Blogi jää tauolle

22 Apr

Keväällä 2022 on tapahtunut paljon.

Palaan pian arkivalmennukseen Ruotsin maajoukkueessa ja muutama muukin asia elämässä on muuttunut. Laskeskelin, että aloitin valmennusaiheisten, kerta kuussa- blogien laatimisen lähes 14 vuotta sitten. Peliuralla kirjoitetut kolumnit mukaan lukien säännöllistä kirjoittamista on takana jo noin 20 vuotta. Alusta asti blogi on ensisijaisesti ollut oman oppimisen työkalu, mutta lukijakunta on siinä sivussa vähitellen kasvanut.

Kirjoituksista tuo määrätietoisen harjoittelun sarja ehti pyöriä päässä pitkään, ja olen varsin tyytyväinen saatuani sen lopulta paperille. Valmentajan osaamisen sarja ehti puolestaan vasta alkaa, mutta palanen siihen, kun aika on kypsä. Ainakin lämpöön, lujuuteen, hierarkioihin, valtaan, luottamukseen, eettisyyteen, haavoittuvuuteen, stressiin ja persoonallisuuden piirteisiin liittyen olisi vielä ajatuksia jakamatta. Koen kuitenkin, että nyt on hyvä hetki puhaltaa ulos kirjoitustyön suhteen. Blogitekstit jäävät verkkoon luettaviksi ja blogin tilaajat saavat ilmoituksen seuraavasta postauksesta, kun sellainen taas ilmestyy.

Jos yksi aavistus on viime vuosina vahvistunut, se on psykologian tuntemuksen tarve suomalaisessa valmennuskentässä. Valmennus on äärimmäisen poikkitieteellinen ammatti, ja luulen tämän olevan myös yksi valmentajakoulutuksen keskeisistä haasteista. Suomessa korkeasti koulutetusta valmentajakunnasta historiallisesti suurin osa lienee tullut liikuntatieteellisen puolelta, sekä kasvavissa määrin myös kasvatustieteiden tiedekunnasta. Molemmat ovat tärkeitä ja tutkintoihin sisältyy toki joskus myös psykologian opintoja. Puhtaasti psykologeiksi opiskelleet henkilöt ovat kuitenkin harvemmassa, ja lisäksi toisinaan kauempana arjen konkretiasta. Yksi mahdollinen syy blogien suosioon on kenties ollut se, että ne ovat pyrkineet tuomaan psykologista tutkimustietoa lähelle valmennuksen arkea. Ainakin oma halu opiskella lisää on koko ajan kasvanut!

Opiskelu ei kuitenkaan riitä. Lopulta aloin itse myös kokea, että jotta voisin jatkaa valmennuksesta kirjoittamista, täytyisi minun kolmen vuoden tauon jälkeen myös taas valmentaa. Valmennuksen arkeen on aikaa myöden vaikea ottaa kantaa, jos ei tismalleen enää muista millaista se on. Tämä tulee onneksi nyt muuttumaan, ja vieläpä erittäin mielenkiintoisen joukkueen myötä. Kirjoittamisen tiellä jatketaan taas sitten, kun aika on.

Kiitos teille kaikille antoisista keskusteluista ja palautteista! Mukavaa kevättä ja kesää. 😊

Lauri H.

Srbija

30 Mar

Serbia on kahdeksan valtion ympäröimä, vajaan seitsemän miljoonan asukkaan maa keskellä Balkanin niemimaata. Serbit voittivat Tokion kesäolympialaisissa yhdeksän mitalia, joista kolme tuli joukkuepeleistä. Lisäksi Serbialla on useita maailmanluokan joukkueita, jotka eivät olleet kisoissa mukana. Nämä entisen Jugoslavian maat kiinnostavat meikäläistä kovasti ja mielessäni on tovin aikaa ollutkin paluu Balkanille. Osa arvostuksesta liittyy köyhien maiden ihmisten lämpöön, elämänasenteen ja yhteisöllisyyteen. Osa puolestaan koviin tuloksiin, joita etenkin Serbia, Slovenia ja Kroatia palloiluista tahkoavat. Oli aika ottaa tarkemmin selvää ainakin osasta tätä mysteeriä ja matkustaa Belgradiin tapamaan asiaankuuluvia tahoja: Serbian olympiakomiteaa, koripallo- ja lentopalloliittoa, sekä paria huippuseuraa.

Voittavaa palloilukulttuuria

Tapasin reissun aluksi Serbian olympiakomiteasta huippu-urheilujohtaja Sonja Vasićin sekä paikallisen kollegan, lajiryhmävastaava Petar Popovićin. Molemmilla oli sattumalta vahva koripallotausta, mutta yhteistyötä tehtiin kaikkien tukilajien kanssa. Samoin kuin Suomessakin myös heillä olympiakomitea oli historiassa alkanut yksilölajien puolelta, kattaen nyt koko lajikirjon. Huippu-urheilun tehostamistukisummat olivat salaisia, mutta muutoin sain auliisti haluamiani vastauksia. Yksi avainkysymys liittyi menestyksen arviointiin joukkuepeleissä, eikä siihen vastaaminen välttämättä ollut ihan yksioikoista. Joukkuepelit jaettiin Serbiassa kolmeen tukikategoriaan, joihin maajoukkueet sijoittuivat seuraavalla tavalla:

  1. Lentopallo (N), Vesipallo (M), Koripallo 3×3 (M)
  2. Koripallo (N)
  3. Lentopallo (M), Koripallo (M), Käsipallo (N)

Seitsemän joukkuetta siis sai OK:n tukea. Kysyin kuitenkin, miksi esim. miesten lentopallo ja koripallo olivat alhaisimmassa tukiluokassa, vaikka ovat niin menestyneitä? Sain vastaukseksi ihmettelevän katseen ja toteamuksen siitä, että viime aikoina ei ole kulkenut. Ei ole kulkenut? Miesten lentopallo oli 2021 EM-kisojen neljäs ja koripallo 2019 MM-kisojen viides; molemmat sijoituksia, joihin lähes koko Eurooppa olisi erittäin tyytyväinen. Aika kovalta tuntui siis leikkuri, mutta näin oli asian laita. Miesten koriksen ja lentiksen edelliset arvokisamitalit olivat vuosilta 2015–2019 kun ykköskoriin vaadittiin hiljattainen olympiamitali ja kolmoskoriinkin minimissään EM-mitali. Toisaalta niihin oli tässä maassa totuttu.

Huippu-urheilun organisoituminen vaikutti menestyksen keskellä moneen muuhun maahan verrattuna olevan vielä vaiheessa, mutta kehitystyö oli kuulemma käynnissä. Koko ajan vähemmän Serbiassa oli enää urheilijoita, jotka kasvoivat koko järjestelmän ulkopuolelta, vaikka joitakin hulluja tarinoita toki yhä löytyi. Esimerkiksi pistooliammunnassa EM- ja MM-kultaa saavuttanut Bobana Veličković voitti ensimmäisen aikuisten arvokisakultansa treenattuaan öisin kirjastossa, ilman minkäänlaista tukea. Kirjahyllyjen välissä ampuva urheilija ei 2000-luvulla liene kovin yleinen ja serbien hersyvän huumorin tuntien odotin loppukommenttia talon siivoojien turvallisuudesta. (Kehenkään ei kuulemma ollut osunut.) Anekdootti on anekdootti, ja huippu-urheilussa tarvitaan tietysti riittävät tilat harjoitteluun. Silti tällaiset tarinat ovat ainakin itselleni asenteen ja määrätietoisen harjoittelun vastaisku. Kääntäen moni muu asia voi olla ”kunnossa”, mutta ilman harjoittelutahtoa ja -laatua ei tuloksia tule.

Koripallo

Serbian koripalloliitossa oli niin paljon arvokisapokaaleja, että jokaisen huoneen lisäksi he olivat joutuneet viemään osan jo kellariinkin. Kaikki Serbian kv-kisat ja cupit, nuorista aikuisiin plus tietysti Jugoslavian aikaiset voitot. Jugothan voittivat miesten MM-kultaa ensimmäisen kerran jo 1970 Ljubljanassa, sattumoisin samaisessa Hala Tivolin hallissa, jossa me ACH Volleyn kanssa 35 vuotta myöhemmin harjoittelimme. Istuimme lajijohdon kanssa pienessä huoneessa kuuden hengen voimalla ja meteli oli melkoinen. Kyselin heiltä Suomen korisliiton valmennuspäällikkö Jyri Lohikosken kanssa pohdittuja aiheita mm. siitä, kuinka nuorten maajoukkuepolku maassa toimii, montako täysipäiväistä valmentajaa liitolla on, ja niin edelleen.

Olen ennenkin ulkomailla törmännyt tilanteeseen, jossa kysyt mielestäsi hyvin laadittuja kysymyksiä, mutta et tahdo saada yksiselitteisiä vastauksia. Tarina rönsyilee ja lopulta kiinnostavat asiat eivät edes ole niitä, mitä olet kysynyt. No, joka tapauksessa monet Jugoslavian hienoista palloiluperinteistä juontavat juurensa kouluihin ja urheilun (liikunnan-) opettajiin, jotka nauttivat maassa suurta kunnioitusta. Serbit arvostavat valmennusta edelleen ja pitävät mentoreiden ja verkostojen roolia keskeisenä. Vaikka pelaajia heillä on suht. paljon (600 seuraa ja 20 000 pelaajaa, jakautuen 16 000 M + 4000 N) niistä valitseminen on pitkälti käsityötä, kuten myös valmentajien valikoituminen mj-ohjelmiin. Peräti 80 % lajiliiton tuloista tulee valtiolta, joten laji on kansallisesti erittäin tärkeä, vaikka toki selvästi suuren jalkapallon varjossa.

Paljon oli puhetta nuorten pelaajien mielikuvituksen stimuloimisesta ja perustaidoista, jotka olivat heille paljon pelitapoja tärkeämpiä. Mielenkiintoista kyllä serbit ajattelivat, että koripalloon oli hyvä erikoistua suhteellisen varhain, ymmärtääkseni n. 10 v. iässä, mutta itse koripallon sisällä piti pelata kaikilla pelipaikoilla, kunnes täytti 16 v. Ja sitten se voittaminen, josta kohta lisää lentopallon osiossa. Ei jäänyt epäselväksi, että tärkeintä urheilussa oli voittaa vastustaja ja lopulta voittaa pytty. Kun kysyin lajin haasteista, ilmapiiri kiristyi. ”Jos saisin päättää, sulkisin koko Serbiasta internetyhteydet joka pe-su väliseksi ajaksi”, noitui liiton pääsihteeri Zlatko Bolić. Nykyajan mukavuudet purkivat urheilun pohjia kaikkialla ja valmennuksen tehtävä oli siten myös Serbiassa vaikeampi, kuin menneinä vuosina.

Lentopallo

Tunsin Serbian lentopallotaustat luonnollisesti entuudestaan parhaiten. Jugoslavia voitti olympiakultaa vuonna 2000 joukkueella, joka monestakin syystä oli legendaarinen. Kaikki mestarit ovat tietysti suosittuja, mutta tiedättehän ne joukkueet, joiden ympärillä on erityinen, voittamaton aura… Jotka vangitsevat mielenkiinnon ja joiden puolella haluaa olla. Jugoslavian nimellä vuonna 1996 alkaneen mitaliputken jaksoa sanotaan nyky-Serbiassa kultaiseksi aikakaudeksi, eikä mestaruutta vähempi heille oikein maistukaan. Olympiakultajoukkueen alkuperäinen, 1970-luvulla syntynyt runko näki läheltä sodan repivän suuren Jugoslaviansa osiin, sekä myös lännen roolin näissä hajoamissodissa. NATOn pommitusten jäljiltä ei kaupungilla kuitenkaan näkynyt sotaa kuvaavia patsaita tai vastaavaa. Serbeille asia oli henkilökohtaisempi: kivipaasien sijaan he jättivät tuleville sukupolville muistoksi ydinkeskustaan pari pommitettua taloa, joita ei tarkoituksella haluttu korjata. Sodan kokeneelle sukupolvelle koko maailma oli heitä vastaan, ja mm. ratkaisevan pisteen Sydneyn 2000 finaalissa lyönyt Ivan Miljković sanoi kerran serbien olleen ikään kuin 10 vuotta kestäneellä ristiretkellä.

Enää sota-aika ei motivoi nuoria, mutta lajissa muistetaan yhä se, miltä tuntui voittaa kaikki muut. Lounastin lentopalloliiton urheilujohtaja Dejan Bojovićin kanssa ja kyselin järjestelmästä, joka yhä 2019 toi maalle sekä miesten, että naisten EM-kultaa, ja Tokiostakin naisten pronssin. Menemättä detaljeihin Dejan myönsi, että vaikka järjestelmässä oli yhä kehitettävää, olivat ihmiset kaikkialla äärimmäisen ylpeitä siitä, mitä tekivät. Jopa siinä määrin, että heillä oli vaikeuksia luoda maahan yhtenäistä valmennuslinjaa. Joka kerta, kun valmentajaverkostot tapasivat, kaikilla oli oma mielipide siitä, miten peliä piti pelata ja mitä piti opettaa. ”Se meni ihan tappeluksi” totesi Dejan, ja jatkoi: ”me ei päästy yksimielisyyteen pelillisistä asioista, joten päätettiin vaan yhdessä opettaa halua voittaa.”

Joskus hienojen systeemien keskellä tulee hetki, kun joku lyö totuudella takaraivoon. Poimin pudonneen haarukkani ja kyselin vähän lisää aavistaen samalla, että Serbian matkan tärkein anti taisi olla tässä. Meillä voi olla kaikkea, mutta jos meillä ei ole palavaa halua olla paras, kuinka se vaikuttaa tuloksiin? Uskon itsekin oppimisen painottamiseen eniten, joten voitonhimon vaaliminen samassa lauseessa ei ole helppo pähkinä. Joka tapauksessa monet serbit ajattelivat, että tätä asennetta tulee valmentaa yli kaiken muun. Onko sillä jotakin tekemistä heidän menestyksensä kanssa? Syy-seuraussuhteita ei voi osoittaa, ja köyhissä maissa urheilun motivaatiot ovat aina kovimpia… mutta pohtimaan se totisesti laittaa.

Ennen kotimatkaa jaloittelin Belgradin keskustassa ja ihailin lukuisia Crvena Zvezda- grafiitteja. Edelläni käveli vanhempi, mustaviittainen mies. Olin tämän olemassaolosta vain välttävästi tietoinen, mutta havahduin, kun hänen eteensä polvistui parikymppinen opiskelija. Nuori mies suuteli vanhemman kättä ja sai tältä siunauksen. Kaikki oli ohi sekunnissa ja he jatkoivat eri suuntiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liikenne vilisi ympärillä. Matkalla kentälle 211cm pitkä Petar puolestaan kertoi, että todellista menestystä mitataan Serbiassa ystävien määrällä. ”And next time you come to Belgrade, we go out at night and get destroyed!! I promise you!!” Balkan oli Balkan, mutta mitä konkreettista toisin täältä Suomeen? Jokainen matka niemimaalle avaa paradokseja vähän lisää, muttei aina helpota ammatillisia pohdintoja. Tuota halua voittaa voisi kuitenkin jatkossa valmentaa enemmän.

Samo sloga Srbina spasava,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Valmentajan Osaaminen, osa 5. Trauma

28 Feb

Euroopassa tapahtuu parhaillaan hirveitä asioita. Tässä tapauksessa niillä on yhtymäpintaa myös tällaisen, valmennukseen liittyvän kirjoituksen kanssa. Trauman käsite kuuluu arkikieleemme ja aikuiset pohjimmiltaan tietävät, että joskus hyväkin ihminen kohtaa sietämättömän tapahtuman. Ennen kuin perehdyin teemaan (mm. Jäljet Kehossa, 2014) joitakin vuosia sitten, en kuitenkaan ollut ymmärtänyt, miten yleinen ilmiö traumatisoituminen oli. En myöskään tiennyt sitä, kuinka ihminen voi mennä rikki sodan lisäksi myös ”tavallisen” perheen arjessa. Näitä urheilijoita sitten yritämme parhaamme mukaan eri ikäryhmissä valmentaa- ja usein vailla pohjatietoa traumasta.

Pohjimmiltaan psyykkisessä traumassa on kyse järkyttävästä ja sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta tai kokemusten sarjasta, joka ”psyykkisyydestä” huolimatta fyysisesti muuttaa kehosi ja hermostosi tunnetta siitä, millainen paikka maailma on. Traumasta ei yleensä kuitenkaan joko osata tai kehdata puhua, paitsi mm. juuri sodan yhteydessä, kun sille on ikään kuin olemassa riittävän vahvat perusteet. Siitä huolimatta trauma on olemassa ja piilossa kaikkialla silmiemme alla, monessa tapauksessa vaikuttaen siihen, mitä ajattelemme ja kuinka eri tilanteissa reagoimme. Valmentajana koen, että ennen näitä oivalluksia en ollut ihan ymmärtänyt mitä kaikkea omassa joukkueessa ja pelaajistossa tapahtuu. En lisäksi ollut oikein sisäistänyt, mihin valmentaja itse asiassa kykenee vaikuttamaan, ja mihin ei.

Kuinka trauma syntyy?

Lääketieteestä tuttu fyysinen trauma syntyy ulkopuolisesta iskusta. Tässä kuvattu psyykkinen trauma ei puolestaan itseasiassa edes vaadi todellista hengen uhkaa, vaan vain uhkaavaksi koetun tapahtuman tai ympäristön. Tällaisessa tilanteessa yksilö on menettänyt kyvyn vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa ja on ikään kuin jäänyt vaaran armoille. Kirjallisuudessa puhutaan menetetystä toimijuuden käsitteestä:

”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on eheyttävää, motivoivaa ja peräti elinehto. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistyy taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu, puolustusvasteet jäävät päälle kehoon, ja kokemus tapahtuneesta pirstaloituu. Valmentajille tutun Deci & Ryanin itsemääräämisteorian yksi kolmijalka –autonomia- on käsitteenä myös hyvin lähellä toimijuutta.

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta turvavyö on juuttunut, eikä kukaan ulkona kuule avunhuutojasi. Vaikka rekka ajaakin viime hetkellä täpärästi ohi, olet vaaran uhatessa jäänyt sen armoille. Vaikka karvan vahinkoa ei ulkoisesti olisi tapahtunut, turva on mennyt ja fysiologisesti olet nyt eri ihminen. Mieli suojaa yksilöä pirstaloimalla kokemuksen (et kronologisesti ehkä muista tapahtumien kulkua) ja traumatilanteesta muistuttavat triggerit laukeavat jatkossa vaarattomissakin tilanteissa. Kaikki tämä vaarasta muistuttaminen on historiassa ollut adaptiivista eli eloonjäämistä edistävää. Ikivanhan ilmiön virallinen diagnoosi, traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), syntyi kuitenkin vasta Vietnamin sodan jälkeen.

Maailman vaietuin terveysongelma

Valitettavasti traumat eivät synny vain kertarysäyksin. Myöhemmin on ymmärretty, että myös pitkään jatkunut ympäröivä stressi ja vähemmän henkeä uhkaavat tilanteet voivat traumatisoida. Puhutaan komplisoituneesta traumasta (C-PTSD) ja tuon Jäljet Kehossa- kirjan järkyttävin osa liittyi tällaisten traumojen yleisyyteen. Nykyisin hyvin tunnetun, niin sanotun ACE-kyselyn 17 421 yhdysvaltalaisesta aikuisesta vastaajasta peräti 2/3 täytti jonkin ACE- kohdan (fyysinen ja henkinen väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, toinen vanhemmista vankilassa, riippuvaisuutta huumeista/alkoholista kotona, ym.) Lisäksi paljastui, että arviolta jopa noin 25 % kaikista ihmisistä on lapsena joutunut elämään väkivallan uhan alla:

“The ACE study revealed that traumatic life experiences during childhood and adolescence are far more common than expected … more than a quarter of the U.S. population is likely to have been repeatedly physically abused as a child … As the children matured, they didn’t “outgrow” the effects of their early experiences. As Fellitti notes, “Traumatic experiences are often lost in time and concealed by shame, secrecy, and social taboo”, but the study revealed that the impact of trauma pervaded these patient’s adult lives. …The first time I heard Robert Anda present the results of the ACE study, he could not hold back his tears … he realized they had stumbled upon the gravest and most costly public health issue in the United States: child abuse.” -The Body Keeps the Score (Bessel van der Kolk, 2014, s.147-150, alleviivaus omani.)

Kelataanpa vielä: siis neljännes koko väestöstä. Tutkimukset muualta ovat validoineet tämän suuntaisia lukuja ja vieläpä nimenomaan kehittyneissä länsimaissa. Joten olitpa muuten aiheesta mitä mieltä tahansa, neljännes on aivan järkyttävän korkea luku. Kaikki tämä heijastuu tietysti yhteiskunnassa mielenterveyden häiriöiden epidemiana, eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa ihmisluonnosta muutoinkaan. Valmennuksen maailmassa puolestaan on todennäköistä, että 16 hengen joukkueessa on joitakin henkisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita (tai juniorijoukkueessa parhaillaan joutuvia) pelaajia. Osa ei trauman mieltä suojaavan luonteen vuoksi myöskään välttämättä tiedä tätä asiaa itsestään, vaikka tarkkaavainen valmentaja kenties näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.

Osa lukijoista miettii ehkä, miksi tämän pitäisi vaikuttaa siihen, kuinka valmennat? Menneet ovat kuitenkin menneitä, eivätkö ihmiset vain voisi päästä näistä asioista ”yli?” Trauma ei kuitenkaan ole jotakin, josta vain päätät toipua. Sen hoidossa tarvitaan ammattilaisten apua. Kaikille kaltoinkohdelluille ei myöskään kehity PTSD, ja tiedämme, että esimerkiksi huippu-urheilijoista osa tulee varsin kovista taustoista selvinneinä. Liian vakavana ja hoitamattomana trauma on kuitenkin autonomisen hermoston häiriötila, ja kyseessä on se sama hermosto, johon mm. laji- ja voimaharjoittelulla pyritään vaikuttamaan. Vaikkei kliininen hoitotyö luonnollisesti kuulu valmentajille, on hyvä tiedostaa näin yleisen ilmiön olemassaolo. Lisäksi meillä on kansalaisvastuu joissakin tapauksissa viedä tietoa eteenpäin asiaankuuluville tahoille.

Mitä voimme tehdä?

Sinällään tässä mainitut asiat eivät ole uusia, mutta varmasti toistamisen arvoisia. Ensimmäinen periaate valmentajille voisi olla sama kuin lääkäreille, eli first do no harm. Turvallinen valmennus ehkäisee olemassa olevien traumojen pahenemista, joten ei nyt ainakaan huononneta niiden oloa, joille maailma näyttäytyy valmiiksi vaarallisena paikkana. Auktoriteetin ennakoitavuus ja nähdyksi tuleminen ovat isoja juttuja valmentajan tiedostaa. Toiseksi urheilijoiden autonomian vahvistaminen on erittäin tärkeää toimijuutensa joskus menettäneille. Kolmas ajatus liittyy puolestaan yhteisön tukeen, mikä on tietysti yksi isoimmista asioista myös voittamisesta puhuttaessa. Joukkueissa nimittäin piilee isosti voimaa, jos osaamme sen voiman valjastaa. Nämä nykyajan ”pienet heimot” ovat sosiaalisina yksiköinä kenties lähinnä ihmisen metsästäjä-keräilijä ajan ympäristöä, joten tuki oman joukkueen sisältä vaikuttaa meihin poikkeuksellisen syvästi. (Alla siteerattu teoson muuten hieno pieni kirjanen tiimin yhtenäisyydestä kiinnostuneille.)

“Cohesive and egalitarian tribal societies do a very good job at mitigating the effects of trauma, but by their very nature, many modern societies are exactly the opposite: hierarchical and alienating.” -Tribe (Junger, 2016.) (Alleviivaus omani.)

On mielenkiintoista, että esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä esiintyy vähemmän alkuperäiskansojen keskuudessa, kuin teollistuneissa yhteiskunnissa. Miksi? Ihmiset eivät jää yksin. Elämässä on yhä paljon rituaaleja ja riittejä, jotka kutovat ihmisen osaksi heimonsa sosiaalista kangasta. Monet kokemukset jaetaan yhdessä ja ennen kaikkea apua on saatavilla, jos sitä pyytää. Vaikkapa koulukiusaamisesta (jota esiintyy myös huonosti johdetuissa joukkueissa) jäävät arvet ovat syviä osin siksi, ettei kukaan omista puutu ja auta.

John Wooden puhui johtajuudesta pyhänä velvollisuutena, ja rinnasti usein vanhemman, opettajan ja valmentajan roolit yhdeksi ja samaksi. Valmentajana olet jo numeroiden valossa lähes varmasti korvaavan turvallinen auktoriteetti jollekulle kovia kokeneelle. Vaikka tuntuukin osittain triviaalilta kirjoittaa valmennuksesta sodan puhjettua Euroopassa, eivät traumalta suojaavat tekijät onneksi muutu kontekstista toiseen. Pidetään siis huoli siitä, että pidämme yhtä, tuemme toisiamme ja säilytämme toimijuuden. Se luo perustan arjessa selviämiselle, rintamasta puhumattakaan.

A lack of boundaries invites a lack of respect,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Valmentajan Osaaminen, osa 4. Mielenterveys

30 Jan

Urheilijoiden mielenterveydestä on kasvanut säännöllisesti toistuva puheenaihe. On tärkeää, että asiasta puhutaan, epäkohtiin puututaan, ja että ihmiset saavat asiaankuuluvaa apua. Huomaan kuitenkin hampaideni välillä kiristyvän keskustelun sävystä ja suunnasta, sillä urheilu on kaukana mielenterveysongelmien suurimmista aiheuttajista. Otetaan tähän esimerkki taannoisesta YLE:n lokakuussa 2020 julkaisemasta kyselystä, jossa joukko entisiä huippu-urheilijoita kertoi tuskaisesta taipaleestaan. Väliotsikon: ”Mieli järkkynyt huippu-urheilun vuoksi” alla todetaan seuraavaa:

”Yle Urheilun kyselyssä selvitettiin myös sitä, mitkä asiat olivat urheilijoiden mielestä johtaneet mielenterveyden häiriöiden syntymiseen. Kyselyn mukaan yksittäisten urheilijoiden ongelmat johtuivat useista eri syistä.  Liki puolet mielenterveyden häiriöitä kokeneista kertoi syyksi epäonnistumisen kilpailuissa. Sen jälkeen yleisin syy oli loukkaantuminen tai sairastuminen ja vaikeudet yhdistää urheilu-ura siviilielämään.” (alleviivaus omani.)

https://yle.fi/urheilu/3-11575030

Osa ongelmien aiheuttajista liittyi siis urheilun rakenteisiin ja mm. taloudellisiin huoliin, osa epäonnistumisiin ja pieni osa kenties valmentajan toimintaan. Elämä on kuitenkin niin täynnä vastoinkäymisiä, että välillä urheilun rooli tässä kaikessa tahtoo unohtua. Lisäksi ihmiset eivät läheskään aina itse tiedä mielenterveyden ongelmien muinaisia juurisyitä, vaikka niiden laukaisija tässä hetkessä tunnistetaankin. Näkemykseni mukaan urheilu -etenkin huippu-urheilu- itseasiassa vain antaa näyteikkunan ihmisen reaktioille kovassa paineessa sekä siihen, millaiset ihmiset ylipäätään ovat valmiita äärimmäisyyksiin. Allekirjoittaneesta evidenssi on itseasiassa melko selkeä: altistava perimä ja lapsuuden ympäristön valuviat paljastuvat tehokkaasti silloin, kun varhaisaikuisuudessa (18-30v) koetaan stressiä.

Faktoja mielenterveydestä

YLE:n jutussa todettiin huippu-urheilussa esiintyvien mielenterveyden häiriöiden olevan prosentuaalisesti suurempia, kuin mitä koko väestössä esiintyy. Kyseisessä otannassa lukema oli 68% samalla kun väestötasolla pyöritään 50% kieppeillä. Tyypillisiä urheilussakin nähtäviä mielenterveyden häiriöitä ovat termeinä tutut masennus, ahdistus, uupumus, sekä uni-, syömis-, ja pakko-oireiset häiriöt. Määrittelytavasta ja käytetystä järjestelmästä riippuen diagnoosi, nimike ja prosentit voivat myös vaihdella. Yksi yleisimmistä häiriöistä on maailmanlaajuisesti masennus, jolla on komorbiditeettia eli yhteisesiintyvyyttä erittäin monen muun häiriön kanssa, lähtien mm. alkoholiriippuvuudesta. (Tästäkin tehtiin urheilua koskevia juttuja hiljattain.)

https://yle.fi/urheilu/3-12280248

Itseasiassa mikä tahansa kovan stressin ala tai työ voi altistaa häiriöille. Tiedämme myös, että stressitasot tyypillisesti nousevat varsinkin hierarkioiden pohjalla ja huipulla. Eli jos olet vaikkapa työtön, elämään usein kuuluu kaikenlaista muutakin murhetta. Toimitusjohtajan talous lienee vastaavasti kunnossa, mutta muuten stressitekijöitä on arjessa enemmän kuin porrasta alempana. Poikkeukselliset ihmiset saavat kuitenkin aikaan poikkeuksellisia asioita, ja osa meistä on valmiita tekemään mitä tahansa edetäkseen ja voittaakseen. Tällä on tietysti myös hintansa.

Haluan nostaa esiin kolme harvemmin urheilun yhteydessä mainittua mielenterveyttä haittaavaa seikkaa, joilla ei ole mitään tekemistä itse urheilun kanssa. Nämä ovat turvaton kiintymyssuhde, traumaattiset kokemukset sekä luonteenpiirre neuroottisuus, jotka voivat esiintyä erikseen, mutta myös korostuneesti yhdessä. (Kiintymyksestä kirjoitin hiljattain, joten pidetään se tässä pienemmässä roolissa.) Big Five- Neuroottisuus tunnetaan joissakin malleissa myös neutraalimmalla nimellä ”reaktiivisuus” ja se kuvaa ihmisen luontaista herkkyyttä uhkille sekä kääntäen stressin sietokykyä. Tämä kellokäyrällä populaatiossa esiintyvä, temperamenttiin pohjautuva luonteenpiirre korreloi positiivisesti useimpien mielenterveyden ongelmien kanssa.

” The personality trait of neuroticism refers to relatively stable tendencies to respond with negative emotions to threat, frustration, or loss. Individuals in the population vary markedly on this trait, …. Neuroticism is a robust correlate and predictor of many different mental and physical disorders, comorbidity among them, and the frequency of mental and general health service use.” (Alleviivaus omani.)

Lahey, B. B. (2009). Public health significance of neuroticism. American Psychologist, 64(4), 241.

Korrelaation lisäksi korkea N on kausaaliyhteydessä tusinaan mielenterveyden häiriötä lähtien masennuksesta, pakko-oireisesta häiriöstä, ahdistuksesta, anoreksiasta, skitsofreniasta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toisin sanoen piirre on yksilölle todellinen käänteinen lottovoitto, jota Minnesotan yliopiston professori Colin DeYoung kuvasikin taannoin lakonisesti ”Neuroticism, simply put, is suffering.” Siinä missä turvallinen kiintymyssuhde suojaa monilta elämän kolhuilta, turvaton kiintymys neuroottisuuden ohella altistaa yksilön niille. Vaikka erityyppiset traumat ovat hyvin yleisiä, on yksilö ilman valuvikoja (turvallisesti kiintynyt ja matala neuroottisuus) paremmin rokotettu näitä harmeja vastaan. Traumaattisten kokemusten tarkkoja lukuja on puolestaan lähes mahdotonta tietää osin siksi, että usein mieli on suojannut tapahtuneen niin syvälle alitajuntaan. Urheilijakaan ei siten ole välttämättä edes tietoinen mielenterveysongelmiensa syntysyistä.

” Considerable research has documented that exposure to traumatic events has negative effects on physical and mental health. … General population surveys in 24 countries with a combined sample of 68 894 adult respondents across six continents assessed exposure to 29 traumatic event types. … Over 70% of respondents reported a traumatic event; 30.5% were exposed to four or more. “ (Alleviivaus omani.)

Benjet, C., Bromet, E., Karam, E. G., Kessler, R. C., McLaughlin, K. A., Ruscio, A. M., … & Koenen, K. C. (2016). The epidemiology of traumatic event exposure worldwide: results from the World Mental Health Survey Consortium. Psychological medicine, 46(2), 327-343.

Kirjoittajat toteavat, että traumaattiset tapahtumat ovat hyvin yleisiä ja vaikuttavat alentavasti mielenterveyteen. Traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) esiintymistä väestössä on kuitenkin hyvin vaikeaa arvioida jo siksi, ettei sitä meinata saada diagnostiikalla kiinni ja koska PTSD esiintyy yhdessä monien muiden häiriöiden kanssa. Ja vaikkei PTSD tietysti kehity jokaiselle, voivat traumaattiset tapahtumat purkamattomina monin tavoin haitata psyykkistä hyvinvointia. Henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa kokee lapsena -siis ennen urheilu-uran alkua- paljon suurempi osa väestöstä, kuin yleisesti ajatellaan. (Aiheesta lisää ensi kuussa.)

Mitä urheilusta ja mielenterveydestä pitäisi ajatella?

Halusin pohjustaa kirjoituksen näillä kolmella teemalla ennen pohdintaa siitä, miksi urheilijat (ja etenkin huippu-urheilijat) ovat yliedustettuina mielenterveyden häiriöissä. Mielestäni asiaa ei pitäisi korostetusti ajatella siltä kantilta, että urheilu aiheuttaa mielenterveyden ongelmia. Parempi ja todenmukaisempi lähtökohta olisi se, että psyykkiset häiriöt ovat erittäin yleisiä, ja suojaavien tekijöiden puuttuessa vastoinkäymiset altistavat ongelmille. Lisäksi on tärkeä tiedostaa, että vaikka hierarkioiden huippua lähestyttäessä löydämme stressiä keskivertoa paremmin sietäviä yksilöitä, liittyy draiviin olla paras usein myös negatiivinen kääntöpuoli. Stressiä heikommin sietävä urheilija saattaa myös harjoitella pakonomaisella vimmalla kokeakseen jotakin, jota jäi lapsuudessaan vaille.

Jutun aloittaneeseen YLE- sitaattiin viitaten epäonnistuminen voi etenkin perfektionistissa saada aikaan voimakasta ahdistusta ja masennusta (harvassa muussa työssä hävitään säännöllisesti toisten edessä.) Palstatila ei tässä riitä hierarkiakonfliktien aiheuttaman masennuksen avaamiseen, mutta ilmiö fysiologian tasolla todellinen. Monilla paha olo kuitenkin ruokkii halua suorittaa, ja kipu olla treenaamatta on suurempi, kuin kipu antaa kaikkensa ja ehkä epäonnistua. Olen jo tovin ajatellut, että osalle huipuista työ on kuin addiktio, ja jossakin määrin on myös hyvä, että yksilö on löytänyt juuri urheilun yrittääkseen helpottaa oloaan. (Alta löytyvä Dr. Gabor Matén ”How Childhood Trauma Leads to Addiction” on erinomainen tiivistys siitä, mitä on olla koukussa johonkin. Jotkut addiktioista ovat yhteiskunnallisesti siedettävämpiä kuin toiset- ja työ on varmaankin näistä se siedetyin.)

Kaikki eivät onneksi ole riippuvaisia työstään ja meidän kannattaa nähdä maailmassa myös terveyttä. Kuitenkin se pakko, mikä useilla huipuilla harjoitteluun ja kilpailuun kohdistuu, on aivan yleisesti valmentajien tiedossa. Emme myöskään ole varmoja siitä, että haluaisimme luopua kaikesta siitä hyvästä ja kauniista maailmassa, mitä valitettavasti jossakin määrin rikkinäiset ihmiset ovat saaneet aikaan. Annetaan joka tapauksessa urheilulle vähän siimaa tässä keskustelussa. Ei sportti ole mikään peto, joka tuhoaa ison osan omistaan, vaikka senkin on paremmin opittava luomaan turvaa. Ympäristön täytyy tukea urheilijaa, mutta osa vahingoista on todennäköisesti tapahtunut jo kauan sitten. Autetaan siis ihmisiä ja nähdään kompleksisten ongelmien taakse. Eikä uskota nielemättä ihan kaikkea mitä urheilusta kirjoitetaan.

Kohti kevään valoa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Valmentajan Osaaminen, osa 3. Turvallisuus

29 Dec

Turvallisudella tarkoitetaan yleisesti yhtä hyvinvointimme perusedellytyksistä. Lisäksi turvallisuus on sanana melkein sellainen, ettei siitä äkkiseltään voi olla kuin yhtä mieltä. Enemmän tätä on parempi asia, kuin vähemmän. Näin todella tiettyyn rajaan asti onkin, sillä terve kasvu ja kehitys ovat mahdollisia vain riittävän turvallisessa ympäristössä. Tarvitsemme eritoten fyysistä turvaa, (olet suojassa mm. väkivallalta ja hyväksikäytöltä) mutta myös hankalammin määriteltävää psyykkistä turvaa. Hermosto ei nimittäin voi kukoistaa myöskään tilanteissa, joissa tunnepuolen tarpeet eivät riittävissä määrin täyty.

Kääntöpuolella liiallinen suojelu kuitenkin rampauttaa kotien lisäksi myös urheiluympäristöjä. Varsinkin jos turvallisuuden määritelmä on pielessä, voi sen tavoittelu kääntyä patologiseksi ja pahimmillaan tehdä meistä hauraita uhriutujia. Kasvuun kuuluu aina myös oikeanlaisia kolhuja, eikä pumpulissa elävä tiedä, mitä maailma rohkealle ja sitkeälle tarjoaa.

Perustavaa laatua

Elämä maan päällä on kehittynyt olosuhteissa, joissa turvallisuudelle on asetettu suuri preemio. Jokainen tietää, kuinka vaarallista elämä luonnossa eläimille on, ja mitä se on historiallisesti ollut myös ihmiselle. Kuvaavaa on, että erilaisissa tarvehierarkioiden malleissa turva luokitellaan peruskivien joukkoon. Linkin takaa löytyy Abraham Maslown tunnetun tarvehierarkian päivitetty versio (Kendrick et al, 2010) joka sijoittaa tarpeen ”self-protection” pohjalle, heti välittömien fysiologisten tarpeiden jälkeen. (Maslow itse kutsui tätä aikanaan nimellä “safety needs”.) Uudesta pyramidista käy myös ilmi, ettei ihminen koskaan varsinaisesti ”pelaa tasoja läpi.” Sitä vastoin perusta -kuten fysiologiset tarpeet ja tarve olla turvassa- vaikuttavat meihin koko ajan, elämän alusta loppuun. Uteliaat voivat tsekata myös Scott Barry Kaufmanin mallin (Transcend, 2020) jossa trendi on pitkälti sama.

https://www.psychologytoday.com/us/blog/sex-murder-and-the-meaning-life/201005/rebuilding-maslow-s-pyramid-evolutionary-foundation

Kuten kiintymys-blogissa kertasimme, vähiten itsepuolustukseen kykenevät (eli pienet lapset ja nuoret) ovat väkivallan lisäksi kaikista alttiimpia myös sosiaalisten uhkien (eli stressin) haitoille. Turvan puuttuminen on salakavalaa, sillä se on lähes näkymätöntä, ja uhrin mieli usein suojaa tätä sulkemalla tapahtumat alitajuntaan. Vaikka miellämme monet kehon toiminnoista muutenkin tietoisuuden alaisiksi, on tietoinen mieli usein se viimeinen, joka asiasta saa vihiä. Etenkin uhkan aistiminen lähellä on historiallisesti ollut niin iso juttu, ettei pohdinnoille ole ollut aikaa. Keho on siis virittynyt saamaan tiedon turvan tasosta välittömästi ja tarkkailee alati ympäristöä tältä kantilta.

” Porges coined the word” neuroception” to describe the capacity to evaluate relative danger and safety in one’s environment. … The autonomic nervous system regulates three fundamental physiological states. The level of safety determines which one of these is activated at any particular time.”-The Body Keeps the Score (van der Kolk, 2014 s. 82)

Psykologinen turvallisuus?

Valmennuskeskusteluissa termi ”psykologinen turvallisuus” nousee usein esille varsinkin nuorempien urheilijoiden kohdalla. Liputan itsekin asian puolesta ja lisään, ettei teema ole paljon vähäisempi aikuisten joukkueissakaan. Aiheesta kirjoitetaan bisneksessäkin paljon, ja halukas voi lukea lisää vaikkapa täältä:

https://hbr.org/2017/08/high-performing-teams-need-psychological-safety-heres-how-to-create-it

Ainoa asia, joka allekirjoittanutta aiheessa aika ajoin kismittää, on psykologisen turvallisuuden jaottelu ikään kuin erilliseksi fyysisestä turvallisuudesta. Totta kai on tilanteita, jotka ovat uhkaavia ilman, että todellista fyysisen konfrontaation vaaraa on, ja meillä on hyvä olla joku nimi tälle. Evoluutio on kuitenkin konservoiva prosessi, jossa uudet rakenteet syntyvät jonkin jo olemassa olevan päälle. Koska kauan ennen kognition kehittymistä on ollut uhkaavia tilanteita ja kehon fysiologisia reaktioita niihin, tämä sama järjestelmä pyörii myös psykologisesti uhkaavissa tilanteissa. Seurauksena kehon reaktio fyysiseen ja psyykkiseen uhkaan on usein sama, vaikka kaikki kehon vasteet eivät olekaan yksi yhteen samoja. Otetaan siis todesta ns. ”ilmapiiriongelmat” (jotka todellisuudessa ovat lähes aina johtajuusongelmia.)

“Feelings of insecurity get the heart and the breath out of synch and activate the sympathetic nervous system as if we were dealing with a threat (elevated heart rate and blood pressure) and can create a sense of unease in the chest, and even pain.” (alleviivaus omani)

https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions

Valmentajalta tarvitaan tunnepuolella siis sekä tietoisuutta näistä kehon reaktioista, että kriittisesti myös toimenpiteitä, joilla turvallisuutta joukkueessa voi lisätä. Olen menneinä vuosina kirjoittanut hyvästä joukkuekulttuurista paljon, mutta käyttänyt termiä psykologinen turvallisuus vain vähän. Sinällään toimenpiteet turvallisen joukkueen luomiseksi eivät paperilla ole tähtitiedettä: kohdataan erimielisyydet mutta vältetään vastakkainasettelua, keskustellaan avoimesti, ennakoidaan tulevia -etenkin vaikeita- tilanteita, ja pyritään kohtaamaan ihmiset ratkaisukeskeisesti ja reilusti. Turvallisessa ympäristössä on selkeät rajat ja johtajuus, mutta kaikki voivat saada ja antaa palautetta. Vaikka nämä keinot eivät sinällään ole monimutkaisia, niitä on usein vaikea implementoida. Iso haaste valmennuskoulutukselle muodostuu ihmisten tunnepuolen kypsyydestä, sekä rohkeudesta kohdata itselle ja toiselle kipeitä asioita.

Tavoitteena “high support- high challenge” – kulttuuri

Kuten kirjoituksen alussa totesin, lisääntyvä turvallisuus on pääsääntöisesti hyvä asia. Kuten kaikella, myös tällä on patologinen puolensa. Arvostettu sosiaalipsykologi Jonathan Haidt summaa osuvasti tässä Sam Harrisin haastattelussa, että ”every virtue carried to an extreme becomes a vice.” Ylisuojeleva vanhemmuus on pääosin 2000-luvun ilmiö, mutta myös esim. monissa Yhdysvaltojen yliopistoissa on tänä päivänä varsin erilainen meininki, kuin vielä 15 vuotta takaperin. Haastattelun keskiössä on ns. ”safe space”- kulttuuri, jossa vinoutunut turvallisuuden määrittely voi tukahduttaa keskustelun, johtaa kyttäämiseen, eikä anna eväitä kohdata tosimaailmaa. (Esimerkiksi antaa ja saada kriittistä palautetta.)

Surullista kyllä myös urheilussa näkee aika ajoin tilanteita, joissa turvallisuus on mielletty vaatimuksen puutteeksi. Toistan tässä vielä saman ajatuksen, jonka äärelle monissa määrätietoisen harjoittelun blogeista pysähdyin. Valmentajina -ja vanhempina- tehtävämme ei ole tehdä maailmasta täysin turvallista paikkaa, sillä se ei ole mitenkään mahdollista. Sen sijaan ympäristön on oltava oikealla tavalla turvallinen. Urheilijat, jotka eivät kohtaa riittävästi vaikeuksia eivät varmuudella tule kestämään kilpailua edes kansallisella, saati kansainvälisellä tasolla. Tehtävämme on siis luoda rehellinen ympäristö, jossa ihmiset tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi, ja jossa joku aikuinen on auktoriteettiasemassa tekemässä päätöksiä, jotka eivät kuulu urheilijalle. Vastuumme on suuri.

Kirjoitin edellä, että laadukkaan urheiluympäristön on oltava ”oikealla tavalla turvallinen” ja haluan lopuksi vielä täsmentää tätä. Meillä tulee olla nollatoleranssi tietyille asioille, kuten toisten tahalliselle fyysiselle satuttamiselle. Samoin nollatoleranssi tulee olla kiusaamiselle ja muulle näkymättömälle turvan nakertamiselle. Huippu-urheilussa ”korkean tuen ja korkean vaatimuksen” kulttuuri kuitenkin rakentaa tälle peruskalliolle kovia standardeja, tinkimätöntä työntekoa ja vaatimustason, jolle kaikkien osallisten tulee pyrkiä. Tässä ympäristössä ei aina tunnu hyvältä esim. se, että jää standardeista jälkeen ja pitää petrata. Vähenevä peliaika ei ole ihmisoikeusrikkomus, vaan se on osa palautetta ja yksi toiminnan peileistä.

Tällainen hyvin suora ympäristö ei ehkä alkuun ole helpoin, mutta merkityksellinen ja turvallinen se kuitenkin on. Ja jos uskaltaudumme yrittämään, huomaamme useimpien urheilijoiden myös janoavan tällaista, vaikka mm. vaatimustason sietokykyä tuleekin asteittain kehittää. Olemme joka tapauksessa isosti plussalla niin kauan, kuin tämä Bessel van der Kolkin hienosti tiivistämä ydin toteutuu:

’” More than anything else, being able to feel safe with other people defines mental health; safe connections are fundamental to meaningful and satisfying lives. The critical challenge … is to foster reciprocity; truly hearing and being heard, really seeing and being seen by other people. … We try to teach everyone … to focus on the importance of fostering safety, predictability, and being known and seen.”  -The Body Keeps the Score, (van der Kolk, 2014 s. 354)

Tehdään siis toisillemme ja sidosryhmille selväksi minkälaisin periaattein ja arvoin urheilua rakennamme. Turvallisen pohjan myötä ympäristöt urheilussa voivat yhtä aikaa myös olla erittäin kilpailullisia. Tulevissa osissa keskityn mm. siihen, mitä tapahtuu, kun tämä perusta on aikaisemmissa elämän vaiheissa urheilijoilta puuttunut.

Hyvää Uutta Vuotta,

 Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Valmentajan Osaaminen, osa 2. Kiintymys

30 Nov

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa korostanut, että vaikka vuorovaikutus urheilijan kanssa on tärkeää, eivät harjoittelun standardit saa dialogin seurauksena laskea. Syitä tähän en ole ennen isommin eritellyt, lukuun ottamatta pääosin sallivaa, suomalaista kulttuuria. Käsillä oleva kirjoitus osittain valottaa aiempien varoitusten taustaa. Tiedossa on myös, että kiintymyksen kaltaiset aiheet kuulostavat kovista koutseista helposti liian pehmeiltä. Tässäkin asiassa olemme kuitenkin ensisijaisesti kilpailullisen etulyönnin ja tulosten perässä.

On yksi asia kehottaa valmentajia kasvavaan vuorovaikutukseen urheilijan kanssa, mutta kokonaan toinen pyrkiä ymmärtämään tämän nostamia reaktioita itsessä. Monissa nykyhetken tilanteissa puolestasi puhuu menneisyys, jonka vaikutuksista meidän on viisasta olla tietoisia. Muutoin menestystäsi valmentajana voi määrittää enemmän oma tiedostamaton tapa toimia, kuin se mitä muuta ammatissasi osaat.

Kiintymyksen biologinen pohja

Ihminen muodostaa sisäsyntyisesti kiintymykseen perustuvia suhteita, sillä ne ovat lajin selviytymisen elinehto. Aihe on kuitenkin sellainen, ettei siitä useimpien arjessa juuri puhuta, paitsi ehkä lyhyesti neuvolassa tai pitkästi terapiakontekstissa, kun jotakin on elämässä pielessä. Joka tapauksessa nämä lapselle kriittiset kiintymystarpeet vaikuttavat koko elinkaareen ja siihen, kuinka olemme suhteessa toiseen:

“When a child is born… the first need is for attachment. Attachment is contact, connection, love. Without that, the human child does not survive. … The baby … has to be having an attachment with the parents, the parents have to be attached to the baby. Otherwise, the infant does not simply survive. So, our attachment needs are enormous, and they remain important throughout our lifetime because we have to have attachments to form societies, social groups without which we don’t survive.” –Dr. Gabor Maté (n. 0-1min.)

Pohjimmiltaan kiintymysjärjestelmä on siis luonnon tapa varmistaa elämän jatkuminen ja kuten Maté videolla kuvaa, järjestelmä on paljon ihmistä vanhempi. Kaikki nisäkkäät huolehtivat poikasistaan ja pieni ihminen on nisäkkäistä riippuvaisin vanhempansa hoivasta. Riittävän terve kiintymys vastaa myös isosta osaa hyvinvointia ja kääntäen monista terveydellisistä ongelmista. Jos emme voi luoda turvallista yhteyttä toiseen, olemme alttiimpia mm. masennukselle, ahdistukselle, sekä monille muille mielenterveyden häiriöille. Valmentajalle tässä on tärkeää se, mitä aktivoituu, kun olet auktoriteetti ja vuorovaikutuksessa lähennyt urheilijaa. Turvallisesti kiintynyt ihminen kykenee terveeseen läheisyyteen ja etäisyyteen paljon turvattomasti kiintynyttä paremmin, ja näiden rajojen tunnistaminen on kriittisen tärkeä osa henkilökohtaista kasvua.

Kiintymyssuhdeteoria, – mallit ja itsetuntemus

Brittiläinen psykiatri John Bowlby (1969, 1979) esitti kiintymysjärjestelmän (Attachment Behavioral System) edellä kuvatulla tavalla edistävän selviytymistä ja lisääntymistä, sekä organisoivan käytöstämme. Järjestelmän pohja on hermostossa, ja se aktivoituu ja deaktivoituu ympäristömme vaikutusten mukaisesti. Pinnan alla ABS pitää sisällään erilaisia alajärjestelmiä liittyen hoivaan (vanhempi-lapsi), rakkauteen (puolisot) ja myös ympäristön tutkimiseen (”eksploraatio.)”. Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin kiintymys (lapsi-vanhempi), eli säilyttää fyysinen läheisyys vanhempaan turvan saamiseksi uhkaavassa tilanteessa. Onnistuessaan kiintymys mahdollistaa turvan ikään kuin molempiin suuntiin: on turvallista lähteä pois ja turvallista palata seikkailulta vanhemman luo.

https://www.verywellmind.com/what-is-attachment-theory-2795337

Terve kehitys edellyttää kuitenkin, että vanhempi on fyysisesti ja emotionaalisesti riittävän saatavilla ja sensitiivinen lapsen tarpeille. Tällainen ”riittävän hyvä vanhempi” myös sallii lapsen itsenäisen toiminnan ja puuttuu tekemiseen vain sopivissa määrin. Kiintymyksen muodostuminen on erottamattomasti sidoksissa vuorovaikutukseen, johon sanojen, tunteiden ja eleiden lisäksi liittyy myös fyysinen kosketus (joka sattumoisin on pääasiallinen ja vanhin tapa, jolla nisäkkäät toisilleen turvaa viestivät.) Tämä kappale voisi muutamaa sanaa vaihtamalla hyvin kuvata myös valmentajan ja urheilijan suhdetta. Mitä läheisempi tämä suhde on, sitä varmemmin erilaiset alajärjestelmät aktivoituvat tavalla, joka peilaa kunkin yksilön kiintymystyyliä.

Amerikkalainen psykologi nimeltä Mary Aimsworth (1963, 1978) puolestaan esitti kiintymystyyleissä olevan systemaattisia eroja. Nykyisen ymmärryksen pohjalta on eritelty neljä erilaista tyyliä, jotka pääpiirteissään kuvaavat tapaamme olla suhteessa toiseen.  Näitä sisäisiä malleja pidettiin aikanaan melko muuttumattomina, mutta uudempi tutkimus on osoittanut, että myöhemmät ns. korjaavat kokemukset myös täydentävät ja muuttavat niitä. Kaikki tyylit ovat adaptiivisia, eli kehittyneet palvelemaan pientä lasta juuri niiden vanhempien seurassa, joiden kanssa on täytynyt selviytyä. Kaikki lapsuuden mallit eivät meitä kuitenkaan nykyhetkessä enää palvele (kts. linkin takana alaotsikon ”turvaton” alla.)

https://www.terveyskirjasto.fi/odk00026

En mene syvälle eri mallien kuvaamiseen, mutta yleiskuva on lyhyesti tämä. Neljä kiintymyssuhdemallia ovat turvallinen (secure), turvaton ristiriitainen (anxious) turvaton välttelevä (avoidant), sekä turvaton kaoottinen (disorganized.) Eri yhteyksissä on tuotu esille seuraava karkea jakautuminen populaatiossa: lapsena turvallisesti kiintyneitä on n. 50 %, ristiriitaisia n. 25 % ja vältteleviä samoin myös n. 25 %. Kaoottinen (tai jäsentymätön) tyyli on useimmiten kuvattu harvinaiseksi ja vain muutamien prosenttien suuruiseksi. Yksi mielenkiintoisista huomioista tähän liittyen on joka tapauksessa se, että terveyskirjaston mukaan ”suomalaisessa kulttuurissa välttelevä kiintymyssuhde on kaikkein yleisin.” (Tämä erottaa Suomen selvästi mm. Pohjois-Amerikasta, mutta etäisyys sotiin, ym. on vähitellen tuonut lisää turvaa myös meidän kulttuuriimme.) Meille valmentajalle oleellista aiheessa eivät ole tarkat luvut, vaan ymmärrys kokonaisuudesta. Koutsin muistettavat kuuluvat mielestäni näin:

  1. Tilastollisesti noin puolella joukkueesi pelaajista voi olla taustalla turvaton lapsuuden kiintymyssuhde, joka aktivoituu aikuisuudessa etenkin stressaavissa tilanteissa ja kun suhde toiseen ihmiseen syvenee. Voi siis helposti arvata, mitä kasvava dialogisuus saa aikaan samalla, kun urheilijat kilpailevat vastustajien lisäksi myös sisäisesti mm. peliajasta. Jos siis haluat joukkueesi yltävän parhaimpaansa, sinun täytyy luoda riittävän turvallinen ympäristö. Vaikka osa urheilijoista pärjäisikin kovan stressin kanssa, osa voi lyyhistyä täysin. (Huippu-urheilussakin puhutaan syystä ns. ”high-support, high-demand” kulttuurista.)
  2. Kiintymysreaktiot ovat vaikeasti muutettavia, mutta usein myös varsin ennustettavia, jos vain tiedämme mistä on kysymys. Valmentajan psykoedukaation aiheesta ei siis tarvitse olla vuosikurssin pituinen. Jo kapea oppimäärä auttaa ymmärtämään urheilijoita sen sijaan, että heitä heti lähetellään psykologeille autettavaksi. Valmentajan tehtävä ei tietenkään ole hoitaa, vaan voittaa. Olemalla hyvä auktoriteetti (”vanhempi”) hän kuitenkin, tuloksiin pyrkiessään, sivuvaikutuksena myös tarjoaa korjaavia kokemuksia.
  3. Kyse ei tässä ole vain urheilijoista, vaan myös koutsin on kasvettava. Voit olla erinomainen valmentaja, olipa kiintymyksesi turvallinen tai ei. Tavalla tai toisella turvaton yksilö päätyy kuitenkin helposti stressin alla niihin kaavoihin, jotka muinoin meitä palvelivat, ellemme ole asiasta itse tietoisia. (Voit lukea edeltä terveyskirjaston sivulta kuvauksia eri tyyleistä.) Hierarkioiden huipulla tarve johtajuudelle kasvaa samassa suhteessa stressin kanssa, joten itsetuntemuksen karttuminen matkalla on erittäin arvokasta.

Päävalmentajan heiniä

Mitä voimme viedä tästä arkeen? Kiintymysmalleista ei kannata tehdä mitään persoonallisuustyyppien kaltaisia bokseja, joihin ihmiset lokeroidaan. Olemme paljon laatikoita monimutkaisempia, ja kuten todettu, nämä mallit voivat hitaasti myös muuttua. Yhtä vähän meidän yleensä kannattaa keskusteluissa mennä lapsuuden aikaisiin kokemuksiin. Käytännön hyöty tästä on pieni, ja kipeimmät asiat ovat joka tapauksessa piilossa alitajunnassa. Pidän kiintymyksen ymmärtämistä kuitenkin varsin merkittävänä asiana etenkin sille valmentajalle, joka projektista on vastuussa. Esimerkiksi urheilijan irrationaalinen ja toistuvasti häiritsevä käytös juontaa juurensa jostakin, jota yksilö ei omin avuin kykene muuttamaan. Kyse ei tällöin ole luonteenpiirteistä, eikä pinttyneistä tavoista, vaan jostakin syvemmästä. Aina ei myöskään tarvita psykologia.

Päävalmentaja on auktoriteettihahmo, ja lapsuuden kaavat peilautuvat hänestä kaikista voimakkaimmin, etenkin rajanvetotilanteissa. Koutsin on tällöin elintärkeää kyetä olemaan riittävän irrallinen, menettämättä lämpöä toista kohtaan. Tämä irrallisuus ei ole itsestään selvää, sillä meidät on piuhoitettu kiintymään niihin, keitä lähellä olemme. Myös kovia kokeneet urheilijat voivat olla varsin toimintakykyisiä ja jopa mestareita, mutta he tarvitsevat lujan ja turvallisen hahmon johtamaan itseään. Muistamme helposti ne koutsit, jotka voittavat, mutta sivutuotteena voimme saada muutakin. Parhaiden lähellä on usein myös hyvä olla.

Hyvää joulun odotusta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , ,

Valmentajan Osaaminen, osa 1. Laaja-alaisuus

31 Oct

Syksy on edennyt ja aiheemme myös. Viime vuosina puitu harjoittelun kokonaisuus on valmentajan ehkäpä tärkein kompetenssi, mutta kuitenkin kaukana ainoasta. Valmentajan urakehitys on harvoin lineaarista, ja ammatin monista kasvoista johtuen myös valmentajan osaaminen voi olla moninaista. Käytän nimenomaan tätä sanaparia ”valmennusosaamisen” sijaan, sillä se on mielestäni yksilöllisempi ja henkilökohtaisempi. Samaa kokonaisuutta tässä joka tapauksessa kuvataan.

Haluan nyt alkavassa sarjassa nostaa esille harjoittelun ulkopuolisia ja vähemmän käsiteltyjä, mutta kuitenkin valmennukseen keskeisesti liittyviä aiheita. Toivon myös näiden olevan asioita, joihin tutustuminen ja joiden ymmärtäminen helpottaisi ihmisten työtä. Mitä enemmän valmentajan ammattia mietin, sitä huonommin se taitona sopii klassisen ”yksioikoisesti harjoiteltavan.” Toki mitä tahansa asiaa voi harjoitella ja siinä kehittyä, mutta valmennukseen kuuluu niin paljon enemmän, kuin useimpiin urheilulajeihin tai vaikkapa musiikkiin:

”When we know the rules and answers, and they don’t change over time – chess, golf, playing classical music- an argument can be made for savant-like hyperspecialized practice from day one. But those are poor models for most things humans want to learn.” –Range (David Epstein, 2019, s. 30, alleviivaus omani)

Keskeisiä valmentajan taitoja ovat tietenkin kaikki ne tehtävät ja kohtaamiset, joista arki koostuu: harjoitukset ja kilpailut valmistautumisineen, sekä suuri määrä erilaisia ihmiskontakteja. Määrätietoinen harjoittelu, toistetaan nyt vielä, koskee lähtökohtaisesti taitoja, ei tietoa. Myös valmentajana kehittyminen on kirjaviisautta enemmän jokapäiväistä käsityötä ja viestimisen oppimista. Menestyäkseen urheilijan täytyy kehittää oman lajinsa taitoja ja ominaisuuksia jatkuvasti, ja usein on ainakin isossa kuvassa selvää, mitä nuo asiat ovat. Valmentajan taitopankin on oltava urheilijaa laajempi, ja joitakin ydinasioita et voi kiertää tai delegoida. Osan toki voit, mutta niistäkin täytyy tietää riittävästi.

Joka tapauksessa valmentajan kohdalla tarvitaan siis myös tiedon karttumista, jotta pitkässä juoksussa voi olla erinomainen artesaani. Valmentaminen on niin lähellä ihmisyyttä, että joskus esitetyt, sinänsä teennäiset kahtiajaot ”fysiologia vs. pedagogia”, ”harjoittelu vs. vuorovaikutus” ja ”substanssi vs. johtaminen” kuitenkin kertovat ammatistamme jotakin toimivaa. Harjoittelusta on juttua jo riittänyt, joten tulevissa kirjoituksissa liikutaan enemmän ihmisten maailmassa. Olen valinnut aiheiksi vähemmän koluttuja teemoja, sekä joitakin tabujakin, mielenterveydestä lähtien. Uskon näissä lisätiedon tuovan lisäarvoa.

Kun asiantuntija tietää kaiken ”ei mistään”

Ykkösosan otsikon mukaisesti toivon kirjoitusten myös lisäävän valmentajissa kiinnostusta laaja-alaisuutta kohtaan. Sitä mukaa, kun valmennus ammattimaistuu, kasvaa myös erilaisten spesialistien osuus. Olisi näin ollen suotavaa, että välttyisimme siiloutumiselta, mikä joitakin rahakkaampia aloja jo vaivaa:

“We live in the era of the superspecialist – of clinicians who have taken the time to practice at one narrow thing until they can do it better than anyone else. … There is perhaps no field that has taken specialization further than surgery … surgeons are so ultraspecialized that when we joke about right ear surgeons and left ear surgeons, we have to check to be sure they don’t exist.” – The Checklist Manifesto (Atul Gawande, 2009, s. 29-30.)

Yksi määrätietoisen harjoittelun kritiikeistä liittyi liikaan spesifisyyteen, ja antaa hyvän lähtölaukauksen myös keskusteluun valmentajan osaamisesta. Emme halua olla vain vasemman laitahyökkääjän valmentajia, vaikka siihen joskus maailmassa taloudellinen mahdollisuus olisikin. Jokainen valmentaja voi hyötyä merkittävästi siitä, että ymmärtää elämää työpöytäänsä suuremmasta vinkkelistä. Erikoistuminen kun saavutetaan aina jonkin muun asian kustannuksella. Meiltä katoaa tällöin helposti paitsi iso kuva, myös kyky konkreettisten ratkaisujen löytämiseen. Tarvitaan siis erikoistumista, mutta myös laaja-alaisuutta.

Ammattimainen valmennus on vaikea ja monitieteellinen ammatti, vaikka sen arvostus Suomessa ei vielä heijastakaan tätä. Vaikka kenties kuulostaa karulta, osa kehnoimmista tuntemistani ammattivalmentajista sopii huipullakin tähän supereksperttilokeroon. He tietävät jostakin valmennuksen osa-alueesta (kyseessä voi olla esim. pelitaktiikka, videoanalyysi, tilastointi, fysiikka ym.) erittäin paljon. Seurauksena he tykkäävät teorioida ja analysoida aamusta iltaan ja tärkeimmät asiat kuten harjoittelu, ihmissuhteet ja viestintä- jäävät hoitamatta priimasti.

Lisäksi liikaan spesialisoitumiseen liittyy ainakin omassa puserossa useita negatiivisia tunteita. Spesialistit saavat helposti toiset tuntemaan alemmuutta, koska hallitsevat oman osuutensa loistavasti ja pitävät juuri sitä niin merkittävänä, etteivät edes näe työn muiden osa-alueiden merkitystä. Toiseksi jo edellä mainittu ymmärrys ihmisistä ja opettamisesta voi olla varsin vaatimaton. Eräs toinen erikoistuneen valmentajan arkkityyppi on tästä käänteinen: hyvä ihmistuntija, joka vähät välittää mistään muusta, delegoiden käsistään pois kaiken, mitä ei osaa, ymmärrä, tai halua oppia.

Ettei kirjoituksen sävy olisi liian synkkä, täytyy todeta, että edellä kuvattuja osa-aluevalmentajia löytyy aivan kirkkaimmalta huipultakin. Silti tällainen valmentaja on auttamatta hukassa ilman tiimiään, mikä paitsi rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan valmentaa, myös samalla antaa ympäristölle huolestuttavan viestin siitä, että oma kehittyminen on päättynyt. Meidän tulisi valmentajina tietysti olla sanamme arvoisia, saada itsekin palautetta ja pyrkiä paremmiksi. Monilla valmentajilla ei lisäksi edes ole tiimiä, jolle delegoida, joten riittävä laaja-alaisuus työssä on pakollista.

Moniosaajaksi kasvaminen

Osittain asiantuntijuuteen liittyy myös keskustelu muodollisesta vs. todellisesta pätevyydestä. Ericssonin viitekehyksessähän ekspertti on joku, jonka osaamisen me voimme objektiivisesti suorituksista todentaa. Ei siis joku, jolla on taskussaan tutkinto ja sen mukanaan tuoma muodollinen pätevyys. En missään nimessä väheksy muodollista koulutusta, mutta monet valmentajan tarvitsemista lisäkompetensseista voi myös hankkia oman lukemisen, tutustumisen, ja toisten eksperttien (mentorointi) kautta. Ajatella, että ainakin paperilla valmentaja tarvitsisi oman lajinsa lisäksi ymmärrystä myös mm. pedagogiikasta, psykologiasta, fysiologiasta ja ravinnosta. Huipulla moniammatilliset tiimit taklaavat parhaillaan kyseistä ongelmaa, ja suunta on hyvä. Mutta entäpä sitten, kun tämä ei ole sinun arkeasi? Erikoistuminenhan on helppoa, jos siihen vain on varaa. Laaja-alaisuuden kasvattamista meille sitä vastoin harvoin opetetaan.

Omassa lajissani huipulla valmentavien pohjakoulutukset ovat ympäri karttaa: on filosofeja, opettajia, psykologeja, fysioterapeutteja ja myös monia ilman yliopistotutkintoa. Italialainen Mauro Berruto on peräti kulttuuriantropologi. (Näemme tässä tietysti huutavan tarpeen yliopistotason koulutukselle ja yleiselle ”valmentaja”- ammattinimikkeelle.) Uskon, että monenlaisilla pohjilla voi pärjätä valmentajana, sillä kyse on kuitenkin niin paljon ihmisten käsittelystä ja ymmärtämisestä. Kun esimerkiksi luot suhteita urheilijoihisi, kaikenlaisesta tiedosta voi olla hyötyä. Monet huippuvalmentajista ovatkin siten kroonisia opiskelijoita.

Jos tässä vaiheessa hengästyttää, niin lepo vaan. Tarkoitus ei ole täyttää koutsin vähäistä tyhjää aikaa lukemisella tai muulla itsensä kehittämisellä. Pikemminkin tarkoitukseni on ollut nostaa esille se mahdollisuus, että voit sivistää itseäsi vallan työajalla, ja jättää jotakin muuta tekemättä. Yksi vapauttava asia on itselleni ollut urheilun katsomisen vähentäminen. Oman työn ulkopuoliset asiat ovat usein toissijaisia, ja kaikkien tulosten reaaliaikainen seuraaminen vain viihdettä, siinä missä uutisten katsominenkin. Tästä liikenevällä ajalla lukee jo monta mielenkiintoista kirjaa tai haastattelee kokenutta kollegaa – jos niin haluaa. Sopiva määrä ydinosaamisesta poikkeavaa tietoa rikastuttaa ja pitää monet urapolut avoimina. Paitsi menestystä valmentajana, tämä voi myös tuoda mukanaan palautumista, uusia ystäviä, sekä ylipäätään mielenkiintoisempaa elämää.

Happy Halloween,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

EM-unelmia

30 Sep

Kuluneet kaksi kuukautta toivat huippulentopallon taas kotikatsomoihin, mutta valmentajaa enemmän katsoin kisoja nyt lajiryhmävastaavan näkökulmasta. Mitä vaaditaan menestymiseen globaalissa joukkuepelissä? Ja miten kv-menestys lentopallossa, koripallossa, jalkapallossa tai käsipallossa, ylipäätään kannattaisi määritellä? Naisten ja miesten EM-kisat tarjosivat molemmat muistutuksen helmiä siitä, että myös kooltaan pieni palloilumaa voi menestyä isosti: kisajärjestäjänä, osanottajana- sekä myös mitalistina.

Onko osallistuminen menestymistä?

Kuluvalla strategiakaudella suomalainen huippu-urheilu on määritellyt globaalien joukkuepelien menestystavoitteeksi ”säännöllisen osanoton EM- ja MM-kilpailuihin.” Pidän monien tavoin osanottoa arvokisoihin saavutuksena ja arvostettavana asiana, mutta ainoa tapa edetä urheilussa on haluta enemmän. Miksi siis tällainen kirjaus?

Ensinnäkin isoissa joukkuepeleissä voittamisen dynamiikka on erilainen. Mitalitasoon tarvitaan parin hyvän yksilön lisäksi koko joukkue hyviä yksilöitä- eikä silläkään pääse muuhun, kuin lajista ja vuodesta riippuen kolkuttelemaan 16 tai 8 parhaan portille. Mitaliin tarvittaisiin hyvien lisäksi pari maailmanluokan pelaajaakin. Kilpailu Euroopassa on todella kovaa ja lähes jokaisella maalla on tasokas joukkue (ehkä pienet saarivaltiot, yms.  pois lukien.) Lisäksi vamma yhdellä huippupelaajalla tarkoittaa pienelle maalle merkittävästi vähemmän kilpailukykyistä joukkuetta.

Toiseksi arvokisat ovat lajeille jatkumo, joka ylläpitää ja nostaa rankingsijoituksia, sekä kasvattaa taas uuden pelaajapolven ajatukseen, että Suomi on mukana. Junioreiden mielikuva esim. lentopallo- tai koripallomaajoukkueesta onkin aivan toinen tänä päivänä, kuin mitä se oli 1990-luvulla.  Lisäksi kisat ovat myös pelin näyteikkuna yhteiskuntaan: osanotto arvokisoihin helpottaa lajin myyntiä ja markkinointia yhteistyökumppaneille, sekä uusille harrastajille. Kaikista paras tilanne on tietenkin se, kun päästään itse isännöimään kisoja, kuten lentopallon tapauksessa nyt onnistuneesti kävikin.

Kolmanneksi suomalaiset joukkuepelit haluavat osanoton lisäksi myös menestyä tulostaulukossa. Säännöllinen osanotto arvokisoihin on jälleen kuitenkin se dynamo, joka tätä voi tuottaa. Kun koputtaa tuolla ovella riittävän kauan, voi ajan ollessa otollinen joskus livahtaa 8 parhaan joukkoon, josta voi yhdellä hyvällä pelillä taas livahtaa 4 parhaan joukkoon, ja kuka tietää mikä sitten onkaan mahdollista… Alla lisäpohdintaa EM-kisojen varsin erilaisista menestystarinoista.

Syy, seuraus ja sattuma

Täällä toimistopuolella (vs. valmennuspuolella) on helppo ajautua ajattelemaan, että vain suuret strategiset päätökset tuovat pelikentille tuloksellisia vaikutuksia. Vahva kulttuuri kuitenkin syö monessa maassa aamiaiseksi strategian. Lisäksi välillä tuntuu myös siltä, että sattuma syö aika ajoin molemmat ja vielä ilman, että kukaan edes huomaa. Kun esimerkiksi lentopalloliitto vuonna 2004 näki otollisen hetken tulleen, se rekrytoi tietoisesti ulkomaalaisen päävalmentajan. Ilman Mauro Berrutoa eivät Suomen 2007 EM-välieräpaikka, tai 2014 MM-kisojen 9.sija olisi olleet mahdollisia. Se, että valmentaja olikin näin hyvä, yllätti kuitenkin kaikki. Strateginen päätös johti tässä tulokseen, mutta myös ison sattuman kautta.

Suomen naiset pelasivat 2021 ”yhtä hyvät” kisat kuin 2019, ollen taas 18. sijalla. Joukkue sai kotimaassa kuitenkin kovaa kritiikkiä alkulohkonsa aikana, mikä kertoo paitsi nousseista odotuksista, myös siitä, kuinka vähän sattuman merkitystä yleisesti ymmärretään. Suomi olisi kaksi pientä eräpistettä enemmän voittaneena mennyt 16 joukkoon, ja tätä olisi puolestaan moni pitänyt kehityksellisenä jättiloikkana. Mielikuva onnistumisen ja epäonnistumisen välillä koostuu niin pienistä asioista. Ruotsi taas oli ensimmäistä kertaa ikuisuuteen arvokisoissa, ja meni lohkosta viimeisenä jatkoon 3–2 voitollaan Suomesta. Sitten se löi sensaatiomaisesti Bulgarian 3–2, ennen kuin Hollanti tyrmäsi sen tylysti puolivälierässä. Miten tämä sitten tulkittiin lajin sisällä?

Valmensin ennen nykyistä työtäni Ruotsissa, joten kisa-analyysia kuului lahden molemmilta puolilta. Monet pitivät kisojen 8. sijaa juuri strategian riemuvoittona. Syy liiton satsaukseen (leiritys + ulkomaalainen valmentaja) on maailmantähti Isabelle Haak, ja vähän laajennettuna Anna Haak. Vaikka Ruotsin naisten taso on muuten varsin kehno, oli heillä yksi turnauksen parhaista laiturikolmikoista, johon kuuluivat Haakin siskosten lisäksi serbialaistaustaiset Lazićin siskokset. Kun laskee yhteen, että lajianalyysi suosii hyökkäyspelaamista, naisissa laaja tulivoima on harvinaista ja vähän kävi mäihäkin… Ruotsi livahti sinne top 8 joukkoon.

Uskallan väittää -aivan kuten Slovenian ja miesten turnauksen osaltakin- että suunnitelmat ja systeemit ovat joskus vain kuorrutusta kakun päällä. Uskon Ruotsin taustoja tuntevana, että sattuma oli tämän tarinan suurin menestystekijä. Nyt siis keneltäkään mitään pois ottamatta: valmennus vaihtui hiljattain parempaan, ja liittokin alkoi satsata. Silti ilman äiti-Haakin valintoja Ruotsi ei olisi ollut edes näissä kisoissa. Takavuosien tapahtumat saivat dominot kaatuilemaan suuntaan, joka oli tälle tulokselle massiivisen suotuisa. Ei ole iso kärjistys sanoa, että jos Bella Haak olisi pelannut missään toisessa maajoukkueessa, melkein millä tahansa valmistautumisella, myös tuo joukkue olisi ollut top 8 kandidaatti- tai vielä enemmän. Äidit mallia Anita Haak (tai isät mallia Kåre Mol, Gjert Ingebritsen, jne) ovat se tarinoiden todellinen x-faktori. Strategia on kaukana, mutta hyvä vanhempi lähellä lastaan.

Kaksi tapaa voittaa mitali

Olympialaisten jälkeen osa maista vaihtoi miehissä kokeneita pelaajia nuorempiin. Mistään välikisoista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä taso oli yhä erittäin kova. Jokaisessa joukkuepelissä on näitä isoja maita, joiden rosterit tuntuvat ulottuvan kuuhun saakka. Tai ei ehkä aivan, sillä myös terävimmällä huipulla osaa pelaajista on vaikea korvata. Silti laajuus auttaa paljon, kun pelataan peräkkäisiä pelejä ja turnauksia. Miesten lentopallossa on vain kourallinen maita, jotka voisivat vaihtaa aloituskokoonpanosta 70 % ilman, että taso putoaa: Puola, Venäjä, Italia, Brasilia, varauksin USA ja Ranska sekä menneisyydessä myös Serbia. Kisat voitti tällä kertaa Italia, joka laittoi pois suuret tähtipelaajansa ja samalla avasi sisäisten energioiden padon. Nuorekas ITA näytti, kuinka kaunis on ikuinen tarina joukkueesta, jonka tämän tästä huippuyksilöjen edessä unohdamme. Italian menestys ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen, ellei maa olisi yksi lajin suurista.

Finaalivastustaja Slovenian tarina taas ei voisi olla erilaisempi. Joukkue otti kolmannen EM-hopeansa neljistä viime kisoista, mikä on enemmän mitaleja kuin yhdelläkään toisella maalla. Blogin lukijat tietävät jo, miksi joukkue on erityinen myös allekirjoittaneelle. (Uusille kertauksena, että valmensin Sloveniassa 2013–2014.) Maalla on globaalilajissa vaivaiset 1900 lisenssipelaajaa naiset mukaan lukien, joten mitalisade nostattaa kulmakarvoja syystä. Pidin tätä lentispolvea aiemmin orgaanisena luomuksena, ja sattumana, joka tuskin toistuisi. Nyt on kuitenkin todettava, että SLO on 2015 hopeansa jälkeen pystynyt ”tuottamaan” peräti kolme erittäin kovaa pelaajaa (Jan Kozamernik, Tonček Štern, Rok Možič), joista kaksi pelaa jo aloituksessa. Enkä voi olla mitenkään varma, etteikö heiltä lähivuosina nousisi vielä 1–2 lisää. Jos näin käy, taso säilyy edelleen. Huutava kysymys kuitenkin kuuluu, mistä äijät oikein tulevat?

Vastaus vaatisi taas oman kirjoituksensa, mutta lyhykäisyydessään tilanne on tämä: muutamassa hassussa lentopallokylässä pitkät ja fanaattiset lentopalloisät kannustavat vahvoja, ja fanaattisiksi kasvavia poikiaan. Heitä ei ole kuin pieni kourallinen, mutta näköjään se riittää. Se riittää silloin, kun lentopallo on elämäntapa, väylät ovat maasta auki huippuseuroihin, ja pitkiä maajoukkuekesiä painetaan läpi aina vain ilman palkkaa siksi, että tämä on elämässä asia #1. Myös tässä tapauksessa lajiliitto ja strategiat ovat toissijaisia. Hiljaiseksi vetää taas kerran todeta, millä prosentilla tuo yhteiskunta tuottaa kilpailijoita.

Suomen kisat ja mahdollisuus

Suomen miehet pelasivat hienot kotikisat (alkulohkoja oli neljä) sijoittuen 12. sijalle. Viime vuosina kovasti parjatun joukkueen saavutuksesta on hyvä muistaa, että vuoden 2021 sijoitus on tismalleen sama, kuin vaikkapa Berruton 2009 tai Sammelvuon 2015 kisoista tuoma tulos. Parasta on se, että parilla pompulla lohkovaiheessa enemmänkin olisi ollut tarjolla. Miesten maajoukkue näytti, että Suomi on edelleen lentopallomaa, vaikka se kaikkien kivien kääntämistä vaatiikin. Yksi pienen maan must win battle (toimivan järjestelmän lisäksi tietysti) on se, että jarilitmaset, hannomöttölät ja mikkoeskot pelaavat pitkiä uria, samalla saattaen uutta ikäpolvea huipputasolle. Lisäksi pieni palloilumaa tarvitsee ikään kuin kahta ajatusmaailma yhtä aikaa.

Ensinnäkin meidän -mitalipelejä ajatellen- täytyy saada riittävän fyysiset ja potentiaaliset urheilijat lajeihin. Toiseksi meidän on kuitenkin ehdottomasti pidettävä huoli niistä urheilijoista, mitä meillä nyt sattuu olemaan. Muuten ylimielisen laiskasti puhumme talenteista, tai niiden puutteesta, emmekä keskity valmentamaan heitä, joissa tehtävämme on nähdä potentiaalia.  Suomen lyhyet laiturit sekä roolitettiin, että onnistuivat kisoissa hienosti. Ei olisi huono missio olla se maa, joka tuottaa maailman parhaita ”alimittaisia” pelaajia. Joku heistä voi olla seuraava Italian Papi, Puolan Kubiak, tai Brasilian Giba. Meiltä unohtuu usein, ettei kyse ole siitä, kuinka pitkä olet, vaan yksinkertaisesti siitä, kuinka hyvä olet. (Sama pätee myös ikään, minkä Italiakin taas todisti.)

Onnittelut syksyn menestyjille,

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Olympiaunelmia

30 Aug

Historian kenties odotetuimmat Olympiakisat saatiin Tokiossa päätökseen. Paralympialaiset vielä toki jatkuvat, mutta vettä on jo virrannut riittävästi pienelle yhteenvedolle. Yksi postaus ei luonnollisesti riitä kattamaan kunnolla edes yhtä lajia, koko kisoista puhumattakaan, mutta jotakin mielekästä rupeamasta voi lyhyestikin sanoa.

Olympialaiset ovat, näin uskon, edelleen relevantti ja ihmiskunnalle tärkeä tapahtuma. Turneen koosta ja kustannuksista voidaan ja pitää keskustella, mutta mitä itse ilmiöön tulee, luulen meidän olevan paljon köyhempiä ilman sitä.  Kyseessä on tarunhohtoinen tapahtuma ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin se on hyvin pitkäaikainen ja tunnettu traditio. Toiseksi neljän vuoden sykli tekee siitä, Tuomas Sammelvuota jo tässä lainaten, useimmille ihmisille ”kerran elämässä” kokemuksen. Jos jokin asia on sekä kaikkien tuntema, että samalla harvinainen, ei Olympialaisten ympärillä lakkaamatta pyörivä huomio ole ihme. Alla joitakin ajatuksia kisojen tunteista, ja vähän tuloksistakin.

Iloa, uhrauksia ja pettymyksiä

Moni nuori urheilija haluaa lapsesta saakka päästä kisoihin, ja useimmat tulevat haaveessaan pettymään. Osa heistä elää kisaunelmansa toteen myöhemmin jossakin toisessa roolissa, mutta enemmistölle kisat ovat katsomiskokemus. Mitä pettymyksiin tulee, tekee luonnollisesti erityisen kipeää jäädä kisoista rannalle viimeisten joukossa. Tokion kipeimpiä hetkiä olivat varmasti ne, kun osa urheilijoista sai positiivisen koronatestin ennen kuin edes päästiin tositoimeen. Yksi heistä oli nyt 29-vuotias havaijilainen Taylor Crabb, jonka Outrigger Canoe Club-seurajoukkueessa yhtenä kaukaisena (2007) kesänä sattumalta valmentelin. Huippulentopalloilijaksi alimittainen Crabb raivasi beach volleyssa tiensä valtavalla työllä kisoihin, vierellään peräti 45-vuotias veteraani Jake Gibb. Kun tippumisen jälkeen paikkaajaksi vielä saapui oma lapsuuden ystävä Tri Bourne samoilta saarilta, oli tunneskaala varmasti melkoinen. Mitaliakin enemmän nelinkertainen olympiakävijä Gibb olisi halunnut halusi vain kokea kisat Taylorin kanssa, mutta tämä ei näemme ollut korteissa, eikä toista mahdollisuutta samaan elämässä enää tule.

https://olympics.com/en/news/jake-gibb-exclusive-cancer-beach-volleyball-longevity

Niistäkin urheilijoista, jotka kisoihin asti pääsevät, noin kolmannes suorittaa alle tasonsa, ja varmasti vielä useampi jää omista tavoitteistaan. Surun kyyneleet ovat haastatteluissa tuttu näky, ja kuten rautainen Mira Potkonen osoitti, todellisen mestarin omat standardit ovat mitaleitakin ylempänä. Havahdun aina uudelleen myös siihen, kuinka monella nämä standardit menevät kaiken muun edelle elämässä, ja kuinka kova tämä, monesti useamman olympiadin matka ensimmäisiin kisoihin itseasiassa on. Toinen yhdysvaltalainen, Tokioon pelinsä lopettava beach-legenda tiivisti omat ajatuksensa uhrauksesta näin:

“I’ve missed like a year and a half of my kids’ life. That’s time I’ll never get back.” –Phil Dalhausser

https://sports.yahoo.com/four-time-olympian-2008-gold-medalist-phil-dalhausser-retires-from-beach-volleyball-123232608.html

Tällaista taustaa vasten moni kysyy itseltään myös kysymyksen, onko uhraus sen arvoinen, tai jos nyt on, ajatteleeko asiasta 70-vuotiaana toisella tavalla. Vain aika kertoo, mutta jo valintojensa perusteella olympiaunelmaa realistisesti tavoittelevat ihmiset ovat arvoiltaan usein varsin erilaisia tavan tallaajiin verrattuna. Ja oli miten oli, tällaisia tarinoita on lähes yhtä paljon kuin kisoissa on urheilijoita. Huipulle pyrkiminen vaatii paljon enemmän, kuin mitä joskus annamme näille urheilijoille -ja valmentajille- krediittiä. (Saksalaistutkimuksen mukaan sikäläiset olympiakävijät muuten myös kuolevat nuorempana, mutta tämän löydöksen haluan kyllä nähdä validoituna muissakin maissa. Kts.  Thieme, 2020).

Suomen joukkue kokonaisuudessaan onnistui ennakkoasetelmin nähden varsin hyvin. Useita henkilökohtaisia ennätyksiä, Suomen ennätyksiä, sekä parannus Rion kisoihin mitali/pistesija osastollakin. Tärkeintä ainakin itselleni oli kuitenkin se, että Suomen joukkueesta huomattavasti useampi kilpaili oman suoritustasonsa ylärajalla, ja tavallista harvempi jäi omasta tasostaan. Joukkueesta välittyi kotikatsomoon asti ilo, luottamus ja yhtenäisyys. Hatunnosto siis Suomen joukkueelle ja myös sille Huippu-urheiluyksikön väelle, joka logistiikan lisäksi on satsannut paljon nimenomaan joukkuehenkeen. Runsaampi mitalisaalis vaatii parempia edellytyksiä urheilulle Suomessa, mutta muutosta siihen suuntaan tapahtuu koko ajan. Silti hyviä ja sivuuttamattomia kysymyksiä ovat kooltaan samankaltaisten maiden (mm. Balkanin maat, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti, jne) paljon paremmat mitalisaaliit.

Joukkuepelit Olympialaisissa

Suomalaiset joukkuepelit tekevät kansainvälisestikin arvostettua ja laadukasta duunia, mutta saatan silti pirauttaa Ranskan kollegalle ja kysyä mitenkäs ne kisat nyt omasta mielestä menikään. Pariisin 2024 satsaukset näkyvät toki, mutta ihan tyhjästä ei rahallakaan rakenneta viittä mitalia pelkästään palloilusta! Yhteensä siis 3 kultaa (M lentopallo, M & N käsipallo), 1 hopea (M koripallo) ja 1 pronssi (N koripallo), eikä tuo Ranskan jalkapallokaan globaalisti ihan huono ole… Samaten Suomen kokoisen Serbian yhdeksästä mitalista peräti kolme tuli palloilusta, vaikkei maa -hallitseva Euroopan mestari- edes päässyt esim. miesten lentopallon turnaukseen mukaan. Eurooppa on, kuten monesti todettu, perin pyttymäinen maanosa karsintoja ajatellen.

Henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista matseista jäi kuitenkin pelaamatta, kun Ranska viime hetken pelastuksen turvin löi Slovenian yhdellä pisteellä (90-89) miesten koripallon välierässä. Vaikka jenkit ovatkin hallinneet olympiakorista jo vuosia, olisi Slovenia-USA monestakin syystä ollut eeppinen David-Goljat päätös turnaukselle. Vaikka luvut ovat muutaman vuoden takaisia (ja naiset vähemmistönä sisällytetty molempiin), on Slovenian 11 000 harrastajaa vain noin tuhannesosa Yhdysvaltojen n. 10 miljoonan organisoidussa toiminnassa mukana olevasta pelaajapoolista. Slovenian olympiajoukkueen vanha slogan ei voisi olla kuvaavampi: ”Pravijo, da nas je malo. Dovolj za vrh!” (”Sanovat, että meitä on vähän. Riittävästi huipulle kuitenkin!”) Kilpaurheilussa ei välttämättä tarvita valtaisia harrastajamääriä, mutta riittävästi heitä, jotka ovat valmiita maksamaan menestyksen hinnan… Slovenian onneksi Luka Slabe, tuo pieni suuri balkanilainen, toi USA:n lentopallonaisten apuvalmentajana maalleen pienen palasen tuosta koriksen tavoittelemasta kullasta.

Olympialentopallo

Lentiksestä voi hyvällä syyllä sanoa muutaman sanasen lisääkin. Ensinnäkin -ja tietysti parin muun palloilun ohella- olympialaiset ovat suurinta, mitä lajista löytyy. Arvostus ja kilpailu ovat sitä myöten valtaisia ja vaikka lajin jättiläiset ovat perinteisesti hallinneet mitalitaulukkoa, saatiin tänä vuonna sinnekin piristävää vaihtelua. Toiseksi, tuttujen edesottamuksia seuraa aina tarkimmin. Luka ja Tuomas kasvoivat molemmat Karch Kiralyn sekä Losin ja Soulin kisojen inspiroimina kohti omaa olympiaunelmaansa. Slabe oli nyt idolinsa rinnalla voittamassa jenkkien historiallista (ja pitkään ilmassa roikkunutta) ensimmäistä naisten kultaa ja Marv Dunphy sai samassa staffissa (kahdeksansissa kisoissaan) nähdä entisen pelaajansa vievän kirkkaimman mitalin myös päävalmentajana.

Sammelvuo taas kipparoi, vähintään yhtä historiallisesti, joukkueensa mitaleille ensimmäisenä suomalaisena palloiluvalmentajana kautta aikojen. Luulen, että hän aikanaan saa seuraa tähän harvaan joukkoon, mutta sitä saadaan toki jokunen vuosi odottaa. Suomalaisessa mediassa ”Köpin” tarina on ollut laajasti esillä, eikä sitä ole tässä tarpeen sellaisenaan toistaa. Itänaapuri on neljissä edellisissä kisoissa ollut kaikissa neljän parhaan joukossa, joten sinällään menestystä osasi odottaa. Sen kuitenkin laji-ihmisenä tässä vielä totean, että Venäjä oli myös ilman muuta yksi kisojen parhaiten valmennettuja joukkueita. Itselleni hienointa tässä oli kuitenkin se, että Köpi uskalsi valita kisoihin nimenomaan parhaan joukkueen, eikä vain parhaita yksilöitä, joita suurmaassa olisi piisannut. Lisäksi joukkue valmentajansa näköisesti pelasi enimmäkseen rohkeaa ja iloista joukkuepeliä. Henrik Dettmann totesi tästä taannoin, että valmentajan suurin kohteliaisuus on pelirohkea joukkue, sillä silloin koutsi ei ainakaan ole onnistunut rajoittamaan urheilijoitaan. Touché.

Ja lopulta, onhan tuota hienoa mitalia paljon mystisempi asia edelleen se, että suomalainen ylipäätään valmentaa yhtä globaalilajin jättiläisistä. Sammelvuon parhaat avut – ihmisten kanssa toimeen tuleminen, kielitaito ja kunnioituksen ansaitseminen- ovat varsin kaukana siitä taktiikan, tilastojen ja videoiden kuplasta, jossa niin monet lentopallovalmentajat elävät ja johon heitä on koulutuksin valmistettu. On itsestään selvää, että jokaisella maalla on nykyisin riittävän hyvä game plan ja kaikki muu tarvittava. Mutta kuka osaa toteuttaa suunnitelmaa ja kykenee säätelemään omiensa tunnetilaa tämän saavuttamiseksi? Tähän ekologiseen lokeroon Köpi on minusta kyennyt lentopallossa raivaamaan tiensä. En muuten myöskään näe tässä mitään suurta kulttuurin muutosta tai vastaavaa. Ihmisten kanssa oleminen on nyt se juttu, mutta toisaalta se on aina ollutkin se juttu.

Vaikka toisen suomalaisen tappio tuntuu aina jossain määrin myös omalta, oli hienoa joka tapauksessa nähdä vähän vaihtelua tuttuun mitalikuvioon. Jos minulle olisi ennen turnausta kerrottu, että miesten lentopallossa tyystin ilman mitalia jää nelikko Brasilia, USA, Puola ja Italia, enpä tuota olisi uskonut. Argentiinan pronssi osoitti, että mitalikantaan voi yltää myös taitava ja sitoutunut joukkue, vaikka se ei olisi kaikilta osin aivan yhtä fyysinen. Tämä on kotimaisittain motivoiva näyttö. Vaikka Suomen miehet eivät lopulta olleetkaan tosi lähellä kisapaikkaa, pidän tätä edelleen mahdollisena unelma.

Syksy on parasta aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Tags: , , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 20. Osaava Valmentaja

26 Jul

Blogisarjan päättävä kirjoitus keskittyy määrätietoisen harjoittelun kenties keskeisimpään osatekijään. Tokion kisoja seuratessa näemme vain urheilijoiden osuuden, ja hyvä niin. Laadukas valmennus on kuitenkin kulkenut koko ajan rinnalla, emmekä toivottavasti unohda myöskään sitä.

Perusedellytys kehitykselle, vaiko vain tärkeä osa sitä?

Yksi Ericssonin kulmakivistä oli alusta asti ikävaiheeseen ja taitotasoon sopiva valmentaja. Valmennuksen roolin väitetty ”ylikorostaminen” on tämän seurauksena ollut myös yksi viitekehyksen kritiikeistä. Kaikki eivät pidä vanhemman kädellisen läsnäoloa elintärkeänä, sillä riittävän suuresta populaatiosta voi riittävän kilpailullisessa kulttuurissa teoriassa nousta huipun tuntumaan myös ilman huippuluokan valmennusta. Monet toimivat teoriat painottavatkin urheilijan omaa oivaltamista, autonomiaa, itsesäätelyä ja niin edelleen, joten meillä on käsissämme monisyinen pähkinä. Olen näissä kirjoituksissa kuitenkin yrittänyt viestiä, etteivät mm. itsemääräämisteorian (SDT), itsesäätelevan oppimisen (SRL) tai ekologisen dynamiikan (ED) ajatukset itseasiassa ole yhteensopimattomia vahvan valmennuksen kanssa. Päinvastoin, kaikki me haluamme samaa:

”One of the most important things a teacher can do is to help you develop your own mental representations so that you can monitor and correct your own performance.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.149-150, alleviivaus omani)

Kantani on jo tovin ollut tämä: metodien liiallinen johtaminen urheilijalähtöisistä teorioista voi johtaa valmennuksen laadun heikkenemiseen ja myös jopa epärealistiseen käsitykseen ihmisluonnosta ja huippu-urheilun vaatimuksista. Suurin osa valmennettavista on joka tapauksessa lapsia, nuoria, tai nuoria aikuisia, ja elämme maailmassa, jossa monet perinteiset instituutiot ovat menettäneet merkitystään. Silti mikään määrä kulttuurista kehitystä ei anna nuorelle vanhemman tietomäärää, kumoa ihmisen biologiaa tai poista hyvän auktoriteetin tarvetta. Erinomainen valmentaja voi siten hyvinkin olla parasta, mitä nuorelle koskaan tapahtuu. 

Valmentajan roolista

Käännetään katseet kasvatuksesta kuitenkin nyt taitoihin ja siihen, miksi K. Anders Ericsson piti valmentajan merkitystä huippujen tekemisessä ratkaisevana:

“Deliberate practice develops skills that other people have already figured out how to do and for which effective training techniques have been established. The practice regiment should be designed and overseen by a teacher or coach who is familiar with abilities of expert performers and how those abilities can best be developed.”

 –Peak (Ericsson, 2016, s.99, alleviivaus omani)

Eräs viitekehyksen vähemmän esillä olleista pilareista liittyy tähän harjoiteltavan asian luonteeseen. Mitä tahansa harjoitteletkin, sen on oltava taito, jota muut ovat jo harjoitelleet. Jonkin täysin uuden urheilulajin tai yksittäisen taidon aloittaminen ei sovi määrätietoisen harjoittelun kuvioon, sillä 1) kuka tahansa on nopeasti ekspertti asiassa, jota hän yksin harjoittelee ja 2) jos kukaan muu ei harjoittele kyseistä taitoa, ei ole suuntaa, mitä kohti kasvaa. Tämä on tietysti pelkkä kuriositeetti, sillä jokaisella meistä lienee jo joku oma tunnustettu ala, laji tai lajeja. Tuon asian kuitenkin esille, sillä samalla se väistämättä nostaa esiin valmennuksen: Kehitykselle olennaista on harjoitusohjelman suunnittelu ja valvominen sellaisen opettajan tai valmentajan toimesta, joka jo tietää mihin ekspertit kykenevät ja kuinka noita taitoja parhaiten kehitetään.

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, jokaisen määrätietoisen harjoittelun laatutekijän sisälläkin on isoja laatueroja. On helppo esimerkiksi sanoa, että tarvitaan palautetta. Sen olemassaolo ei kuitenkaan ole riittävää, vaan vasta lähtölaukaus, sillä lopulta ratkaiseva merkitys on tämän palautteen laadulla. Sama pätee keskittymiseen, vaatimustasoon- ja tietysti myös valmentajiin, jotka kaikkiin näihin vaikuttavat. Tämä valmennuksen merkitys ja laatuerot valkenivat itsellenikin vasta aikuisena, laadukkaampien kokemusten myötä.

Ericssonin mukaan ratkaisevaa ei kuitenkaan ole vain valmentajan ymmärrys siitä, mitä huiput tekevät, vaan se miten näitä taitoja kehitetään. Miljoonat seuraavat urheilua, ja vähintäänkin tuhannet seuraavat sitä valmennuksellisella silmällä. Seurauksena moni osaa ulkoa jokaisen Messin tai Ronaldon tempun, mutta ani harva itseasiassa kykenee auttamaan urheilijaa samaan suuntaan. Hyvin harvassa toisin sanoen ovat ne valmentajat, joilla ymmärrys huipusta yhdistyy pedagogiseen osaamiseen ja vieläpä rohkeuteen kohdata yksilö tämän kehityskohteista.

Huipusta puhuttaessa esille nousee myös harha valmentajien keskinäisestä hierarkiasta. Urheilijahan etenee urallaan taitojen kehittyessä, sillä taidoilla on niin suora vaikutus tuloksiin. Valmennuksen suhteen asia on kuitenkin monisyisempi: lukuisat tekijät vaikuttavat siihen, kuka menestyy, eikä aikuisilla ole varsinkaan joukkuepeleissä liikaa aikaa harjoitella. Kilpailut vievät suurimman huomion ja seurauksena huipulla valmentaa näissä lajeissa ihmisiä, joiden vahvuudet ovat verkostoitumisessa, ryhmän hallinnassa ja kilpailuihin valmistautumisessa. Seurauksena he eivät välttämättä edes tiedä kehittävästä harjoittelusta kovin paljon, eikä siten ole viisasta pitää heitä kyseisen alan ekspertteinä. (Lisäksi uskon, että opettajasta kasvaa paljon helpommin hyvä manageri, kuin toisinpäin.)

Onneksi hyviä opettajia löytyy kuitenkin kaikilta tasoilta. Osa huipuista osaa harjoituttaa aikuisia, ja osa nuorten tavoitteellisen urheilun pinnassa toimivista on valinnut juuri tämän ikävaiheen, koska harjoitteluun on siinä enemmän aikaa. Näiden kahden välissä on kuitenkin ristiriita, sillä tarvitset sekä aikaa tehdä muutoksia, että ymmärrystä huippu-urheilun vaatimuksista. Seurauksena parhaat koutsit ovat paitsi harvinaisia, myös usein paljon edellä sitä, minkä miellämme hyväksi valmentamiseksi. Tätä osaamista on vaikea tiivistää oppikirjaan tai muodolliseen koulutukseen (joita eittämättä myös tarvitaan) ja joskus heidän aikaansaamaansa nopeaa kehitystä ei meinata edes uskoa. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä jos ei ole koskaan nähnyt uutta asiaa opittavan edes kuukaudessa, on vaikeaa ajatella, että se olisi mahdollista yhdessä tai kahdessa harjoituksessa.

Vastuun ja vapauden yhteensovittaminen

Yksinkertaisista kognitiivisista tehtävistä musiikin kautta urheiluun siirtynyt deliberate practice ei syntynyt vain Ericssonin korvien välissä. Moni tutkija on matkan varrella vaikuttanut siihen, ja heistä Mark Williams (University of Utah) ehkä eniten auttoi Ericssonia siirtämään teorian pelikentille. Tuoreessa kirjassaan Williams kuvaa valmennuksen ikäkausi- ja taitotasoeroja seuraavasti:

”More hands-off coaching offers significant advantages for skill learning. When athletes are given more control over their learning as in Norwegian skiing, they are empowered to decide when they would like feedback and instruction and how they would like to structure practice. The approach may not be optimal for athletes not naturally inclined to stretch themselves as much as possible but has strong advantages for those with the highest levels of motivation typical at the top of professional sport.”

-The Best: How Elite Athletes Are Made (Mark Williams & Tim Wigmore, 2020, s.273. Alleviivaus omani.)

Isoja vapauksia voi siis tämän mukaan parhaiten antaa vain motivoiduimmille parhaista ammattilaisurheilijoista. Halusin nostaa tämän vielä esille, sillä se on mielestäni niin suomalaisen valmennusdilemman ytimessä. Olemme pieni maa, ja tarvitsemme erinomaisia valmentajia pärjätäksemme globaalissa kilpailussa.  Kulttuurimme kuitenkin suosii lähes yksinomaan tätä ”hands-off coachingia”, eli tilan ja vastuun antamista urheilijoille. Mutta kuten Jocko Willink aina sanoo, vasta kasvava kurinalaisuus voi lisätä yksilön omaa vastuuta. Sitaatti kuvaa hyvin sitä, mikä parhaiden ja muiden urheilijoiden ero valmennuksellisesti on: enemmistö ei ehkä vielä ole valmis kantamaan vastuuta, jota olemme heille antamassa. On helppoa nähdä nuoren urheilijan kypsyys liian positiivisessa valossa varsinkin, jos ympäristö tukee tätä ajatusta. Toisin päin ajattelen, että usein juuri valmentaja kykenee niin paljoon, että olisi vastuutonta olla käyttämästä tätä resurssia maksimaalisesti urheilijan eduksi.

Viimeisen sanan aiheesta saa vielä Ericsson, joka tässä hyvin summaa sen, miksi pätevä opettaja on niin merkityksellinen jokaiselle urheilijalle:

”When you’re practicing by yourself, you have to rely upon your own mental representations to monitor your performance and determine what you might be doing wrong. This is not impossible, but it is much more difficult and less efficient than having an experienced teacher watching you … Even the most motivated and intelligent student will advance more quickly under the tutelage of someone who knows the best order in which to learn things, who understands and can demonstrate the proper way to perform various skills, who can provide useful feedback, and who can devise practice activities designed to overcome particular weaknesses.” –Peak (Ericsson, 2016, s.148, alleviivaus omani)

Näihin valmennusmyönteisiin ajatuksiin haluan päättää sarjan, joka kymmenisen vuotta ehti häiritä yöunia. Toivottavasti näistä löytyi lisää tietoa ja lähteitä asiasta kiinnostuneille. Kuten aina, palautteet ja kommentit ovat tervetulleita. Jatkossa syvennymme harjoittelun sijaan enemmän itse valmentajaan, jonka työkalupakista tulee löytyä paljon muutakin, kuin harjoittelun pultit ja mutterit.

Kiitos, ja ensi kertaan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , ,

← Older Entries