Tag Archives: Marv Dunphy

Toveruus

31 Mar

Keskellä pudotuspelejä on mielessä paljon, mutta päällimmäisenä taas yhdessä tekemisen meininki. Yhtenäisyys näkyy verkon molemmilla puolilla, ja yleensä parhaiten silloin, kun meno on kaikista kovinta. Jos joukkue ei ole riittävän yhtenäinen, se tuskin kestää kovissa paineissa. Toveruus on ollut LEKA Volleyssa yksi joukkueen perusarvoista koko seuran parivuotisen historian ajan.

Arvostamme toisiamme, sekä tiedostamme, että yhtenäiset joukkueet eivät vain synny itsestään, vaikka joskus käy niinkin. Toveruutta huokuva kulttuuri syntyy vähitellen, hyvistä rekrytoinneista, yhteisestä arvopohjasta, sekä yhdessä koetuista merkittävistä kokemuksista.

Tartutaan ensin kiinni rekrytointiin. Sanotaan, että ihmiset ovat erilaisia. Sinänsä selvää, ja vaikea olisi kuvitella jonkun tosissaan muuta väittävänkään. Tyystin samanlaisia emme ainakaan ole, ja joukkuelajeissa parhaat joukkueet koostuvat lähes poikkeuksetta “hyvistä tyypeistä.“ Mitä tällaiset hyvät tyypit sitten ovat? Eikös urheilussa tulos ratkaise, kaveruus voi olla mukava plussa, mutta lopulta raha puhuu ja niin edelleen?

Rakkaat ystävät: tulos ei yksin ratkaise, vaikka sitä tavoitellaan. Myös sillä, miten tavoitellaan on väliä. Toisaalta rahalla voi kyllä ostaa pelaajia tekemään tulosta, mutta mitään taatusti hyvää joukkuekemiaa tai yhteenkuuluvuuden tunnetta et löydä kaupasta. Tuloksen rummuttajienkin olisi hyvä muistaa, että parhaat tulokset kumpuavat ryhmistä, joissa joukkuetoverit välittävät toisistaan ja ovat valmiita tekemään uhrauksia toistensa puolesta. Kannattaa siis etsiä ja löytää itsekkäistä huipuista niitä, jotka kykenevät toimimaan joukkueena.

“One of the neat things about coaching is that you get to choose the people you go through life with“ -Marv Dunphy

Toinen toveruutta edesauttava voima on jaettu missio ja arvopohja. Lisää hyviä uutisia pehmeiden arvojen kannattajille siis. Sillä, mitä arvostat on väliä. Itse en ainakaan voisi olla hetkeä pidempään töissä paikassa, jossa pelkkä voittaminen olisi itseisarvo. Valmentajat ovat tyypillisesti hyvin kunnianhimoisia ihmisiä, mutta suurimmalla osalla huippukoutseista on silti vankka oma käsitys siitä mikä on oikein, ja mikä kunnioitettavaa. Tähän sarakkeeseen kuuluu muutakin kuin voitot ja tavoitteisiin pääsy: toiminnan on oltava läpinäkyvää, rehellistä, sekä palveltava suurempaa määrää ihmisiä kuin vaikkapa vain jonkun sijoittajan halu olla esillä.

Yhteisistä tavoitteista ja arvoista täytyy kuitenkin puhua arjessa paljon, jotta ne iskostuisivat osaksi toimintaa. Helisevät huoneentaulut eivät riitä. Tarvitaan myös tekoja, jotka osoittavat arvon olevan todellinen. Jos harjoituksissa toista kohdellaan sopimattomaksi siihen täytyy puuttua, tai luonteenlujuus arvona ei ole toimiva. Jos arvo taas on periksiantamattomuus, pallon perään täytyy mennä, ja sitä pitää vaatia. Vahvistamattomana arvo menettää merkityksensä myös yhdistävänä voimana.

Ja kolmanneksi ne yhdessä koetut hetket… Meillä Kuopiossa tätä yhteenkuuluvuutta kutsutaan siis nimellä toveruus. Ei ystävyys, eikä kaveruus, vaan toveruus. Sanavalinta ei ole semantiikkaa, sillä toveri on nimenomaan joku, joka jakaa kanssasi toimintaa. Toveruus on syy siihen, miksi vahvimmat ja kaikista tiiviimmät heimot selvityivät, tai miksi vieruskaveria ei jätetä sinne juoksuhautaan. Kuuluminen johonkin itseä suurempaan koskettaa meitä ihmisiä syvältä. Siinä on jotakin hyvin vanhaa ja voimakasta, ja varmasti yksi syy joukkueurheilun suosioon maailmassa. Yhdessä koetut merkittävät kokemukset lujittavat ryhmän yhteenkuuluvuutta. Näitä ovat historian havinoissa olleet sekä valitettavat kriisit, että sodat, ja muut koettelemukset.

Urheilussa vähemmän vaaralliset, mutta taatusti jännittävät pudotuspelit ovat omiaan saamaan aikaan saman efektin. Joskus myös kokonainen kausi voi olla tällainen kokemus. Pelasin vajaa 10v sitten Sveitsin Lausannessa, jossa joukkue koostui sattumalta samanikäisistä ja hyvin samanhenkisistä ihmisistä. Meitä oli joukkueessa peräti viittä eri kansalaisuutta (ja kuutta eri äidinkieltä puhuvia), mutta kuin ihmeen kaupalla se oli paras ja yhtenäisin joukkue, jonka olen saanut kokea. Sanotaan, että saksalaisella maanviljelijällä on paljon enemmän yhteistä ranskalaisen maanviljelin kanssa, kuin esimerkiksi juristina toimivan naapurinsa. Ehkä meillekin kävi niin.

Yhteinen kokemus on avainasemassa- tuo toinen tuossa tietää, miltä minusta tuntuu. Taidankin tykätä siitä, sehän taitaa olla niin kuin minä. Todellisuudessa se toinen on varmaan erilainen, mutta jaettu ilo on silti kuuluisasti kaksikertainen. Joka tapauksessa kausi huipentuu pian, taas yhdessä hyvän joukkueen mukana… Kovin vaikeaa tässä olisi kuvitella tekevänsä jotakin muuta.

“You don’t appreciate things until they’re gone. For me, I miss my friends; I don’t miss boxing, I miss the camaraderie.“ –Sugar Ray Leonard

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , ,

Paperilla parempi

31 Jan

Urheilu saa ihmiset liikkeelle, joskus fyysisesti, ja joskus ajatuksissa. Kylmäksi oman suosikin fanittaminen ei kuitenkaan jätä ketään. Karvas pettymys vaihtuu nopeasti ilon kyyneliin, ja päin vastoin, ja näitä tunteitahan me loppujen lopuksi haluamme kokea. Jokaisen toiveissa on silti voittaa suurin osa peleistä, mutta ellei joukossa olisi tappioita, eivät ne voitotkaan miltään tuntuisi. Mutta voiko näitä onnistumisen tunteita mitata rahassa tai saada rahalla? Ja seurojen näkökulmasta: Voiko tunteita hankkia ostamalla rosterin täyteen hyviä pelaajia?

”On paper they are better, but luckily the paper does not play.” –Nikola Grbic, olympiavoittaja

Jugoslavian (kirjaimellisesti ”etelä-slaavia”) passarina Sydneyssa kultaa voittanut Grbic edusti maataan yli 20 vuotta.  Menestys vuoden 2000 olympialaisissa oli luonnollisesti monen asian summa. Muutama erittäin hyvä ikäluokka pelaajia, karismaattisia ja voimakastahtoisia johtajia, riittävästi taitoa ja kokoa. Lisäksi, kuten tuon joukkueen sielu ja Nikolan veli Vladimir Grbic kisojen jälkeen totesi, pääosa jugojen runkomiehistä tahkosi koko 1990-luvun kivikovassa Italian liigassa. Serie A1:n kultaika lentopallossa oli todellinen painekattila. Jos kaikki maailman parhaat iskevät yhteen 10v putkeen joka lauantai, niin kyllä siinä joku väkisinkin kehittyy.

Yhdessä tämä pääosin serbeistä koostunut bändi oli pelottavan vahva, ja lukioaikoina seurasin heitä tarkasti. Kuinka tällainen pieni kansa saattoi löylyttää kaikki Brasiliasta Venäjään, nauraa päälle ja palata aurinkoon juomaan kahvia ja polttamaan savukkeita? Enemmän kuin valmennuksesta, yleensä joukkuepelien mestarimaat nousevat yksinkertaisesti suuresta pelaajamassasta. On kuitenkin virkistäviä poikkeuksia, ja tästä poikkeuksesta kertoo myös Nikolan itsevarma lausahdus- emme välitä siitä, kuinka hyvä vastustaja on ennakkoon paperilla. Emme välitä mitä muut ajattelevat tai osaavat.

Jugoslavian hajoamissotien seurauksena serbeistä tehtiin syntipukkeja tilanteessa, jossa puhtoinen ei ollut kukaan. Heille langetettiin kansainvälisiä sanktioita, joista alueen valtiot (serbia eritoten) kärsivät taloudellisesti yhä. Urheilu oli näille tulisieluisille balkanilaisille väkivallaton pienen piirin sota: he halusivat näyttää maailmalle keitä he olivat ja mitä he osasivat. (Nato ja lopputulos koetaan yhä vääryytenä maassa, joka yhä muistelee jopa 1300- ja 1400 taisteluja.) Politiikkaan enempää sotkeutumatta voi sanoa, että ainakin tämä 1996-2011 arvokisamitaleita niittänyt porukka oli äärimmäisen motivoitunut menestymään maailman suurimmassa joukkopalloilussa. Lisäksi he menestyivät siitäkin huolimatta, että olivat monissa arvokisoissa yksi lyhimmistä huippujoukkueista.

Lentopallossa valmentajat edelleen haikailevat enimmäkseen pituuden perään. Kyllä, pituutta tarvitaan huipulla, muuta ei voi väittää. Silti liian harva rekrytoi myös mieltä. Jos joku haluaa jotakin todella paljon, on vaikeaa sanoa hänelle ja hänen tavoitteilleen EI. Ja kun sanon, että todella haluaa jotakin, en tarkoita haluamista puheessa. Eihän kukaan halua olla huono. Urheilijat sanovat miltei aina kaikki ”oikeat asiat,” mutta kun on aika kääriä hihat, jyvät erottuvat akanoista. Aika harva loppujen lopuksi haluaa uhrata niin paljon huipulle päästäkseen, kuin mitä esimerkiksi jugoslaavit uhrasivat.

Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne ja taistelijoiden maine säilyi varsin pitkään ja vasta viime aikoina on ollut havaittavissa kulttuurin muutos. Varsin kuvaava on tarina Pekingin 2008 olympiakisoista, kun Serbia pelasi puolivälierissä lopulta kultaa voittanutta USA:ta vastaan. Eräs USA:n valmentajista myönsi ennen 3-2 voittoon päättynyttä ottelua…Serbia scares the heck out of us. Amerikkalaiset eivät yleensä puhu noin- eivät varsinkaan amerikkalaiset olympiavoittajat. Välieräpaikan varmistuminen oli tietenkin iso asia, mutta niin oli myös kivikovan Serbian lyöminen ratkaisupelissä. Now we have earned the right to be proud and confident kertoi joukkueelle Marv Dunphy ennen mitalipelejä (joissa USA voitti ensin Venäjän 3-2 ja sitten Brasilian 3-1 matkalla kolmanteen miesten olympiakultaansa.)

Vastaavia juttuja kerrotaan Balkanilla, jonka ainoa palloilussa ylisuoriutuva maa ei suinkaan ole Serbia. Lentopallossa sekä Bulgaria, että allekirjoittaneelle tuttu Slovenia kyllä uskovat kykyihinsä. Ainahan voisi käydä seuraamassa sikäläisten harjoittelua, kopioida harjoitteita tai harjoitusohjelmia, ja vetää niistä johtopäätöstä menestyksestä. Vaan kyllä se on pelaaminen, itseluottamus ja tulinen kilpaileminen, joka näistä maista tekee hyviä. Moni muukin pelaa ja kilpailee, mutta millä intensiteetillä ja pitkän tähtäimen motivaatiolla, se on toinen kysymys.

Entä mitä tämän pitäisi kertoa tavalliselle, omaa joukkuettaan fanittavalle lajiniilolle? Ensinnäkin sen, että se paperi ei oikeasti pelaa. Jos joku ihmettelee, miksi peli ei kulje, miksi ihmisillä ei ole kentällä mukavaa tai vastaavaa… Intensiteettiä ja henkeä ei voi ostaa rahalla. Voit kyllä hankkia pelaajia, jotka ovat motivoituneita ja intensiivisiä, mutta hyvin todennäköisesti raha ei ole se asia, joka heitä lopulta sisimmässään motivoi. Tai jos se ykkösenä motivoi, siinä on jo ensimmäinen ongelma… Jos ostamalla ostetaan pelaajia, se ei ratkaise sisäisen motivaation ja tulen ongelmaa.

Aika harva huippupelaaja kuitenkaan myöntää, ettei ole motivoitunut. Pienistä arkisista asioista kuitenkin näkee, kenelle esimerkiksi lentopallo on vain kiva peli (mikä on ihan ok, jos tämä on tiedossa ja joukkueessa hyväksyttyä) ja ketkä haluavat olla huippuja. Kaikki eivät ole yhtä motivoituneita, voimakastahtoisia, tai kykene käsittelemään vastoinkäymisiä ja treenaamaan omilla äärirajoillaan pitkiä aikoja. Usein nuori pelaaja saattaa myös haluta kaikkia edellämainittuja asioita, muttei vielä tiedä mitä olympiavoittajan 100% tarkoittaa (joka on eri asia, kuin mj-tason, sm-tason, tai b-poikien 100%.)

En pidä hirvittävän korkeassa arvossa jatkuvaa henkistä vuoristorataa ja joukkueiden arviointia vain edellisen pelin perusteella. Joskus tunne vie, ja se on ok, mutta kun pöly laantuu on analyysin paikka. Seurat lajissa kuin lajissa haluavat ostaa paikan tähdistä. Sitten hävitään ”aivan yllätäen”, ”heikommilleen”, joille ”näin hyvällä materiaalilla” ei pitäisi hävitä. Näinkö lyhyt on muistimme?

Entä jos ihmiset todella haluavat jotakin ja sitoutuvat pitkäksi ajaksi? Entä jos heitä ajaa voimakas sisäinen palo rahan tai kunnian sijaan? Jo muutama vahva pelaaja voi auttaa luomaan kulttuurin, joka säilyy pitkään. Pitkäkestoinen luonteen ja asenteen rekrytointi on kovan työn ohella kuitenkin se juttu, joka vie pisimmälle. Tai kuten Serbian tapauksessa kokonainen sukupolvi, joka halusi näyttää maailmalle.

The idea is reflected in several aspects of the Seahawks’ organization. For example, their roster has more undrafted free agents (24) than any other in the NFL. They try to identify players who have shown the ability to rebound from adversity, oftentimes guys who have been passed over and are obsessed with proving themselves.

http://espn.go.com/blog/seattle-seahawks/post/_/id/17555/renowned-psychologist-impressed-with-seahawks-culture-of-grit

“You have a bunch of, they call it grit, we call it dog. You’ve got a lot of guys with a lot of dog in them. They won’t take no for an answer. They won’t fail, they won’t lose. They won’t just quit. When you’ve got guys that won’t just quit and won’t just give up, and you’ve got 53 of them, you’ve got a problem. You’ve got an issue for a lot of teams.” –Pete Carroll

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Peliaikaa!

27 Apr

”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier

Kaudet päättyvät ja valmentajat purkavat antia. Kollegoiden jutuissa on niitä tavallisia kaikuja: kauden yleisimmät negatiiviset asiat liittyvät peliajan vähyyteen. Tämä on periaatteessa positiivinen ongelma: totta kai peliaikaa pitää haluta, ja sen vähyyden pitääkin harmittaa. Asialla on kuitenkin myös toinen puoli, jonka olen huomannut yleistyvän maailman muuttuessa ja nuorten elämän helpottuessa. Yleistää ei voi, mutta yhä useampi nuori urheilija käy erilaista elämänkoulua matkallaan yliopisto-, liiga-, ja maajoukkueisiin kuin esim. 1970- luvulla syntyneet kävivät. Jos tie eteenpäin on ollut helppo, heijastuu tämä myös omaan ajatusmaailmaan malliin kaikki minulle heti.

”Society is a huge ecosystem of conflicting self-interests.” –Stefan Molyneux, Modern Philosopher

”Every human being alive today has high self-interest.” Hugh McCutcheon, Olympic Champion

Joukkueen rakentaminen ja toimimaan saaminen on kiehtovaa puuhaa. Molyneux ja McCutcheon molemmat luennoillaan muistuttivat siitä tosiasiasta, että joukkueella itsellään ei ole tahtoa. Jokaisella ihmisellä sen sijaan on, ja jokaista ihmistä täytyy kuunnella ja ohjata siihen suuntaan, mikä joukkueelle on hyväksi. Jos sinulla on tiimissä 15 ihmistä, useimpien ykkösintressi alussa on se oma etu. Roolien tärkeydestä ja joukkueen rakentamisesta voisi kirjoittaa kirjasarjan, mutta oman intressin ajaminen on joka tapauksessa ihmiskunnan voitonmarssin perimmäinen syy. Yksilön oman edun tavoittelua pitää siis myös ymmärtää- sitä ei yksikään valmentaja voi unohtaa.

”Parents are genetically wired to promote their own children.” John Kessel, USA Volleyball

Kyseinen truismi sisältää yksinkertaisen vastauksen moneen urheilun ja koulumaailman ympärillä pyörivään debattiin. Eivät vanhemmat tiuski vanhempain illoissa, koska ope on huono. He tiuskivat siksi, että heidän biologiansa heitä niin ohjastaa. Samasta syystä ”hockey parents”, ”soccer moms”, jne. huutavat tuomareille ja valmentajille pientenkin lasten otteluissa. Suurimman osan silmissä ei suinkaan loista dollarin kuvat ja tuleva ammattilaisura, vaan puhdas omakeskeisyys. Ellei asiaa tiedosteta, on jokainen vanhempi ensisijaisesti aina oman lapsensa promotoija, vaikka sitten surkuhupaisuuteen asti.

Jos vanhempi asian taas tiedostaa, antaa hän nuorelle tilaa kasvaa hyväksyen, että vanhemmilla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa oman lapsensa, saati joukkueen pelisuorituksiin. Kaikki kiihkoilu jää pois. Valitettavasti tätä asiaa ei Suomessa tietääkseni vanhemmille kovin laajalti vielä opeteta, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa (sekä USAn lentopalloliitto, että olympiakomitea aktiivisesti kouluttavat vanhempia tukemaan tervettä urheilua, ja kannustamaan vain sivusta katsoen, eikä vaikutusyrityksin.)

”Everybody tells these girls they are great: their parents, their coaches, their friends. From the time they are 10 years old, to the time we recruit them at 17, they are just told they are so ”great” or ”talented.” Then we start coaching them and the very first thing that has to change is mentality. They are no longer the best, because everyone at this level is already very good.” – Jim McLaughlin, UND

Nyt 2010-luvulla tiedämme, mikä on esimerkiksi kehun merkitys nuoren kehityksessä. Stanfordin professori Carol S. Dweckin ”Mindset”- kirja veti yhteen vuosien tutkimustyön, ja Fixed vs. Growth Mindset kuuluu jo monen koutsin perustyökaluihin. Jos ”lahjakkuutta”, ”älykkyyttä”, ”kauneutta”, tai mitä tahansa lapsen ”luontaista ominaisuutta” kehutaan, sillä voi sillä olla negatiivisia vaikutuksia lapsen ajatusmaailman muodostumisessa. Vastaavasti yksilön ”yrittämisen”, ”opiskelutahdon”, jne kehumisen vaikutukset ovat paljon enemmän haluttuja ja auttavat lasta ja nuorta vastoinkäymistenkin käsittelemisessä. (Aiheesta lisää esim. täällä: https://www.youtube.com/watch?v=NWv1VdDeoRY)

Hyvistä aikomuksista huolimatta vanhemmat ja valmentajat syyllistyvät kehuillaan samaan. Suurin osa nuorista, jotka päätyvät yliopistoihin, pääsarjoihin ja maajoukkueisiin ovat luonnollisesti olleet ”hyviä” jo jonkin aikaa. Kun sitten esim. USA:ssa yliopistoon saavutaan, on sekä vanhemmilla, että pelaajilla itsellään tietyn tyyppinen käsitys omasta tasosta. Usein tämä käsitys ei kuitenkaan ole realistinen. Kun juttelin Jimin kanssa aiheesta, hän sitaatin mukaisesti kertoi valmentajan arjesta: Mentaliteetin oli muututtava ennen kuin kehittyminen ja työt todella edes pääsivät käyntiin.

Mutta ajatelkaa, kuinka helppoa pelaajien ja heidän vanhempiensa on syyttää valmentajaa, jos peliaikaa ei tule vanhaan malliin:

  1. Vanhemmat ovat aikaisemmin nähneet lapsensa kentällä AINA.

  2. Pelaaja taas on tottunut olemaan kentällä AINA.

  3. Lisäksi häntä on lahjakkuudesta/ taidoista halki uran kehuttu, ja menestystä on tullut paljon.

  4. Pelaajat ja vanhemmat näkevät peliesitykset ja taitotason omien geenien väristen lasien läpi.

  5. Itse peliä ja peliaikaan vaikuttavia tekijöitä ei yleensä tunneta kovin hyvin.

Vaikka syitä on varmasti muitakin, jo nämä viisi kohtaa edesauttavat joukkueita ja perheitä päätymään aikaavieviin ja hedelmättömiin keskusteluihin siitä, miksi joukkueessa ei jokainen mahdu yhtä aikaa kentälle. On myös tavallista, että asiasta kitistään pienissä ryhmissä sen sijaan, että se käytäisiin läpi valmentajan kanssa. Usein tämä tapahtuu muiden vaihtopelaajien kanssa, tai vanhempien, ystävien, ja ylipäätään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tukevat kitisijää vaikka, eivät tiedä asiasta riittävästi. Lisäksi tämä tukijoukko on luonnollisesti pelaajan puolella kertoen tälle asioita, joita hän haluaa kuulla (kuulut kentälle, olet parempi kuin muut, olet aina pelannut tähänkin asti, miten ne valmentajat eivät tajua, ja sitä rataa), sillä tukijat nimenomaan ovat tottuneet näkemään k.o. pelaajan kentällä aina.

Fakta kuitenkin on, ettei yksikään valmentaja pidä penkillä pelaajaa, jonka ajattelee olevan parempi kuin kentällä olijat. Yleisin syy peliajan vähyyteen ei siis ole mikään salaliitto, vaan puhtaasti se, ettei pelaajan taso sillä hetkellä riitä enempään peliaikaan.

Lisäksi vanhemmat ja pelaajat myös usein unohtavat, että valmentajien päätöksiin vaikuttaa seuran tai yliopiston tavoite. Kaikissa seuroissa halutaan voittaa pelejä, ja valmentaja luonnollisesti haluaa laitettaa kentälle parhaat pelaajansa. Eräs tuttuni sanoikin kyselijälle osuvasti, että olisi mukavaa jos teidän poika pelaisi koko ajan, mutta maksatko sinä minun asuntolainani? Peluutukselle on myös toki paikkansa, mutta silloin tappion mahdollisuus nousee aina (eikä tämä blogikirjoitus nyt ota kantaa aivan nuorimpien harrastamiseen, vaan nimenomaan korkealle tasolle pyrkivään joukku-urheiluun.)

”Penkillä ei kehity!”

Yksi usein kuulluista ”perusteluista” peliajan välttämättömyydellä on tämä: ”Pelaaminen kehittää enemmän kuin harjoitteleminen.” No. Jos vedät kaudella 150 saliharjoitusta ja 50 ottelua, se tarkoittaa sitä, että olet viettänyt 75% saliajasta harjoituksissa. Lisäksi harjoitukset on nykyisin pääasiassa optimoitu niin, että toistoja tulee paljon enemmän kuin peleissä. Eli helposti voi sanoa kehityksen yli 80% tapahtuvan juuri harjoituksissa. On toki asioita, joihin peli itse valmistaa parhaiten, ja on totta, ettei vuodesta toiseen penkillä istuminen kehitä. Paineensieto, vastuunkanto jne. vaativat totta kai pelaamista peleissäkin, sitä ei kukaan voi kiistää.

Kuitenkin harjoitus on sekä ensisijainen kehittymispaikka, että ensimmäinen näytön paikka. Jokainen moderni joukkue lisäksi nimenomaan pelaa tai ainakin harjoittelee pelinomaisesti suurimman osan harjoitusajastaan. Peliajan puutetta hokemalla peliaika tuskin lisääntyy.

“Everyone is entitled to his own opinion, but not his own facts. ”– Daniel Patrick Moynihan

Lisäksi vaikka valmentaja esittää perustelut peliajan vähyydelle, niistä ei usein olla samaa mieltä. No, vaikka mielipiteitä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mielipiteet eivät ole faktoja. Olen itsekin ollut joukkueessa, jossa pelaajalle on näytetty tilastot. Et pelaa, koska et tee näitä asioita riittävän hyvällä tasolla. Fakta. On kuitenkin rankkaa kuulla, että ”Hei, et ole vielä riittävän hyvä.” Asian käsittelyssä ja ymmärtämisessä auttaa edellä mainittun Growth Mindset- ympäristön luominen, jossa tiedostetaan, että jokainen voi kasvaa. Jos omia omaisuuksia pitää Fixed Mindset- tyyliin luontaisina, ja muuttumattomia koko ajatus kehittymisen mahdollisuudesta hämärtyy.

Värilliset lasit ovat kuitenkin todella vahvat. Alkuun jopa huonot vastaanottoprosentit voivat omasta mielestä olla seurasta siitä, että on saanut kaikki pahat syötöt (ja huonot hyökkäystehot luonnollisesti johtuvat huonoista passeista.) Huoh. Usein ymmärryksen saavuttamiseen auttaakin nuorten pelaajien kohdalla vain aika, sillä valmentajat ja seurat eivät voi muuttaa kaikkea. Ymmärryksen ja hyvän harjoitteluympäristön luominen ovat ne toimivimmat ulkoiset lääkkeet. Lopun on kuitenkin tultava urheilijalta itseltään, joskin yli 10 vuoden tapojen muuttamiseen yksi kausi on usein liian lyhyt aika.

”On great teams there is role clarity.” –Marv Dunphy, Olympic Champion

Ja loppuun se joukkueen rakentaminen. Huolet peliajasta hälvenevät hieman, jos pelaajille annetaan mahdollisuuksia osoittaa osaamisensa sekä harjoituksissa, että peleissä. Toinen yhtä tärkeä asia on onnistuneen roolijaon tekeminen. Voittavissa ja yhtenäisissä joukkueissa pelaajien on hyväksyttävä ja sidoututtava omaan roolinsa silloin, kun paikat on jaettu. Tämä tapahtuu yleensä vasta kauden loppua lähestyttäessä, kun pelipaikoista on ensin voitu kilpailla. Valinnoista tuskin ollaan yhtä mieltä, mutta parhaissa joukkueissa pelaajat hyväksyvät roolinsa ja auttavat toisiaan, vaikka sitten penkiltä käsin.

Olen nähnyt roolijakoja monessa kulttuurissa, mutta peliaikakysymys on maasta riippumatta aina samanlainen.

Parhaissa joukkueissa vaihtopenkillä on ymmärretty ja hyväksytty, että parhaat pelaavat. Parhaissa joukkueissa pelipaikasta on voinut kilpailla, ja parhaissa joukkueissa on yritetty hyödyntää jokaisen yksilön ominaisuuksia. Ja lopulta: parhaissa joukkueissa ei koskaan näy penkillä mököttäviä kavereita.

Etenkin maajoukkuetoiminnassa tämä on huikean tärkeä asia, koska arvokisat ovat aina lähellä, eikä valmistautumisaikaa tyypillisesti ole yhtä paljon kuin seuroissa. Lopputulema kuitenkin kuuluu, että peliajan haluaminen on positiivinen ongelma. Jokainen valmentaja haluaa pelaajia, jotka haluavat pelata. Negatiiviseksi asia muodostuu vasta, kun valmentajien parhaista pyrkimyksistä huolimatta urheilija ei asiaa ymmärrä tai hyväksy. Paras ratkaisu tähän dilemmaan on sama kuin sitaatti alussa:

”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier

Lauri Hakala ja Olli Kuoksa

lhakala82@yahoo.com

ollikuoksa@hotmail.com

Tags: , , , , , , ,

Become, Don’t Compare

29 Dec

Se alkaisi vuosi olla paketissa. Pidän ajatuksesta, että tänäkin vuonna on jotenkin taas muuttunut edelliseen verrattuna. Kun katsoo riittävän pitkälle taaksepäin huomaa taas, että muutaman vuoden takaisesta on itseasiassa muuttunut aika paljon. Toki jotkin asiat -kuten luonteen piirteet- pysyvät, mutta taidot ja asenteet onneksi elävät. Huomasin esimerkiksi ilokseni loppuvuodesta, että eräs minulle muinoin tärkeä asia ei enää ole niin kovin tärkeä. Muutos on tuonut omaan elämään ja työhön paljon rauhaa- ja hyvästä syystä.

”Älä vertaile, vaan tule joksikin” kuuluu sarjaan nihkeästi kääntyvät, mutta lähdekielellä nappiin osuvat. Muistiinpanoja selatessa huomaan, että Pepperdinessa tämä oli yksi Marv Dunphyn useimmin pelaajille toistetuista neuvoista. Näin kolmen vuoden kuluttua näyttää tosiaan siltä, että tämä on arjessa läsnä miltei voimakkaimmin kaikista niistä asioista, joita sillä kaudella opin. Marvin fraasi oli joko tämä ”Become, don’t compare”, tai toisessa muodossa ”Do not look sideways.” Sanatarkkuus ei ole tärkeää, eikä edes mahdollista. Hieman pidemmälti muotoilisin sen suomeksi jotenkin näin:

Keskitä energiasi kehittymiseen ja asioihin, joihin voit vaikuttaa. Keskity tulemaan siksi, joksi voit tulla sen sijaan, että vertaisit itseäsi muihin ihmisiin ja joukkueisiin, heidän taitoihinsa tai resursseihinsa.

Marv sanoi tämän usein tilanteissa, jossa jonkun huomio karkasi siihen, mitä jollakin muulla oli, mutta meillä ei ollut. Kyseessä saattoi olla hyvä pelaaja, parempi halli, jokin ammatillinen taito, parempi sijainti, tai mitä tahansa. Pieni Pepperdine ei sekään aina ole ollut legendaarinen lentopallotehdas. Aikanaan se oli itseasiassa melko tuntematon paikka ja syrjässä suurista Los Angelesin kouluista (UCLA, USC.) Edelleen pelaajien rekrytointi on olympiakultaa voittaneesta valmentajasta ja hyvästä akateemisesta tasosta riippumatta vaikeaa, sillä yliopisto on kallis ja sinne on vaikeaa päästä.

Yli 30v. ajan Pepperdine on kuitenkin tuottanut maailmanmestareita ja olympiavoittajia lähinnä siksi, että Marv on käärinyt hihat ja mennyt hommiin. Puutteiden harmittelu ja vertailu on jätetty pois.

Malibussa vietetyllä 2011-2012 kaudella olin nuori valmentaja, ensimmäistä kertaa päätoiminen, ja ihan uudessa paikassa. En ole koskaan tehnyt yhtä paljon töitä kuin tuona vuonna, enkä itseasiassa usko, että pystyisin ajallisesti tekemäänkään enempää kuin silloin. Ammattitaito kyllä kehittyi, mutta minua harmitti vietävästi se, etten ollut yhtä hyvä, kuin koulun muut valmentajat. Esimerkiksi minua hieman nuorempi, toinen apuvalmentaja David Hunt (joka jatkaa Pepperdinessa yhä ja voitti naisten MM-kultaa USAn kanssa tänä syksynä) teki töitä enemmän, kovemmin ja monessa asiassa paremmin.

Rima oli korkealla, ja kaikki organisaatiossa tekivät joka päivä parhaansa. Asia, joka minua jostakin syystä kovin harmitti oli Davidin kyky tehdä töitä ja kehittyä. Kaveri todella teki noin 16 tuntisia työpäiviä joka päivä, nukkui joitakin tunteja, ja meni takaisin töihin. Koko ajan. Olimme kämppiksiä ensimmäiset pari viikkoa ja kuljin samassa rytmissä, ennen kuin tajusin, että aniharva pärjää noin vähällä unella. Terveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sellaista. Aloin nukkua enemmän, mutta huomasin väsyväni pikkuhiljaa silloinkin, kun nukuin riittävästi. Oma huomio nimittäin oli ihan väärissä asioissa.

Myöhemmin olen tajunnut, että kuin vahingossa yritin olla kuin David ja Marv, ja tehdä asiat samoin kuin David ja Marv. Ongelmana luonnollisesti, että toinen on yksi maailman parhaista skouteista ja toinen yksi parhaista päävalmentajista, ja molemmilla minua laajempi kokemusta alalta. Sen sijaan, että olisin vain oppinut ja kehittynyt, vertasin tekemisiäni liikaa- ja lisäksi sitä itse tiedostamatta. Vuosi oli tästä huolimatta tietenkin upea, mutta yksi sen suurista anneista on ollut tämän asian ymmärtäminen. (Moni muukin matkan varrella kuultu viisaus on loksahtanut kohdalleen vasta jälkijunassa.)

Miksi näin pääsi tapahtumaan? Ehkä ihminen vain on sosiaalinen olento, jolla on sisäänrakennettu kyky aistia mitä heistä ajatellaan ryhmässä, tai mitä he luulevat muiden ajattelevatn. Ei siis ole lainkaan kummallista, että monen on vaikeaa poiketa joukosta ja tehdä asioita omalla tavallaan (olipa kyseessä sitten niinkään tärkeä asia kuin uni.) Usein kuulee jonkun tuhahtavan

”Mitä, välitätkö siitä, mitä muut ajattelevat?” Tuhahtelut sikseen- tätähän me kaikki teemme joka päivä, se on osa ihmisluonnetta. Todellinen testi on olla tästä tietoinen, ja silti pitää oman kehittymisen irrallaan ympäristön paineista ja tuloksiin tuijottamisesta. Siis keskittyä siihen, mihin voi vaikuttaa.

Tätä taustaa vasten on ollut hienoa olla taas Suomessa ja osana suomalaisten lentopallovalmentajien yhteisöä. Monesta muusta lajista tuttu, typerä nokittelu ja pelin jälkeinen suun soitto loistavat täysin poissaolollaan. Enhän toki tiedä, millainen tilanne meillä on ollut vaikka 5v tai 10v sitten… Ehkä yhteenkuuluvuuden tunne on meillä aina ollut vahva. Niin tai näin, nykyisestä liigavalmentajien kaartista paistaa neljä selkeää asiaa:

  1. Halu tehdä omat hommat niin hyvin kuin mahdollista

  2. Nöyryys myöntää omia heikkouksia, ja ettei tiedä kaikkea

  3. Innostus oppia uutta ja kysyä muilta mielipiteitä

  4. Tietoisuus yhteisestä hyvästä- suomalaisen lentopallon tulevaisuus on tärkeä asia.

Etenkin tämä viimeinen kohta on pysäyttänyt meikäläisen. Kuluneet Sloveniassa ja Venäjällä vietetyt vuodet kirkastivat kuinka suomalaisissa todella on sellaista voimaa, mikä monelta muulta maalta uupuu. Meillä ei oikeasti olla kateellisia panettelijoita, vaan tarpeen tullen nimenomaan puhalletaan yhteen hiileen jopa aika pienissäkin asioissa. Jos avoin tiedonkulku jatkuu tällaisena, uskon Suomen itseasiassa verrattain pian olevan tilanteessa, jossa eri liigaseurojen valmennukselliset linjat ovat melko yhtenäisiä. Jos tähän päästään, voi pienen maan maajoukkue ammentaa voimaa kotimaisesta liigasta paremmin kuin kenties yksikään toinen valtio.

Ja kaikki vain siksi, että valmentajat osaavat käyttää kilpailua myös itsensä kehittämiseen sen sijaan, että kilpailussa pitäisi ainoastaan olla parempia muihin verrattuna. Tämän oivaltaen ei enää ole vaikeaa olla avoin, jakaa tietoa, ja nähdä yhteinen hyvä suurempana kuin oma seuraava kotipeli.

Näihin, lämpimän jouluisiin tunnelmiin on sopivaa päättää kulunut syyskausi.

Hyvää Uutta Vuotta 2015,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , ,

Yhtenäisyydestä ja Välittämisestä

28 Oct

Syksy on pitkällä ja naistenkin MM-kisat päättyneet. Karch Kiralyn USA juhli pitkän historiansa ensimmäistä naisten maailmanmestaruutta asiaan kuuluvalla tavalla. Kulta tuli monelle pienenä yllätyksenä, sillä laajasta materiaalistaan huolimatta USA ei kuulunut kaikkein terävimpiin ennakkosuosikeihin. Valmentajan mieltä lämmitti erityisesti tapa, jolla historiallinen pytty nostettiin.

Kaksi entistä työkaveria Pepperdinesta on mukana tämän olympiadin staffissa, ja pääsin viime viikolla esittämään kysymyksiä kuluneiden kahden vuoden pätkästä- siis siitä, mitä Lontoon jälkeen on ehtinyt tapahtua. Joukkue oli nuorentunut ja muuttunut aika tavalla, joten tuloksen odotettiin tulevan hieman myöhemmin. Kun kysyin, mikä oli kaikista merkittävintä nousussa maailmanmestariksi, nostivat apuvalmentajat David Hunt ja Marv Dunphy esiin kaksi asiaa: yhtenäisyyden ja välittämisen.

Ei oikein kuulosta veriseltä kilpaurheilulta, vai mitä? Siitä huolimatta hymy levisi kasvoille, sillä tästähän valmentamisessa on kysymys. Ei vain silmittömästä voittojen tavoittelusta, vaan siitä, että yksilöt ovat tärkeitä, ja että töitä tehdään yhdessä, yhteisen päämäärän eteen. Uskallan väittää, että suurin syy paperilla kovien joukkueiden alisuorittamiseen on juuri yhtenäisyyden puute. (Moni huippu kamppailee valmentajan, median ja muiden huomiosta kykenemättä ajattelemaan myös joukkueen etua ennen, kuin omat tarpeet on tyydytetty.)

”Players don’t care how much you know UNTIL they know how much you care.” –Marv Dunphy

Olen valmentanut noin 15 vuotta, mutta kuluneet kolme kautta ovat lopullisesti avanneet silmät tälle valmennuksen ”pehmeämmälle” puolelle huipputasollakin. Ihmisten muodollinen kunniakas kohtelu nimittäin valitettavan usein rajoittuu junioreihin. Siellä painotetaan urheilun kautta saatavia positiivisia kokemuksia ja valmentajan vastuuta- ei saa huutaa, tulee olla rakentava ja niin edelleen. Kysyn vaan, missä vaiheessa ihminen muka lakkaa olemasta yksilö, joka tarvitsee huomiota ja välittämistä?

”Every human being alive today has high self-interest.” –Hugh McCutcheon

Tästä huolimatta aikuisista välittäminen koetaan miljoonabisneksessä hyvin usein tarpeettomaksi hyysäämiseksi. ”It’s just business” -tavalla ajatteleva lakaisee tärkeän asian maton alle, joko liian laiskana ajattelemaan syvemmin, tai liian naivina oikeasti uskomaan, että joukkue voi olla muutakin kuin palastensa summa. Eritoten tämä mietityttää, kun seuraa huippuseurojen toimintaa- toki myös lentopallossa, mutta eritoten jalkapallossa ja jääkiekossa. Jos televisiossakin huudetaan estottamasti päin naamaa, mitä se sitten on arjessa? Lisäksi saa lukea, että jos ei ensimmäisten, niin ainakin toisten vastoinkäymisten jälkeen ollaan jo valmiita vaihtamaan palasia, koska tämähän on vain bisnestä.

Tuntui siis hyvältä nähdä, että Kiralyn huippupelaajia vilisevä USA oli kaikkea muuta kuin kyyninen papeli. Kun kysyin Marvilta menestyksen tärkeintä yksittäistä asiaa, hän painotti päävalmentajan roolia välittävänä johtajana:

”It is real easy to explain the USA success… The players trained and played real hard due to Karch’s impact on them. It was not because of who he was or what he was as a player, but who he was to them. He was soooo sincere with them and gave them unprecedented quality time in and out of the gym.”

Kolme olympiakultaa pelaajana voittanut Kiraly varmasti herätti kunnioitusta, mutta vielä tärkeämpi oli alleviivaamani kohta: Kyse oli enemmän siitä, minkälainen Karch oli pelaajia kohtaa. Hän saattoi esimerkiksi tulla staffin palavereihin tunnin myöhässä vain siksi, että jollakin pelaajista oli ollut huoli jostakin ja tarvitsi kuuntelijaa. Hän oli aidosti välittävä, sekä järjestelmällisen rehellinen kaikille joukkueen jäsenille, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä ympäristössä, jossa kolmekymmentä kunnianhimoista urheilijaa taistelee kynsin hampain paikoista arvokisajoukkueessa. Nyt ajatelkaa sama tilanne vaikkapa kotoisissa palloilun pääsarjoissa. Jo sen perusteella, mitä monet valmentajat omista pelaajistaan mediassa sanovat on helppo tietää, ettei välittäminen (saati sen näyttäminen) kyllä kuulu toimintamalliin, puhumattakaan huomion antamisesta kentän ulkopuolella.

Toinen apukoutsi, David Hunt, teki paljon töitä kärkiryhmään pyrkivien pelaajien kanssa sillä aikaa, kun sen hetkinen top 12 tai 14 matkusti maailmalla. Matkustavaan kokoonpanoon pyrkivät pelaajat treenasivat ja kilpailivat Kaliforniassa tilanteessa, jossa kuppikuntia ja kyräilyä voisi kuvitella muodostuvan helposti. Tästä huolimatta porukka pysyi yhtenäisenä juuri siitä syystä, että valmentajat antoivat huomiota kaikille maajoukkueohjelmassa mukana oleville. Kilpailu oli kovaa, mutta rehtiä ja oikeudenmukaista. Talking about the tide, that lifts all the boats…

David korosti yhtenäisyyden merkitystä, ja sitä miten iso asia se oli kaikille pelaajille. Maailman mestaruuden juhlinta jatkui illallisella, jossa kokenut Courtney Thompson (joukkueen toinen passari ja Lontoon hopeamitalisti) kertasi miksi tämä saavutus tuntui niin upealta: ”It’s not just that we won a world championship, but the way we did it.” ”The way we did it”- siis tapa millä mestaruus tuli- tarkoittaa tässä ennen kaikkea sitoutumista samoihin pelisääntöihin. Joukkueessa ei ollut ketään -ei yhtä ainoaa pelaajaa- jonka käytös tai sitoutuminen olisi jotenkin nakertanut yhteisiä tavoitteita.

Minua on pieksämäkeläisestä juniorista asti kummastuttanut ajatus siitä, että pelaajien ”ei edes tarvitse tulla toimeen keskenään, kunhan passitempo vain on kohdillaan.” Varmaan osa tästä tunteet sivuun- ajattelusta on seurausta vahingollisesta suomalaisesta ”iso poika ei pyydä syliin” – perinteestä, mutta kummaa se on silti. Etenkin kun ottaa huomioon, että kysyttäessä lähes jokaisen joukkueurheilijan parhaat muistot peliajalta ovat paikoista, joissa joukkueet todella olivat joukkueita. Mitalit muistetaan uran jälkee huonommin kuin ystävät, ja täysin luonnollisesta syystä:

”Yhteenkuuluvuuden tunne on ihmisen biologinen perustarve, iästä ja sukupuolesta riippumatta.”

Haluamme kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Ryhmään, jossa minusta välitetään ja jossa vallitsee luottamus siitä, että joukkuetovereilla ja valmentajilla on toistensa parhaat intressit mielessä silloinkin, kun muut eivät ole läsnä. Joukkuelajit tarjoavat tälle tarpeelle oivan elinympäristön (mikä ei ole ihme, kun pitää mielessä, että muinoin ryhmän ulkopuolella joutuminen oli yksilölle turmiollista.)

”People want to feel important and cared after. Men too, not just girls or women.”

Ja sitten tämä. Koska kirjoitan naisten maajoukkueesta, on helppoa lakaista pointti maton alle, koska ”nehän on naisia ja tarttee tuota hyysäämistä.” Tykkään harvasta asiasta vähemmän kuin sovinismista, ja sitä paitsi, nämäkin periaatteet pätevät molempiin sukupuoliin. Vaikka miesten ja naisten kommunikaatiossa on tutkittuja eroja, eivät perusasiat muutu. Miesten urheilussa valloille on vaan jäänyt sitkeä ajatus siitä, että miehen pitää aina olla kova. Julkisuuskuvan takana huippu-urheilijatkin ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä, ja heitä voivat valmentaa samat ihmiset, samoilla periaatteilla. (Esimerkiksi Hugh McCutcheon, jonka kakkosvalmentajana Karch Kiraly toimi Lontoon kisoissa, voitti peräkkäisissä olympialaisissa kaksi mitalia -ensin kultaa miehissä ja sitten hopeaa naisissa.)

Mestareiden liigassa ja aikuisten maajoukkueissa olen niin ikään törmännyt samoihin asioihin molempien sukupuolten kanssa: Tähtipelaajaa harmittaa jos oma vastaanotto oli huono, tai ei saanut tarpeeksi passeja. Monta kertaa aika pieni asia jää harmittamaan huippu-urheilijaakin, ja on helpottavaa saada se purettua. Eivät aikuiset mitään ryhmähaleja ja lässytystä tarvitse, vaan ainostaan tiedon siitä, että valmentaja välittää ja on tukena kentän ulkopuolellakin, jos urheilija sitä tarvitsee. Joku tarvitsee apua harvoin, joku usein, and that is the art of coaching. Ilman minkäänlaista jeesiä pärjää kuitenkin vain aniharva, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Riitää, että yksilö tietää hänen itseyttään ja rooliaan kunnioitettavan muistakin syistä, kuin siitä tekeekö hän juuri tällä hetkellä kovaa tulosta. Toivonkin, ettei uuden sukupolven valmentajakunta unohda näitä Dr. Thomas Tutkon viisaita sanoja:

”Individuals never lose the desire to be treated as individuals.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Yhteisöllisyydestä

19 Jul

Kesä on paketissa. Taival Euroopan Liigassa päättyi pettymykseen välierissä, ja katseet on nyt ainakin hetkeksi suunnattu lomalle. Pöly ei ole riittävästi ehtinyt laskeutua mihinkään viiltävään analyysiin, mutta kyllähän kausi kauden päälle tuntui pitkältä. Saman asian kanssa painii toki jokainen muukin maajoukkue, ei siinä mitään. Vaikka aikataulut ovat ehkä mitä ovat, tulee valmentajien silti pystyä pitämään paketti kasassa kauden loppuun asti.

Kun ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä, oppii jokainen muiden lisäksi myös itsestään uutta. Voisin kuvitella, että on harvoja työyhteisöjä, joissa toiminta on tiiviimpää kuin palloilulajin maajoukkueella. Syöt, matkustat, treenaat ja asut hyvin lähellä joukkuetta. Ei ole kumma, jos parhaat kaveritkin väsyvät toisiinsa, muista puhumattakaan. Valmentajat yrittävätkin parhaansa mukaan antaa myös täysin vapaata aikaa urheilijoille. Usein tämä kuitenkin tarkoittaa päivää kahta parin viikon jaksossa, riippuen siitä, mikä matkustus- ja pelitahti on. Pelaajat käyvät yleensä lyhyesti kotona, ja taas mennään.

Aikaa sitten luin Jim Loehrin kirjan nimeltä ”The Power of True Engagement.” Nykyaikana ihmisillä on lautanen aika täynnä, mutta jotenkin täytyisi kyetä vetämään henkeäkin. Monen muun opuksen tavoin tässäkin puhutaan unen, ravinnon, liikunnan sekä mielekkäiden työtehtävien tärkeydestä. Suosikkeihini Loehrin kirja kuuluu kuitenkin siksi, että se painottaa henkistä hyvinvointia niin paljon. Esimerkiksi maajoukkueessa kyllä ollaan fyysisesti kunnossa, sekä syödään ja levätään hyvin. Koen kuitenkin, että henkinen hyvinvointi usein unohtuu. Huomio on niin tiukasti fyysisissä asioissa, että moni ei tule edes ajatelleeksi pääkoppaa.

Loehr painotti jaksamiseen liittyen kahta asiaa. Ensimmäiseksi ihmisellä täytyy olla jokin henkisen puolen tasapainottaja. Joidenkin kohdalla se voi olla uskonto, vaikka uskon asioihin tasapainon ei tietenkään ole pakko liittyä. Moni esimerkiksi hiljentyy, meditoi, tai lukee rauhassa- kohdentaa siis huomionsa vain yhteen asiaan vaikkapa puolen tunnin ajaksi, kahdesti päivässä. Päivän lyhyet, vapaat jaksot pitäisi pystyä hyödyntämään jotenkin muuten, kuin esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä. Vaikka varmasti on esimerkiksi mukavaa pitää yhteyttä ystäviin, suuri osa siitä ajasta jonka vietämme sosiaalisessa mediassa ei tuo meille minkäänlaista rauhaa, vaan päinvastoin. Hypimme paikasta toiseen kuin kiireessä, vaikka kiire ei mihinkään olisikaan. Et yksinkertaisesti kykene palautumaan, jos huomiosi kohde vaihtuu koko ajan. (Pidän itse kirjoittamisesta, sillä se rauhoittaa ja jäsentää omia ajatuksia nopeasti. Pari lyhyttä kirjoitusbreikkiä pitkin päivää olikin tavoitteena koko kesän ajan.)

Toinen tärkeä pointti liittyi merkityksen tunteeseen. Miksi minä teen tätä? On vaikeaa pysyä pitkiä aikoja motivoituneena, jos et tiedä miksi olet jossakin töissä. Seurajoukkueissa kyse on työstä, ja koska palkka pitää ansaita, on pelaajan helppo perustella itselleen miksi aamulla herää aikaisin. Vaikka raha ei olekaan pitkäkestoinen motivaattori, on toimeentulon turvaaminen tärkeää. Aniharva maajoukkue kuitenkaan maksaa pelaajilleen tuntuvia korvauksia, joten merkityksen on tultava jostakin muualta. Kaiken huipuksi moni pelaaja voi seurajoukkuekaudella asua perheensä kanssa, mutta kesällä tuskin näkee rakkaitaan maajoukkueen viettäessä hotellielämää. Ei siis ihme, että kysyms Miksi? on niin monen mielessä. Maajoukkueiden toimintaa jonkin aikaa seuranneena uskon, että tässä merkityksen luomisessa on silti kehityksen paikka monelle.

Pidemmän päälle työn syvemmän merkityksen on joka tapauksessa liityttävä johonkin muuhun kuin rahaan. Loehr puhuu ihmisen tarpeesta kuulua johonkin itseään suurempaan- olipa se organisaatio, uskonto, tai vaikkapa joukkue.

Paljon puhutaan myös isänmaallisuudesta, joka varmasti sekin vaikuttaa asiaan. Vaikka todellisuudessa hyvissä joukkueissa pelaajat pelaavat toisilleen, eivätkä esimerkiksi faneille, tuo oman lipun alla pelaaminen toimintaan erilaisen säväyksen kuin seurassa. Iso osa pelaajien jaksamisesta liittyy myös siihen, kuinka merkitykselliseksi he kokevat oman yhteisönsä. Jos yhteenkuuluvuuden tunne on porukassa vahva, jaksavat ihmiset väsyneinäkin harjoitella, reissata, ja pelata. Yhteisöllisyys on äärimmäisen tärkeää. Jokainen muistaa omasta menneisyydestään tilanteita, jossa ympärillä olevien ihmisten laatu teki ajasta ikimuistoista. Sama pätee myös päinvastoin… Jos hankalia tyyppejä on mukana paljon, nousee myös kynnys tulla joka aamu pajalle töihin heidän kanssaan.

Valmentajan täytyy siis pystyä luomaan yhteisö, johon ihminen kuuluu mielellään, ja jonka arvoihin ja toimintaan on helppoa sitoutua. Monessa tapauksessa ensimmäinen tehtävä onkin usein lainattu:

”Leader’s first task is to get the right people on the bus, and the wrong people out of the bus as soon as possible.” -Jim Collins

Mutta vaikka parhaat tyypit olisivatkin mukana alusta loppuun, liittyy iso osa maajoukkuevalmentajan työtä silti ihmissuhteiden hiomiseen. Ihmisiähän sitä valmennetaan, eikä robotteja- pelin Xt ja Ot eivät vaikuta lopputulokseen yhtä paljon kuin henkilökemiat. Tunnenkin hyviä, kokeneita valmentajia, joille itsensä kehittäminen myöhemmin uralla merkitsee lähes pelkästään vuorovaikutuksen kehittämistä. He seuraavat hyvien johtajien puheita aikalisistä luentoihin ja lehdistötilaisuuksiin- aina kiinnostuneina siitä, kuinka ihmisiä tulee kohdella. Hyvä yhteisö kun koostuu aina hyvinvoivista ja jaksavista ihmisistä.

”I used to think that coaching is knowledge. Later I realized, that only a little bit of it is knowledge, and all the rest is about how you deal with people.” – Marv Dunphy

Maltan Valletta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Psyykkinen valmennus osana arkena

18 Feb

http://yle.fi/uutiset/psyykkinen_valmennus_auttoi_mikkelin_passarit_voittoputkeen/7046539)

Törmäsin hiljattain pariin psyykkistä valmennusta käsittelevään artikkeliin, ja tässä oma näkemykseni aiheesta. Haluan alkuun muistuttaa tämän olevan vain tavallisen valmentajan lähestymistapa, ja että alan ammattilaiset ovat niitä, joita viime kädessä kannattaa kuunnella. Uskon kuitenkin, että meistäkin on apua kun asiaan hieman paneudumme… Lisäksi oli rohkaisevaa lukea yllä olevasta jutusta, että esimerkiksi mentaalipuoleen kouluttaunut Ville Salminen tekee samankaltaisia asioita kuin mekin. Lentopallossa seurat eivät kuitenkiaan tavallisesti palkkaa urheilupsykologia, sillä varat halutaan (ihan hyvistä syistä) ohjata muualle. Koska valmennus on jatkuvaa kompromissien tekemistä, jää mentaalipuoli siis usein lentopallovalmentajien vastuulle.

Ljubljanassa ACH Volleylla on kolme täysipäiväistä staffin jäsentä: päävalmentaja, apuvalmentaja ja fysioterepautti. Lisäksi peleissä ovat apuna tilastomies ja lääkäri. Jos kaiken voisi tehdä talouden puitteissa viimeisen päälle, varmasti suurempi joukko olisi koko ajan paikalla… Paremman puutteessa olemme kuitenkin jakaneet vastuut siten, että päävalmentaja vastaa lentopallon ohella fysiikkavalmennuksesta ja minä vastaan lentopallon ohella monesta täysipäiväisen skoutin hommasta. Fysioterepautti toimii työnsä ohella huoltajana, sekä harjoitusten aikana myös apuvalmentajana (laskee pisteitä, kerää palloja, jne.)

Psyykkinen valmennus -niinkuin me sen ymmärräme- taas kulkee mukana päivän jokaisessa aktiviteetissa, alkuverryttelystä fysion pöydälle. Valmentaja Olli Kuoksa kirjoittikin aiheesta hiljattain sanoin: ”Onko psyykkistä valmennusta? Vai onko vain valmennusta?” Jos filosofiamme pitäisi tiiviistää yhteen lauseeseen, se kuuluisi kenties näin:

”Lisäämme luottamusta valmistautumalla huolellisesti.”

Tämä tarkoittaa pelaajan luottamusta omiin kykyihinsä, mutta myös pelaajien luottamusta toisiinsa sekä meihin valmentajiin. Luottamuksen rakentaminen ei kuitenkaan ole kärsimättömien hommaa- vie aina oman aikansa ennenkuin palaset loksahtavat edes jotenkin paikoilleen. Etenkin alkuvaiheessa on tavallista, että valmentaja kohtaa vastarintaa. Jos kuitenkin teet hyvää työtä päivä kerrallaan, pelaajat näkevät sen. Ihmiset kyllä aistivat, jos heistä välitetään. Jos kykenemme rakentamaan luottamukseen perustuvan kulttuurin, uskon suurimman työn olevan jo tehty.

”Pressure is what you feel when you dont know what you are doing.”

Kuulin tämän lauseen jo kauan sitten, ja edelleen se on mielessä jokaisessa pelissä. Roolini on nyt toinen, mutta valmistautumisen tärkeys ei ole muuttunut mitenkään. Jos olet valmistautunut huolellisesti, myös mieli on luottavainen ja osaat nautti tilanteesta eri tavalla. Yritämme kaikin tavoin vähentää epäselvyyksien määrää, ja luoda pelijärjestelmän johon pelaajat voivat pahassa paikassa tukeutua. Toisin sanoen emme halua pelissä tulevan vastaan mitään, mitä emme olisi jo harjoituksissa käyneet läpi. Alta löydät viisi käytännön asiaa, joilla pyrimme kasvattamaan luottamusta ja valmistautumaan pelitilanteen paineisiin.

1. Keskustelemme pelaajien kanssa päivittäin

Arki pyörii tiiviisti pelien ja harjoitusten ympärillä, ja jokainen valmentaja puhuu joukkueelleen paljon. On kuitenkin tärkeää, että valmentajat raivaavat tilaa myös kahden keskisille keskusteluille. Koen, että parhaiten nämä kohtaamiset hoituvat epämuodollisissa tilanteissa- en esimerkiksi yleensä näe syytä pyytää pelaajaa toimistolle keskusteluun, vaikka joskus teemme niinkin. Tavallisesti riittää, että ennen tai jälkeen harjoituksen (tai lyhyesti jopa tauon aikana) menemme sivummalle, ja vaihdamme pari sanaa siitä mitä hänelle kuuluu. Tiettyyn rajaan asti pyrimme olemaan ajan tasalla pelaajan siviilielämästä ja sen vaikutuksesta pelaamiseen, mutta tavallisimmin vain varmistamme, että kaikki on ok terveden, levon, ja pelaajan oman roolin kanssa. Saatamme lisäksi puhua siitä, mitä taitoja tänään hiotaan. Itse näen keskusteluille kaksi tärkeää perustetta. Toinen on edellä mainittu luottamuksen ansaitseminen, ja toinen on asioiden selkeys.

Usein unohdamme, etteivät pelaajat välttämättä tiedä mitä valmennusjohto ajattelee. Pelaajan oloa helpottaa paljon, jos hän tietää tarkoin mitä häneltä odotetaan, mikä hänen roolinsa on, ja esimerkiksi miksi valmentaja teki jonkin päätöksen niin kuin teki. Tunnen valmentajia, jotka ajattelevat, ettei valmentajan ikinä tarvitse ”selitellä” pelaajalle tekemisiään. Kyse ei kuitenkaan alkuunkaan ole tästä. Samaa mieltä ei aina voi eikä tarvitse olla, mutta koskaan ei ole haitaksi varmistaa ettei pinnan alla turhaan kuohu. Pepperdinessa Marv Dunphy piti yhtenä periaatteenaan yksinkertaista lausetta ”Assume Nothing.” Miksi meidän pitäisi olettaa mitään, jos voimme olla varmoja?

Kaikki väärinkäsitykset ovat seurausta olettamisesta.

2. Opetamme pelaajia toimimaan joukkueena

Olemme aikaisemmin puhuneet sekä joukkueen arvoista, että käytöksen merkityksestä. Alla joitakin näihin liittyviä asioita, jotka usein päätyvät whiteboardillemme. Kuten todettu, valmentajan ja pelaajien tulee yhdessä sopia asioista joita he arvostavat. Arvot ovat pysyviä ihanteita, joita on helppo pitää joukkueen henkisenä selkärankana silloinkin, kun jossakin myrskyää.

”Do and say things that make your teammates better.”

”On great teams teammates hold each other accountable..”

”You can get angry, you can get frustrated, or you can get better.”

”You get what you value, you get what you tolerate.”

”On great teams teammates play for each other.”

Pidän lentopallon teknisistä asioista paljon. Karu totuus kuitenkin on, ettei tiukassa pelissä mikään tekninen tai taktinen asia voita joukkuetta, jonkan jäsenet ovat oikeasti sitoutuneet toimintaan. Samojen asioiden arvostaminen auttaa kasvattamaan joukkuetovereiden keskinäistä luottamusta.

3. Puhumme ajatuksista ja kehonkielestä

Tavallisesti whiteboardin toinen puoli käsittelee kunkin päivän harjoitusta, sekä niitä asioita mitä sillä hetkellä hiomme. Kääntöpuolelle olemme kirjoittaneet joukkueen arvot, joitakin teknisiä asioita, sekä muun muassa tämän sitaatin:

“As a single footstep will not make a path on the earth, so a single thought will not make a pathway in the mind. To make a deep physical path, we walk again and again. To make a deep mental path, we must think over and over the kind of thoughts we wish to dominate our lives.”

– Henry David Thoreau

Olemme piirtäneet sen alle kaksi kuvaa. Molemmat alkavat samasta pisteestä nimeltä ”Bad pass.” Toinen (sinisellä) näyttää mitä tapahtuu jos ajattelet itseksi ”Ok, next play.” ja toinen (punaisella) mitä tapahtuu jos reaktiosi on aina ”#$%#%!” Jos ajatuksesi kulkevat aina samoja polkuja, tulee näistä poluista lopulta syviä. Muutamalla nuorella pelaajalla on tämän kanssa paljon tekemistä, ja lopulta rautalangasta väänsimme heille visuaalisen mallin. Punaisia viivoja täynnä oleva kuva ei enää niin houkuttele -etenkään kun vertaa rauhalliseen siniseen. Puhumme myös käsitteestä Behavior drives emotion. Haluatko, että urasi lopulla muistat kaikki huonot suoritukset paremmin kuin hyvät? Näin kuitenkin käy, jos yhdistät johonkin tapahtumaan voimakkaan tunnelatauksen. Asiat tulisi, kuten Kuoksakin sanoo, kohdata neutraalisti ja jatkaa sitten matkaa.

”Every cell in your body is listening to your thoughts.”

Eräs mielenkiintoinen ja vähän opetettu taito liittyy kehon kieleen. Emme 2010-luvulla voi ajatella, että ajatuksemme ovat erossa siitä, mitä fyysinen kehomme tekee. Ihminen on kokonaisuus ja meidän täytyy varoa mitä kerromme itsellemme. Negatiivisista ajatuksista puhuimme jo edellä, mutta harva tulee ajatelleeksi, että myös ihmisen kehonkieli vaikuttaa huomattavasti siihen mitä hän kulloinkin tuntee. Eikä vain yksilöön itseensä, vaan myös siihen mitä muut hänen ympärillään tuntevat. Laadimme pienen listan asioista, joita meidän kannattaa kehollamme ilmaista: Haluamme esimerkiksi aina kulkea selkä suorana, iloitsemaan pisteistä ja niin edelleen. Toisekseen emme halua ristiä käsivarsia ”puskaan”, roikkua verkossa, potkia palloja, ja sitä rataa. Sekä omat että vastustajat seuraavat sinua tarkasti, pienistä faneista puhumattakaan. Kaikille heille kehosi kertoo jotakin sinusta, halusitpa sitä tai et.

4. Luomme pelitilanteeseen valmistavan pelijärjestelmän ja harjoitusympäristön

Eräs valkotaulumme vakiovieraista on sitaatti ”There are no little things.” Vaikka pelitilanne on aina joiltakin osin tuntematon, auttaa systemaattinen pienten asioiden harjoittelu lisäämään hallinnan tunnetta ja vähentämän painetta. Toisinsanoen harjoituksissa ei ikinä ole palloa, jolla ”ei ole väliä.” Kaikella on väliä. Sillä nostatko pallon 40cm vai 50cm oikealta puoleltasi on väliä. Sillä ottaako passari ensimmäisen askeleen oikealla vai vasemmalla jalalla on väliä. Sillä mitä keskitorjuja huutaa noston ollessa irti on väliä. Urheilijalle tuo suurta turvaa harjoitella asioita, jotka tehdään koko ajan samalla tavalla. Yksi harjoittelun tärkeimmistä tavoitteista on tehdä pelitavasta tuttu ja yksityiskohtainen, jotta vältymme tarpeettomilta yllätyksiltä ja luotamme kykyymme pelata.

Harjoitusympäristöllä tarkoitan tässä kahta asiaa. Karkeasti ottaen kaikki valikoimamme treenit ovat joko (1.) opetusharjoitteita tai (2.) kilpailuharjoitteita. Molemmat kategoriat ovat 95% pelinomaisia, ja molempien aikana opetamme (mutta kilpaillessa toki hieman vähemmän.) Tyypillisesti harjoituksen ensimmäinen pallollinen 45 min menee yksityiskohtien hiomisessa. Viimeisen 1h 15min ajan taas yritämme siirtää nämä yksityiskohdat tilanteeseen, jossa kilpaillaan voitosta. Läsnä ovat pistelasku, nopea tempo, sanktio häviäjille, ja niin edelleen. Lisäksi pidämme kirjaa siitä kuka voittaa ja häviää harjoituksissa, ja käytämme näitä faktoja apuna päättäessämme esimerkiksi peliajasta. Vaikka pelitilanteen -saati arvokisojen finaalin- painetta et harjoituksissa täysin pysty simuloimaan, jo pienenkin paineen alle pelaamisesta on urheilijoille hyötyä. Lisäksi oppiminen on tila-sidonnaista, joten jos pelissä lasketaan pisteitä, teemme niin myös harjoituksissa.

5. Luomme rutiineja

Rutiineja rakennetaan harjoituksissa, joten oikeastaan tämä on jatkoa edelliselle… Ohessa joitakin työkaluja, joita käytämme taitojen (myös henkisten taitojen) opettamiseen. Yleensä nämä joko löytyvät valkotaulultamme, tai puhumme niistä muuten päivittäin.

Are you ready to play? Lause löytyy pukukoppimme seinältä. Sen tarkoitus on muistuttaa, että sillä hetkellä, kun astut halliin sinun täytyy olla henkisesti valmis pelaamaan. Jokainen pelaaja toimii omalla tavallaan, emmekä liiaksi puutu heidän alkurutiineihinsa niin kauan kuin heillä jokin rutiini on. Pelaajien ei siis tarvitse keskittyä silmät kiinni salin ovella, mutta arjen hälinä täytyy jollakin keinolla jättää taakse ennen kuin astumme parketille.

Little rocks. Pidän kovasti ”isojen” ja ”pienien” kivien konseptista. Isot kivet koskevat joukkueen kehityskohteita, ja pienet yksittäisen pelaajan taitoja. Tyypillisesti annamme joka treeniin pelaajalle yhden kehityskohteen johonkin hyökkäystaitoon ja toisen johonkin puolustustaitoon- heillä siis on aina jotakin mitä ajatuksella hioa. Vaikka kivet ovat enimmäkseen teknisiä ja taktisia asioita, osalla pelaajista ne liittyvät myös mentaalipuolelle. Parille kaverille taululla lukee muistutuksena viesti ”no swearing,” sillä heillä on pinttinyt tapa harmitella aivan joka pallon jälkeen kaikkea. Koska koimme, että tämän tavan korjaaminen on nyt tärkeämpi kuin minkään teknisen asian, ohjaamme myös opetuksen siihen suuntaan. (No, täysin robotteja emme voi olla, ja joskus täytyy jokaisen päästää höyryjä ulos… Mutta ei läheskään jokaisen suorituksen jälkeen.)

Illegal plays. Lista laittomista suorituksista löytyy niinikään valkotaululta. Kyseessä olevat suoritukset eivät varsinaisesti ole lentopallon sääntöjen vastaisia, mutta silti haitaksi joukkueelle. Vaikka kyseessä on enimmäkseen taktisista asioista koostuva lista, on yksi yleisimmistä laittomuuksista negatiivinen kehonkieli. Jos pelaajan ”telesna govorica” on asiatonta, laitamme rauhassa treenin hetkeksi poikki, ja jatkamme kun taas näytämme urheilijoilta.

Serving routine. Lentopallon ainoa suljettu taito on syöttö, ja siten ainoa suoritus jossa et reagoi jonkin muun pelaajan toimintaan. Koska syöttö on lisäksi kenties tärkein lentopallosuoritus, haluamme pelaajien toimivan saman rutiinin kautta joka kerta, sekä fyysisesti, että ajatusissa. Osalle emme tästä juuri puhu, sillä he ovat itsevarmoja, tasaisia suorittajia. Joillekin pelaajista taas voi olla suurtakin apua tietoisesta rutiinista, joka auttaa heitä kohdistamaan ajatukset olennaiseen.

Olipa joukkueessa alan koulutuksen saanut ihminen tai ei, yhdestä asiasta olen kuitenkin ihan varma. On ehdottoman tärkeää, että henkisessä valmennuksessa apuna oleva ihminen kulkee saman matkan pelaajien mukana alusta loppuun. Pelaajilla täytyy olla luottamukseen perustuva suhde hänen kanssaan, eikä tällaista yhteyttä voi luoda satunnaisilla visiiteillä.

”To be trusted is a greater compliment than being loved.” –George MacDonald

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

PS. Talvikisojen aikaan julkaistiin myös tämä hieno artikkeli:

http://yle.fi/urheilu/urheilupsykologi_ronkainen_menee_sinne_missa_urheilijat_ovat_-_onnistumiseni_ei_ole_mitattavissa_mitaleissa/7061487?ref=leiki-es

Tags: , , , , , ,

Valmentajan Velvollisuudesta

23 Jan

Alkuun onnittelut suomalaiselle lentopallolle MM-kisapaikasta! Tämä on upea asia pelaajille ja staffille, mutta myös jokaiselle jossakin vaiheessa mukana olleelle. Näitä ihmisiä on itseasiassa todella paljon: Kaikki maajoukkuepelaajat ovat joskus olleet junioreita, ja kuluneiden 20v aikana he ovat tarvinneet pelikavereiden, vanhempien, valmentajien, seurojen, fanien ja ennen kaikkea vastustajien apua kehittyäkseen nykyiselle tasolle. Ei siis ole mitään markkinointipuhetta kehua tätä koko lentopallokansan saavutukseksi. Nyt hieman toiseen aiheeseen- maajoukkueesta puhumme varmasti lisää pitkin vuotta.

Allekirjoittaneelle tammikuun teema on ollut valmentajan velvollisuus. Olin peliurallani onnekas, sillä moni valmentajistani todella halusi opettaa pelaajiaan. Koska me kaikki valmennamme niin kuin meitä on valmennettu, myös oma ajatus valmentajasta on opettaja, eikä niinkään manageri tai projektin vetäjä. Kun reilut 5v sitten aloin kirjoittamaan ajatuksia blogin muotoon, hirvitti valmentajilta kuulemani, tasainen valitus pelaajista: ”On me tuosta puhuttu, mutta ei ne vaan opi.”

”You haven’t taught until they have learned.”– John Wooden

UCLA:n kuuluisa opettaja tiivisti totuuden tähän lauseeseen. Jos pelaaja ei ”opi”, on syytä todennäköisesti myös jossain muualla kuin itse oppilaassa. Todella harvalla on ylitsepääsemättömiä oppisvaikeuksia, ja jokainen joukkuepeli -tai peli ylipäätään- on jo itsessään hyvin motivoiva. Kysymys kuuluukin, voiko vika olla harjoitusympäristössä? Mitä valmentaja olisi itse voinut tehdä toisin? Lapset, joilla tänä päivänä diagnosoidaan AHDH, pystyvät keskittymään pitkiäkin aikoja ympäristössä, joka on erilainen kuin perinteinen, analoginen luokkahuone (esimerkiksi videopelien parissa.) Samalla tavalla voi oppimisympäristö lentopallossa olla syypää hitaaseen kehitykseen.

Kukaan ei ole sanonut, että opettamisen tulisi olla helppoa. Jokainen jonkin urheilulajin tekniikoita opettanut tietää, että joskus taito ei tunnu ”tarttuvan” millään. Toisinaan pelaaja taas menee aimo harppauksin eteenpäin. Tästä johtuen moni valmentaja ajatteleekin, että ”Joskus me vaan jaksetaan kiinnittää huomiota ja tehdä töitä. Muutoin olemme laiskoja.” Vaikka pelaajilla toki on parempia ja huonompia keskittymispäiviä, useimmiten on kuitenkin kyse itse oppimisen luonteesta.

Suurimman osan harjoitusajasta vietämme tasangolla, ja parhaat urheilijat ymmärtävät tämän. He jaksavat tehdä töitä silloikin, kun kehitys ei vielä ole silminnähtävää.

Olin hyvin lähellä pudota tähän ”ei me vaan opita”- kuoppaan itsekin joulun jälkeisissä harjoituksissa. Puolet joukkueesta oli maajoukkueiden mukana, ja meillä siten noin 7-9 hengen ryhmä treeneissä. Kaikki olivat joulutunnelmissa ja väsyneitä. Itse olin väsynyt myös, vaikka joulu olikin jo tullut ja mennyt. Joka tapauksessa emme olleet valmiita harjoittelemaan. Ensimmäisen harjoituksen laitoin asiallisesti poikki jo puolessa välissä, sillä keskittymisen taso oli huono.

Tämä on yksi periaatteistamme: Ilman sen kummempaa suuttumista jätämme harjoituksen kesken, jos huomauttamisen jälkeen emme vieläkään yritä parastamme. Emme siis suostu harjoittelemaan ala-arvoisesti.

Onneksi näin ei käy kuin kerran pari vuodessa ja koskee ainoastaan kertoja, kun kysy on todella yrittämisen puutteesta. Meno oli laiskahkoa kahdessa seuraavassakin treenissä, joissa tosin vietimme miltei täydet kaksi tuntia. Olin pettynyt ja kärsimätön johtuen pelaajiemme kyvyttömyydestä tehdä muutoksia. Vaahtosin kollegalleni asiasta tyyliin:”Miten on mahdollista, että joudumme sanomaan samoista, yksinkertaisista asioista uudestaan ja uudestaan!”

Rauhoituin kuitenkin vapaapäivänä ja päätin kärsivällisesti jatkaa opettamista. Sen takiahan minä siellä olin. Päätin lisäksi, että vaikka ihan kaikkeen ei voi puuttua kerralla, puutun aina niihin asioihin, joiden en vain voi antaa olla. Istuin alas joukkueen vanhimman pelaajan kanssa ja kerroin teknisesti muutoksesta jonka haluamme tehdä hänen vastaanottoonsa. Sanoin, että ei ole oikein vaatia nuoremmilta tätä muutosta, mutta ei häneltä, sillä ne keneltä vaaditaan enemmän kehittyvät enemmän. Kyseinen veteraani oli silmin nähden iloinen, että häneltä vaadittiin samaa kuin muiltakin. Kirjoitin valkotaululle uudestaan kaikki ne asiat, joita yksittäinen pelaaja hioo kussakin harjoituksessa. Tämä ”Little rocks”- lista sisältää enimmäkseen teknisiä asioita ja toimii pelaajalle muistutuksena: ”What are you working on right now? Jokaisella pelaajalla on aina jotakin, mitä hän harjoituksissa ajatuksella hioo. Nuoremmat pelaajat nostivat myös tasoaan, ja vuoden kolmas harjoitus oli paras, jonka olemme koko kaudella vetäneet. Viikkoa aikaisemminhan olin pitänyt tilannetta täysin toivottomana.

”It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kesällä 2011 olin vapaaehtoisena valmentajana Sveitsin maajoukkueen mukana. Kysyin miksi Carl oli tehnyt harjoitusten rungon valmiiksi vain päivän tai kaksi eteenpäin? Töita oli paljon ja ajattelin, että olisi ollut helpompaa suunnitella kerralla pidemmälle. ”How do you know what we need in one week?” Minä siihen, että ekalla viikolla torjunta-puolustusta, toisella hyökkäystä… Hän sanoi, että totta kai meillä on ”Big Rocks”-lista kaikista isoista asioista viikottain, mutta valmentajat haluavat aina edetä liian nopeasti. Ei sillä ole mitään väliä mitä me haluaisimme opettaa, jos pelaajat eivät vielä osaa perusasioita. Aina täytyy edetä oppijan aikataulussa.

Oppijan aikataulussa. Asiat, jotka ovat minulle valmentajana yksinkertaisisia, eivät välttämättä ole sitä pelaajille. Samalla viikolla Carl kirjoitti sähköpostissa ”Muistatko miten sinua valmennettiin? Mehän puhuimme samoista asioista teille koko vuoden!” Lisäksi silloisessa joukkueessamme oli todella vahva motivaatio kehittyä ja tehdä asiat huolella- ja silti meitä piti muistuttaa päivittäin.

Otsikon mukaisesti valmentajalla on velvollisuus pelaajia kohtaan. Valmentaja on velvollinen pitämään pelaajan edun mielessään silloinkin, kun kaikkia väsyttää, pelaaja ei keskity, ja vaaditut muutokset eivät tapahdu. Valmentaja on velvollinen vaatimaan muutoksia rakentavalla tavalla ja olemaan kärsivällinen etenkin silloin, kun muut eivät ole. Valmentalla tulee olla pelaajistaan suuria odotuksia, eikä hän voi katsoa toimintaa sormien välistä.

Ja viimeisenä: valmentajan tulee sitoutua siihen ryhmään, mikä hänellä kulloinkin on käytettävissään. Tiedostin tämän vuoden viimeisenä päivänä miettiessäni kaikkia niitä kertoja, kun joku valmentaja on haikaillut parempien pelaajien perään. Hyödyttömyydestään huolimatta tämä on hyvin yleinen puheenaihe valmentajien keskuudessa. Jos aina haluat parempia pelaajia, mikä ihme se sinun tehtäväsi valmentajana on? Muistutin itseäni, että meillä oli hyvä ryhmä käytössä, ja näiden kavereiden kanssa työ oli tehtävä. Uusien pelaajien tai valmentajien hankkiminen ei lyhyellä aikavälillä tuo muuta kuin huonon maineen. Kuten Marv Dunphy sanoi:

”The kids are in your gym. You just have to train them.”

Hyvää alkanutta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Joukkueen rakentamisesta

28 Dec

Vuoden viimeinen blogi pyörinyt pöydällä siitä asti, kun elokuussa aloitin työt Ljubljanassa. Vaikka oman seuran toiminta onkin rakennusvaiheessa ollut viisasta, monessa muussa paikassa asia on päinvastoin. Jopa viikoittain törmäämme uutisiin huipputason joukkueista, joiden toiminta ei ole linjassa kestävien periaatteiden kanssa.

”Later in my career it has become apparent, that I don’t care as much where I coach. I care more about the quality of people who I get to work with.” –Fred Sturm (USA:n entinen päävalmentaja)

Joukkueiden rekrytoinnista vastaavat ihmiset haluavat tyypillisesti hankkia laivaansa ”niin paljon lahjakkuutta kuin mahdollista.” Pelaajien luonteesta tai arvomaailmasta ei yleensä olla kovin kiinnostuneita. Vaikka on totta, että joillakin aloilla rautainen tietotaito kattaa suuren osan persoonan muista puutteista, joukkuelajit eivät kuulu näihin. Kyllä, haluan, että sydänkirurgini on mieluummin huippuammattilainen kuin mukava ihminen. Vaikka sosiaalisella puolella olisi puutteita, on tärkeämpää, että pumppu toimii. Saman voi leikitellen sanoa koskevan insinöörejä ja lentokapteeneita, mutta aika harvassa ammatissa todella voit elää yksin ilman vuorovaikutusta muiden kanssa.

”It is a common misconception, that U.S. Marine Corps builds character. We train our guys very well, but more importantly we recruit character.” –USA:n Merijalkaväen päämaja

Valmentajan uralla tapaa paljon ihmisiä erilaisista lähtökohdista, erilaisista maista ja kulttuureista. Kun katsoo tätä moninaisuutta (jonka odotetaan lyhyessä ajassa toimivan saumattomasti yhdessä) ei voi kuin ihmetellä, miksi niin harva seura rekrytoi pelaajia joukkueen näkökulmasta. Enemmistö huippuseuroista juoksee pakkomielteisesti lahjakkaiksi kokemiensa pelaajien perässä. Lajitaitoa, pituutta, voimaa, nopeutta- näistä vouhotetaan niin kuin muuta ei olisikaan. Seurauksena tästä moni seura on täynnä egoistisia yksilöitä, eikä joukkue koskaan saavuta todellista potentiaaliaan. Yksikään valmentaja ei saa porukasta otetta, sillä kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, vuosikymmenen huonoa käytöstä ei korjata kolmessa kuukaudessa. Lisäksi valitettavan usein seura haluaa tuloksia samantien, ja kauaskantoisia muutoksia yrittänyt valmentaja saa lähteä joukkueesta kesken projektin, kun pelaajat tai seurajohto ovat tyytymättömiä neljään peräkkäiseen tappioon.

”One of the neat things about coaching is that we get to choose the people we go through life with.” – Dr. Marv Dunphy (USA:n entinen päävalmentaja)

Pidän tavasta, jolla Marv Dunphy lähestyy valmentamista Pepperdinen yliopistossa. Hän haastattelee mahdollisten pelaajien lisäksi nuorten miesten perheet, viettää heidän kanssa aikaa, ja tekee päätöksen vasta huolellisen harkinnan jälkeen. Ammattiurheilussa kukaan ei soittele sukulaisille, mutta luonteiden tuntemista ei saa aliarvioida. Jos asiaa todella ajattelee syvällisesti huomaa, että tulet viettämään hyvän pätkän elämästäsi näiden ihmisten kanssa. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, olivatpa nämä kuinka hyviä urheilijoita tahansa? Toisekseen- tarvitsemmeko edes hankalia persoonia hyvään, voittavaan joukkueeseen?

Tiedän vallan hyvin, mitä moni vastaa tähän ajatukseen. ”Kaikista ei vain ole vaikeiden ihmisten valmentajiksi” , ”Voittaaksesi sinun tulee tehdä uhrauksia” , ”Huipulla on eri säännöt.” En kuitenkaan henkilökohtaisesti pidä näistä mielipiteistä. Se, että jokin on yleistä, ei tee siitä hyvää tai hyväksyttävää.

En voi sietää ajatusta siitä, että tähtiä kohdellaan eri tavalla kuin muita, heiltä vaaditaan eri tavalla, heidän annetaan käyttäytyä miten sattuu.

Yksilöitä tulee kohdella yksilöinä, ja heidän voidaan antaa toimia tietyissä rajoissa, mutta raja on silti vedettävä oman arvomaailman mukaisesti. Moni kuitenkin uskoo, että jos et anna tähtien tehdä niinkuin he haluavat, et voi valmentaa todellisia huippuja. Historia kuitenkin näyttää toisin. Myös tähdiltä täytyy vaatia, ja jos he eivät sovi konseptiin, täytyy olla rohkeutta tehdä muutoksia.

Esimerkiksi Doug Beal heitti 1984 lentopallon olympiakultaa voittaneesta joukkueesta pihalle kolme kaveria vain kaksi vuotta ennen Los Angelesia. Syy: he kuvittelivat olevansa tärkeämpiä kuin itse joukkue, eivätkä halunneet noudattaa sovittuja asioita. Kova veto valmentajalta, sillä kaksi miehistä olisi ollut aloituskokoonpanossa. Joukkue kuitenkin nousi rankingissa reilusti kahden viimeisen kisoja edeltäneen vuoden aikana. Toinen hyvä esimerkki on italialainen Andrea Anastasi, joka samasta syystä heitti useita pelaajia ulos valmentamastaan Puolan maajoukkueesta. Materiaalinsa puolesta Puola voi voittaa mitkä tahansa kisat, ja vaikka tässä tapauksessa niin ei käynyt, oli Anastasilla rohkeutta toimia periaatteidensa mukaisesti. Parhaat pelaajat eivät välttämättä tee parasta joukkuetta.

Kun lukee huippuvalmentajien ajatuksia johtamisesta, niissä korostaa tinkimättömyys ja sitoutuminen omaan toimintaan voittamista suuremmista syistä. Et voi huorata itseäsi ja omia arvojasi vain siksi, että seura tai lajiliitto haluaa mitalin. On totta, että tiukka ilmapiiri ei välttämättä sovi jokaisen luonteen laadulle, mutta et myöskään voi venyttää sääntöjä määräänsä enempää. Joskus tämä tarkoittaa, että kirveelle on töitä, sillä se on pienempi kahdesta pahasta.

Usein joukkue sitäpaitsi pelaa paremmin ilman tiettyä tähtipelaajaa, koska nyt kaikki jäsenet ovat täysin sitoutuneita toimintaan. Vaikka taitoa ehkä puuttuu, on pelaaminen saumatonta, eikä joukkueen joka päivä tarvitse käyttää energiaa yhden tai kahden ihmisen käytöksen murehtimiseen. Ja tämä energian säästäminen on todella tärkea pointti. Pelaajan ei tarvitse edes olla primadonna ollakseen vaikea- moni sinänsä ok tyyppi voi tahtomattaan olla raskas persoona joko pukukopissa tai kentällä. Jos hän on riittävän hyvä pelaaja, tätä kuitenkin usein siedetään lähes loputtomasti. Sitten kun jonain päivänä kyseinen kaveri on poissa harjoituksista huomaat, että koko ilmapiiri on erilainen ja vapautunut.

”One of the first things good long-term leaders do is to build their own team. This means not only getting the right people on the bus, but also getting the wrong people out as quickly as possible.” –Jim Collins (Good to Great)

Vaikka toistuvasti kirjoitan tähtien huonosta käytöksestä, en kuitenkaan tarkoita, että haluan joukkueellisen valmentajan jokaista liikettä seuraavia lampaita. Joukkue tarvitsee vahvoja persoonia, ja joskus parhaidenkin tyyppien yhteistyössä räiskyy. Tämä kuuluu ihmisyyteen, eikä siinä ole mitään vikaa. Oleellista on sen sijaan joukkueessa olevien ihmisten kyky ja halu kehittyä yhteisen tavoitteen vuoksi. (Juuri nämä ominaisuudet raskailta persoonilta usein puuttuvat.)

Mantran mukaisesti myös minä haluan omaan joukkueeseeni ”pitkiä, vahvoja, ja taitavia”, mutta mahdolliselta pelaajilta tulee myös löytyä oikeanlainen arvomaailma ja asenne joukkueurheilua kohtaan. Tavallisesti kysely kannattaa aloittaa niiltä entisiltä joukkuekavereilta ja valmentajilta, joita voi pitää puolueettomina ja luotettavina. Kun lopulta päästään juttuihin itse pelaajan kanssa, häntä haastatellaan mm. seuraavia kysymyksiä apuna käyttäen.

Questions of Character:

 1. Are this person’s values near my own values (especially honesty)?

2. Can this person be open to change and create new habits?

3. Can he admit he is wrong, or disagree and still commit to our goals?

4. Can this person look at things from others’ perspective?

5. Is this person aware of his own behavior and how it affects others?

6. Does this person want to continuously improve, or is he already happy with his level?

7. Why does this person want to come here?

8. What drives this person, and where does this person want to be in five years?

Ymmärrän, että joskus jokaisen on tehtävä kompromisseja. Joskus työpaikka ja perheen elanto ovat vaarassa, joskus et yksinkertaisesti saa haluamiasi pelaajia joukkueeseesi, ja joskus tapahtuu asioita, jotka ovat täysin kontrollisi ulkopuolella. Kaikista näistä huolimatta valmentajan täytyy olla huolellinen valintojensa suhteen. Jatkuva muiden ihmisten ehdoilla eläminen ei ole sen arvoista. Roy Disneyn sanoin: Päätösten teko ei ole vaikeaa, jos tiedät mitä arvostat.

”A character-based, value-centered philosophy has always been the backbone of my organization…

No matter how talented a player may be, you can not ignore a lack of character or pretend it isn’t going to affect your entire program. The principles and values that form the cornerstone of our beliefs can not be compromised.” –Tom Coughlin (New York Giantsin päävalmentaja)

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , ,

Kehittyminen on muuttumista

9 Aug

Katsoessa Lontoon olympialaisia nousee valmentajan mieleen kaikenlaista. Päällimmäisenä tuhannet kisoihin johtaneet työtunnit, melko yleiset pettymyksen kyyneleet ja hieman harvinaisemmat -mutta sitäkin voimakkaammat- ilon hetket. Uskon, että suurin osa meistä katsojista ymmärtää tunteiden kirjon, ja sen työn määrän, jonka viimeiseksi sijoittunutkin on joutunut saavutuksensa eteen tekemään. Kisojen aikana voisi kirjoittaa varmasti monesta aiheesta, mutta kaikkein eniten haluan puhua muutoksesta.

“Change is hard, but I am going to ask you to change.” -Marv Dunphy


Kiireisessä arjessa elämme illuusiossa, jonka mukaan elämämme ja taitomme ovat samankaltaisia ja muuttumattomia päivästä toiseen. Suurin osa ei koskaan kehity huipuksi missään taidossa siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät harjoittele tarpeeksi, eivätkä riittävän laadukkaasti. Kun puhumme taidoista, ei kyse suinkaan ole vain kolmiloikasta tai pätevyydestä venäjän kielessä.  Kaikki jokapäiväiset toimet kuuluvat opittuihin taitoihin, mutta harva ajattelee näin autolla ajamisesta tai koneella kirjoittamisesta, saati myotätunnosta tai kärsivällisyydestä. Yhteistä näissä taidoissa on jokaiselle tuttu mukavuuden halu. Geenimme haluavat kertoa meille, että heti kun olet saavuttanut “OK tason”, ja tulet toimeen, on parempaan tasoon selviytymisen näkökulmasta turha pyrkiä. Osaamme ajaa autoa, mutta vaativamman harjoituksen puutteessa osaamisemme vähitellen ajautuu tuttuihin ja turvallisiin uomiin. Ennen pitkää huomaat olevasi tilassa, jossa muuttuminen saa aikaan vastustusta.

Sama koskee taitojen lisäksi fyysistä kuntoamme, ihmissuhteitamme, ja jopa organisaatioidemme rakennetta. Meidät on rakennettu vastustamaan muutosta, ja kaikin keinoin ylläpitämään sen hetkistä homeostaasia, eli tasapainoa. Tämä tasapaino on meille myös hyväksi, sillä emme tietenkään halua ruumiinlämpötilamme heittelevan holtittomasti, emmekä kotimaamme tai työpaikkamme hajoavan pienten vastoinkäymisten edessä. Valitettavasti keho ei kuitenkaan erota hyvää muutosta huonosta; vaan se haluaa yksinkertaisesti vastustaa kaikkea muutosta. Kehittääksesi taitojasi sinun kuitenkin täytyy muuttua, mikä tarkoittaa aina kovempien haasteiden etsimistä.

“To improve is to change; to be perfect is to change often.”  -Sir Winston Churchill


Olympiatason urheilijat ovat monella tapaa erityisiä, mutta kaikkein mieluiten näen heidät muutoksen tekijöinä. Vaikka perimämme antaa meille hieman erilaiset lähtökuopat, vasta tuhansien tuntien määäatietoinen harjoitus tekee mestarin. Huipuilla on halu oma-aloitteisesti etsiä ja kestää muutoksia. Kunnioitan täta halua urheilijassa enemmän kuin mitään fyysistä ominaisuutta tai taitoa. Uskon lisäksi vakaasti, että vaikka tavoitteesi ei olisikaan Olympialaisissa, muutoksen etsiminen muuttaa elämääsi pitkässä juoksussa parempaan suuntaan. Tiedät joka tapauksessa jo, mitä nykyisellä tilanteella on tarjottavanaan.

“When in doubt, choose change.” -Lily Leung


Lauri H.

Tags: , , ,

← Older Entries
Newer Entries →