Määrätietoinen Harjoittelu, osa 20. Osaava Valmentaja

26 Jul

Blogisarjan päättävä kirjoitus keskittyy määrätietoisen harjoittelun kenties keskeisimpään osatekijään. Tokion kisoja seuratessa näemme vain urheilijoiden osuuden, ja hyvä niin. Laadukas valmennus on kuitenkin kulkenut koko ajan rinnalla, emmekä toivottavasti unohda myöskään sitä.

Perusedellytys kehitykselle, vaiko vain tärkeä osa sitä?

Yksi Ericssonin kulmakivistä oli alusta asti ikävaiheeseen ja taitotasoon sopiva valmentaja. Valmennuksen roolin väitetty ”ylikorostaminen” on tämän seurauksena ollut myös yksi viitekehyksen kritiikeistä. Kaikki eivät pidä vanhemman kädellisen läsnäoloa elintärkeänä, sillä riittävän suuresta populaatiosta voi riittävän kilpailullisessa kulttuurissa teoriassa nousta huipun tuntumaan myös ilman huippuluokan valmennusta. Monet toimivat teoriat painottavatkin urheilijan omaa oivaltamista, autonomiaa, itsesäätelyä ja niin edelleen, joten meillä on käsissämme monisyinen pähkinä. Olen näissä kirjoituksissa kuitenkin yrittänyt viestiä, etteivät mm. itsemääräämisteorian (SDT), itsesäätelevan oppimisen (SRL) tai ekologisen dynamiikan (ED) ajatukset itseasiassa ole yhteensopimattomia vahvan valmennuksen kanssa. Päinvastoin, kaikki me haluamme samaa:

”One of the most important things a teacher can do is to help you develop your own mental representations so that you can monitor and correct your own performance.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.149-150, alleviivaus omani)

Kantani on jo tovin ollut tämä: metodien liiallinen johtaminen urheilijalähtöisistä teorioista voi johtaa valmennuksen laadun heikkenemiseen ja myös jopa epärealistiseen käsitykseen ihmisluonnosta ja huippu-urheilun vaatimuksista. Suurin osa valmennettavista on joka tapauksessa lapsia, nuoria, tai nuoria aikuisia, ja elämme maailmassa, jossa monet perinteiset instituutiot ovat menettäneet merkitystään. Silti mikään määrä kulttuurista kehitystä ei anna nuorelle vanhemman tietomäärää, kumoa ihmisen biologiaa tai poista hyvän auktoriteetin tarvetta. Erinomainen valmentaja voi siten hyvinkin olla parasta, mitä nuorelle koskaan tapahtuu. 

Valmentajan roolista

Käännetään katseet kasvatuksesta kuitenkin nyt taitoihin ja siihen, miksi K. Anders Ericsson piti valmentajan merkitystä huippujen tekemisessä ratkaisevana:

“Deliberate practice develops skills that other people have already figured out how to do and for which effective training techniques have been established. The practice regiment should be designed and overseen by a teacher or coach who is familiar with abilities of expert performers and how those abilities can best be developed.”

 –Peak (Ericsson, 2016, s.99, alleviivaus omani)

Eräs viitekehyksen vähemmän esillä olleista pilareista liittyy tähän harjoiteltavan asian luonteeseen. Mitä tahansa harjoitteletkin, sen on oltava taito, jota muut ovat jo harjoitelleet. Jonkin täysin uuden urheilulajin tai yksittäisen taidon aloittaminen ei sovi määrätietoisen harjoittelun kuvioon, sillä 1) kuka tahansa on nopeasti ekspertti asiassa, jota hän yksin harjoittelee ja 2) jos kukaan muu ei harjoittele kyseistä taitoa, ei ole suuntaa, mitä kohti kasvaa. Tämä on tietysti pelkkä kuriositeetti, sillä jokaisella meistä lienee jo joku oma tunnustettu ala, laji tai lajeja. Tuon asian kuitenkin esille, sillä samalla se väistämättä nostaa esiin valmennuksen: Kehitykselle olennaista on harjoitusohjelman suunnittelu ja valvominen sellaisen opettajan tai valmentajan toimesta, joka jo tietää mihin ekspertit kykenevät ja kuinka noita taitoja parhaiten kehitetään.

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, jokaisen määrätietoisen harjoittelun laatutekijän sisälläkin on isoja laatueroja. On helppo esimerkiksi sanoa, että tarvitaan palautetta. Sen olemassaolo ei kuitenkaan ole riittävää, vaan vasta lähtölaukaus, sillä lopulta ratkaiseva merkitys on tämän palautteen laadulla. Sama pätee keskittymiseen, vaatimustasoon- ja tietysti myös valmentajiin, jotka kaikkiin näihin vaikuttavat. Tämä valmennuksen merkitys ja laatuerot valkenivat itsellenikin vasta aikuisena, laadukkaampien kokemusten myötä.

Ericssonin mukaan ratkaisevaa ei kuitenkaan ole vain valmentajan ymmärrys siitä, mitä huiput tekevät, vaan se miten näitä taitoja kehitetään. Miljoonat seuraavat urheilua, ja vähintäänkin tuhannet seuraavat sitä valmennuksellisella silmällä. Seurauksena moni osaa ulkoa jokaisen Messin tai Ronaldon tempun, mutta ani harva itseasiassa kykenee auttamaan urheilijaa samaan suuntaan. Hyvin harvassa toisin sanoen ovat ne valmentajat, joilla ymmärrys huipusta yhdistyy pedagogiseen osaamiseen ja vieläpä rohkeuteen kohdata yksilö tämän kehityskohteista.

Huipusta puhuttaessa esille nousee myös harha valmentajien keskinäisestä hierarkiasta. Urheilijahan etenee urallaan taitojen kehittyessä, sillä taidoilla on niin suora vaikutus tuloksiin. Valmennuksen suhteen asia on kuitenkin monisyisempi: lukuisat tekijät vaikuttavat siihen, kuka menestyy, eikä aikuisilla ole varsinkaan joukkuepeleissä liikaa aikaa harjoitella. Kilpailut vievät suurimman huomion ja seurauksena huipulla valmentaa näissä lajeissa ihmisiä, joiden vahvuudet ovat verkostoitumisessa, ryhmän hallinnassa ja kilpailuihin valmistautumisessa. Seurauksena he eivät välttämättä edes tiedä kehittävästä harjoittelusta kovin paljon, eikä siten ole viisasta pitää heitä kyseisen alan ekspertteinä. (Lisäksi uskon, että opettajasta kasvaa paljon helpommin hyvä manageri, kuin toisinpäin.)

Onneksi hyviä opettajia löytyy kuitenkin kaikilta tasoilta. Osa huipuista osaa harjoituttaa aikuisia, ja osa nuorten tavoitteellisen urheilun pinnassa toimivista on valinnut juuri tämän ikävaiheen, koska harjoitteluun on siinä enemmän aikaa. Näiden kahden välissä on kuitenkin ristiriita, sillä tarvitset sekä aikaa tehdä muutoksia, että ymmärrystä huippu-urheilun vaatimuksista. Seurauksena parhaat koutsit ovat paitsi harvinaisia, myös usein paljon edellä sitä, minkä miellämme hyväksi valmentamiseksi. Tätä osaamista on vaikea tiivistää oppikirjaan tai muodolliseen koulutukseen (joita eittämättä myös tarvitaan) ja joskus heidän aikaansaamaansa nopeaa kehitystä ei meinata edes uskoa. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä jos ei ole koskaan nähnyt uutta asiaa opittavan edes kuukaudessa, on vaikeaa ajatella, että se olisi mahdollista yhdessä tai kahdessa harjoituksessa.

Vastuun ja vapauden yhteensovittaminen

Yksinkertaisista kognitiivisista tehtävistä musiikin kautta urheiluun siirtynyt deliberate practice ei syntynyt vain Ericssonin korvien välissä. Moni tutkija on matkan varrella vaikuttanut siihen, ja heistä Mark Williams (University of Utah) ehkä eniten auttoi Ericssonia siirtämään teorian pelikentille. Tuoreessa kirjassaan Williams kuvaa valmennuksen ikäkausi- ja taitotasoeroja seuraavasti:

”More hands-off coaching offers significant advantages for skill learning. When athletes are given more control over their learning as in Norwegian skiing, they are empowered to decide when they would like feedback and instruction and how they would like to structure practice. The approach may not be optimal for athletes not naturally inclined to stretch themselves as much as possible but has strong advantages for those with the highest levels of motivation typical at the top of professional sport.”

-The Best: How Elite Athletes Are Made (Mark Williams & Tim Wigmore, 2020, s.273. Alleviivaus omani.)

Isoja vapauksia voi siis tämän mukaan parhaiten antaa vain motivoiduimmille parhaista ammattilaisurheilijoista. Halusin nostaa tämän vielä esille, sillä se on mielestäni niin suomalaisen valmennusdilemman ytimessä. Olemme pieni maa, ja tarvitsemme erinomaisia valmentajia pärjätäksemme globaalissa kilpailussa.  Kulttuurimme kuitenkin suosii lähes yksinomaan tätä ”hands-off coachingia”, eli tilan ja vastuun antamista urheilijoille. Mutta kuten Jocko Willink aina sanoo, vasta kasvava kurinalaisuus voi lisätä yksilön omaa vastuuta. Sitaatti kuvaa hyvin sitä, mikä parhaiden ja muiden urheilijoiden ero valmennuksellisesti on: enemmistö ei ehkä vielä ole valmis kantamaan vastuuta, jota olemme heille antamassa. On helppoa nähdä nuoren urheilijan kypsyys liian positiivisessa valossa varsinkin, jos ympäristö tukee tätä ajatusta. Toisin päin ajattelen, että usein juuri valmentaja kykenee niin paljoon, että olisi vastuutonta olla käyttämästä tätä resurssia maksimaalisesti urheilijan eduksi.

Viimeisen sanan aiheesta saa vielä Ericsson, joka tässä hyvin summaa sen, miksi pätevä opettaja on niin merkityksellinen jokaiselle urheilijalle:

”When you’re practicing by yourself, you have to rely upon your own mental representations to monitor your performance and determine what you might be doing wrong. This is not impossible, but it is much more difficult and less efficient than having an experienced teacher watching you … Even the most motivated and intelligent student will advance more quickly under the tutelage of someone who knows the best order in which to learn things, who understands and can demonstrate the proper way to perform various skills, who can provide useful feedback, and who can devise practice activities designed to overcome particular weaknesses.”Peak (Ericsson, 2016, s.148, alleviivaus omani)

Näihin valmennusmyönteisiin ajatuksiin haluan päättää sarjan, joka kymmenisen vuotta ehti häiritä yöunia. Toivottavasti näistä löytyi lisää tietoa ja lähteitä asiasta kiinnostuneille. Kuten aina, palautteet ja kommentit ovat tervetulleita. Jatkossa syvennymme harjoittelun sijaan enemmän itse valmentajaan, jonka työkalupakista tulee löytyä paljon muutakin, kuin harjoittelun pultit ja mutterit.

Kiitos, ja ensi kertaan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 19. Pienet Asiat

30 Jun

Jalkapallon EM-kisoja seuraava ei voi välttyä ajattelemasta pieniä marginaaleja. Tolppa sisään, tolppa ulos, sanotaan… yksi huono kosketus voi erottaa suuren menestyksen epäonnistumisesta. Kun ilmassa on tuntu, että kaikella on merkitystä, myös käytös muuttuu: huippujoukkueet valmistautuvat uskonnollisella tarkkuudella otteluihin, tuomarit käyttävät videoteknologiaa tuomioidensa vahvistamiseen, ja niin edelleen.

Määrätietoisen harjoittelun sarjasta on jäljellä enää kaksi osaa. Harkinnan jälkeen halusin palata tarinassa vähän taaksepäin ja erikseen painottaa kahta asiaa, joista ensimmäinen on tämä yksityiskohtien ratkaiseva merkitys. Urheilun luonteeseen tuntuu kuuluvan, että ostamme asioiden viilauksen ja yksityiskohdat helpoiten kilpailutilanteissa ja niihin valmistautuessa. Yksityiskohdat treeneissä (harjoittelun laatutekijät) sen sijaan helposti joko unohtuvat, tai niitä pidetään liian työläinä, toissijaisina, tai jopa liian kontrolloivana lähestymisenä.

Totuus kuitenkin on, että kirkkaimmalle huipulle nousseet urheilijat tekevät asiat tietyllä tavalla. Tämä pieteetti osaltaan erottaa heidät muista, ja valmentajina tehtävämme on tietysti myös luoda tällaista ”kaikella on väliä” – asennetta samalla, kun pelkistämme maailmaa sen hetken tärkeimpään tehtävään. Tuloksen suurin osatekijä on aina laadukas harjoittelu (jäävuori itse), eikä näkemämme kilpailutapahtuma (jäävuoren huippu.) Tämä mielessä haluan selventää muutamaa blogiteksteistä mahdollisesti syntynyttä väärinkäsitystä.

Kun Pareto laiskistaa

Puolitoista vuotta sitten aloitin sarjan Pareton periaatteen (tai 80/20-ajattelun) esittelyllä. Tiedämme, että monissa ilmiöissä suurin osa tuloksesta on seurausta hyvin pienestä määrästä juurisyitä. Kuluneessa lentopalloesimerkissä olen korostanut, että tasosta lähes riippumatta syöttö, vastaanotto ja hyökkäys muodostavat tuloksen ytimen, jota muut osa-alueet vain täydentävät. Ilokseni tällainen, lajianalyysiin pohjautuva ajattelu on saanut vastakaikua ja myös levinnyt. Jos taas käännämme katseet pelin voittamisesta urheilijan kehittymiseen, pätee sama periaate: pieni osa avainjuttuja on saatava kohdalleen, jotta kehitystä ylipäätään voi tapahtua. Näitä määrätietoisen harjoittelun laatutekijöitä olemme sittemmin purkaneet atomeiksi.

Olen myös korostanut, että tasosta riippuen valmentajalla on yleensä varsin rajallinen mahdollisuus vaikuttaa urheilijaan, joten taisteltavat taistelut on valittava huolella. Luulen, että moni oivaltaa tämän oikein ja priorisoi järkevästi, mutta toisenlaisiakin esimerkkejä valitettavasti on. Jotkut nimittäin ilmeisesti ajattelevat, että jos vain priorisoin aina nämä samat asiat, se automaattisesti riittää. Tästähän määrätietoisessa harjoittelussa ei ole kyse, vaan tietyt drillit ja painotukset ovat vasta lähtöpiste. Priorisointi ei saa laiskistaa yrittämästä laittaa kuntoon aina vain pienempiä ja pienempiä tulokseen vaikuttavia osatekijöitä. Viimeisen ottelun ratkaisevan kaksinkamppailun voittaminen riippuu jokaisesta tilanteesta, jonka olet urallasi elänyt. Tuossa tilanteessa jokaisella harjoitteella ja laadukkaalla toistolla on ollut väliä (ja näidenkin EM-kisojen ratkaisu saatetaan hyvin mitata viivoittimella.)

“Sometimes when I consider what tremendous consequences come from little things, I am tempted to think there are no little things.”  –Bruce Barton

Tiedämme kirjallisuudesta, että kehittymiseen tarvitaan ainakin spesifi tehtävä, riittävä vaatimustaso, palautetta, keskittymistä ja toistoja. Haluan kuitenkin tässä yhteydessä uutena korostaa sitä, että kaikkien näiden laatutekijöiden sisälläkin on merkittävästi laatua lisääviä tai vähentäviä yksityiskohtia tai nyanssieroja. Jotkut esimerkiksi kykenevät luomaan ympäristöjä, joiden haastetaso on koko ajan tapissa tavalla, joka pakottaa antamaan joka toistossa kaikkensa. Toiselle taas noin äärimmäinen vaade ei joko ole tuttu, tai sitä ei vielä osata toteuttaa, vaikka hyvää yritystä siihen suuntaan on. Joka tapauksessa molemmilla valmentajilla voidaan sanoa olevan ”riittävästi” haastetta, ja yhden laatutekijän boksi olisi siten teoriassa tsekattu, vaikka toinen ympäristö onkin paljon toista parempi. Helppoa laadukas valmentaminen ei kuitenkaan ole, eikä kukaan pysy mestarina ilman säännöllistä arjen kontaktia huippuun.

Muistutuksena nojatuolivalmentajille

“Setting a standard of performance and play often comes down to an attention to detail. The focus on details cements the foundation that establishes a standard of play.” -Finding the Winning Edge (Bill Walsh, 1997, s.34, alleviivaus omani.)

Oppi-isäni Carl McGown arvosti paljon jenkkifutislegenda Walshinpedanttia lähestymistä työhönsä. Usein Carl siteerasi 49’ersin vanhaa valmentajaa liittyen etenkin spesifiin tehtävään. Niitä oli paljon erilaisia, ja hän halusi urheilijoiden ymmärtävän, miksi asioita hiottiin tavalla, joka teki harjoituksesta henkisesti niin haastavan. Miksi oli esimerkiksi tärkeää, kummalla jalalla passari aloitti entryn kussakin rotaatiossa? Miksi oli tärkeää, että askelia oli joku tietty määrä? Miksi oli tärkeää, että keskitorjujan kädet lähtivät lukutilanteessa juuri korvien tasalta, eikä esim. vain 10 cm ylempää? Näitä miksi – kysymyksiä oli pelin sisällä lukemattomia.Vaikka jotkut asiat olivat primäärejä, oli ottelun lopputulos kaikkien asioiden -suurien ja pienien- summa. Kun yksityiskohtien voiman oli läheltä nähnyt, oli vaikea palata harjoittelemaan toisenlaiseen ympäristöön, vähemmän määrätietoisesti.

Carl ei myöskään koskaan lakannut ihmettelemästä sitä taikaa, joka joukkueesta kumpusi teknisten ja taktisten yksityiskohtien loksahdellessa kohdilleen. Tämä on ollut itselleni sekä ylpeyden aihe, että kipeäkin asia: mitä useammin olet poissa huippuvalmennuksen pinnasta, sitä varmemmin unohdat, kuinka hyvää todella priima itseasiassa on. Sain tästä onneksi taas muistutuksen, kun Suomen lentopallonaiset pelasivat itsensä EM-lopputurnaukseen, toisen kerran peräkkäin. Tapio Kangasniemen apukoutsina oli kevään ajan yhdysvaltalainen Jim McLaughlin, moninkertainen olympiakävijä, joka on yliopistoista eläkkeelle jäätyään jatkanut valmennusta konsulttina. Jim oli harvinainen vieras Suomessa, ja myös niitä harvoja lentopallokoutseja, jotka voisivat ottaa komennukseen enemmän tai vähemmän minkä tahansa joukkueen maailmassa.

Olin tietysti innoissani mahdollisuudesta viettää tovi herran seurassa ennen joukkueen karsintakuplaa. Ensimmäisissä treeneissä katsoimme tyttöjen päävalmentajan, Nikolas Buserin kanssa passareiden tutorointia. Kuvasin pienen pätkän, ja katsoimme toisiamme. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin. ”I forgot, it’s that good” , totesi Nik, joka oli myös viettänyt aikaa maailmalla ennen Kuortaneen pestiään. ”Same here”, vastasin. ”I had actually forgotten, how good the best are.”

Kysehän ei tässä ole yhdestä henkilöstä, vaan siitä kuinka vaikeaa parhaiden opettajien laatua on kuvailla. Kuten edellä kirjoitin, määrätietoisella harjoittelulla voidaan helposti todeta olevan viisi laatutekijää ja sitten edistää ymmärrystä juuri näistä. Silti joskus on vaikeaa arvioida, kuinka hyvin nämä käytännössä toteutuvat. Hyvänä esimerkkinä käy palaute: jos valmentaja auttaa urheilijaa sanallisesti, palaute laatutekijänä on olemassa. Mutta kun Jim valmensi, olisanojen lisäksi jokainen ilme, ele ja äänenpaino osa sitä informaatiota, jonka urheilija suorituksesta sai. Pelaajien silmät paloivat ja heihin lyhyessä ajassa luotu yhteys oli ilmeinen.

Huomionarvoisinta tilanteessa oli se, että kyseessä oli jo EM-tasolla kilpaillut, pitkään hyvin valmennettu joukkue. Opetettavat asiatkaan eivät olleet uusia, mutta laatu kasvoi, koska nyanssien myötä jokaisen kosketuksen tärkeys oli lisääntynyt. Ilon lisäksi kokemus toi allekirjoittaneelle myös paljon nöyryyttä, sillä ymmärsin edellisen arjen kontaktini maailman huippuun etääntyvän uhkaavalla vauhdilla. Viimeksi olin lajini huipun mukana Hollannissa, syksyllä 2017. Tämän jälkeen valmensin toki seurassa vielä 2019 ja Kuortaneella näen sivusta keskuksen arkea edelleen viikoittain. Terävin kärki oli kuitenkin niin terävä, että siitä piti saada säännöllisiä muistutuksia.

Kun katselin karsintoja, mietin myös, kuinka vakituinen staffi asian koki. Tase sanoi myöhemmin, että ”Jim piti koko ajan isot asiat mielessä” ja seurasi tarkasti näiden mittareita (mikä treeneissä kullakin hetkellä oli syötön teho, vastaanoton laatu jne.) Siitä huolimatta hän kuitenkin antaumuksella hioi eri osa-alueissa hyvin pieniä asioita tiukalla ja lämpimällä otteella. Kisapaikan ratkettua Jim puolestaan totesi pitäneensä Suomen kokemuksesta paljon. Ennen ja jälkeen hän puhui puhelimessa samoista asioista: ”Pushing the players the right way” ja ”increasing their tolerance for the demand” toistuivat, ikään kuin itsestäänselvyyksinä.

Kulttuuri, jossa oikeilla pienillä asioilla on väliä, on ennen pitkää voittava kulttuuri. Sen syntyminen riippuu kuitenkin aina itse valmentajasta, jolle omistamme sarjan viimeisen osan. Valmentaja vaikuttaa kaikkeen: siihen mitä me teemme, miksi me teemme, ja lopulta ennen kaikkea siihen miten.

Hyvää keskikesää, ja jalkapallohuipennusta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 18. Kova Työ

31 May

Huippuosaaminen pitää sisällään tuhansia tunteja harjoittelua, joten kyky tehdä työtä on tämän pitkän matkan perusedellytys. Erot työmoraalin ja motivoitumisen välillä ovat häilyviä, ja kahtiajako siten osittain keinotekoinen. Edellisessä jutussa pohdimme ihmisen motivaatiota: sen lähteitä, muotoja, sekä tapoja lisätä motivoitumista. Tällä kertaa kulma on hieman toinen, sillä siinä missä eri syistä motivoitunut haluaa tehdä töitä jonkin tietyn asian eteen, osa myös luontaisesti tekee mitä vain työtä muita enemmän. Lukijalle välittyy myös ehkä ajatus siitä, kuinka iso osa ”lahjakkuutta” on lajitaitojen sijaan harjoittelua mahdollistavassa luonteessa.

Tunnollisuuden merkitys

Big Five- mallin yhteydessä lukija on jo kenties kuullut tunnollisuuden (eng. Conscientiousness) luonteenpiirteestä, joka on yksi viidestä pääjatkumosta. Jo motivaatioon liittyen mainitsin tunnollisuuden esimerkkinä siitä, kuinka helppoa tai vaikeaa jollekulle on toteuttaa sovittuja asioita. Piirteitä tutkimalla on saatu selville, että ne vaikuttavat ihmisten elämänkulkuun eri tavoin. Korkea tunnollisuus on enimmäkseen siunaus. Se tuo mukanaan kaikenlaista hyvää ja yleensä suhteellisen pienin haittavaikutuksin, sillä vasta aivan janan yläpäässä arki alkaa kärsiä pedanttiudesta. Joustavan älykkyyden lisäksi ei ole montaa hyvää tulevan osaamisen ennustajaa, mutta tunnollisuus kuuluu näihin. Kuten älykkyydenkin suhteen, kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yksi yhteen syy-seuraussuhde, vaan ainoastaan positiivinen korrelaatio.

” Conscientiousness is the most reliable personality predictor of occupational success across the board … The benefits of Conscientiousness are especially evident when the worker has a lot of autonomy. This makes sense. If Conscientiousness is the ability to follow internally set goals or plans, then it is going to be relatively useful when nobody else is telling you what to do next.”

Personality (Daniel Nettle, 2009, s. 142, alleviivaus omani)

Tunnollisuus yhdistettynä autonomiaan on siis varsin hyvä diili -ja esimerkiksi omalla ajalla tehtyä harjoittelua ei kukaan muu oikein voikaan edistää. Kääntäen myös vähemmän tunnolliset ihmiset voivat menestyä- jos joku muu vain pitää huolen, että he todella tarttuvat toimeen! Piirteen biologista pohjaa ei tietääkseni ole vielä kovin tarkasti pystytty määrittelemään, sillä se on vaikeasti testattavissa ja siten yhä melko tuntematon. Tunnollisuus näyttäytyy ulospäin mm. ahkeruutena, tuotteliaisuutena, siisteytenä, velvollisuuden täyttämisenä ja ylipäätään sovittujen asioiden hoitamisena. Mielenkiintoista kyllä se korreloi miedon negatiivisesti älykkyyden kanssa, minkä jotkut spekuloivat johtuvan siitä, että fiksumpien ihmisten on helpompi olla laiskempia. Niin tai näin, tiedämme tunnollisuudesta olevan paljon hyötyä myös urheilussa, jossa arki yleensä pyörii toistojen ja samojen perusasioiden asioiden ympärillä.  (Lisätietoa mm. oheisesta linkistä. Jordan B. Peterson, University of Toronto.)

Kuinka valmennettavissa tunnollisuus on?

Tiedämme entuudestaan, että ihmisen käytös on moninaista ja tilanteisiin muovautuvaa. Jopa siinä määrin, että erilaisia persoonallisuuden malleja on joskus kritisoitu toimimattomiksi: jos meillä kaikilla on niin suuri käytöksen liikkumavara, onko edes mieltä luoda erottelevia kategorioita? Tiedämme nykyisin kuitenkin myös, että käytökseen vaikuttava persoonallisuus 1) todellakin rakentuu tiettyjen piirrejatkumoiden varaan, ja 2) voit tietyssä määrin vaikuttaa niihin. Kun persoonallisuuden kehitystä seurataan elinkaaren mittaan, meissä ennustettavasti tapahtuu tiettyjä muutoksia. Vanhemmat aikuiset ovat mm. keskimäärin sovinnollisempia ja tunnollisempia kuin nuoremmat, mikä ei ole mikään suuri yllätys. Mitä enemmän elämää on takana, sitä paremmin ymmärrämme muiden tarpeita ja osaamme ottaa heidät huomioon, itsekkyyden ja kilpailemisen sijaan. Koska aikuinen on lisäksi yleensä vastuussa muistakin kuin itsestään, on vanhemman lasta korkeampi tunnollisuus myös varsin hyödyllinen juttu. Eikä tässäkään vielä kaikki:

” The current meta-analysis investigated the extent to which personality traits changed as a result of intervention, with the primary focus on clinical interventions. We identified 207 studies that had tracked changes in measures of personality traits during interventions, including true experiments and pre-post change designs. Interventions were associated with marked changes in personality trait measures over an average time of 24 weeks … Quite possibly the most significant finding of this research is the fact that personality traits can and do change more quickly than commonly thought.”

Roberts, B. W., Luo, J., Briley, D. A., Chow, P. I., Su, R., & Hill, P. L. (2017). A systematic review of personality trait change through intervention. Psychological Bulletin, 143(2), 117.

Voimme siis vaikuttaa luonteenpiirteisiin luultua nopeammin, jos ympäristö vain tukee tätä yritystä. Edeltävä meta-analyysi nosti kahdeksi muuttuvimmaksi piirteeksi neuroottisuuden ja ekstraversion, joihin terapiainterventiot välillisesti vaikuttavat. Työmoraalin kannalta kriittistä tunnollisuutta voi onneksi myös kehittää: jos ympäristö edellyttää sinulta mm. tavoitteen asettamista, toimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi, etenemisen valvomista ja vastuullisena pitoa, ei ole kumma, jos vaaditut asiat alkavat vähitellen sujua. (Myös luonnostaan korkean tunnollisuuden tyypit kasvavat tehokkaammiksi, sillä kehityt tietysti paljon siinä, mitä eniten teet.) Huippu-urheilun näkökulmasta olennainen lisäkysymys kuuluu kuitenkin näin: kuinka tunnollinen sinun on oltava päästäksesi maailman terävimmälle huipulle? Tämä riippuu varmasti lajista ja muista ominaisuuksista, mutta jos tunnollisuutesi on ihan kellokäyrän matalimmassa päässä, tulee matka olemaan varsin tuskainen.

Samoihin aikoihin, kun luonnostelin tätä kirjoitusta, entinen esimies Marv Dunphy vieraili Michael Gervais’n Finding Mastery –podcastissa. Lukuisat mainokset kesken show’n ovat hieman ärsyttäviä, mutta muuten podcast on laadukas. Eritoten voi suositella tätä aika poikkeuksellista jaksoa, jossa Marv totesi “mestariudesta” (tai ”ekselenssistä”) seuraavaa:

“One of the things with mastery, it’s easier to find it or to see it, than it is to develop it. One of the things that we have talked about a little bit is how much do people change? It is not much. So, then we go back to how they view the world. And I am not a development person, like growth and development. But, I think it’s easier to see these proactive athletes. And they are really rare. There is like one in 10,000. It’s easier to see them and find them than it is to develop them.” – Marv Dunphy

Dr. Marv Dunphy on Leadership, Relationships, and Mastery

Koska podcast nimensä mukaisesti keskittyy ekselenssiin, ovat vieraatkin järkiään hyvin ahkeria ja puhuvat paljon kehittymisestä. Tällä kertaa kommentti löytämisestä kehittämisen sijaan sai Gervais’n kuitenkin tipahtamaan tuoliltaan, sillä ”kukaan ei ole ennen sanonut tuota ääneen.” Marv korosti, ettei tee töitä urheilijan polun alkupäässä, mutta myöhemmin uralla rekrytointi oli hänelle kaiken a ja o. Muistan itsekin, miten Pepperdinessa puhuttiin pelaajille näistä ”proaktiivisista” urheilijoista ja sellaiseksi kasvamisesta, mutta en koskaan tiennyt Marvin ajattelevan ihan noin. Onhan yksi valmentajan perustehtävistä uskoa urheilijansa kasvuun ja kehitykseen! Tässäkään ei varsinaisesti vähätelty ympäristön merkitystä, sillä kaikkia pystyi jonkin verran auttamaan. Dunphy kuitenkin koki, että hänen 40- vuotisen uransa aikana yksikään urheilija ei ollut asennepuolella kasvanut niin sanotusti hiilestä timantiksi. Herää kysymys miksi ei?

Luulen vastauksen olevan yksinkertainen: matalan tunnollisuuden henkilöt tuskin kykenevät kantamaan samaa kuormaa kuin tunnolliset, sillä se ei ole heille kovin palkitsevaa. Tällainen urheilija voi hyvin tarvita jatkuvaa tukea, patistelua ja valmentamista, mikä tietysti kuluttaa molempia osapuolia, tehden matkasta entistä vähemmän mielekkään. Seurauksena urheilijat pysyvät ympäristön avustuksella mukana tiettyyn pisteeseen asti, mutta karsiutuvat pois kaikkein kunnianhimoisimmista projekteista. Onneksi suurin osa meistä on tunnollisuuden suhteen jossakin keskivaiheilla, joten valmennuksen ja kypsyyden tuoma lisäboosti voi riittää pitkälle, aina kv-tasolle asti.

Ihan absoluuttiseen kärkeen nousee kuitenkin todennäköisimmin urheilija, joka haluaa määrätietoisesti harjoitella koko ajan. Tähän tarvitaan tietysti joku erittäin motivoiva syy, taipumus tunnollisuuteen tai mielellään molemmat. Luulen tosin Marvin ”proaktiivisen” urheilijan pitävän tunnollisuuden lisäksi sisällään muutakin. Tiellä huipulle auttaa taatusti, jos olet Big Five- termein luontaisesti itsevarma ja kunnianhimoinen (korkeahko ekstraversio), hyvä stressinsietokyky (matalahko neuroottisuus), haluat kilpailla toisia vastaan (matalahko sovinnollisuus) sekä tietysti se, että ahkeruus ja sovittujen asioiden pitäminen ovat sinulle helppoja (korkeahko tunnollisuus.) Kaikki nämä piirteet asettuvat janalle, eivätkä aina näy päällepäin, mikä tekee hyvien tyyppien löytämisestä vähemmän tarkkaa tiedettä. Lisäksi mistään luonnecocktailista ei kasva huippua, ellei ympäristö lopulta ole timanttinen. Asiaa mutkistaa tietysti myös se, että korkeilla tasoillakin on ihmisiä, jotka edelleen tekevät ”vain riittävästi.” He usein kompensoivat matalahkoa tunnollisuutta mm. fyysisillä ominaisuuksilla tai mielekkääksi koetuilla taidoilla. Kv-tasolla tällaiset yksilöt pystyvät kilpailemaan, mutta mitään kaikkien aikojen parhaita heistä ei kyllä tule.

On kirjallisuuden tukemana edelleen helppo olla sitä mieltä, että voimme valmentajina vaikuttaa urheilijoihin, työmoraali mukaan lukien. Tästä huolimatta olisi vaikeaa väittää, etteikö luonteenpiirteillä olisi merkitystä. Ne tuovat vahvan mausteensa huipuksi kasvamiseen, vaikka aina parhaat luonteen ominaisuudet eivät menekään yksiin taitojen tai kuhunkin lajiin parhaiten sopivien fyysisten ominaisuuksien kanssa. Mitä kunnianhimoisempi yrityksesi kuitenkin on, sitä tärkeämpää on systemaattisesti kasvattaa urheilijat vastuuseen, tunnollisuuteen ja oma-aloitteisuuteen. Ja jos se on heille edes jossain määrin luontaista, aina parempi.

Hyvää alkukesää,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

 Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 17. Motivaation Lähteet

30 Apr

Yksi huipulle nousun edellytyksistä on motivaatio pitkäkestoiseen treeniin. Ihmisen motivaatio on laaja ja kinkkinen aihe, eikä aina ole selvää, onko jokin ihmistä vievä tekijä todella sisäinen vai ulkoinen. Käsittelemme tässä kuitenkin molempia. Lisäksi valmentajan merkitys motivaation syntymisessä ja kasvussa voi olla ratkaiseva, vaikka tästä ei ainakaan liikaa puhuta.

Mitä motivaatio on?

Ehkä merkittävin K. Anders Ericssonin aikaansaamista paradigman muutoksista on ollut ”lahjakkuuden” ymmärtäminen uudella tavalla. Kuten Ericsson edellisen kirjoituksen lopussa Arthur Jenseniä siteerasi, huippusuoritusten suuri mahdollistaja on jonkinlainen motivaatiotekijä, joka auttaa ylläpitämään valtavan ja pitkittyneen draivin tietyn taidon harjoittelemisessa. Motivaatiohan yleisesti ottaen on jotakin, joka saa meidät tekemään juuri niitä asioita, joita me teemme. Yksi tavallinen tapa kuvata sitä liittyy ”puoleensa vetäviin” vs. ”luotaan työntäviin” asioihin, joista molemmat voivat samanaikaisesti toimia motivaattoreina. Motivaatiota voidaan ajatella makrotason asiana, kuten monelle tuttu Edward L. Decin ja Richard Ryanin itsemääräämisteoria (SDT) tekee, tai mikrotasolla yksilöllisinä eroina, aina vietteihin ja välittäjäaineiden toimintaan saakka.

Myös luonteenpiirteet siis vaikuttavat paljon siihen, minkälaisia asioita pidämme haluttavina. Esimerkkinä käy ekstraversio, joka on positiivisten tunteiden jatkumo. (E toimii dopaminergisesti, ”mielihyvähormonin” kautta.) Käytännössä uuden asian tavoitteleminen voi antaa hyvin ekstrovertille ihmiselle kolminkertaisen mielihyvän johonkin hyvin introverttiin ihmiseen verrattuna. Kyse ei siis ole vain siitä, että toinen luonnostaan olisi parempi sosiaalisissa tilanteissa. Kyse on etenkin siitä, että toiselle ne ovat paljon palkitsevampia, ja siksi tiettyihin tilanteisiin hakeudutaan. Tämä palkitsevuus on ytimessä, kun mietitään, miksi toistuvasti teemme jotakin. Muilla piirteillä on myös voimansa. Yhtä motivoi ahkeraksi uhkien välttäminen (korkea neuroottisuus), toista muiden lyöminen kisassa (matala sovinnollisuus) ja niin edelleen. Käsittelemme piirteitä myöhemmin, mutta on tärkeä muistaa jo tässä, että kaikki ihmiset eivät halua samoja asioita, tai motivoidu vain samoista asioista. Makrotasolla motivaatio joka tapauksessa yleisesti jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen. Näistä lisää alla.

Ulkoinen motivaatio

Ensiksi meihin vaikuttavat ulkoiset seikat. Perinteiset motivointikeinot mallia keppi ja porkkana ovat siis syitä lähestyä jotakin, tai välttää jotakin. Tiedämme näiden olevan pitkässä juoksussa vähemmän tehokkaita, kuin sisäisten motivaattorien. Luulen kuitenkin, että Suomessa ulkoisten tekijöiden voimaa paikka paikoin myös aliarvioidaan. Ihmiset kyllä motivoituvat kovasti myös mm. rahasta tiettyyn pisteeseen asti, samoin kuin ihmiset oikeasti haluavat välttää rangaistuksia. Motivointivoiman kestämättömyys perustuu kuitenkin ennen kaikkea siihen, että heti kun lupaus tai uhka poistuu, motivaatio poistuu. Tämä pitää paikkansa, muttei pidä unohtaa, että ollessaan olemassa ne silti saavat aikaan liikettä haluttuun suuntaan. Eli vaikka sisäinen motivaatio olisi ”ykkönen”, ei ulkoisia tekijöitä kannata harjoittelussa ja uran suunnittelussa ainakaan väheksyä.

Keppi ja porkkana– metodien pohja on syvällä ihmistä vanhemmassa biologiassa, mutta ihminen kykenee muista eläimistä poiketen myös abstraktiin ajatteluun. Tällöin samat piuhat voi ikään kuin saada käyttöön välittömän toiminnan lisäksi myös tulevaisuutta ajatellen. Voit ajatella motivoituvasi kaksin verroin, kun sinulla on hieno päämäärä, mitä kohti edetä, sekä sen rinnalla kauhuskenaario, johon joutumista haluat kaikin keinoin välttää. Tämä selittää myös mm. sitä draivia, millä joistakin vähemmän kehittyneistä maista huipulle halutaan nousta. Tavallisen suomalaisen kauhuskenaario on tuskin lähelläkään sitä, mikä toisaalla ajaa lasta pois kadulta.

Tekemällä kovasti töitä ikään kuin lähestyt parempaa tulevaa (”taivasta”) ja samanaikaisesti pienennät todennäköisyyttä synkästä tulevasta (”helvetistä.”) Suomessa ei slummeja varsinaisesti ole, mutta esimerkiksi jääkiekon ammattilaisuus ja NHL-unelma vievät suuren osan fyysisesti kyvykkäistä urheilijoista pois lajeista, joissa vastaavaa näkymää ei ole.  Aina kyse ei myöskään ole rahasta, vaan mm. peliaika voi toimia ulkoisena porkkanana. Samoin on rangaistusten kanssa: kirjaimellista keppiä ei saa käyttää, mutta esim. penkkikomennus tai sopimuksen purku toimii tällaisena. On mielenkiintoinen kysymys, onko syntyvä vaikutus lopulta ”sisäinen” vai ”ulkoinen”, sillä  rajan asettamiset voivat loppukädessä opettaa yksilölle tärkeitä asioita itsestään.

Sisäinen motivaatio

Motivaatiosta puhuttaessa kuulee usein sisäisen motivaation ”paremmuudesta” suhteessa ulkoiseen. Ja totta toinen puoli: ihmiset pysyvät tutkitusti tyytyväisempinä sekä pidempään motivoituneina, kun se on linjassa heidän tarpeidensa kanssa. Edellä mainitut Deci & Ryan taannoin kynäilivät itsemääräämisteorian (self-determination theory, 2000) kuvaamaan tätä kokonaisuutta. Teorian mukaan ihminen on ”maksimaalisesti sisäisesti motivoitunut”, kun kolme peruspalikkaa toteutuu: autonomia, koettu pätevyys ja yhteisöllisyys. Näistä on helppo olla samaa mieltä, sillä kukapa ei haluaisi olla oman elämänsä kippari, pätevä työssään ja pidetty piireissään?

“I want to emphasize the point that when it comes to competence and autonomy, it’s really the person’s own perceptions that matter. To be intrinsically motivated people need to perceive themselves as competent and autonomous; they need to feel that they are effective and self-determining. … When people succeed at an activity, the research shows that they are likely to perceive themselves as more competent. The same is true when they win a competition and when they receive positive feedback.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.86, alleviivaus omani.)

Toisin sanoen ihmisistä täytyy tuntua siltä, että he ovat autonomisia ja päteviä. Ei siis niin, että he ovat jotenkin absoluuttisesti itsenäisiä, tai edes aina oikeasti päteviä. Toki koettu pätevyys ja todellinen pätevyys korreloivat yleensä voimakkaasti. Lisäksi ihmisen sosiaalista luonnetta korostaa se, että muiden arvio sinusta (positiivinen palaute) on merkittävä tekijä motivoitumisessa. Deci jatkaa:

“The feeling of competence results when a person … meets optimal challenges. Optimal challenge is a key concept here. Being able to do something that is trivially easy does not lead to perceived competence, for the feeling of being effective occurs spontaneously only when one has worked toward accomplishment. … One does not have to be the best or first … one need only take on a meaningful personal challenge and give it one’s best.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.66, alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ”riittävä haaste tai vaatimustaso” on siis pitkälti sama asia, kuin motivoituminen pätevyyden kokemuksesta! Meidän ei todellakaan kannata pelätä riman nostoa, kun se tapahtuu kannustavassa ilmapiirissä. Toiseksi ponnistelu tuo pintaan merkityksellisyyden, jota usein urheilun yhteydessä korostan. Kevyt liikunta voi olla nautinnollista ja kansaterveydellisesti tärkeää, mutta merkityksellisyys tulee edellä mainitulla tavalla elämän ”vaikeammista” asioista.

Entäpä SDT:n viimeinen palanen, eli yhteisöllisyys? Ihminen luo kiintymykseen perustuvia suhteita ja turvalliset yhteydet toisiin ovat hyvinvointimme ja mielenterveytemme perusta. Itsestään selvästi myös valmennuksen on siten oltava turvallista ja siihen tulee kuulua autenttista välittämistä ja lämpöä. Näiden kolmen ”sisäisen motivaattorin” vaikutuksesta ihmiset teorian mukaan alkavat todennäköisemmin asettaa omia tavoitteita, luovat itse standardeja, monitoroivat edistystä ja myös saavuttavat tavoitteitaan. Kuulostaa hyvältä, eikö? Vielä paremmalta se kuulostaa silloin, kun kokonaisuutta tuetaan rohkaisemalla ja asettamalla rajoja toiminnalle:

“How can autonomy support and limit setting coexist? How can standards and limits be used so the person in the one-down position can live within limits and still retain a feeling of self-initiation, and thus not lose intrinsic motivation? Autonomy support, which is the opposite of control, means being able to take the other person’s perspective … and it may well require setting limits. … Limit setting is extremely important for promoting responsibility.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.42-43, alleviivaus omani.)

Kaikki keinot käyttöön!

Mitä tästä kokonaisuudesta sitten pitäisi ajatella? Ensinnäkin motivaatio on niin merkittävä asia, että meidän on maksimoitava sen voima määrätietoista harjoittelua ajatellen. Toiseksi ulkoisia motivaatiotekijöitä ei kannata väheksyä, sillä kaikki mikä vie sinua haluttua tavoitetta kohti, on urheilussa arvokasta. Tarvitsemme Suomessa isompia porkkanoita etenkin valmentajille ja urheilijoille. Kolmanneksi pidämme mielessä, että sisäinen motivaatio on pitkäkestoisempaa ja tyydyttävämpää kuin ulkoinen, ja siinä on hyvinvointiin liittyvä aspekti. Hyvin kilpailullisissa konteksteissa ja hierarkioiden huipuilla kaikki samat lainalaisuudet eivät kuitenkaan päde, sillä ääripäissä ihmiset ovat enemmän valmiita äärimmäisyyksiin. Liika hyvinvoinnin korostaminen voi toisin sanoen saada aikaan sen, että emme nouse kohti pyramidin huippua.

Kaikista vähiten käytetty motivaation synnyttäjä saattaa kuitenkin liittyä valmentajan ja urheilijan väliseen suhteeseen. Aika ajoin kuulen tuskailua, että urheilija ei itse halua olla hyvä ja silloin on valmentajankaan turha patistella. Joskus joo, mutta kyse on usein myös laiskasta ajattelusta, jossa omat kädet pestään ongelmasta, joka on todellisuudessa yhteinen. Monessa tapauksessa valmentajalta puuttuu tietämystä tai työkaluja tehdä ympäristöstä joko enemmän tai vähemmän salliva ja etsiä eväitä muutokseen yhdessä:

”Opettajan ei tietenkään ole tarkoitus olla oppilaan kaveri. Hän tuntee rajansa. Tämä merkitsee sitä, että oppilas joutuu ottamaan hänelle kuuluvaa vastuuta sekä toimimaan kurinalaisesti, pitkäjännitteisesti ja harkiten kohti tavoitteitaan. Jos näin ei tapahdu, opettaja ilmaisee sen selkeästi avoimessa vuoropuhelussa. … Haluamme korostaa erityisesti sitä, että oppimismotivaatiossa ei ole kyse nimenomaan oppilaan omasta motivoitumisesta. Motivoituminen ja yhteisen tavoitteen asettaminen on opettajan ja oppilaan hyvässä vuorovaikutuksessa syntyvä yhteinen kokemus. – Mieli Meissä (Matti Keinänen & Minna Martin, 2019, s.128, alleviivaus omani)

Tätä nuoret ja nuoret aikuiset meiltä tarvitsevat. Ei siis kuvitella motivaation puutteen olevan vain ja ensisijaisesti urheilijan ongelma. Tietty perushalu täytyy olla, mutta ympäristö ja valmentaja vaikuttavat merkittävästi motivaatioon. Enkä taaskaan osaa olla korostamatta rajojen ja haasteiden merkitystä.

Kohti kovaa työtä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 16. Älykkyys Urheilussa

28 Mar

Edellisessä osassa paneuduimme määritelmiin. Kävimme siinä läpi mm. joitakin yleisen älykkyyden eli g-faktorin osista. Niin sanottu joustava älykkyys (Gf) on kuin prosessori: suhteellisen muuttumaton ominaisuus, joka kuvastaa hermostosi nopeutta ja yleistä toimintakykyä. Sen parina kristallisoitunut älykkyys (Gc) on puolestaan kuin kirjasto, joka sisältää kaiken prosessorin tuottaman hyvän: faktatietoa, taitoja, viisautta, ja niin edelleen. Jos muutoin terve ihminen motivoituu ja harjoittelee määrätietoisesti, ei oppimisella teoriassa ole ylärajaa, vaikka joku toista nopeampi onkin.

Tässä jutussa keskitymme enemmän itse urheiluun. Etenkin joukkuepeleissä termit ”havainnointikyky” ja ”peliäly” ovat usein tapetilla, sillä pelitapahtumien ennakointi on niin keskeinen osa menestystä. Miten näitä ominaisuuksia voisi parhaiten kehittää? Ja mihin älykkyyden luokkaan -jos näin voi sanoa- kyseiset ominaisuudet ylipäätään kuuluvat? Vallitsevassa CHC-mallissa yleisälykkyyteen kuuluu edellä mainittujen (Gf, Gc) lisäksi muitakin osia (broad abilities) joita eritellään linkin kuvan mukaisesti. Meitä saattaisi valmentajina kiinnostaa esim. se, millainen on urheilijan yleinen visuaalinen prosessointi (Gv), prosessointinopeus (Gs) tai reaktionopeus (Gt.) Ainakin teoriassa ne nimittäin voisivat erotella huiput muista, jolloin kyseisiä ominaisuuksia pitäisi sitten joko löytää (erilaiset testit) tai kehittää (ns. yleisharjoittelu.)

https://www.researchgate.net/figure/Cattell-Horn-Carrolls-three-stratum-model-The-broad-abilities-are-Crystallised_fig1_340980053

Yrityksistä kehittyä ”yleisesti”

Joustavan älykkyyden parantaminen on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi, eikä pähkinää ole kukaan toistaiseksi särkenyt. Markkinat ovat kuitenkin täynnä erilaisia pelejä ja temppuja, jotka vähintään rivien välistä lupaavat kehitystä jossakin näistä g:n alakategorioista. Kontekstista riippuen firmoilta löytyy tapoja ”luoda pohjia” tulevalle huippusuorittamiselle ja toisaalla ”hidastaa” ikääntymisen kognitiivisia haittoja. Harjoittelun totuus -eli spesifisyyden periaate- on kuitenkin muuttumaton: kehityt eniten juuri siinä tehtävässä, jota teet. Lisäksi kehityt hieman lähes samanlaisissa tehtävissä, etkä lainkaan enemmän erilaisissa tehtävissä. Harjoitteen vaikutus ei toisin sanoen yleisty elämän muille osa-alueille. Yrittäjiä kuitenkin riittää. Viimeksi vuonna 2014 Lumosity- niminen ”aivopeli” sai Yhdysvalloissa parin miljoonan rapsut valheellisesta markkinoinnista. Lupaukset eivät kohdanneet tosimaailmaa ja lopuksi myös Stanford julkaisi lausuman siitä, mitä tutkittu tieto aivoista tänä päivänä sanoo:

“To date, there is little evidence that playing brain games improves underlying broad cognitive abilities, or that it enables one to better navigate a complex realm of everyday life.” (alleviivaus omani.)

http://longevity3.stanford.edu/blog/2014/10/15/the-consensus-on-the-brain-training-industry-from-the-scientific-community-2/

Toisin sanoen yleisten ominaisuuksien kehittäminen on hyvin pitkässä kuusessa. On kuitenkin teoriassa mahdollista, että joidenkin ”ei-lajispesifien” harjoitteiden tekeminen parantaisi mm. motivaatiota, oppimisstrategioita, halua keskittyä, ja niin edelleen. Taitotohtori Sami Kalaja on esimerkiksi sanonut, että lajista irrotettujen harjoitteiden tekeminen saattoi auttaa Olli Määttää ja Lauri Markkasta havainnoimaan paremmin itse pelissä. Ainakin urheilijat olivat itse kokeneet näin ja holistisesti katsoen tällaisia etuja voikin ehkä olla. Kenties ymmärrys havainnoinnin tärkeydestä on kirkastunut, tai ehkä harjoitteissa onkin ollut riittävästi samankaltaisuutta itse peliin. Mikään metaominaisuus ei kuitenkaan vaikuta näin kehittyvän. Arizona State Universityn Rob Gray kommentoi samaa teemaa tässä Perception-Action podcastinsa jaksossa:

“This view has been shared by the most prominent researcher in this field, Franklin Henry, who took the lack of strong correlations and proposed a theory of specific motor abilities, which argues that successful performance is reliant on a discreet cluster of abilities, specific to the particular perceptual-motor task being considered. Performance on any motor skill is based upon a very large number of independent abilities that are used in a highly context specific way, with each skill drawing upon an almost unique combination of abilities. Thus, the contribution of any one general ability is likely to be incredibly small.” 

“Is it worth training general motor skills like eye-hand coordination, stereo-acuity, reaction time, agility etc. to improve the on-field performance of athletes? Heck no. … Although general perceptual-motor training has been around for over 40 years, there is no convincing evidence, using sound experimental methods, that it has any real impact on sports performance. .” –Dr. Rob Gray (n. 13-18 min kohdalla, alleviivaus omani, https://perceptionaction.com/134-2/ )

Todisteet puhuvat siis spesifien taitojen puolesta, yleisten kategorioiden sijaan. Kyseinen Franklin Henry vaikutti jo 1950-luvulla, joten asia ei ole uusi; se vain tahtoo hautautua yleisominaisuusjargonin sekaan. No, vaikka jotkut älykkyyden alalajit eivät olisi kehitettävissä, ihmiset kuitenkin eroavat näissä ominaisuuksissa. Voisivatko erot reaktioajassa, visuaalisessa prosessoinnissa tai muussa vastaavassa erotella huipputasolla parhaat muista?

Älykkyystestit urheilun ennustajina

Jotta metatason ominaisuuksilla olisi todellista merkitystä, meidän pitäisi kyetä ennustamaan niiden perusteella myös tuloksia. Samoin voisi ajatella, että huippu-urheilijoiden joukosta mitaten näillä ominaisuuksilla olisi jokin keskeinen rooli. Siellä missä on pätäkkää, tehdään myös kaikki kilpailuedun saamiseksi. Käännetään katse hetkeksi NFL:ään, jonka kanssa tunnettu älykkyystestifirma Wonderlic on tehnyt yhteistyötä jo yli 40 vuotta. Eritoten urheilijoiden testaus on keskittynyt ns. NFL Combine- tilaisuuteen. Mutta kuinka paljon iloa tästä on ollut?

“I can basically tell you, from what we see,” said University of Louisville business school professor Frank Kuzmits, “it’s a huge waste of time and money While the validity and reliability of the WPT in traditional employment settings has been established, the instrument does not appear to have utility in the professional football arena.”  Kuzmits said that their studies showed that a far more obvious factor predicted NFL success than the Wonderlic or any of the Combine results.  “The most valid test for any employment situation, regardless of the industry, is called the job-sample test,” Kuzmits said. In the case of the NFL, he added, “it’s called college football.” (alleviivaus omani.)

https://www.sportingnews.com/us/nfl/news/wonderlic-test-nfl-combine-results-past-scores-does-it-predict-success/2y203zun9z7g1kpu2nuasywkj

Peliäly jenkkifutiksessa manifestoituu siis parhaiten oman lajin suorituksissa, eikä minkään muun osa-alueen testitulos (kognitiivisen tai edes fyysisen!) kerro paljoakaan kyvystäsi pelata peliä. Yleisälykkäimmät ihmiset eivät löydy urheiluhierarkioiden huipulta muuallakaan, vaikka asiaa on laajalti tutkittu mm. shakissa, musiikissa ja eri urheilulajeissa. Onneksi älykkyystutkijatkin (tässä vieläpä genetiikan korostaja Arthur Jensen) jo myöntävät, että ominaisuudet kuten motivaatio ja periksiantamattomuus vaikuttavat huipulle pääsyyn prosessoria enemmän:

““With great amounts of practice high levels of expertise in various skills can be attained by quite ordinary people” (p. 272). He concludes that “Some kind of motivational factor that sustains enormous and prolonged interest and practice in a particular skill probably plays a larger part in extremely exceptional performance than does psychometric g or the speed of elementary information processes.”(alleviivaus omani)

Ericsson, K. A. (2014). Why expert performance is special and cannot be extrapolated from studies of performance in the general population: A response to criticisms. Intelligence, 45, 81-103.

Yhteenvetona

Yleisillä kognitiivisilla ominaisuuksilla ei ole suurta merkitystä urheilussa. Riittää, että olet suht. terve, eikä peruskyvyissä ole vajeita. Yleisten ominaisuuksien kehittämistä ja testaamisesta kohtaan kannattaa olla skeptinen, kunnes jostakin tippuu iso kasa muuhun viittaavaa tutkimustietoa. Erilaiset testit ja lisävälineet ovat kuitenkin keskuudessamme varmasti myös tulevaisuudessa, sillä härvelit ja ohjelmat myyvät miljoonia vuosittain, olipa pohjalla tietoa tai ei. Silmä-käsi- koordinaatio ei kuitenkaan yleisesti siirry koriksesta tennikseen, eikä reaktioaikasi laboratorion valotestissä kerro mitään reaktioajastasi jalkapallossa, jossa liikkeen aloittava havainto on tyystin erilainen. Pelinlukuun ja reaktionopeuteen liittyvät ominaisuudet ovat aina pitkälti kunkin lajin parissa hankittua kristallisoitunutta älykkyyttä. Käsitteenä tämä Gc pitää sisällään ”mentaalit edustukset”, ”motoriset ohjelmat” ja ”havainto-liike-parit” – siis monet tutuimmista urheilun termeistä. Ericsson summaa älykkyyden merkityksen harjoittelussa yksinkertaisesti näin:

“For beginners, a positive correlation is predicted between performance on domain-specific tasks and cognitive ability. Beginners in a domain must by definition rely on their pre-existing abilities, such as general cognitive abilities. …The expert-performance framework predicts a different pattern of correlation for skilled performers in a domain (Ericsson, 2014). … Consistent with these predictions researchers have not found a correlation between intelligences measures and domain-specific performance among skilled performers.” (alleviivaus omani.)

Ericsson, K. A. (2018). Intelligence as domain-specific superior reproducible performance: The role of acquired domain-specific mechanisms in expert performance.

Periaatteiden puolesta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 15. Yleinen Älykkyys

28 Feb

Urheilupiireissä viriää tasaisin väliajoin keskustelu yleisistä ominaisuuksia. Ajatellaan, että joku on parempi pelaaja, koska hänellä luontaisesti esim. parempi reaktionopeus tai havainnointikyky. Näiden molempien voidaan katsoa kuuluvan älykkyyden alle. Tällaista yleistä älykkyyttä pidetään psykologiassa kuitenkin melko muuttumattomana kykynä, joka siten vaikuttaisi olevan ristiriidassa määrätietoisen harjoittelun sanoman kanssa. Onko asia todella näin? Entä ovatko yleisesti älykkäät todella muita parempia urheilijoita?

Mitä tarkoitamme älykkyydellä?

Älykkyys on pyörinyt pitkään popkulttuurin pesukoneessa ja termien sekamelska siten todellinen riesa. On Charles Spearmanin yleistä älykkyyttä, Raymond Cattelin joustavaa ja kristallisoitunutta älykkyyttä, Daniel Golemanin tunneälyä, Robert Sternbergin ”kolmijakoinen” älykkyys (analyyttinen, käytännöllinen ja luova) sekä tietysti Howard Gardnerin moniälykkyysteoria, johon kuuluu peräti seitsemän (tai kahdeksan, tai yhdeksän…) erilaista älykkyyden alalajia. K. Anders Ericsson on määrätietoisessa harjoittelussa taas puhunut meille tutun ”alaspesifin älykkyyden” puolesta.

Erilaisten abstraktioiden hankaluus piilee siinä, että jokainen voi määritellä asian haluamallaan tavalla. Termit kuitenkin menettävät merkityksensä, jos kaikkea aletaan kutsua samalla nimellä: siksi on järkevää luokitella vain osa ihmisen ominaisuuksista älykkyydeksi, osa opituiksi taidoiksi, osa persoonallisuuden piirteiksi, ja niin edelleen. Psykometristen instrumenttien avulla voidaan lisäksi tutkia, onko jollakin käsitteellä mitään tekoa todellisuuden kanssa (ts. onko se todella mitattavissa ja ennustaako se reaalimaailmassa jotakin.) Vaikka monia älykkyyden muotoja on ehdotettu, mielipiteet eivät kuuluisasti ole faktoja. On kuitenkin yksi vahva poikkeus: yleisestä älykkyydestä on enemmän näyttöä kuin yhdestäkään toisesta psykologian ilmiöstä. Se on siis niin vankalla pohjalla, kuin mikään konstruktio voi olla.

Tämä ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen, eikä älykkyyden tunnelatausta vähennä sen ajoittainen rinnastaminen ihmisen arvoon. Näin ei tietenkään saisi olla. Suomessa ja muissa länsimaissa esim. Gardnerin moniälykkyysteoria (MI) on levinnyt laajalle osin siksi, että se on niin helppo hyväksyä yhteiskunnallisesti. Jos ei nimittäin ole vain yhtä älykkyyden muotoa vaan useita, harvempi jää ilman. Olet vain eri tavalla älykäs tai lahjakas kuin toiset. Jo tässä kohtaa on paras todeta, että empiiristä näyttöä MI- teorian puolesta ei ole. Moniälykkyys- ajattelussa on kuitenkin paljon hyötyjä, sillä se määrätietoisen harjoittelun tavoin olettaa jokaisen olevan valmennuksen arvoinen. (Palaamme tähän.)

“To date, there have been no published studies that offer evidence of the validity of the multiple intelligences. In 1994 Sternberg reported finding no empirical studies. In 2000 Allix reported finding no empirical validating studies, and at that time Gardner and Connell conceded that there was “little hard evidence for MI theory” (2000, p. 292). In 2004 Sternberg and Grigerenko stated that there were no validating studies for multiple intelligences.”

Waterhouse, L. (2006). Multiple intelligences, the Mozart effect, and emotional intelligence: A critical review. Educational Psychologist, 41(4), 207-225.

Yleinen älykkyys, g-faktori ja älykkyystestit

Lähes jokainen on joskus kuullut myös älykkyysosamäärästä ja älykkyystesteistä. Polku nykyhetkeen on ollut pitkä: jo vuonna 1904 Charles Spearman julkaisi ensimmäisen ”yleistä älykkyyttä” käsittelevän artikkelin. Testien katsotaan puolestaan alkaneen samalla aikakaudella Albert Binet’n toimesta. Nykyinen ymmärrys aiheesta tiivistyy näin:

The g factor (also known as general intelligence, general mental ability or general intelligence factor) is a construct developed in psychometric investigations of cognitive abilities and human intelligence. It is a variable that summarizes positive correlations among different cognitive tasks, reflecting the fact that an individual’s performance on one type of cognitive task tends to be comparable to that person’s performance on other kinds of cognitive tasks. … composite scores (“IQ scores”) based on many tests are frequently regarded as estimates of individuals’ standing on the g factor.

https://en.wikipedia.org/wiki/G_factor_(psychometrics)

Kun erilaisia kognition osa-alueita (tai älykkyyden alalajeja) testataan, voidaan siis löytää positiivinen yhteys niiden välillä. Jos olet hyvä yhdessä kognitiivisessa testissä, olet todennäköisemmin hyvä muissakin. Kyseessä ei toki ole mikään 100% korrelaatio, mutta kun testataan suurta määrää ihmisiä monilla erilaisilla tavoilla, paljastuu jokin tuloksiin vaikuttava pohjaominaisuus. Tätä kutsutaan yleiseksi tai joustavaksi älykkyydeksi, niin sanotuksi g-faktoriksi. (Myös termit ÄÖ/ IQ, kognitiivinen kapasiteetti jne. viittaavat samaan.) Raymond B. Cattell, John L. Horn ja John  L. Carroll jalostivat ajattelua myöhemmin tahoillaan niin kutsutuksi CHC- teoriaksi, joka on nykyisin alan johtava teoria. Viimeisellä hiomiskierroksella g:n katsotaan jakautuvan kolmella tasolla linkin kuvien mukaisesti (g:n alalajeihin siis kuuluu myös mm. näitä urheilijoihin liitettyjä, havainnointiin ja reaktionopeuteen liittyviä ominaisuuksia):

https://www.researchgate.net/figure/Cattell-Horn-Carrolls-three-stratum-model-The-broad-abilities-are-Crystallised_fig1_340980053

Kuinka g:n ”määrää” sitten pitäisi tulkita? Ammattilaisen mittaamana älykkyysosamäärä (IQ) on populaatiotasolla paras tuntemamme yksittäinen mittari monen asian ennustamiseen. Erilaiset arjen tehtävät, kouluarvosanat, tulotaso, asema työelämässä, terveys ja jopa sellaiset asiat kuin avioliiton pituus korreloivat kaikki positiivisesti älykkyysosamäärän kanssa. Menemättä tähän liian syvälle, ÄO:n selitysvoima näyttäisi kattavan noin 20-30% jonkun menestyksestä elämässä. Tämä ei ehkä vaikuta isolta, mutta osuus on silti korkeampi, kuin esimerkiksi yhdenkään persoonallisuuden piirteen, vanhempien sosioekonomisen aseman tai muun vastaavan vaikutus. Koska yleinen älykkyys korreloi positiivisesti niin monen asian kanssa, on sille ehdotettu mm. seuraavaa määritelmää:

“Contrary to popular belief, intelligence doesn’t just measure ‘book smarts.’ Intelligence tests correlate with reaction time and spatial abilities and predict performance at practical jobs and tasks that have little to do with academic and scholastic learning. Whatever they measure is some kind of index of how well the nervous system is running overall. Intelligence is also positively correlated with physical symmetry.

-Personality (Daniel Nettle, 2009, s. 70-71, alleviivaus omani)

Kyseessä vaikuttaisi siis olevan jokin mittari siitä, kuinka hyvin keskushermosto kokonaisuutena toimii. Kun älykkyyttä laajasti mitataan, saadaan kuvaa myös sen jakautumisesta koko väestössä. Suurin osa kaikista ihmisistä on normaalijakauman mukaisesti ”keskivertoja” (n. 80% meistä.) Kun ammattikuntia katsotaan, nousee esiin seuraava trendi: käytännönläheisemmät ja enemmän toistoa sisältävät työtehtävät eivät vaadi samaa älyllistä kapasiteettia, kuin kompleksisemmat ja abstraktimmat ammatit. Huomion arvoista kuitenkin on, että motivaatiolla ja harjoittelulla on merkitystä: vaikkapa prikulleen keskivertoisella älykkyysosamäärällä 100 voi työllistyä kaikenlaisiin ammatteihin, aina käytännön puusepästä abstraktioiden lakimieheksi. (Urheilijan ammatti ei ole listalla, mutta siihenhän kuuluu tunnetusti paljon toistoa.)

www.iqcomparisonsite.com/occupations.aspx

www.edubloxtutor.com/iq-test-scores/

Joustava ja kristallisoitunut älykkyys

Olin vuosikausia hukassa älykkyydestä lukiessani, sillä ristiriitaisia käsitteitä oli paljon, eikä mistään saanut kunnon otetta. Onneksi tarkempi tutustuminen CHC-teoriaan lopulta yhdisti irralliset langanpäät. Cattell ja Horn näkivät nimittäin, että yhden yksittäisen älykkyystekijän sijaan oli perusteltua jakaa g kahteen isompaan alaosaan (Carroll tosiaan täydensi mallia vielä myöhemmin.) Nämä osat erosivat toisistaan merkittävästi: joustava älykkyys (Gf) oli kuin syntymälahjana saatu ja nopeudesta vastaava tietokoneen prosessori, pitkälti perinnöllinen ja immuuni harjoittelulle (huonot uutiset.)Sen aisaparina karttuva tai kristallisoitunut älykkyys (Gc) oli puolestaan vastuussa faktoista, viisaudesta, taidoista ja kaikesta harjoittelemalla oppimastamme (hyvät uutiset.)

Cognitive Research has revealed that each of us has two types of intelligence: fluid intelligence (abbreviated as Gf) and crystallized intelligence (abbreviated as Gc.) Fluid intelligence is our capacity to reason and solve novel problems, independent of knowledge from the past. It’s the ability to identify abstract patterns, use logic, and apply inductive and deductive reasoning. Gf peaks early in life. Crystallized intelligence, on the other hand, is the ability to use skills, knowledge and experience. … Unlike Gf, measures of Gc show rising levels of performance well into middle age and beyond.”

-Latebloomers (Karlgaard, 2019, s. 94, alleviivaus omani)

Tavallaan Gf siis täyttää aivot Gc:llä eli faktoilla, ja mitä parempi Gf, sen helpommin Gc karttuu. Koska populaatiotason tutkimus ei tiedä mitään yksittäisten ihmisten harjoittelun tai koulutuksen laadusta, nousee joustava älykkyys esiin merkittävimpänä yksittäisenä tekijänä. Yksilön kohdalla tilanne voi kuitenkin olla toinen. Kunhan hermostosi toimii vähintään ”keskiverrosti” (kuten se enemmistöllä tekeekin) ei joustava älykkyys enää määrittele sitä, kuinka hyvä sinusta tulee. Lopulta harjoittelun laatu, eli se kuinka kerrytät kristallisoitunutta älykkyyttä, ratkaisee yksittäisen työn osaamisen lähes jokaisella alalla. Joitakin poikkeuksia on, kuten aina, mutta kaiken kaikkiaan viesti on varsin rohkaiseva. Seuraavassa kirjoituksessa jatkamme samasta aiheesta syvemmälle, enemmän urheiluun painottuen.

Kevätaurinkoa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 14. Talentin Paradoksi

30 Jan

Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.

Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?

Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä.  Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:

” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”

The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)

Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:

“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.(alleviivaus omani.)

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability

https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w  (4min)

Lahjakkuuden ongelmia

Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.

Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.

Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.

“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”

Mindset (Dweck, 2008, s. 74)

Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.

Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:

  • Joustava älykkyys
  • Stressinsietokyky
  • Kilpailullisuus
  • Tunnollisuus / Ahkeruus
  • Lihastyyppi
  • Pituus
  • Antropometria
  • Syntymäaika
  • Syntymäjärjestys
  • Ensimmäinen valmentaja
  • Kodin sijainti
  • Kaupungin sijainti
  • Perheen kulttuuri
  • Yhteisön kulttuuri
  • Yhteiskunnan kulttuuri
  • Motivoiva varhainen ydinmuisto
  • Motivoiva lapsuuden trauma
  • Muut motivaatiotekijät

Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.

Ympäristön ja valmennuksen puolesta

Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.

En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:

“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”

-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)

Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 13. Siirtovaikutuksen Muodot

31 Dec

Kirjoitin aikaisemmin, että siirtovaikutuksen tutkiminen on hankalaa, eikä ala juurikaan etene. Silti siirtovaikutus on eri muodoissaan todellinen ilmiö: tiedämme sen olemassaolosta esim. silloin, kun ikänsä lentopalloa pelannut henkilö astelee ensimmäistä kertaa hiekalle, ja kykenee heti kilpailemaan beach volleyssa. Joissakin tapauksissa urheilija on jopa menestynyt molemmissa lajeissa kv-huipputasolla: hollantilainen Richard Schuil (lentopallossa olympiakultaa ’96) teki pitkän ja menestyneen beach- uran heti sisäpallon jälkeen. Jotkut muut, kuten saksalainen Marcus Popp, vaihtelivat lajeja menestyksekkäästi vielä huipulla ollessaankin.  Esimerkkejä löytyy tietysti myös monista suorituskykylajeista, lähtien Carl Lewisin olympiakultamitaleista pituudessa ja pikajuoksuissa.

Määritelmät ja osa-alueet

Kirjallisuus kertoo, että ”ei ole olemassa yhtä yksittäistä urheilullista kykyä,” vaan lukuisia spesifejä sellaisia. Tästä huolimatta siirtovaikutusmekanismeja riittävän samankaltaisissa suorituksissa kuitenkin on, ja valmentajina tehtävämme on tuntea ne. Yksinkertaisimmillaan “transfer” on määritelty näin:

”The concept of transfer of learning holds that previous practice or experience in one task or domain will enable (positive transfer) or inhibit (negative transfer) successful performance in another related task or domain (Schmidt & Lee, 2005)” – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.85)

Samankaltaisiin kokemuksiin pohjaavasta oppimisen siirteestä on keskusteltu pitkään, ja tieteellisesti ainakin Edward Thorndiken sata vuotta vanhasta identical elements- teoriasta lähtien http://online.sfsu.edu/psych200/unit4/42.htm . Tarvitsemme tässäkin määritelmiä, jotka yhtä aikaa pitävät sisällään todelliset ilmiöt, kuitenkaan syleilemättä liian suurta ja epärealistista maailmaa. Koska aiheen tutkiminen on hankalaa, ainakin toistaiseksi löytyy myös eritavoin ajattelevia koulukuntia. Ekologisen dynamiikan puolella filosofia antaa enemmän mahdollisuuksia siirtovaikutukselle, kuin mitä perinteisesti on ajateltu, mutta toistaiseksi iso osa tästä on vielä teoriapohjalla. En itsekään ole asiassa lopullisen dogmaattinen, sillä jos faktat muuttuvat, kannattaa muuttua niiden mukana. ASM- kirjan mukaisesti viisi erilaista siirtovaikutuksen muotoa ovat:

”Schmidt and Wrisberg (2000) believe that four different transferable elements can be distinguished: movement, perceptual, conceptual, & physical / physiological transfer… The ASM has added a fifth element, namely competence transfer. – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.86, alleviivaus omani.)

1. Liikkeen siirtovaikutus / Movement transfer

”Due to the similarity in the movement form, the overhead throw has a positive transfer to badminton and javelin.” – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.86)

Samankaltaisilla liikemalleilla on vaikutusta toisiinsa. Esimerkiksi erilaiset olan yli heitot siirtyvät etenkin silloin, kun puhutaan urheilijoista alemmilla tasoilla. Lapselle on hyödyllistä harrastaa useita lajeja mm. siksi, että näin rakentuva laaja repertuaari edistää myös valmiutta jatkaa kyseisten taitojen harjoittelua lajispesifisti. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea idean saamisesta: tietyn pisteen jälkeen tennispallon heittäminen ei enää auta huippukeihäänheittäjää tai lentopalloilijaa olemaan parempi. Lisäksi taitojen ollessa spesifejä voit todella myös vain aloittaa tekemään tietyn lajisuorituksen harjoittelun suoraan, ilman jonkin motorisen perustaidon pakollista luomista pohjalle. Tästä lajispesifistä mallista on niin ikään siirtovaikutusta muihin samankaltaisiin liikkeisiin.

2. Havainnon siirtovaikutus / Perceptual transfer

”This type of transfer includes tactical awareness, pattern recognition, scanning behaviors for space awareness, and decision making, mostly based upon comparable visual information.”

”In support Causer and Ford (2014) showed that … positive transfer of decision making occurred between playing football and other invasive sports, which are related and have similar elements, but not for volleyball. ” –The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.87-88)

Lajeilla, joissa “makrohavainnot” ovat samankaltaisia, on vaikutusta toisiin lajeihin. Suomalaisittain on helppo ajatella, että vaikkapa salibandyssa ja jääkiekossa pelaajien etäisyydet ja pelitilanteet (1v1, 1v2, 2v1, 2v2 jne.) pitävät sisällään riittävästi samankaltaisuutta positiiviseen siirteeseen. Kuten Causer ja Ford kuitenkin totesivat, niin riittävän erilaiseen lajiin (tässä lentopallo) vaikutusta ei ollut. Invaasio- tai ”maalipallopelit” kuitenkin jakavat monet näistä samankaltaisuuksista joukkueiden kilpaillessa kentällä sekaisin.

3. Käsitteen siirtovaikutus / Conceptual transfer

” These transfers refer to sports, activities or games with comparable rules, guidelines, strategies or techniques. For example, basketball has the same guidelines as korfball and gymnastics has the same rules as competition diving. … The conceptual transfer makes it also possible to relate closely to the specific sport: playing the same game in different circumstances can be transfer of concept. Handball can be playing inside or outside … on the beach and on the grass.” –The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.88)

Esimerkin mukaisesti käsipallo sääntöineen ja tekniikkoineen on käsipalloa, pelasitpa sitä sitten ulkona tai sisällä, hiekalla tai ruoholla. Samoin maalin tekeminen lajissa kuin lajissa on käsitteenä melko sama, jne. Määrätietoinen harjoittelu yhdessä muodossa vie eteenpäin näitä muitakin muotoja.

4. Fysiologinen siirtovaikutus / Physiological transfer

” This transfer is well-accepted and often implemented besides sport-specific training. It refers to … agility, stability, flexibility, power (strenght/speed), endurance … For example, cycling has a transfer of endurance for speed skaters. … For children and youth, playing seasonal sports will help to maintain fitness from an all-year-round perspective.” – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.88)

Tiedämme, että lajista toiseen vaihtaneet arvokisamitalistit ovat menneisyydessään kilpailleet fysiologisesti riittävän samankaltaisissa lajeissa. Brittien ”sporting giants” – ohjelmaan ennen Lontoon 2012 kisoja päätynyt kaksinkertainen olympiavoittaja, monilajinen Helen Glover (soutu) kuuluu heihin, samoin mm. australialainen ”surf-life saving”- urheilija Michelle Steele (skeleton/mahakelkkailu), joka hyötyi sprinttinopeudestaan ja pääsi Torinoon 2006 olympiaedustajaksi varsin lyhyellä harjoittelulla. Lisäksi fysiikkaharjoittelu kuuluu urheilijan ohjelmaan lajissa kuin lajissa prikulleen siksi, että tiedämme siitä olevan siirrettä itse lajisuorituksiin (ennaltaehkäisevien terveysvaikutusten lisäksi.)

5. Pätevyyden siirtovaikutus / Competence transfer

” A total integrated system of knowledge, attitudes and skills can be learned from other disciplines, sports and cultures. Previously obtained psychological qualities and mindset can be transferred to a new sport. … discipline, self-control, resilience, communication, taking care of each other, how to react when winning or losing, and respect for opponents and referees.”The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.88-89)

Ericsson itse aprikoi viimeiseksi jääneessä tieteellisessä artikkelissaan (2020) samaa asiaa, kuin ASM:n tyypit tässä. Moni juttu, mitä urheilun vastoinkäymisistä ja tilanteista opitaan, on siirrettävissä toiseen lajiin tai tehtävään. Näistä käytettävä yhteisnimitys ”pätevyys” pitäisi sisällään myös määrätietoisen harjoittelun periaatteiden ymmärtämisen joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti, huippu-urheilijan asenteen, tiimitaidot jne. Huippujen uria tutkittaessa tiedämme jonkin toisen lajin harrastamisen olleen hyödyllistä, mutta emme aina tarkalleen miksi. Koska usein ei vaikuta olevan väliä mikä toinen laji oli (kunhan sellainen oli) voisikin juuri tämä pätevyys siirtyä lajista toiseen kaikista selvimmin.

Miksi edelleen puhun siirtovaikutuksesta varoen

Edeltävät siirtovaikutuksen muodot ovat valideja, mutta pyrin silti aina esittämään ne sopivassa kontekstissa.

  1. Ensinnäkään meille ei saisi muodostua käsitystä, että kaikesta on jotakin hyötyä, sillä näin asia ei ole. Harjoitusaika on aina rajallista, ja myös negatiivinen siirre (esim. jonkin uuden oppimista haittaava vanha liikemalli) yhtä todellinen asia, kuin positiivinenkin.
  2. Toiseksi, meidän tulisi kriittisesti osata differentioida siirtovaikutuksen muotojen välillä, eikä mielessämme niputtaa hyvinkin erilaisia asioita yhdeksi ja samaksi. Mistä on hyötyä, miksi ja mitä varten? Joskus muistettava tarina erikoisen kakkoslajin harrastamisesta jää mieliimme, vaikka se olisi ajallisestikin ollut vain 0,5% kyseisen huipun urapolusta. Koko metsä uhkaa jäädä meiltä siis näkemättä yhden puun vuoksi. Erilaisten siirteen muotojen ymmärtäminen auttaa erottamaan todelliset hyödyt kuvitteellisista.
  3. Kolmanneksi kaikissa kategorioissa suurimmat hyödyt ovat olemassa vasta-alkajilla tai nuorilla. Myöhemmin uralla siirtovaikutukset -riippuen tietenkin määritelmästä- vastaavat vain pienestä osasta tulosta. Lajispesifit havainto-liikeparit pitävät huolen siitä, että menestyäksemme meidän pitää nähdä ja tehdä prikulleen samoja asioita harjoituksissa ja kilpailutilanteissa. Tiettyyn pisteeseen asti esim. invaasiopelit todella auttavat hahmottamaan etäisyyksiä ja päätöksen teon dynamiikkaa 1v2 tilanteissa, mutta lopulta tarvitsemme aina kunkin lajin spesifin havainnon aloittamaan tietyn liikkeen:

The specificity of transfer is predicated on the representativeness of the information present in practice environments. … Low to medium-skilled individuals can gain a lot from training with general (non-specific) information sources, whereas highly skilled individuals need exposure to very specific information sources during practice.” The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.94, alleviivaus omani.)

Siirtovaikutusten kohdalla olisi siis tärkeää miettiä, kuinka paljon ”apua” jostakin aktiviteetista melko varmasti on, ja mikä on enemmänkin uskon asia. Kunnioitetaan ja harrastetaan muitakin lajeja ja nähdään niiden tuomat hyödyt, samalla pitäen mielessä mikä on kulloinkin paras investointi arvokkaalle treeniajalle. Näissä tunnelmissa toivotan lukijalle

Hyvää ja tuloksekasta uutta vuotta 2021,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 12. Spesifisyyden Periaate

30 Nov

Eräs alkuperäisistä motivaatioista kirjoittaa valmennusblogia liittyy marras- ja joulukuun aiheisiin. Aikanaan traditioon perustunut lentopallovalmennus rikkoi otsikon periaatetta, ja halu muuttaa kulttuuria oli kova. Kulunut vuosikymmen on tuonut ajatteluun nyansseja, mutta avainfaktat eivät ole muuttuneet. Määrätietoisen harjoittelun idea pyörii spesifisyyden ympärillä, joten on luonnollista omistaa sille oma osansa.

Yksi USA:n huippulentopallon vaikuttavista toimenpiteistä oli allekirjoittaneelle pelkistäminen. Päävalmentaja ja professori Carl McGown puhui valmennusklinikoilla motorisesta oppimisesta vain kahden periaatteen kautta. Tyyliin: ”Kaksi tärkeintä ymmärrettävää asiaa ovat spesifisyys ja siirtovaikutus. Harjoittelun tulee perustua näiden maksimoimiseen.” Hänen viitekehyksensä motoriseen oppimiseen oli korostetun kognitiivinen ja informaation prosessointiin liittyvä, kun taas Suomessa mm. Sami Kalaja lähestyy aihetta ekologisen dynamiikan kautta. Tutkittu tieto spesifisyydestä on vankkaa, mutta siirtovaikutuksen osalta vähäistä. Osittain tutkimuksen vaikeuden, osittain rahoituksen puutteen vuoksi ala ei myöskään juuri etene.

Kummaltakin puolelta valistuneet tiedeniilot kuitenkin näkevät puilta saman metsän: ollakseen todellista taitoa, minkä tahansa lajispesifin tekniikan (tai motorisen ohjelman) on olennaisilta osin tapahduttava ”pelitilanteessa”, jossa ympäristö, tehtävä ja urheilija ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tiedämme, että taidon harjoittelussa tulee olla vaihtelua, joten liian tiukka spesifisyyden määritelmä ei ole hyväksi. Toisella puolella liian leveä määritelmä ei kuitenkaan anna siirtovaikutusta, ja meidän tulisi näin osata asettua sopivaan välimaastoon. Kuten huomaamme, on vaikea puhua toisesta ilman, että kuvailee molempia:

Specificity of Learning – The notion that best learning experiences are those that most closely approximate the movement components and environmental condition of the target skill and target context

Transfer of learning – the gain or the loss of a person’s proficiency on one task as a result of previous practice or experience on another task.”

-Motor learning and performance: A situation-based learning approach (Schmidt & Wrisberg, 2008, s. 220 & 179.)

Spesifisyydellä tarkoitetaan siis sitä, että opit ja kehityt eniten siinä, mitä teet, etkä välttämättä juuri muussa. Siirtovaikutuksella taas tarkoitetaan aikaisemman harjoittelun vaikutusta (positiivista tai negatiivista) toisiin tehtäviin. Carlin linjanveto oli varsin tiukka. Hän piti harjoittelun suunnittelussa kiinni tietyistä reunaehdoista, joiden ylittäminen oli sanalla sanoen laitonta. Lisäksi hän uskoi -ja sai urallaan sadat, kenties tuhannet valmentajat uskomaan- varsin tiukkaan määritelmään siirtovaikutuksesta, silti tekemättä harjoittelusta yksipuolista. Yksi näille pelkistetyille periaatteille rakennetun valmennusjärjestelmän seurauksista oli kolme olympiakultaa yhdessä maailman kilpailluimmista lajeista. Anekdoottinen todiste totta kai, mutta sellaisenakin tarkastelemisen arvoinen.

Taitoja on tuhansia, ei muutamia

Minulle on muodostunut kuluneen kahden vuoden aikana Suomesta seuraava yleiskuva: Uskomme joidenkin taitojen olevan aika yleisiä. Usein puhutaan esim. pallosilmästä tai peliälystä, kuin ne olisivat yleisiä ominaisuuksia, joita melkein mikä tahansa aktiviteetti voi kehittää. Kirjallisuus ei kuitenkaan anna tukea ajatukselle, että jos olet hyvä yhdessä asiassa, olet myös hyvä toisessa. Toisin sanoen, taidot varsinkin ylemmillä tasoilla ovat paljon yksityiskohtaisempia, kuin ehkä tulemme ajatelleeksi:

”A common misconception is that fundamental abilities can be trained through various drills and other activities. For example, athletes are often given various ‘quickening’ exercises, with the hope that these exercises would train some fundamental ability to be quick, allowing quicker responses in their particular sport. There is no general ability to be quick, to balance, or to use vision. A learner may acquire additional skill at a drill, but this learning does not transfer to the main skill of interest. ”

– Motor learning and performance: From principle to practice (Schmidt, 1991, alleviivaus omani.)

Anders Ericsson kognitiivisena psykologina kirjoitti samasta aiheesta todeten, että urheilija voi olla monessa hyvä, mutta kaikki nämä taidot on täytynyt erikseen oppia monipuolisemman harjoittelun kautta. Skeemojen kielellä siis:

”A key fact about such mental representations is that they are very domain specific, that is, they apply only to the skill for which they were developed. … This explains a crucial fact about expert performance in general: there is no such thing as developing a general skill. You don’t train your memory; you train your memory for strings of digits or for collections of words or for people’s faces. You don’t train to become an athlete; you train to become a gymnast or a sprinter or a marathoner or a basketball player. … Of course, some people do become overall memory experts or athletes in a number of sports, but they do so by training in a number of different areas.

–Peak (Ericsson, 2016, s.61, Alleviivaus omani)

Voidaan siis hyvin todeta, että esimerkiksi tennispallon lyöminen mailalla verkon yli tyhjään paikkaan vastustajan puoliskolle ei kerro mitään saman urheilijan kyvystä tehdä vastaava suoritus iskulyönnillä lentopallossa. Lisäksi, mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä vähemmän sinulle itseasiassa on hyötyä muusta, kuin juuri sen asian harjoittelusta, mitä kilpailussa vaaditaan. Spesifisyys on myös vaikuttava liikuntafysiologinen periaate:

“This text maintains that the principle of specificity is the single most pervading factor that influences the improvement of performance from a physiological perspective. Training effects are, in the main, so specific that even minor departures from movement forms, velocities, and intensities result in undesirable training effects. … This means that incorrectly designed training activities will have no carry-over value for a particular movement form and may even have the potential to negatively influence activities.”

”The more the training and competition activities differ, the less valuable will be the training activities for affecting real performances. The gradient of transfer value loss of a training effect between two activities is particularly steep.  … This means that for every alteration of the speed of action there is a different neuromuscular pattern of movement developed. In essence, if the ”same” skill is practiced at 10 different speeds, an athlete will develop 10 different skills and training effects.”

-Training for Sports and Fitness (Rushall & Pyke, 1991, s 77, alleviivaus omani.)

Toisin sanoen, kehityt juuri siinä, mitä teet, etkä välttämättä paljon muussa. Pidän tästä ”kymmenen taidon” vertauksesta, sillä se piirtää spesifisyydestä niin konkreettisen kuvan: Vaikka olisit kuinka hyvä lentopallossa vastaanottamaan 90km/h kierresyöttöjä, tämä ei kerro mitään kyvystäsi vastaanottaa 50km/h leijasyöttöjä, tai edes 110km/h kierresyöttöjä. Taito on eri, vaikka kyseinen tekniikka -hihalyönti- näyttäisi silminnähden aina tismalleen samalta. Ja jos peitämme havainnon (syöttäjän ja tämän heiton) tulee expertistäkin suorituksessa noviisi välittömästi. Kun havainto muuttuu, taito muuttuu, sillä siirtovaikutusta ei enää ole (sama pätee tietysti myös lajien muuttuessa kokonaan toisiksi.)

Luonnollisesti myös urheilijan tasolla on tässä iso merkitys. Jos olet lapsi, etkä ole ikinä lyönyt palloa, saati heittänyt mitään, todennäköisesti mikä tahansa olan yli heitetty esine antaa aluksi siirtovaikutusta iskulyönnin oppimiseen. Mutta pian sen jälkeen, kun osaat jonkin liikkeen perusteet, paras tapa kehittää tätä liikettä on yhdistää se pelissä / lajissa tapahtuvaan havaintoon ja oppia varioiden kaikkia kyseisen lajin vaatimia liikkeitä ja ajoituksia. Lisäksi täytyy muistaa, että joskus myös periaatteet ovat keskenään ristiriidassa. Spesifisyyden puolesta puhuminen usein johtaa varoituksiin loppuun palamisesta tai varhaisesta erikoistumisesta, eikä tätä saa unohtaa. Korostan kuitenkin, ettei spesifisyys kannusta tekemään vain yhtä ja samaa asiaa. Kyse on pikemmin siitä, että osaamme suunnitella sopivia harjoitusympäristöjä ja valmentajina ymmärrämme, mistä mikäkin on seurausta.

Kirjoituksen pääpointit:

Spesifisyydessä on uskoakseni kolme isoa take-awayta meille valmentajille.

Ensinnäkin ymmärretään mittakaava. Vaikka mm. varhainen monipuolistaminen on lapsille hyvästä, harjoittelun spesifisyyden tulisi olla takaraivossa muistuttamassa, että jossakin vaiheessa vielä enemmän diversifikaatiota voi kääntyä itseään vastaan. Monipuolisuus ei saisi huomaamatta siirtyä ajatukseksi, että ”kaikesta on aina jotakin hyötyä.” Tämä ei pidä paikkaansa, vaan jo määritelmän mukaan millä tahansa alalla eteneminen edellyttää valintoja ja poisvalintoja.

Toiseksi haluaisin haastaa valmentajat ajattelemaan tapoja, joilla he harjoitusmetodeja rakentavat. Onko meillä drilleissä pöytiä, tuoleja, törppöjä tai tikkaita, joihin urheilijan huomion on kohdistuttava? Mahdollisuus on suuri, ettei siirtovaikutusta itse peliin tällaisista harjoitteista yksinkertaisesti ole. Vastaavasti erilaiset pienpelit usein pitävät sisällään suoritusten olennaiset liikelaajuudet, nopeudet, riittävän samanlaisen pelivälineen, sekä mitä olennaisimmin havainnon, johon liike pohjautuu. Näin ollen vaihtelua tulee tilanteissa, alustassa, säässä, pelaajien määrässä, kentän koossa, pistelaskussa, tai muussa.  

(Asiaa ei helpota ammattilaisurheilu, jossa tradition voima on resursseista huolimatta merkittävä. Monen tutun harjoitteen hyöty on kyseenalainen: maajoukkueiden iskurullaus lentopallossa, kahden pelaajan lay-up jonot koriksessa, Italian A1 jalkapallojoukkueet juoksemassa tikkaita tai törppöjä… Muistetaan, ettei jonkin asian yleisyys tee siitä hyväksyttävää tai järkevää toteuttaa itse.)

Kolmas ja viimeinen pointti liittyy edellä mainittuun riittävän kapeaan, mutta samalla riittävästi tilaa antavaan spesifisyyden määritelmään. Taidot eivät elä vakuumissa, vaan todellisissa pelinomaisissa tilanteissa, jota myös määrätietoisen harjoittelun on joukkuepeleissä oltava. Ekologisen dynamiikan mukaisesti tehtävä on osa kutakin taitoa, samoin ympäristö. Kotikenttäetu on todellinen ilmiö, sillä itse liikkeiden lisäksi muistamme paikan tuoksut, äänet, lämpötilan, alustan, telineen jne. Myös harjoitustilanteen intensiteetin ja tunteiden tulisi vastata kilpailua niin hyvin kuin mahdollista. Tekemistä siis riittää, ja hyvä niin.

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/specificity

Kaunista joulun aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 11. Myöhäinen Erikoistuminen

30 Oct

Myöhemmin tapahtuva oman lajin valinta ei ole ristiriidassa määrätietoisen harjoittelun kanssa, vaikka asia usein tällä tavalla esitetäänkin. Millä tahansa alalla kehittyminen noudattaa samoja periaatteita ja laadukas vaihteleva tekeminen auttaa myös pitkän aikavälin motivaatiota ajatellen.

Erikoistumisen jatkumolla ei kuitenkaan ole kahta polarisoitunutta pistettä, vaan paljon erilaisia, yksilöllisiä polkuja. Oma laji tai lajit aloitetaan eri ikäisinä, joku vaihtaa lajia välillä joku palaa ensimmäiseen valintaansa. Arjen puheessa myöhäinen erikoistuminen on kuitenkin kätevä kattotermi, joka sitten pitää sisällään muun paitsi täyden erikoistumisen jo lapsena. Tähän viittaavat myös kaksi kirjallisuuden kolmesta päähaarasta (varhainen kiinnittyminen ja varhainen monipuolistaminen) joihin keskitymme tässä lokakuun kirjoituksessa. Koska suurin osa eri lajien huipuista tulee monilajisista taustoista, katsotaan lapsuuden ja nuoruuden tukilajeista olevan iso hyöty kasvavalle urheilijalle. Mutta minkä verran ja mitä lajia on niin monisyistä tiedettä, ettei yhtä toimivaa mallia voida julistaa olevan.

Moni uskoo kuitenkin erilaisten siirtovaikutusmekanismien olevan syy laaja-alaisen sporttaamisen ylivertaisuuteen kehityspolkuna. Palaamme näihin mekanismeihin myöhemmin talvella, mutta jo tätä lukiessa on hyvä pitää mielessä Arne Güllichin (Kisakallio, 2019) tiivistys. Valmentajajohtoisesta toiminnasta toisessa lajissa on etua tulevalle huipulle, mutta ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, mikä tämä toinen laji on:”Beneficial effects of other sports practice were independent of the relatedness of practiced sports.”  

Varhainen kiinnittyminen

Lapsen ensimmäisiä kontakteja tulevaan päälajiin voidaan kutsua kiinnittymiseksi. Eri yhteyksissä tämä mielletään joko informaaliksi ja itseohjautuvaksi toiminnaksi, tai mahdollisesti myös formaaliksi harjoitteluksi. Tällöin paikalla oleva valmentaja olisi kuitenkin enemmän hiljainen ympäristön ja tavoitteet luova yövartija, kuin toimintaa vahvasti ohjaava voima. Joka tapauksessa Paul Ford ja kollegat ehdottivat termiä vuonna 2009 (The role of deliberate practice and play in career progression in sport: the early engagement hypothesis) yhdistäen Jean Côtén pari vuotta aikaisemmin lanseeraaman määrätietoisen leikin (deliberate play, 2007; 2015) tähän meille tuttuun Anders Ericssonin työhön:

”For the youngest children (6-12 years), Ford and colleagues (2009) developed a model … that compromises between deliberate practice and deliberate play, called the early engagement hypothesis. It is important, though, to start early with a goal-directed exercises in a playful environment. According to Ford, both deliberate practice and deliberate play contribute to the development of top football players.”

Wormhoudt, R. (2018). The athletic skills model: Optimizing talent development through movement education. s. 44.

Oleellista varhaisessa startissa on, että oman kokeilun ja leikin kautta saatava pääoma kantaa urheilijaa pitkään uraan mm. päätöksenteon, motivaatiotekijöiden ja omistajuuden kautta. Fordin ja kumppaneiden työ on lähellä omaa ajatusmaailmaa siten, että jos joukkuepeleissä jokin ”ideaalipolku” pitäisi ”valita”, se olisi tämän suuntainen. (Tietenkin valinnat tekevät itse lapset, nuoret ja heidän perheensä omissa olosuhteissaan.)

Motivaatiopuolen lisäksi varhainen kiinnittyminen on hyödyllistä puhtaasti taidon näkökulmasta. Vahvasti kilpailluissa lajeissa tiettyjen avaintaitojen lajispesifi harjoittelu olisi saatava käyntiin mieluummin aikaisemmin, kuin myöhemmin. Lentopallon suhteen kirjoitin taannoin, että voit jollekin pelipaikalle (fyysinen, pitkä hakkuri, joka lähinnä osaa lyödä ja syöttää lujaa) tulla myöhemminkin toisen lajin taustoilla. Esimerkiksi passarin ja vastaanottajan rooleissa ei huipulle kuitenkaan vaikuta olevan enää asiaa, ellei alla ole isoa kasaa myeliinin öljyämiä, varioituja lajispesifejä toistoja.

Suomeksi sanottuna et voita Puolaa Puolassa, jos heidän vastaanottajillaan on alla 5000 tuntia enemmän laadukasta pallon träkkäämistä omiin nostajiisi verrattuna. En varsinaisesti ole tuntiajattelun ystävä, mutta koska korkeimmilla tasoilla havaintomotoriset suorituksen vaikuttavat erittäin spesifeiltä, on askel askeleelta myös perusteltua alkaa saada näitä toistoja jo varhain. Koska toisia lajeja ei varhaisessa kiinnittymisessä myöskään kielletä, voidaan taustan sanoa olevan ”monilajinen,” vaikka itse erikoistuminen omassa aikataulussa päälajiin vasta myöhemmin tapahtuukin.

Varhainen monipuolistaminen

Monipuolisuudessa voidaan tietysti mennä paljon edellistä pidemmälläkin:

”Early diversification is defined as engagement in a number of different sports during childhood in mainly informal, but also formal settings, with late or delayed specialization into formal activity in a single primary sport in adolescence.” (Cote, Baker & Abernethy, 2007.)  (s. 117, sama lähde kuin edellä, alleviivaus omani.)

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (p. 117, alleviivaus omani.)

Suomessa ja muissa länsimaissa varhainen monipuolistaminen on ollut paljon esillä, johtuen sen monista eduista (sekä varmasti myös siksi, että se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävin urheilijan polun kuvaus.) Pariin kertaan mainitsemani Güllichin laaja meta-analyysi kertoi n. 75% otannan huipuista tulevan monilajisista taustoista ja muutenkin todistusaineistoa tämän lähestymisen puolesta löytyy rutkasti:

”The main evidence for early diversification as the activities that precede the attainment of professional status is twofold. First, the negative consequences of early specialization support the idea that children should not engage in that pathway. Moreover … early diversification is predicted to protect against overuse injuries and dropout or burnout and to have other positive outcomes, such as improving social skills.” s. 122, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Vastapuolella argumentti on pelkästään taidon ja pätevyyden vinkkelistä katsottuna yhtä voimakas, joskaan se ei ota huomioon nuoren (eikä varsinkaan lapsen) kokonaisvaltaista kehitystä:

”The main hypothesis against early diversification is the positive relationship that exists between amount of time spent in domain- or task-specific- activity and level of competence in that domain or task. Higher amounts … are associated with higher levels of competence in that domain or task, suggesting earlier start ages lead to a greater accumulation of activity and the highest levels of competence.” (s.126 sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Nämä molemmat ovat meille tuttuja ja myös käänteisiä viime kuun kirjoituksesta. Koko urheilijan polkua ajatellen on tärkeää pitää mielessä myös yksilön psykososiaalinen kehitys, eikä keskittyä pelkästään jonkin taidon tai ominaisuuden viilaamiseen. Suurin kuuma peruna koko keskustelun ympärillä on mielestäni kuitenkin alussa mainittu siirtovaikutus (tai sen puute) lajeista ja taidoista toiseen:

”Early diversification is thought to influence skill acquisition in the primary sport through the transfer of learning… Transfer of learning refers to skill that is acquired in one sport leading to improved performance in another sport. Its occurrence is thought to depend upon the amount of similarity in perceptual, cognitive and /or motor elements between the two sports of tasks, with greater similarity leading to greater transfer.  … Engaging in a sport that has different elements to the primary sport is hypothesized to lead to low amounts of transfer of learning.” (s. 126-127, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Riippuu tietenkin harrastetuista lajeista, kuinka paljon ja minkälaista siirrettä päälajiin voi olla. Ford ja Williams toteavat tässä esillä ollessa artikkelissaan myös, että aikaisen monipuolistamisen tarpeessa voi olla lajikohtaisia eroja. Vanha herra McGown ajatteli aikanaan samoin, muistuttaen, että esim. jotkut melko yksipuolisia kilpailusuorituksia vaativat lajit tarvitsevat harjoitteluun enemmän monipuolistamista kuin monet joukkuepelit. (Tämä ei tarkoita, että joukkuepeleissä tulisi erikoistua varhain; vaan ainoastaan, että lajit jo itsessään tyypillisesti vaativat laajempia taitoja sekä erilaista kuormitusta.)

Seuraavien juttujen aiheet ovat siis spesifisyys ja siirtovaikutus. Termien tarkempi määrittely, sekä ymmärryksen lisääminen etenkin harjoittelun spesifisyydestä ovatkin avainmotivaatioita koko tämän blogisarjan takana.

Happy Halloween,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.