämään keskittymistä. Joskus tämä kuitenkin tarkoittaa huipullekin lyhyttä koukkausta takaisin taidon kognitiiviseen tai assosiatiiviseen vaiheeseen. Kokonaan toisen debatin aihe on se, mihin kiinnitettynä huomio johtaa tuloksiin missäkin tilanteessa. Kuten todettu, tutkittu tieto puoltaa selvästi ulkoisen fokuksen ylivertaisuutta. Huippuvalmentajat kuitenkin toisinaan kertovat, että myös poikkeuksia on: joissakin taidoissa sisäisen harjoitusfokuksen käyttäminen voi tuoda parhaita käytännön tuloksia, ja aikapaine jonkin muutoksen tekemiseen ennen kilpailua on huomioitava aspekti myös.

Kohti keskittymisen kulttuuria

Kaiken kaikkiaan keskittymisen harjoittelu omana taitonaan on urheilussa vielä lapsen kengissä. Uskon tämän koskevan peräti useimpia maita ja lajeja. Olen kuitenkin optimistinen keskittymistaidon vaikutuksista harjoitteluun ja kilpailusuorituksiin: Tiedämme sen eduista (käytännössä mindfulness/meditointi) riittävästi voidaksemme siihen myös tarttua, jos valmennuskulttuuri tällaisen loikan hyväksyy. Kyseessä on myös siitä harvinainen työkalu, ettei sen käyttöönottoa merkittävästi rajoita mikään taloudellinen tekijä.

” The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will… An education which should improve this faculty would be the education par excellence.”William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 4. Riittävä Haaste tai Vaatimustaso

28 Feb

Valmentajan törttöily vaatimustasoksi naamioituna ei ole hyväksyttävää ja pitää kitkeä pois. Julkisuudesta huolimatta valtaosa valmentajista toimii onneksi kunnioittavasti joka päivä. Kääntöpuolella on myös ilmaistu aiheellinen huoli riittävän haasteen säilymisestä urheilussa. Olympiakomitean toimitusjohtaja Mikko Salonen sanoitti tärkeää asiaa Helsingin Sanomissa näin:

”Jotta lapsi ei niin sanotusti menisi pesuveden mukana, vaativa fyysinen valmennus on eri asia kuin urheilijaa henkisesti nöyryyttävä valmennus. Oleellista on erottaa nämä ulottuvuudet valmennuksessa. Fyysisesti vaativa valmennus on normaalia urheilussa. Se ei aina tunnu hyvältä … on osattava olla vaativa positiivisella ja kannustavalla tavalla.”

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006390137.html

Optimaalisen haasteen aikaansaaminen vaatii ymmärrystä kehittävän harjoittelun periaatteista. Riittävä vaade tai vaatimus voi valmentajan ohella tulla harjoitusympäristöstä tehtävää tai sääntöjä muokkaamalla, tai riittävän tasokkailta kanssa- tai vastapelureilta kentällä. Ja kun huippu-urheilusta puhutaan, valmentajan tärkein tehtävä on edelleen luoda riittävät standardit toiminnalle. Jos tämä ei tapahdu, emme myöskään yleensä kehity. Kriteereistä kolmas on periaatetasolla ymmärretty, mutta käytännössä harvinainen:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Mitä osaat, ja mitä et osaa vielä?

Teemaan kuuluu kaksi rinnakkaista asiaa, joita käsittelemme tässä yhdessä. Ensimmäinen näistä on yksittäisessä harjoituksessa tai suorituksessa toteutuva riittävä vaikeusaste. Toinen on puolestaan näiden riittävän haastavien tehtävien jatkumo, eli pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella vietetty urheilu-ura. Tätä voi havainnollistaa päällekkäisinä nuolina, joista yksi nuoli osoittaa lähelle, ja toinen sen yläpuolella erittäin kauas. Vain se, joka on nähnyt lajinsa maailman kärjen läheltä, ymmärtää todellisen etäisyyden. Tämä on pääsyy sille, miksi esim. jääkiekko altistaa mj- toiminnassa nuoret pelin kansainvälisille vaatimuksille heti, ja pitää aihetta koko ajan pinnalla. Kv- pelin viitoittamana on helpompi askel kerrallaan muuttua huipuksi.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Ericssonin ehkä merkittävin kontribuutio oli kehittävän harjoittelun kriteerien ja prosessien dokumentointi ja yhteen tuominen. Itse harjoittelun tarinahan on vanha kuin taivas, ja yksitellen tarkasteltuna laatukriteereistä löytyy tutkimustietoakin jo lähes sadan vuoden takaa. Eräs haaste- teeman vanhoista mestareista oli 1900-luvun alkupuolella toiminut venäläinen psykologi Lev Vygotsky, joka elämänsä viimeisinä vuosina nimesi käsitteen ”lähikehityksen vyöhyke” kuvaamaan tilaa, jossa oppija (lapsi) tuettuna voi päästä käsiksi taitoihin, joita tämä ei vielä hallitse. Idea on yksinkertainen ja teoriaan liittyy muutakin kuin varsinaista harjoittelua, mutta se on laajalle levinnyt ja kuuluu opettajien peruskauraan edelleen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Zone_of_proximal_development

Pareton mukaisesti pieni osa toimenpiteistä vastaa usein suurimmasta osasta tuloksia, ja harjoittelussa riittävä haaste on primääri asia. Et yksinkertaisesti voi kehittyä, jos et tee entistä vaikeampia asioita. Kehittyminen on aina muuttumista, ja sen nopeus yksilöllinen. Emme tiedä, kuinka kaukana lähikehityksen vyöhykkeellä joku voi olla ennen, kuin tehtävästä tulee mahdoton, ja usein hölläämme jo, kun olisi vielä varaa painaa. Painaminen kuitenkin herättää paljon kysymyksiä.

Kuinka paljon haluat tätä?

“I hated every minute of training, but I said, ‘Don’t quit. Suffer now and live the rest of your life as a champion’.” – Muhammad Ali

Alin sitaatti on helppo ymmärtää väärin, sillä eihän huippu-urheilu mitään jatkuvaa tuskaa ole. Harjoituksen ulkopuolella elämä on ihan tavallista ja monelta osin nautinnollista, ja parhaat myös ainakin osittain pitävät kovasta harjoittelusta. Ericsson kirjoitti kuitenkin jo varhain, ettei kehittävä harjoittelu aina ole mukavaa, vaan vaatii ponnisteluja. Monessa länsimaassa on nykyisin kulttuuri, jossa nuoret haluavat urheilulta elämyksiä, flow- kokemuksia ja onnistumisia. Ylipäätään tuntuu, että korostetaan paljon iloa ja positiivisia tunteita, mikä on hieno homma muistaen, miten väkisin asioita on Suomessakin joskus väännetty.

Ongelma on kuitenkin riittävän haasteen säilyttäminen. Harvemmin kuultu huomio nautinnosta huippu-urheilussa on, että näin ilon aikakaudella myös tulokset ovat monissa lajeissa laskeneet. Ei kaikkien tarvitse sepporätyjä olla, mutta pahaa pelkään, että vaatimustaso on myös kärsinyt inflaatiosta.  Niin tai näin, uskon, että tässäkin tärkeää on avaintermien selventäminen. Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät flow-kokemukset (eli ”optimaaliset”, onnelliset hetket) syntyvät, kun tehtävän haaste kohtaa taitomme prikulleen. Toisin sanoen koemme, että osaamme jotakin samalla, kun tehtävä vaatii kaiken huomiomme. Kuvana flow- kanava näyttää tältä:

https://i.insider.com/53bd6011eab8eaec25617711?width=750

Eri arvioiden mukaan flow- tiloissa ollaan n. 5-15% ajasta kilpailutilanteissa, eli harvoin. Määrätietoisen harjoittelun näkökulmasta ongelmallista on lisäksi se, että kehittyminen ei tapahdu flow- tilan taitotasolla, vaan sen yläpuolella. Kehittävä harjoittelu pitää myös sisällään paljon virheitä, sillä harjoittelemme asioita, joita emme vielä hallitse. Koemme epävarmuutta ja ahdistustakin, joten uuden opettelu sopii paremmin harjoitukseen kilpailun sijaan. (Carol Dweckin fixed vs. growth mindset– työ liippaa läheltä kaikkea tätä, ja on Suomessa jo melko tuttu. Iso osa kasvua on ylipäätään uskominen siihen, että taitosi voivat kasvaa.)

Kehittymiseen tarvitaan optimaalisten kokemusten sijaan optimaalisia haasteita. Taidoissa isoin urheilijoiden tasoero tulee mukavuusalueen ulkopuolella vietettyjen hetkien laadussa, määrässä ja intensiteetissä. Riman jatkuva nostaminen on urheilun kenties vaikein asia, sillä jokaiselle tulee hetkiä (useammin, kuin haluaisimme myöntää), kun emme puske itseämme eteenpäin sillä täydellä keskittymisellä ja voimalla, joka meistä löytyisi. Sisäisten tekijöiden lisäksi tarvitaan myös ulkoisia vaatimuksen lähteitä.

Urheilijan vastuulla, vai valmentajan?

Motivaation suhteen valmennuksessa korostetaan sisäisen motivaation sytyttämistä urheilijassa, sillä se tutkitusti kantaa pisimmälle. Täysin samaa mieltä ja hyvä, jos onnistumme tässä: jonkin asteinen tai riittävä sisäinen palo hommaan pitää olla. Olen kuitenkin skeptinen pelkän urheilijan vastuun vaikuttavuudesta pohjautuen sekä psykometrisiin tutkimuksiin, että omiin kokemuksiin huippu-urheilijoiden kanssa. Kaikki haluavat voittaa ja kehittyä, mutta osa merkittävästi muita enemmän. Suurinta osaa pitää myös puskea eteenpäin, ja joskus se on suorempaa puhetta, kuin mitä olemme ehkä valmiita kuulemaan. Kobe Bryantin asenne kuvastaa juuri näitä jyviä ja akanoita:

”Ajattelin, että koripallo olisi heille kaikki kaikessa, mutta ei se ollut. Luulin, että se olisi kaikille samanlainen pakkomielle kuin minulle … Merkitsisi paljon, jos minusta ajateltaisiin ylisuorittajana. Se tarkoittaisi, että olen tehnyt paljon töitä ja puristanut irti kaiken mahdollisen. Toivottavasti minut nähdään ihmisenä, joka teki kaiken tarvittavan voittaakseen.”

https://yle.fi/urheilu/3-11178048

Bryant pakotti muut NBA tähdet tekemään töitä ympärillään, vaikka keskellä yötä, ja ihmetteli, jos muut eivät halunneet asioita yhtä paljon kuin hän. Tiedämme persoonallistutkimuksista, että jo perimässä ihmiset eroavat merkittävästi kyvyssä ja halussa tehdä työtä (tunnollisuuden piirrejatkumo). Siinä, missä sisäisen palautteen ymmärrys tekisi suuremmasta joukosta urheilijoita ”lahjakkaita”, on sama totta työnteon suhteen. Väitän, että uskomme joskus naivisti ympäristön ja valmennuksen pystyvän sytyttämään jokaisessa kobebryant- tason sisäisen poltteen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty yksin puskemaan omaa tasoaan ylös, joukkuetovereista puhumattakaan. Pätevä valmentaja sen sijaan pystyy.

Hyvä koutsi välittää ja osaa luoda luottamukseen perustuvaan suhteen. Kun turvallisuuden perustarve täyttyy, uskaltaa valmentaja kuitenkin myös laittaa suhteen alttiiksi haasteen stressille. Näitä ihmisiä on monesta syystä vähän. Emme aina todella tiedä, mitä menestys vaatii, ja useimmat ovat mielellään ennemmin pidettyjä kuin vaativia. Lisäksi nämä ovat vastakkaisia persoonallisuuden piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, ettei yksikään ihminen ole luonnostaan äärimmäisen hyvä molemmissa. Tunnetaitojakin pitää harjoitella (sovinnollisuuden piirrejatkumo.) Ja lopuksi elämme vielä yhteiskunnassa, jossa on hyväksytympää olla lämpimän pehmeä, kuin lämpimän luja.

Yhtälö ei ole helppo, mutta se avainasioiden selventäminen auttaa aina. Varsinkin nuoremmille ihmisille on tärkeää näyttää, että se mitä haluat nyt ei ole sama asia kuin mitä haluat vuoden päästä tai elämässäsi eniten. Se, miten urheilijat nämä perusasiat ymmärtävät ratkaisee myös paljon siitä, millaisena he kehittävän harjoittelun kokevat. Liikunnan ja urheilun iso ero on siinä, että toinen on lähtökohtaisesti nautinnollista, ja toinen tavoitteellista toimintaa. Uskon, että suurin nautinto juuri tänään löytyy useammin liikunnasta, mutta suurin merkitys elämässä urheilusta. Kannatamme molempia. Olisi kuitenkin hienoa, jos osaisimme innostua siitä, että teemme vaikeitakin asioita tietäen, kuinka motivoivaa todellinen kasvu on.

Voimme korjata monta juttua lähtien olosuhteista, viikkorytmeistä ja niin edelleen, mutta jos emme lisäksi asu mukavuusalueen ulkopuolella itse harjoituksessa, iso osa muusta jää vaille haluttua vaikutusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 3. Palaute

31 Jan

Blogisarjan tavoitteena on levittää tietoa asiasta, joka mahdollistaa kehityksen ja menestyksen. Tarvitsemme parempia harjoituksia, ja vähemmän uskoa lahjakkuuden kaltaisiin, vaikeasti määriteltäviin käsitteisiin. Määrätietoisen harjoittelun laatuaspekti antaa vastauksia siihen, miksi joku kehittyy, ja miksi joku toinen ei. Kun urheilijan polku tiivistyy yksittäiseen harjoitteeseen vailla erikoistumista, näemme kriteereissä itse asiassa aika yleispätevän työkalun. Laadukas huippu-urheilu on paljon lähempänä laadukasta lasten liikuntaa, kuin usein ajatellaan. Parhaat urheilumaat myös tietävät tämän.

Informaation vaihtoa

Tässä kirjoituksessa paneudumme kriteeriin, joka on toisaalta tuttu, mutta toisaalta vaikea toteuttaa. Palaute ostetaan kyllä osaksi harjoittelua, mutta sen toteutuksesta ollaan montaa mieltä. Se myös erottamattomasti liittyy näihin muihin osa-alueisiin, sekä ajatuksiimme lahjakkuudesta:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

Deliberate practice involves feedback and modification of efforts in response to that feedback. Early in the training process much of that feedback will come from the teacher or coach, who will monitor progress, point out problems, and offer ways to address those problems. With time and experience students must learn to monitor themselves, spot mistakes, and adjust accordingly.

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaukset omiani.)

Palaute on siis tietoa, jonka tavoite on toistojen välissä muuttaa suorituksessa jotakin. Kehittymisessä on pohjimmiltaan aina kyse muuttumisesta, ja jos emme sisäistä mikä tämä muu on, emme myöskään osaa edetä. Valmentajan antaman ulkoisen palautteen edellytyksenä on kunnioitus, luottamus, ja egon suojien madallus siinä määrin, että informaation vaihto ylipäätään on mahdollista. Olipa palautteen lähde mikä tahansa (toinen ihminen, kehon tuntemus, maalin ohi mennyt laukaus), monet meistä eivät luontaisesti janoa sitä. Haluaisimme kovasti olla riittävän hyviä jo nyt, emmekä aina osaa havainnoida ympäristönkään apuja. Ymmärryksen luominen palautteesta kehityksen katalysaattorina on siis ensiarvoisen tärkeää.

Uuden taidon alussa valmentaja on tyypillisesti palautteen pääasiallinen lähde. Tunnemme improvisaation ja vapaan kokeilun edut, mutta kuten viimeksikin oli puhe, on osaava valmentaja tyypillisesti ratkaiseva. Vaikka tilaakin on oltava, useimmat urheilijat eivät itse kokeilemalla päädy kaikkiin parhaimpiin ratkaisuihin. Aikaa ja ymmärrystä myöten urheilija oppii itsekin korjaamaan suorituksiaan (mikä tosin ei tarkoita suoritustekniikan monitoroimista varsinkaan kilpailutilanteessa.) Koska aihe on laaja, vedän tietoisesti tässä joitakin mutkia myös suoriksi. Esimerkiksi non-lineaarisessa pedagogiikassa käytetään tarkoituksella sanaa informaatio palautteen sijaan. Teoriassahan palaute tarkoittaa jotakin, joka palautuu takaisin suljetun järjestelmän sisällä. Asiaa voi katsoa monelta kantilta, mutta palaute on yhä sanana helpoin ja tunnetuin, vaikka todellisuudessa spesifi ympäristö, tehtävä, ja yksilö ovatkin irrottamattomasti sidoksissa toisiinsa.

Tiedon ja palautteen muotoja

Oma lähestymiseni asiaan ennen kaikkea pragmaattinen. Tavoite on saada aikaan kehitystä, ja kaikki sallitut keinot siten sallittuja. Sisäinen palaute on nimensä mukaisesti yksilön kehon sisä- tai ulkopuolelta aistimaa informaatiota liikkeestä tai sen tuloksista. (Kehon aistikanavista tärkein joukkuepeleissä -ja monissa muissa lajeissa- on näköaisti.) Ulkoinen palaute puolestaan liittyy joko valmentajan tai ympäristön tarjoamaan apuun samaisesta suorituksesta:

Intrinsic feedback is the sensory information that arises as a natural consequence of producing a movement. … comes from sources outside of person’s body (exteroception) or from within the body (interoception.) Individuals are able to perceive intrinsic feedback more or less directly, without special assistance from other sources (e.g. instructors or mechanical devices.) Extrinsic feedback …. consists of information that is provided to the learner by some outside source, such as the comments of an instructor … the digital display of a stopwatch, the hand marked score of the judge, the film of the game, the video replay of a movement, and so on.”

Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 257)

Ennen kuin pureskelemme näitä enempää, lisätään listaan kaksi tärkeää, palautteen kanssa lomittaista käsitettä. Motorisessa oppimisessa puhutaan palautteen yhteydessä myös kahdesta eri tiedon muodosta. On tietoa itse suorituksesta (KP), ja on tietoa lopputuloksesta (KR.)

Knowledge of Performance (KP) – augmented (extrinsic) feedback that provides information about the quality of the movement a performer has produced. … Knowledge of Results (KR) – refers to extrinsic, usually verbal information that tells learners something about the success of their actions with respect to the desired environmental goal. … in many real-world tasks, KR is redundant (contains the same information as) intrinsic feedback.”

Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 258-259):

Suurin osa pelaajista saanee enemmän palautetta tuloksesta (KR). Tätä tulee sekä sisäisesti (pelaaja näkee itse, kuinka hyökkäys menee yli), että liian usein ulkoisesti valmentajalta (löit juuri yli!) Kiitti vaan, koutsi. Puhutun tulospalautteen varjopuolia on, että se usein ärsyttää urheilijaa, joka itsekin näkee tapahtuman. Hyödyllisimmät ja pitkäkestoisimpiin muutoksiin johtavat palautteen muodot ovat niitä, jotka saavat urheilijan itsensä oivaltamaan asioita. Tämä voi tapahtua esim. kysymyksiä asettelemalla, tai jotenkin ympäristöä tai tehtävää muokkaamalla.

Usein tulosta kipeämmin tarvitsemme kuitenkin tietoa itse suorituksesta (KP). Edelleen oivaltamaan saattaminen (guided discovery) on tehokkain tapa, mutta joskus valmentajaa tarvitaan konkreettisemmin. Korkeillakin tasoilla koutsi joutuu yhä joskus näyttämään, kuinka jalka laitetaan toisen eteen. Näin voi esimerkiksi olla edellisen kirjoituksen hyökkäysvirheisiin johtavan, liian etäisen hyppyikkunan muuttamisessa. Vaikka urheilija siis olisi aikuinen huippu, on hänen tässä hetkessä ja taidossa kenties hidastettava ja palattava autonomisesta vaiheesta taas oppimisen kognitiiviseen vaiheeseen. Pienryhmäksi pelkistettynä tällainen 15min harjoitus ja palaute videolta noin viiden suorituksen välein -tai kun urheilija sitä itse haluaa- voi alkaa jo korjata asiaa. Vaikka emme varsinkaan aikuisten urheilijoiden kohdalla aina uskalla kohdata asioita, muistetaan tämä: urheilijat janoavat uutta, jos tietävät sen auttavan heitä.

https://bleacherreport.com/articles/1746115-how-michael-jordan-re-defined-his-game-to-extend-legendary-career

Lahjakkuus, sattuma, vai Määrätietoinen harjoittelu?

Urheilijan fyysiset valmiudet määrittävät osan siitä, mihin tämä kentällä kykenee. Myös lentopallossa hyppypaikat vaihtelevat: joskus kyse on fysiikasta, joskus puhtaasta sattumasta ja joskus alitajuisesta sopeutumisesta pelin vaatimuksiin. Fakta joka tapauksessa on, että osa urheilijoista pystyy sisäisen palautteen avulla (miltä kehossa tuntuu yhdistettynä siihen, mikä suorituksen lopputulos on) muuttamaan suoritustaan paremmaksi- ja ilmeisesti täysin asiaa miettimättä tai tiedostamatta. Vastustamattomasti kutsumme näitä yksilöitä lahjakkaiksi tai lupaaviksi. Heillä onkin lupa olla tietämättä, kuinka kehitys tapahtuu, mutta ongelmia seuraa heti, jos me valmentajatkaan emme tiedä!

Sisäisen palautteen vaihteleva laatu on uskoakseni yksi iso syy epätasaisen kehityksen taustalla. Esimerkiksi pihapelien hyödyistä on osin ristiriitaista tutkimustietoa, ja syy tähän saattaa löytyä juuri Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä. Isossa data-analyysissa pihapelit eivät välttämättä aina ole uraa merkittävästi auttanut asia, sillä kehitys riippuu siitä, toteutuvatko kaikki viisi tekijää ”yhtä aikaa” (tehtävä, palaute, haaste, keskittyminen ja toistot.) Joidenkin urheilijoiden kohdalla tämän täytyy tapahtua selvästi muita useammin. Kaikkien tapauksessa näin ei kuitenkaan ole, ja niin harjoitteluun jää se osaavan valmentajan mentävä aukko. Koen lisäksi, että näiden viiden tekijän yhtäaikaisesta toteutumisesta ilman valmentajaa keskustellaan liian vähän. Kriteerien systemaattinen ymmärtäminen ja levittäminen tekisi suuresta määrästä urheilijoita ”lahjakkaita”, harvojen onnekkaiden sijaan.

Valmennuksen taito

Koska peli opettaa itse tunnetusti parhaiten, jää jäljelle kysymys koutsin roolista. Valmennuksen taito saattaa hyvin olla sitä, että tietää mihin puuttua, ja mihin ei. Mielenkiintoista kyllä, olen tehnyt huippuvalmentajista seuraavan huomion: He eivät pelkää puuttua asioihin, vaikka implisiittinen oppiminen ja sisäinen palaute parhaita olisivatkin. Mieleen nousee tässä myös Carl McGownin viisaus. Carl toisti klinikoilla usein, kuinka ”fatigue inhibits motor learning” (väsymys rajoittaa motorista oppimista.) Tivasin mestarilta, että tämähän vie vain yhteen johtopäätöksen: väsyneenä ei kannata treenata! Carl vastasi tapansa mukaan lakonisesti: ”Lauri, fatigued motor learning is still motor learning.” Kannattaa siis muistaa, että vaikka puhuttu palaute ei ole yhtä tehokasta kuin oma oivaltaminen, joissakin tilanteissa se on silti ok. Epäsuorilla menetelmillä ei aina saa kaikkea haluttua oppimista aikaan, tai jos saa, aika ei riitä (esim. tärkeän kilpailun alla.)

Mitä siis teetkin, ei kannata lakata valmentamasta. Sanotaan, että 100% asioista, joihin et puutu, eivät muutu. Luku ei varmaankaan ole ihan noin pyöreä, mutta ainakin itse olen liian usein sivusta seurannut vain toivoen, että tämä tai tuo korjaantuisi. Vaikka toivoakin tarvitaan, se ei voi olla suunnitelma. Autetaan siis urheilijoitamme ymmärtämään omaa prosessiaan paremmin- ja myös palautteen lahjaa osana sitä. Loppuun vielä lukemista, vastapainoksi innokkaimmille:

https://www.teamusa.org/USA-Volleyball/Features/2014/June/04/LIMIT-Your-Coaching

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 2. Spesifi Tehtävä

30 Dec

Edellinen kirjoitus avasi sarjan harjoittelun laadusta ja ihmisen ominaisuuksista. Kävimme lyhyesti läpi sekä Määrätietoisen harjoittelun, että Pareton periaatteen ydinkohdat. Painotin viimeksi sitä, että DPF:n (Deliberate Practice Framework) hyödyllisin viesti liittyy keskeisten laatutekijöiden toteutumiseen yksittäisessä harjoituksessa. Ei siis tuntien laskemiseen tai erikoistumiseen, joihin julkisuus helposti kohdistuu. Tässä kirjoituksessa syvennymme ensimmäiseen näistä viidestä, eli:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

(Koottu teoksesta Peak, Ericsson & Pool, 2016, s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Harjoitteletko yleisesti vai harjoitteletko tarkasti?

Alat ja lajit eroavat siinä, kuinka varhain ja tiukasti harjoittelussa aletaan keskittyä yksityiskohtiin. Esimerkiksi musiikissa (mm. piano, viulu) spesifiin tehtävään kiinnitetään pitkien harjoitteluperinteiden ansiosta huomiota jo varhain. Samoin vaikkapa telinevoimistelussa edetään yksilön taidoissa systemaattisemmin, kuin joissakin joukkuepeleissä. Keskeiset syyt tähän lienevät urheilijoiden suuri lukumäärä suhteessa valmentajien määrään, sekä avoimia motorisia taitoja vaativat lajit, joissa tapahtuu paljon. Peliharjoitusta ei ole helppo kaventaa keskeyttämättä liikaa tai rikkomatta pelin luonnetta. Seurauksena huomiota on vaikea kohdentaa johonkin tarkasti määriteltyyn, jota haluaisimme kehittää. Ericsson itse kirjoittaa asiasta näin:

… it has always been surprising to me when I talk to full-time athletes and their coaches how many of them have never taken the time to identify those aspects of performance they would like to improve and then design training methods aimed specifically at those things. In reality, much of the training athletes do- especially athletes in team sports- is carried out in groups with no attempt to figure out what each individual should be focusing on.”

Peak (s. 248. Alleviivaus omani.)

Yksi joukkuepelien kiinnostavuutta lasten ja nuorten parissa lisäävä tekijä on niiden pelillinen, aivojen syviä leikkiratoja kutkuttava luonne. Arvokkaita asioita voidaan oppia kokeilemalla itse vähemmän strukturoidussa ympäristössä, joskaan oivaltaminen ei ole sama asia, kuin tietyn taidon syventäminen paremmaksi. Vapaa pelaaminen tai ”Deliberate Play” on joka tapauksessa kanadalaisen Jean Côtén tervetullut lisäys ”Deliberate Practice”– malliin etenkin nuoremmilla. Tästä huolimatta harjoittelun ajoittainen hidastaminen ja jonkin asian konkreettinen, vaivalloinen muuttaminen on kehittymisen edellytys. Vapaan tai vapaahkon pelaamisen lukuisat edut eivät siis poista Ericssonin mainitsemaa spesifin tehtävän pulmaa.

Illuusio hyvästä harjoituksesta

Kuinka tarkasti määritelty tehtävän sitten tulisi olla? Konkreettinen esimerkki havainnollistaa asiaa, joten kuvitellaan yleinen, 6v6 pelattava lentopalloharjoitus:

Urheilijoita on kentällä 12 kpl. Näiden huomio on tyypillisesti ainakin yhdessä asiassa, eli kunkin pallon voittamisessa. Palloralli päättyy, uusi alkaa, ja näin jatketaan kokonainen tunti. Jossain kohtaa valmentaja laittaa harjoituksen poikki ja vaatii vähemmän hyökkäysvirheitä. Jatketaan. Katsoja näkee harjoituksessa jo kaksi tavoitetta: voita pallo & ota vähemmän riskejä. Lisäksi vaaditaan myös keskittymistä, annetaan palautetta ja samat tilanteet toistuvat. Kentälliset ovat tasollisesti riittävät haastaakseen ja kehittääkseen toisiaan.”

On helppo olla vaikuttunut: vauhtia on paljon, ja kaikki viisi laatukriteeriä näyttävät toteutuvan. Silti kutsun tätä hyvän harjoituksen illuusioksi, sillä vaikka edellä kuvatulla on paikkansa ja arvonsa (etenkin kilpailun alla) se ei määräänsä enempää riitä kehittämään urheilijoita. Jos mikään ei muutu, suorituksesta toiseen, voi kyse olla kehitystä enemmän vain lajispesifistä, ylläpitävästä kuntoharjoittelusta. Minkä sitten pitäisi olla tarkempaa? Itseasiassa kaiken. Jokaisella 12 pelaajalla tulisi Määrätietoisessa harjoittelussa olla jokin tietty asia, jota he yrittävät parantaa. Esimerkissä valmentaja toki halusi vähentää hyökkäysvirheiden määrää, mutta se on useimpiin tilanteisiin liian pinnallinen, yleistason ohje. Ja vaikka osa tästä tapahtuukin vain keskittymällä paremmin, suuri osa hyökkäysvirheistä on seurausta ihan muusta.

Kun kierrän työssäni puhumassa tästä, painotan valmentajan substanssiosaamista. Koutsin on yksinkertaisesti kyettävä purkamaan osa-alue ydinkohtiin ja valitsemaan näistä se yksi ainoa asia, jonka muuttamiseen urheilija pyrkii. Hyökkäysesimerkissä tämä liittyisi paikkaan tai ”ikkunaan” josta pelaaja ponnistaa, eli etäisyyteen sivurajasta ja verkosta. Tai askelrytmiin, käsien käyttöön tai passitempoon. Osia on monia, mutta vaikuttavimmat syyt noudattavat aina samoja kaavoja. Meille on itsestäänselvää, että toisaalla ”vain” 30cm väärästä paikasta lähtevä suoritus tarkoittaa yliastuttua heittoa (keihäs), riman pudotusta (korkeushyppy) tai paitsiota (jalkapallo.) Toisaalla urheilija voi kuitenkin koko uransa olla puolikin metriä optimin vieressä ilman, että tähän puututaan. Jos asialla ei ole välittömiä seurauksia, emme välttämättä edes näe sitä. Emmekä etenkään, jos hän taidolla tai fyysisyydellä kompensoiden saa aikaan myös onnistumisia.

Valmentaja tehtävän valitsijana ja pelkistäjänä

Eräs Määrätietoisen harjoittelun korostamista asioista on osaava valmentaja. Jonkun on kyettävä tunnistamaan tärkein kehityskohde ja näkemään se suhteessa urheilijan koko uraan. Lisäksi on kyettävä pelkistämään opetustilanne niin, että muutos ylipäätään on mahdollinen. Pareton periaate vaikuttaa tehtävän valintaan, sillä jotkut asiat ovat tuloksellisesti aina muita merkittävämpiä. Moni osallistaa urheilijaa omien kehityskohteidensa valintaan- ja hyvä niin. Tämä tutkitusti lisää sisäistä motivaatiota. Olen kuitenkin itse aika tarkka siitä, että primääriasioita harjoitellaan aina, toiveista huolimatta. Jos haluat tuloksia, pitää tietää tarkkaan mihin keskittyä. Urheilija, etenkin nuori, voi haluta viedä eteenpäin jotakin mieluista, joka ei ole läheskään yhtä tärkeää hänen tulevaisuudelleen.

Täysi peli tuo ilon lisäksi suuren määrän ärsykkeitä ja hälinää. Siinä on vaikea keskittyä muuhun, kuin reagoimiseen ja kilpailemiseen. Meidän täytyykin tunnistaa ero siinä, kilpailemmeko nyt, vai opettelemmeko uutta taitoa. Täysi keskittyminen on yksi kehittymisen edellytys, samoin kuin maltti hidastaa silloin, kun jonkin fundamentin on muututtava. Toki tilannetta mutkistavat pelaajan taso, kognitiiviset kyvyt, ikä, oppimisen vaihe, ja niin edelleen. Toimivin ratkaisu olisi todennäköisesti ympäristön muokkaaminen tavoitteen saavuttamiseksi. (Hyökkäys pelkistetään pienryhmässä peruselementteihin, spesifisyyttä kuitenkaan rikkomatta. Pelaajia on nyt 3kpl, mutta valmentajan heitto tulee verkon yli, joku muu nostaa ja passari passaa. Tilanne voidaan kuvata ja toistaa riittävän monta kertaa ennen seuraavaa 6v6 harjoitusta, jossa pelaajalle annetaan vapautus virheistä kaikessa muussa, paitsi tässä tehtävässä. Ja jos hyppäät 3x putkeen liian kaukaa, pilli soi taas. Keskeytät, koska välität.)

Kaikelle on ikkuna

Pieni osa pelaajista tekee suurimman osan pisteistä ja maaleista. Näistä pisteistä ja maaleista suurin osa tapahtuu hyvin pienestä määrästä tilanteita tai paikkoja. Niidenkin pelaajien osa-alueista, jotka eivät yleensä tee pisteitä tai maaleja (mm. passari, libero, maalivahti) jotkut taidot ovat primäärejä. Jokaiselle pelipaikalle on jokaisessa lajissa kirjaimellisesti omat ikkunansa ja taitonsa, joissa voittajan täytyy olla muita parempi. Sitä mukaa, kun tieto on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös kyvyttömyytemme arvottaa näitä tehtäviä keskenään. Yritämme tyypillisesti tehdä vähän kaikkea. Spesifit tehtävät, joita esitämme urheilijoille eivät ole vain teknisiä tai taktisia. Tavoite voi olla myös henkinen, ryhmädynaaminen tai mikä vain. Ja lopulta niitä on vaikuttavuuteen nähden liikaa.

Vain harva osaa asettaa itselleen tehtäviä ja sitten ilman valmentajan ohjausta muuttaa suoritusta pelin sisällä. Jotkut osaavat, ja heitä kutsumme helposti lahjakkaiksi. Useimmat taidot ovat kuitenkin jokaisen, muutoin terveen ihmisen opittavissa. Pieni määrä ”alkuperäistä kykyä” ei siis voimakkaasti korreloi ”lopullisen kyvyn” kanssa, jos me valmentajat hoidamme välissä oman osamme. Teema liippaa läheltä myös keskustelua taitojen luonteesta yleisinä ja/tai spesifeinä. Palaamme siihenkin tuonnempana.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/initial-ability-vs-final-ability/

Onnellista Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 1. Pareton Periaate

30 Nov

Parhaat ja vaikuttavimmat asiat ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia. Kun jonkin konseptin tai metodin halutaan leviävän laajalle, on kiinnitettävä huomiota konkreettisuuteen, helppouteen ja ostettavuuteen. Tehtävä ei ole helppo, sillä todellisuus on kompleksinen ja sen mallintaminen haastavaa.

Yritimme pitää tämän kaiken mielessä, kun Marko Viitasen kanssa keväällä aloitimme Olympiakomiteassa. Joukkuepelien vastaavina pöydällämme oli vuosien varrella kasvanut (ja edelleen rakentuva) joukkuepelien menestyssuunnitelma. Lajit yhdessä ovat strategiassa painottaneet erityisesti lasten liikuntaa ja urheilua. Valinta on tärkeä, ja sillä on myös voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus. Toinen merkittävä asia on harjoittelun laatu varsinkin niiden kohdalla, jotka tosissaan haluavat tavoitella uraa huippu-urheilussa.

Tämän jutun aihe on sama, kuin miltei jokaisen joukkuepelien yhteisössä vetämäni keskustelun. Menestyäksemme meidän on voimakkaasti tehtävä valintoja tärkeiden (primääri-) ja vähemmän tärkeiden (sekundääri-) asioiden välillä kuitenkaan unohtamatta, että molempia on olemassa. Otsikon mukaisesti sekä Pareton periaate, että Määrätietoisen Harjoittelun prinsiipit kuuluvat sille lyhyelle listalle asioita, jotka:  (1) voivat merkittävästi vaikuttavat urheilijoidemme tasoon ja tuloksiin, (2) eivät vielä ole valtavan hyvin tunnettuja, ja (3) voivat monista muista valmentajan taidoista poiketen levitä ja tulla käyttöön nopeasti.

Myös joukkuepeleissä valmennukseen kuuluu tietysti paljon muutakin, lähtien ihmisen fysiologiasta, vuorovaikutustaidoista ja kunkin lajin omasta substanssista. Tässä ja seuraavissa kirjoituksissa esitetyt asiat eivät korvaa edellisiä; ne ainoastaan tuovat kaiken muun osaamisen kontekstiin, jonka avulla tulokset ja kehittyminen tutkitusti saavutetaan. Kyse on pohjimmiltaan informaation jalkauttamisesta käytäntöön:

”Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” Aki Hintsa & Oskari Saari (Voittamisen Anatomia, 2015, s. 68)

Painotus tuottavuuden mukaan

”Missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pareton_periaate

Kyseinen tilastollinen laki on ollut blogissa esillä ennenkin, enkä tässä käytä siihen liikaa palstatilaa. Vaikka priorisoinnista ja olennaisuudesta puhutaan, ei ”Pareton periaate” ainakaan terminä ole suomalaisessa urheilussa liian tuttu. Vaikka saman asian voi totta kai ymmärtää ilman paketoitua tarinaakin, tarvitsee jokainen käsite myös nimen levitäkseen systemaattisesti.

Vaikka resurssit eivät ole ainoa asia, joka huippu-urheilutuloksiin vaikuttaa, on panostusten laittaminen painavimpiin kohteisiin tärkeää etenkin silloin, kun rahaa on rajallisesti. Ja vaikka suhdeluvut eivät aina ole prikulleen 20% ja 80%, niin periaate itse on helppo ymmärtää. Esimerkiksi näin Tokion 2020-kisojen alla tiedämme, että hyvin pieni osa kaikista maailman urheilijoista omaa mitalipotentiaalin. Satsaus heihin tulee eri maissa luontaisesti entisestään kasvamaan. Ja yhtä varmasti, kuin suhteellisen pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta energiankulutusta ja vaikkapa suurimmasta osasta yritysten tuottavuutta, sama pätee myös urheilijoiden kehitykseen. Hyvin pieni osa kaikista toimenpiteistä vastaa suurimmasta osasta urheilijoiden kehittymistä. Pääsemme tästä strategian toiseen valintaan, eli harjoittelun laatuun.

Ennen painotusten laatimista yksi valmentajan tärkeistä päätöksistä on erotella asiat, joihin hän todella voi vaikuttaa. Jotkut ominaisuudet ovat tyystin ulottumattomissamme. Tähän kategoriaan kuuluu parantuneen ravinnon aikana mm. ihmisen pituus. Joihinkin asioihin voidaan vaikuttaa enemmän, mutta esimerkiksi nopeus- ja kestävyysominaisuuksissa perimä raamittaa yksilön harjoitettavuutta merkittävästi. Etenkin joukkuepeleissä keskeiset taidot ovat puolestaan kiehtovia mm. siksi, että niitä voi ainakin teoriassa kehittää loputtomasti. Vaikka potentiaalit yksilöiden välillä tässäkin vaihtelevat, voimme lähtökohtaisesti kaikki kehittyä paljon, jos harjoittelumme vain täyttää tietyt kriteerit.

Mitä ”Määrätietoinen Harjoittelu” on (ja mitä se ei ole)

Eräs kuluneen puolen vuoden aikana esiin noussut asia liittyy heti terminologiaan. Määrätietoinen harjoittelu mielletään usein samaksi asiaksi, kuin ”urheilija 24/7” tai ”uran määrätietoinen edistäminen.” Vaikka unen, ravinnon, harjoittelun ja muun muodostama kokonaisuus on urheilijalle elintärkeä, tässä ei itseasiassa viitata siihen. ”Määrätietoinen Harjoittelu”  tai  ”Deliberate Practice Framework”  tieteellisenä teoriana viittaa ensisijaisesti yhden yksittäisen harjoitteen laatutekijöihin, jotka mahdollistavat hermoston myelinisaatiota, uusien edustusten syntymistä ja taidossa kehittymistä.

Teoria on lukuisten eri tutkijoiden työn tulos, mutta sen oppi-isänä pidetään ruotsalaista, Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyttä K. Anders Ericssonia. DPF on lisäksi journalistien käsissä alkanut elää omaa elämäänsä niin sanotun ”10 000 tunnin” säännön myötä. Perusajatus tässä on, että matkalla huipuksi (tai ”ekspertiksi”) tärkein yksittäinen osatekijä on harjoittelun laatu ja määrä, eikä esimerkiksi perimä, tai jokin vaikeasti määriteltävä ”lahjakkuus.” Osa tutkijoista jopa kyseenalaistaa perimän merkityksen kokonaan. Tunteja olisi joka tapauksessa hyvä kellottaa tuhansia, ja mieluiten aloittaa varhain.

Suomessa keskustelu on ollut vähemmän vilkasta, kuin maailmalla. Kuluneen viidentoista vuoden aikana aiheesta tai sen vierestä on englanniksi julkaistu iso kasa kirjoja: The Brain That Changes Itself (2007), Outliers (2008), The Talent Code (2009), Talent is Overrated (2010), Bounce (2011), The Genius in All of Us (2011), Podium (2014), The Goldmine Effect (2015), Grit (2016), Peak (2016), Deep Work (2016), The Performance Cortex (2018)  ja pari muuta . Näistä kaikki enemmän tai vähemmän innostavasti korostavat, ettet tiedä kuinka hyvä sinusta voi jossakin taidossa tulla, ennen kuin olet harjoitellut pitkään ja laadukkaasti. Kritiikkipuolelta löytyvät puolestaan mm. The Sports Gene (2014), Non-Linear Pedagogy in Skill Acquisition (2015) ja Athletic Skills Model (2017.) Määrätietoisen harjoittelun tekee hyväksi debattiaiheeksi juuri sen mustavalkoisuus ja toisaalta motivoiva sanoma: jos aloitat varhain ja teet pitkään töitä, myös sinusta voi tulla alasi huippu. Väitteitä on tietenkin seurannut vastareaktio ja kritiikin vyöry ainakin kolmesta suunnasta (toki joskus myös vääristäen DPF- teorian tärkeimpiä johtopäätöksiä):

  1. Retrospektiivisen tutkimuksen laatu: Tuntimäärien takautuva mittaaminen nojaa osaltaan ihmisten muistiin, jonka tiedämme hataraksi. Lisäksi pelkät määrät eivät itseasiassa kerro mitään niiden laadusta, joka saattaa vaihdella paljonkin. Tunti nyt sattuu olemaan yksikkö, joita on helppo laskea.
  2. Varhaisen erikoistumisen korostaminen. Ehkäpä kovin ja aiheellisin kritiikki teoriaa kohtaan on peräisin tunneista johdetusta varhaisen erikoistumisen johtopäätöksestä. Varhainen yksilajisuus on osittaisessa ristiriidassa tutkimustiedon kanssa lapsen biopsykososiaalisesta kehityksestä. Tämä puolestaan on omiaan nostamaan aiheellista moraalista huolta lasten asemasta. (Yksilajisuudesta on kuitenkin olemassa myös hyviä esimerkkejä kypsän pedagogisen vanhemmuuden ja valmennuksen tukemana.)
  3. Perintötekijöiden merkityksen vähättely. Vaikka DPF ei suoranaisesti väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä, korostaa se harjoittelua tärkeimpänä tekijänä. Ja totuuden nimissä myös Ericsson myönsi varhain, että mm. pituus, kehon koko ja lihastyyppi kuuluvat asioihin, joilla todella on merkitystä. Vankka tutkittu tieto ihmisen biologiasta kertoo myös, että eroamme kyvyssä ja halussa tehdä työtä, älykkyydessä ja niin edelleen. Näihin DPF ei ehkä tarkoituksella ota voimakkaasti kantaa. Se keskittyy siihen, mihin voi vaikuttaa eniten: arkeen tässä ja nyt.

Kritiikkiä on siis satanut. Sitä lukiessa, ja eri puolilta tarkastellessa en malta olla lisäämättä, että osassa tästä haiskahtaa myös armoton kalamiehen kateus. Ericssonin ja kumppaneiden löydökset itse harjoittelun kriteereistä ovat yksinkertaisuudessaan toimivia ja tukevalla tieteellisellä pohjalla. Lisäksi ne ovat olleet kaikkien nenän edessä vuosikaudet. Joka tapauksessa kaiken mekkalan ja tuntien laskemisen keskellä DPF:n tärkein viesti harjoittelun laadusta on valitettavasti jäänyt varjoon. Ollakseen kehittävää, seuraavien tulisi siis toteutua yhdessä ja samassa harjoitteessa:

  1. Spesifi tehtävä tai tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen                                                                                                                       (Koottu teoksesta Peak, Ericsson, 2016, s. 99-100)

Lisäksi korostetaan osaavan valmentajan roolia mm. tehtävän valinnassa, sekä harjoittelun pitkäkestoista ja vaativaa luonnetta. Kyse ei todellakaan ole tähtitieteestä, vaan niistä peruspilareista, joita ilman suurin osa tulosta ei yksinkertaisesti rakennu. Kyseiset kriteerit löytyvät siten luonnollisesti myös suomalaisen valmennusosaamisen mallista. Kuvan otsikoista ne vaikuttavat etenkin urheilijana kehittymiseen ja lajiosaamiseen, sekä yksilön itsensä kehittämisen taitoihin ja myös valmentajan urheiluosaamiseen. Ja itseasiassa miltei kaikkeen, missä vain voi kehittyä:

https://images.app.goo.gl/XeNprK4HZEiS7DLs6

Jatkamme tärkeästä aiheesta syvemmin joulukuun kirjoituksessa.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.” Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Pienen Maan Suuret Pelaajat

30 Sep

Serbia kaatoi lentopallon 2019 EM-finaalissa Slovenian. Näin se pokkasi jo toisen EM-kullan tälle syksylle, naisten voitettua aikaisemmin omansa. Serbia on pieni ja menestyksekäs palloilumaa, mutta ainakin siellä on kokoon nähdän valtavasti pelaajia. Slovenia on puolestaan isompi mysteeri. Maa on myös pieni, mutta kun siellä ei edes ole harrastajia. Vain rapiat 1900 rekisteröityä poika- ja miespelaajaa erittäin kilpaillussa lajissa, jossa sillä on nyt kaksi EM-hopeaa neljän vuoden sisään.

Millä ihmeellä se nämä tulokset tulokset tekee? Luonnollisesti sukupolvi fyysisiä ja taitavia pelaajia on perusedellytys. On toinen hyvä kysymys, mistä he oikein ovat tulleet. Sloveenit eivät itse tiedä vastausta tähän, eikä mitään varsinaista järjestelmää ole. Asiaa mutkistaa entisestään se, että vaikka heillä on kourallinen huippupelaajia, niin on niitä muillakin Euroopan top 10 mailla. Kaikki näistä eivät silti voita mitaleja. Mitä sitten kertoo historia?

Enkrat se nam bo”

Oli kuuma heinäkuinen ilta Mariborissa kesällä 2014. Pukukopissa istui pettynyt joukkue ja harva jaksoi nostaa katsetta lattiasta. Slovenia oli ennakkosuosikkina hävinnyt silloisen Euroopan Liigan välierän Kreikalle. Toiveet Maailman Liigaan noususta olivat haihtuneet ja tunnelma sen mukainen. Liiton puheenjohtaja Metod Ropret oli tolkun mies, ja puhui kannustavasti. ”Kerran se meille vielä kääntyy”, oli viesti joukkueelle. Jokainen tiesi, millainen potentiaali neljän seinän sisällä istui. Mutta realisoituisiko se koskaan? Liiton ja pelaajien välit olivat, kuten monissa muissakin balkanin maissa, kauniisti sanottuna viileät.

Sporttia kaaoksessa

Olin tuolla hetkellä valmentanut Sloveniassa jo tovin (2013-14.) Kaikeinlaista oli tullut nähtyä, sillä vaikka maa itsessään oli hieno, joka viikko oli joku hässäkkä päällä. Syksyn 2013 EM-kisoissa Slovenia voitti alkulohkossa heti Serbian, mutta hävisi äärimmäisen niukasti sekä Hollannille, että Suomelle ja jäi lohkoon. Maan parasta seuraa ACH Ljubljanaa ja maajoukkuetta valmensi nuo vuodet nuori sloveeni Luka Slabe. Tunsimme Lukan kanssa USA:n vuosilta, ja näimme pelin samalla tavalla. Jenkit tuppasivat sanoa, että ”coaching is always hard” ja kun asiat olivat oikein työläitä, ”we are moving big rocks.”

Kauden aikana kivet kuitenkin tuntuivat planeetoilta. ACH menetti suurimman tukijansa samaan aikaan, kun maan lupaavin sukupolvi (jonka runko pelasi siis kaikki nämä ’13, ’15, ’17 ja ’19 EM-kisat) oli juuri lähtenyt ulkomaille. Ponnahduslautana toimineen seuran rahat olivat nyt loppu ja yhden sponsorin pääjehu peräti etsintäkuulutettu. Menetimme joulutauolla kaksi parasta pelaajaa, palkat olivat osalla puoli vuotta myöhässä ja putosimme cupista. Tunnelma oli perin stressaava. Kausi päättyi kuitenkin mestaruuteen, ja maajoukkue odotti meitä.

Slovenian joukkue koostui puoliksi Ljubljanan miehistä, joten heidän kanssaan työtä oli alla jo 1-2 kautta. Aloituskokoonpanon pelaajat tulivat kuitenkin kovista Italian, Turkin ja Puolan liigoista. Urnaut, Pajenk, Gasparini, Čebulj, Vinčić, Šket ja muut saapuivat vähän ennen EM-karsintaa. Voitimme Latvian ja Makedonian vieraissa, mutta hävisimme Puolalle. Käytännön asiat tökkivät, ja serbialainen valmennuskulttuuri törmäili uusien ajatusten kanssa. Ja kuin kruununa kakun päälle, yksi avainpelaajista ilmoitti lähtevänsä kaverinsa häihin Serbiaan päivää ennen, kun kohtaisimme Puolan uudelleen kotona Stožicessa.

Lohkosta ykkönen etenisi suoraan kisoihin ja kakkonen jatkokarsintaan, mutta kyse oli tietenkin enemmästä kuin tuloksesta. Eihän kukaan pystyisi kunnioittamaan yritystä, jossa sitoutumisen taso oli tämä. Pienen maan maajoukkueen valmentaminen on todellista taiteilua, sillä seuroista poikeiten vain hyvin pieni määrä voi edustaa maata tai voittaa sille pelejä. Tarvitaan kovaa panosta ihmisiltä, joille ei ole varaa maksaa, joten pelaajat tietävät myös valtansa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Istuimme M Hotel Ljubljanan terassilla ja Luka yritti puhua kaveriin järkeä. Keskustelu ei ollut pahansuopa, ja kaikki tiesivät panokset. ”Jos lähdet, meidän on valitettavasti pakko poistaa sinut listoilta. Ymmärrätkö?” Vastaus tuli silmää räpäyttämättä. ”Lähden silti.”

Uskomatonta kyllä voitimme Puolan seuraavana päivänä, mutta jäimme eräsuhteella lohkon kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Pari kuukautta myöhemmin Puola voitti samalla joukkueella maailmanmestaruuden. Meidän tahti oli vähemmän hohdokas. Ennen kuin kesä oli ohi, yhteensä kolme pelaajaa oltiin poistettu joukkueesta liittyen erinäisiin selkkauksiin. Tämä kertoo jotakin siitä kovuudesta ja mielentilasta, millä operoitiin: Välillä kukaan ei ollut valmis tinkimään omastaan tai ajatuksistaan piirun vertaa. Kova oli kuitenkin Lukakin. Kerta toisensa jälkeen hän yritti tehdä sen, mikä joukkueelle oli parhaaksi. Pian oltiin ensimmäistä kertaa kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki parhaat eivät enää edustaneet maataan. Kukaan ei olisi osannut ennustaa, että vain vuosi tuon myllerryksen jälkeen Slovenia juhlisi ensimmäistä EM-hopeaa.

Arvokisamitali on aina pitkän aikavälin tulos, ja pelaajat pisimpään mukana olleita tekijöitä. Kunnia kuuluu heille. Sanoisin kuitenkin, että ilman kahta kriittistä asiaa Slovenia ei olisi voittanut mitalia 2015. Ensimmäinen näistä oli Slaben uskallus näyttää ovea niille, jotka eivät vielä olleet täysin sitoutuneita. Ensimmäistä kertaa raja oli todellinen, ja kaikki näkivät, mitä seurasi jos emme olleet all-in. Kun Andrea Gianin aika koitti, oli jälleennäkeminen todellinen mahdollisuus. Kitkat sisällä eivät poistuneet mihinkään, mutta hioutuneet särmät mahdollistivat riittävän yhtenäisyyden.

Toinen tekijä liittyi avainpelaajien uskomuksiin siitä, keitä he olivat. Joukkueessa eli jo ennen Lukan aikaa idea siitä, että Sloveniaan tarvittiin todellinen huippuvalmentaja, koska pelaajat olivat niin hyviä. Porukkaan oli valikoitunut ydinryhmä, jossa yksinkertaisesti uskottiin omiin kykyihin paljon enemmän, kuin mitä siihen asti oltiin voitettu. Riittävän moni ehkä ajatteli, että heitä johtamaan tarvittiin joku, joka tiesi mitä voittaminen on. Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari, ja vieläpä italialainen maailmanmestari.”Meitä valmentaa voittaja, olemme voittajia.” Serbian ja Italian välissä lentopalloileva Slovenia oli jo pitkään läheltä nähnyt muiden riemua.

V Stožicah!”

Mikä sitten toi maalle toisen mitalin näissä 2019 kotikisoissa? Vaikea sanoa, mutta ehkä juuri ”koti.” Joskus asioita, joita et uskoisi tapahtuvan, yksinkertaisesti tapahtuu, jos tietty perusta vain antaa niille mahdollisuuden nousta esiin. Yllättävä menestys valaisee myös tuloksen monisyistä luonnetta joukkuepeleissä:

… it was crucial that the Americans were underdogs- that Lezak could swim to win, but wouldn’t be faulted if he lost, and how this altered his body’s physiology. The roaring crowd contributed.To win it was essential Lezak believed he had a chance … there were biological factors in Lezak that made this moment possible … the gene variation he likely carries that enables him to perform better under intense pressure … Then there were team effects.” –Ashley Merryman & Po Bronson (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2014, s.16-17, alleviivaus omani.)

Kun Gasparini löi viimeisen pallon Venäjän kenttään 2019 puolivälierässä, olin yhtä puulla päähän lyöty, kuin kaikki muutkin. Matkalla tähän toiseen sensaatioon Slovenia kompuroi lohkossa, mutta kun pudotuspelit alkoivat, Arena Stožice veti odottamatta 12 000 ihmistä lehtereille. Ja sitten ukot mätkivät peräkanaa tatamiin Bulgarian, Venäjän, ja Puolan- ja kaikki puhtailla kolmen pisteen voitoilla. Todennäköisyys tällaiseen värisuoraan on häviävän pieni kenelle tahansa. Ehkä tässä on myös taas opittavaa näistä Balkanin joukkueista. He eivät ehkä itsekään tiedä, mistä se menestys tulee, mutta heitä ei haittaa, että vastassa on maailman kovin. Päinvastoin. Niin hullua kuin se onkin, Slovenialla oli henkinen yliote sekä Venäjää (hallitseva Euroopan mestari), että Puolaa (hallitseva kaksinkertainen maailmanmestari) vastaan. Ainoastaan Serbiaa vastaan Ranskassa pelattu finaali oli pannukakku. Kotikenttä ja sen tunteet olivat jääneet jo taa.

Näin pelaajia edellisen kerran kesällä 2018, kun Suomen naiset valmistautuivat Mariborissa EM-karsintoihin. Slovenia oli matkalla MM-kisoihin ja vaihdoimme hotellissa kuulumisia. Hoitohuone oli täynnä, kunnes joku ilmestyi ovelle ja huikkasi, että ”Antakaa niiden hoitojen olla. Me mennään nyt kaljalle!” Ja siinä samassa he menivät, koko konkkaronkka. Naurahdin ja panin merkille, että arki piti sisällään samaa sekamelskaa, kuin viisi vuotta aikaisemminkin. Tasaisuus ei ole koskaan ollut sloveenien vahvuus. Edelleen heidän pelinsä oli ajoittain myös finaalissa yhtä kuritonta, kuin lihashuolto tuona iltana.

On aikamoinen paradoksi sovittaa täkäläinen tapa olla siihen, että valmennus kaikkialla tähtää kurinalaisuuteen ja kehitykseen. Voi kuitenkin olla, että yksi syy Slovenian menestykseen on juuri jatkuva, sopiva kaaos. Mukavuudenhaluinen ei nimittäin pääse heillä yhtään minnekään. Jokainen askel eteenpäin on niin ison työn tulos, että jäljelle jäävät vain sitä raivoisasti haluavat. Hattua nostan heille kuitenkin isosti. Sitä taas en tiedä, kuinka tällainen menestystekijä tuodaan meille Suomeen.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Koutsin Kirjasto, osa 2.

29 Aug

Edellisessä osassa kirjoitin lukemisen monista eduista. Tässä kirjoituksessa pääosassa ovat kirjat, joilla tämän päivän tiedolla aloittaisin oman kirjaston. Koska omenoita ei oikein voi verrata appelsiineihin, teokset eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Jos lukisin näistä kaikki, priorisoisin lukemisjärjestyksen tosin alla olevalla tavalla. Jos sinulla taas on aikaa lukea vain yksi kirja, mitä vain näistä voi lämpimästi suositella. Englannin kielen taito on joissakin tapauksissa perusedellytys, sillä joskus suomennoksia ei joko vielä ole, tai niitä ei tulekaan.

Kymmenen poimintaa valmentajalle

  1. Peak (K. Anders Ericsson & Robert Pool, 2016)

-Tärkein yksittäinen asia, jonka haluaisin jokaisen tietävän on tämä: Sinä itse pystyt merkittävästi vaikuttamaan taitoihisi. Kykenet kasvamaan ja kehittymään. Dr. Ericsson on eksperttien johtava tutkija ja ”Määrätietoisen Harjoittelun” käsitteistäjä. Voit unohtaa monet tähän liitetyt käsitteet, kuten aikaisen erikoistumisen ja 10 000 tunnin periaatteen. Kyse on ensisijaisesti kehittävän harjoittelun laadusta ja siihen liittyvistä kriteereistä. Jokaisen valmentajan ja urheilijan tulisi ymmärtää se prosessi, joka vaikuttaa heidän tavoitteidensa saavuttamiseen eniten.

  1. Sportsgene (David Epstein, 2013)

-Voit kehittää taitojasi, mutta joitakin muita ominaisuuksia et merkittävästi pysty viemään eteenpäin. Näihin kuuluvat mm. pituus, lihastyyppi, sekä monet muut pitkälle geneettiset ominaisuudet. Hyvä vastapaino edelliselle teokselle. Lopussa myös suomalaisittain mielenkiintoinen kappale hiihtäjä Eero Mäntyrannasta ja hänen matkastaan maailman parhaaksi.

  1. Play (Stuart Brown, 2010)

Kaunis teos leikin biologisesta merkityksestä ihmisille ja eläimille. Nykyisin leikkiä ja ”pelaamista” painotetaan tärkeänä etenkin lapsille, mutta todellisuudessa leikki on vielä enemmän. Se ei ole vain ”tärkeää”, vaan välttämättömyys, elinehto ja perusedellytys terveelle kasvulle ja hyvinvoinnille. Lisäksi leikillä on yhtymäkohtia jopa määrätietoiseen harjoitteluun, kun sen oikein ymmärtää.

  1. Personality (David Nettle, 2007)

-Helppolukuinen kirja käsittelee persoonallisuuden lisäksi koko psykometrian alaa. Erilaisia malleja ja käsitteitä ei psykologiasta puutu. Monet näistä ovat päällekkäisiä, eivätkä kaikki edes ole todellisia ilmiöitä. Ilman ymmärrystä tutkimusperiaatteista on kuitenkaan vaikeaa ymmärtää sellaisia käsitteitä, kuin vaikkapa personaallisuus tai älykkyys. Sekä Big Five malli, että yleinen älykkyys ovat kuitenkin vuosikymmenten jälkeen alan kiistattomimpia tieteellisiä konsepteja.

  1. Flow (Mihalyi Cziksentmihalyi, 1990)

-Klassikkoteos optimaalisista kokemuksista, laadusta ja onnesta. Flow-tiloista on kuullut jokainen, mutta tämän lukeminen auttaa ymmärtämään mm. harjoittelun, kilpailun ja nauttimisen suhdetta. Empaattinen ja kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen parhaista hetkistä, ja niiden lisäämisestä.

  1. Tribe (Sebastian Jungner, 2016)

-Kirja, joka voisi hyvin olla listan ensimmäisenä. Jungner kertoo tarinan, joka huokuu ihmisyyttä ja avaa varsinkin joukkuepelien valmentajille tärkeää oman yhteisön ja kuuluvuuden biologista merkitystä. Ihminen tarvitsee muita kokeakseen olevansa turvassa, ja juuri turva saa esiin parhaat puolemme myös pelikentällä. Monella tapaa joukkue todella on kuin taisteleva heimo.

  1. The Checklist Manifesto (Atul Gawande, 2009)

-Kirurgin oodi yksinkertaisuudelle ja nöyryydelle. Ihminen ei ole parhaillaan kompleksissa maailmassa, jossa pieleen voi kaikesta tiedosta huolimatta mennä kaikki. Fiksuimmatkin ihmiset tarvitsevat työkaluja siinä navigoimiseen, ja parhaat työkalut ovat, yllätys yllätys, yksinkertaisia. Kirjasta saa paljon käytännön apua arjen lisäksi mm. peliin valmistautumiseen ja pelijohtamiseen.

  1. Deep Work (Cal Newport, 2016)

-Vetää yhteen monia edeltävien teosten teemoista. Syvä keskittyminen on paitsi terveellistä, se myös kehittää, ja auttaa sinua ammattillisessa kilpailussa. Hyvin motivoiva kirja, ja niin ikään käytöntöön tähtäävä. Tehokkaat ihmiset todella saavat aikaan paljon, mutta eivät pelkästään luontaisten lahjojensa ansiosta. He kykenevät sanomaan ei asioille, joilla on vähemmän merkitystä.

  1. Wooden on Leadership (John Wooden & Steve Jameson, 2005)

-Yhdysvalloista löytyy satoja hyviä valmennuskirjoja, mutta pohjana miltei jokaisessa on kuolematon John Wooden. Arvopohjaisen johtamisen ja kulttuurin rakentaminen alkaa tästä, ja ilman tuotetta, jonka ABC:n pitäisi toteutua. Mikä tahansa Woodenin monista kirjoista kävisi, samoin kuin monet tuoreemmat versiot NFL tai NBA koutsien kynästä. Ainakin allekirjoittanutta vetää vahvasti puoleensa aika, kun arvoilla ja periaatteilla oli enemmän väliä. Ehkä sinuakin?

  1. Voittamisen Anatomia (Aki Hintsa & Oskari Saari, 2015)

-Viimeiseksi halusin kirjan, joka laittaa pyrkimyksen ja kilpailun sille kuuluvaan kontekstiin. Ähtäriläisen lääkärin matka on huikea, ja tarina huipuista kerrottu tavalla, joka toivottavasti puhuttelee. Voittaminen on hyvinvoinnin sivutuote, ei itseisarvo. Voittaisimme lisäksi kaikki edelleen enemmän, jos Aki yhä olisi keskuudessamme muistuttamassa meitä.

Listalta puuttuu monia erinomaisia teoksia, ja myös niitä, joiden lukeminen on ollut suuri nautinto. Lukemisen -ja sen nykyaikaisen variaation, pitkien podcastien- maailmassa ei ole kuin voitettavaa. Kun kirjastosi aikanaan kasvaa, sitä enemmän tiedät ja ymmärrät maailmasta. Lisäksi sitä vähemmän vakuuttunut olet siitä, että sinulla on vastaukset jokaiseen kysymykseen. Voittajiin kuuluu eittämättä siis myös lähipiirisi.

I find television very educating. Every time somebody turns on the set, I go into the other room and read a book.” – Groucho Marx

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Koutsin Kirjasto, osa 1.

31 Jul

Pitkäkestoinen lukeminen on vähentynyt, huolimatta harrastuksen monista hyödyistä. Arjen paineet toimivat tehokkaasti myös oman lukemiseni vähentäjänä, eikä tarkoituksena ole aiheesta moralisointi. Haluan silti esittää argumentin sekä säännöllisen tavan, että peräti oman kirjaston puolesta. Lukeminen on liikunnan ohella hyve, jonka plussat jokainen myöntää, mutta joka helposti jää aikeen tasolle. Molemmissa kyse on enemmän tavasta, kuin suurista kertainvestoinneista. Ei liene liioittelua, että jos liikut ja luet puoli tuntia päivässä, olet matkalla parempaan elämään.

Miksi emme lue, ja miksi kannattaisi?

Usein matka kirjojen maailmaan alkaa lapsuudessa, mutta hiipuu unholaan koulun vaativuuden myötä. Tämä on sikäli loogista, että vain harva mielellään lukee vielä ekstraa sen päälle, mitä on jo muiden päätöksellä täytynyt. Joka tapauksessa tie takaisin vapaaehtoisen sivistyksen äärelle tapahtuu usein vasta aikuisuudessa. Näin kävi myös itselleni, ja jos saisin elämässä muuttaa yhden asian, olisin lukenut enemmän heti yliopiston jälkeen. Paluu lukemisen pariin tapahtui kuitenkin aikanaan sattumalta, erään lahjan myötä. Tuolloin saamani kirja muistutti uudelleen siitä paikasta, johon vain rauhoittumalla ja uppoutumalla voi päästä. Tässä lienee myös yksi suuri syy sille, että emme lyhyitä artikkeleita ja viestejä lukuunottamatta enää harrasta lukemista: Se vie arvokasta aikaa ilman välitöntä, konkreettista hyötyä.

Rentoutumisen lisäksi kirjat ovat mös ammatillisesti erinomainen resurssi. Vaikka nopeaa lukemista löytyy myös verkosta, on käsityksesi mistä vain aiheesta ihan eri tasolla tuntien keskittymisen jälkeen. Olen myös huomannut, että todellinen arvo ”perinteisessä ja hitaassa” kahlaamisessa on oman tietopankin tasainen kartuttaminen. Yhden tai kahden teoksen jälkeen et vielä ole pitkällä, ja tieto karttuu rauhassa malliin 1+1+1+1… Vuosien saatossa tapahtuu kuitenkin jotakin taianomaista. Aivot ovat kaikessa hiljaisuudessa muodostaneet uusia yhteyksiä ja löytävät kaavoja lukemastasi tavalla, jota et ollut osannut odottaa. Lukemastasi tulee jotenkin monta kertaa osiensa summa.

Employ your time in improving yourself by other men’s writings, so that you shall come easily by what others have labored hard for.” – Socrates

Ihmisen erottaa eläinkunnasta eritoten kyky käsitellä abstraktioita. Osaamme jakaa näitä tarinoita eteenpäin lajitovereille, eikä tässä vielä kaikki: Voimme kirjoittamalla tehdä niin myös halki ajan ja paikan. Kirjoittaminen on eräs ajattelun muodoista, ja toisen kirjoittamana nöyryys karttuu nopeasti. Jos et lue, et valitettavasti myöskään tiedä kuinka viisaita ihmisia aikojen saatossa on elänyt. Vastaavasti meillä on halutessamme mahdollisuus kuulla historian merkittävimmät ajatukset juuri sellaisina, kuin ne alunperin on esitetty. Vaihtoehtoisesti voimme myös lukea nykypäivän uusinta tietoa vaikkapa omasta ammatistamme.

Lukemisen ammatillinen merkitys

Uran alussa kysyin kerran mentorilta, mikä olisi hyvä valmennuskirja luettavaksi. Sain kuulla ykskantaan, että ei ole mitään ”yhtä” hyvää kirjaa. On paljon hyviä kirjoja, ja ne kaikki pitää lukea, ja tässä on muuten lista tärkeimmistä, ja tässä vielä yhteystiedot henkilölle, joka myöhemmin kertoo, mitä muuta pitää lukea. En arvannut, millaisella ovella tuolloin koputin, mutta onneksi koputin. Aikanaan saamani lista laajeni ja ennen pitkää kiinnostus eri aloista alkoi kasvaa. Lisäksi se alkoi ulottua aina kauemmas aikaan, jota ei esimerkiksi omissa yliopisto-opinnoissa oltu sivuttu kuin pinnallisesti.

Itseopiskelu on merkittävä asia etenkin siksi, että se kehittää omaa ajattelua niin hyvin. Ensinnäkin luet vain asioista, jotka sinua todella kiinnostavat. Lisäksi saat halutessasi eteesi kaikki jostakin aiheesta esitetyt argumentit, etkä vain osaa niistä. Kanadalainen psykologian professori Jordan Peterson mm. kehottaa oppilaitaan lukemaan oman alan klassikkoteoksia kronologisessa järjestyksessä. On tärkeää ymmärtää asioita periaatetasolla ennen trendejä. Opit, kuinka tähän päivään itseasiassa on tultu- etkä pelkästään porhalla menemään aina uusinta tutkimusta etsien.

Kaikki hyödyllinen lukeminen ei kuitenkaan, tietenkään, koostu kylmistä faktoista. Parhaiten ihmiset muistavat ja ymmärtävät tarinoita, ja niiden kuuleminen on useimmille nautinto. Hyvät uutiset ovat, että monessa yhteydessä myös fiktion lukemisen on todettu kehittävän ajattelua ja lisäävän ymmärrystä laajoista kokonaisuuksista. Lisäksi fiktio voi myös olla ”totta” siinä mielessä, että se esittelee jonkin elämässä esiintyvän arkkityypin, jonka tunnistamme ja johon osaamme samaistua. Futiskoutsi Anson Dorrance mm. kertoo elämänkerrassaan The Man Watching (2006), että lukee jokaisena viikonpäivänä kirjaa jostakin eri genrestä. Vaikka ala-spesifi osaaminen onkin se tärkein ammattilaisen erottava asia, ovat huiput myös tyypillisesti hyvin uteliaita ja valveutuneita ihmisiä.

Miltä tällainen, laajalti oppinut ihminen sitten kuulostaa? Suomalaisittain hyvästä esimerkistä käy vaikkapa mikä tahansa Esko Valtaojan teos. Useimmille Valtaoja ei näyttäydy kiinnostavana vain avaruustähtitieteen ansioistaan, vaan nimenomaan yleissivistyksen kautta. Kyseinen professori muuten päätti jo varhain, että ostaa jokaisen lukemansa kirjan, ja suhtautuu tuhansien suuruiseksi kasvaneeseen kirjastoonsa ilmeisen intohimoisesti. Useimmille perheellisille moinen investointi ei ole mahdollista tai haluttavaa, mutta omalla pienellä kirjastolla tuskin on suuria haittapuolia. Päinvastoin: Paitsi muistona käytetystä ajasta, saat vaivatta eteesi alleviivaukset, pitkän listan lähteistä, sekä ajoittaisen muistutuksen kustakin tärkeästä aiheesta. (Ja kyllä, tämä voi todella olla nopeampaa kuin samojen tietojen etsiminen verkosta.)

Syytä huonoon omatuntoon?

The man who does not read good books is no better than the man who can’t.”  – Mark Twain

Ajatus omasta kirjastosta ja lukunurkasta on ainakin allekirjoittaneelle varsin motivoiva. Lukemisen hyötyjä kuitenkin vesittää se tosiasia, että rauhassa keskittyen siihen todella menee paljon aikaa, ja monet paljon tärkeämmät käytännön asiat eivät voi odottaa. Varsinkin taloudellisessa mielessä laajan lukemisen hyödyt ovat vaikeasti määriteltävissä, ja sittenkin kaukana tulevaisuudessa. Lisäksi maailmassa, jossa rauha on harvinaista, kannattaa alussa mainittu puoli tuntia ehkä vain käyttää hengittämiseen. Kaikkea tilaa ei tarvitse täyttää. Myös sen kanssa on hyvä olla tarkkana, mitä todella haluaa lukea, kun siihen lopulta ryhtyy. Jos et priorisoi ja lue jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, et kenties elämänmittaisella matkalla edes pääse niihin teoksiin, mitkä todella kiinnostavat sinua.

Kirjoituksen toinen osa esittelee kymmenen tärkeää teosta, joita suosittelen valmentajan kirjaston sydämeksi.

Hyvää alkusyksyä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon

Vähättelyä Seuraa Väkivalta

30 Jun

Todellista väkivaltaa näkyy kilpaurheilussa onneksi harvoin. Jos pelin säännöistä ei kuitenkaan pidetä kiinni, kolkuttaa nokkapokka ovella nopeasti. Tämä näkyi pariin otteeseen myös viime keväänä kuin muistuttamassa, että pysyäkseen reiluna urheilu tarvitsee johtamista.

Rajojen asettaminen ja puolustaminen on yksi auktoriteetin keskeisistä tehtävistä. Lisäksi kilpailullisissa ympäristöissä se on valmentajan ja tuomarin kenties tärkein tehtävä. Vaikka yksittäinen tapaus ei anna syytä moraaliseen paniikkiin, on sääntöjen suhteen oltava valpas. Sallitut asiat tuppaavat jatkumaan, ja vähättelevässä ympäristössä vieläpä asteittain voimistumaan.

Miksi rajoja ylitetään?

Luonnon laki on täyttää se tila, missä kulloinkin olemme. Siirtyminen pelaajasta valmentajaksi on haastava juuri rajakysymysten vuoksi, vaikka tätä ei ainakaan liian usein näe painotettavan. Pelilliset asiat vievät usein huomion, vaikka muutos rajan testaajasta sen puolustajaksi on valtava. Kun itse valmennusuran alussa harmittelin mentorille erästä arjen asiaa, sain sympatian sijaan niskaani jyrinää. ”That happens because you allow it, and for no other reason”, ärähti mestari, ja oli perin haluton jatkamaan keskustelua. Aikanaan ymmärsin yskän, jota lähes jokainen pidempään valmentanut toistaa. Ihmiset käyttäytyvät typerästi siksi, että se sallitaan. Valmentajana työsi on olla koossa pitävä voima, ja joukkueesi ydinarvojen viimeinen linnake. Kun säännöt on sovittu, pääsee auktoriteetti pian keskustelemaan myös rajanylityksistä.

Koutsi huomaa ennen pitkää, että pelkkä puhuminen ei riitä, vaan tarvitaan tekoja. Huipulla tämä on tuloksen kannalta keskeistä ja välttämätöntä. Kilpailullisten ympäristöjen ulkopuolella voi ehkä olla vaikea uskoa, että on myös heitä, jotka eivät vain keskustelemalla asetu yhteisten normien sisälle. Näin se kuitenkin on. Puhe on sivistynyt ja arvokas keino ratkoa asioita, mutta valitettavasti liian halpaa toimiakseen joka tilanteessa. Jokin muu lujuuden ja rajan näyttö (viikon jäähy joukkueesta, tuntuva sakko, tai muu konkreettinen) vie viestin perille.

Heikon auktoriteetin tunnusmerkkejä

Aloin työstää juttua jo talvella, erään Ruotsissa sattuneen episodin jälkeen. Pelattiin pudotuspelien ensimmäistä kierrosta. Alkuverryttelyssä vastustajan pelaaja löi pallon metrikaupalla ohi sivurajan, suoraan meidän vaihtopenkille. Syntyneen hässäkän päätteeksi henkilö käveli vielä keskirajan yli tönimään meitä tuomarin nenän edessä. Häntä ei heitetty ulos, eikä liigan kurinpitoelin juridiska nämnden sen paremmin kuin valtiollinen riksidrottsförbundet antaneet asiasta sanktiota. Useimmissa maissa oltaisiin puhuttu ulosajosta ja ehkä 1-3 ottelun pelikiellosta. Ruotsi on kuitenkin tunnettu suvaitsevaisuudestaan, ja tässäkin asiassa armo sai ilmeisesti käydä oikeudesta.

Tapaus oli tietenkin suhteellisen vaaraton, mutta kertomisen arvoinen toisesta syystä. Auktoriteettien viesti tavoitti nopeasti liigan, ja loppukauden aikana ilmapiiri peleissä muuttui. Vastustajan kovistelusta tuli tapa, jollaisesta en ole lentopallossa nähnytkään. Kolme eri joukkuetta toisti tempun joko lyömällä palloja päin, tai uhittelemalla joukkueiden välisen keskiviivan toisella puolella. Asiaa harmiteltiin ja ihmeteltiin, mutta mikään ei tietenkään muuttunut. Olisi tarvittu tekoja. Mitä ammattimaisempaa toiminta on, sitä paremmin tämä ymmärretään, ja siihen satsataan. Valvomatonta rajaahan ei ole olemassakaan.

Tuomaritoiminta oli tapetilla myös muualla. Urheilulehti 19/2019 esimerkiksi kirjoitti Englannin valioliigan linjasta kysyen ”Minne kehutut tuomarit hukkasivat pillinsä?” Yle taas kommentoi NHL:n tuomareita, jotka sallivat ”sodan” maalinedustalla:

https://yle.fi/urheilu/3-10765044

Lopulta leijonien päävalmentaja kiteytti saman pointin jääkiekon MM-kisoissa:

Tuomarille sattui pikku virhe, ei viitsinyt viheltää, ei uskaltanut viheltää. Mutta isoin virhe sattui kyllä IIHF:n kurinpitokomitealle. Ne antoivat pikku varoituksen pelaajalle, joka sen tempun teki. … Viesti on se, että saat potkia jäällä toista luistimella. Pelikieltoa ei tule, jos ei tule mitään semmoista vammaa, että lähtee henki. … Tässä on mielenkiintoista se, että palaverissa pari päivää ennen kuin kisat alkoivat, niin selkeästi kerrottiin, että teko on ratkaiseva, ei seuraus. No nyt tässä ei tullut mitään isoa vammaa, mutta teko oli tosi törkeä. – Jukka Jalonen (Alleviivaukset omiani.)

https://yle.fi/urheilu/3-10784274

Vähättely ja vastalääkkeet

Miksi potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin ei sitten puututa? Allekirjoittaneen näkemyksen mukaan kyse on usein jostakin näistä kolmesta.

  1. Auktoriteetti ei ole riittävän pätevä näkemään ongelmaa. Asiaa kritisoivia pidetään helposti pehmoina tai kitisijöinä sen sijaan, että ”oltaisiin miehiä” ja otettaisiin iskut vastaan, ns. ”osana peliä.”
  2. Auktoriteetti pohjimmiltaan ymmärtää, että näin ei saisi toimia. Toivotaan kuitenkin naivisti parasta, koska ihmisluontoa ja rajojen merkitystä ei ymmärretä. Ei tiedosteta, että jos teolla saa kilpailullista etua, sen salliminen johtaa aina vain voimistuvaan ilmiöön.
  3. Auktoriteetti on samaa mieltä ja ymmärtää rajojen merkityksen, mutta ei vain uskalla puuttua. Sanktioiden kohteeksi joutuvat nostavat äläkän sinua kohtaan, etkä ole tähän valmis. Niin hullua kuin se onkin, syy puuttumattomuudelle on täten tarve olla pidetty.

Samat periaatteet koskevat tuomareita ja valmentajia molempia, ja valitettavan usein syynä tuntuu olevan tämä jälkimmäisin kohta. Toisin sanoen oma takapuoli on tärkeämpi, kuin urheilijoiden terveys. Tyypillinen peruste olankohautuksille on ”koska kenellekään ei käynyt mitään.” Mutta eihän se näin mene muuallakaan elämässä. Kuinka hyvin pitäisi vettä, jos samalla logiikalla hyväksyisimme punaisia päin ajavat? Mitä ilmiöihin tulee, on valtaa pitävän tahon oikeasti toimittava, sillä muutoin joku toinen nousee täyttämään tyhjiön. Ihmisen halua ja kykyä puolustautua ei pidä vähätellä. Ennen pitkään pelaajat alkavat jakaa oikeutta toisilleen ja homma leviää käsistä kuin 1980-luvulla konsanaan. (Toimivassa yhteiskunnassahan valtiolla on monopoli voimankäyttöön prikulleen tästä syystä.)

Kuinka näihin sitten tulisi puuttua? Vaaralliset tapaukset pitää tietenkin kitkeä heti pois. Kaikkeen auktoriteetti ei kuitenkaan voi kajota, tai ihmiset tukehtuvat. Omassa joukkueessa mietin, että jos kyse ei ole mistään vaarallisesta, kannattaa katsoa, ylittyikö raja vahingossa. Ensimmäisen ja toisen kerran näin voi olla. Kolmannella kerralla kyse on tuskin enää sattumasta. Jos silloin yhä katsot vierestä, joukkueesi tietää, että rajaa ei ole, vaikka puhut siitä. Tämä taas ei ole johtajalle hyvä juttu. Iso osa kunnioituksesta elämässä ansaitaan pitämällä kiinni asioista, joista ennalta on sovittu.

Urheilussa ammattitaitoinen tuomaritoiminta on lääke pelin siistimiseen ja terveeseen kilpailuun. Lisäksi kannattaa muistaa, ettei nykytilanne ole ikinä pysyvä. Jokaisessa matsissa olemme joko matkalla kohti parempaa urheilua, tai luisumassa siitä kauemmas. Ja viimeisenä: vaikka kehenkään ei sattuisi, on vaakakupissa silti isoja asioita. Itse peli arvoineen elää tai kuolee sen mukaan, mitä me hyväksymme. Doping, sopupeli ja väkivaltaisuus alkavat kaikki yksittäisestä tapauksesta, jonka joku jossain sallii.

Lomaterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.