Archive | 8:30 am

Valmentajan Osaaminen, osa 3. Turvallisuus

29 Dec

Turvallisudella tarkoitetaan yleisesti yhtä hyvinvointimme perusedellytyksistä. Lisäksi turvallisuus on sanana melkein sellainen, ettei siitä äkkiseltään voi olla kuin yhtä mieltä. Enemmän tätä on parempi asia, kuin vähemmän. Näin todella tiettyyn rajaan asti onkin, sillä terve kasvu ja kehitys ovat mahdollisia vain riittävän turvallisessa ympäristössä. Tarvitsemme eritoten fyysistä turvaa, (olet suojassa mm. väkivallalta ja hyväksikäytöltä) mutta myös hankalammin määriteltävää psyykkistä turvaa. Hermosto ei nimittäin voi kukoistaa myöskään tilanteissa, joissa tunnepuolen tarpeet eivät riittävissä määrin täyty.

Kääntöpuolella liiallinen suojelu kuitenkin rampauttaa kotien lisäksi myös urheiluympäristöjä. Varsinkin jos turvallisuuden määritelmä on pielessä, voi sen tavoittelu kääntyä patologiseksi ja pahimmillaan tehdä meistä hauraita uhriutujia. Kasvuun kuuluu aina myös oikeanlaisia kolhuja, eikä pumpulissa elävä tiedä, mitä maailma rohkealle ja sitkeälle tarjoaa.

Perustavaa laatua

Elämä maan päällä on kehittynyt olosuhteissa, joissa turvallisuudelle on asetettu suuri preemio. Jokainen tietää, kuinka vaarallista elämä luonnossa eläimille on, ja mitä se on historiallisesti ollut myös ihmiselle. Kuvaavaa on, että erilaisissa tarvehierarkioiden malleissa turva luokitellaan peruskivien joukkoon. Linkin takaa löytyy Abraham Maslown tunnetun tarvehierarkian päivitetty versio (Kendrick et al, 2010) joka sijoittaa tarpeen ”self-protection” pohjalle, heti välittömien fysiologisten tarpeiden jälkeen. (Maslow itse kutsui tätä aikanaan nimellä “safety needs”.) Uudesta pyramidista käy myös ilmi, ettei ihminen koskaan varsinaisesti ”pelaa tasoja läpi.” Sitä vastoin perusta -kuten fysiologiset tarpeet ja tarve olla turvassa- vaikuttavat meihin koko ajan, elämän alusta loppuun. Uteliaat voivat tsekata myös Scott Barry Kaufmanin mallin (Transcend, 2020) jossa trendi on pitkälti sama.

https://www.psychologytoday.com/us/blog/sex-murder-and-the-meaning-life/201005/rebuilding-maslow-s-pyramid-evolutionary-foundation

Kuten kiintymys-blogissa kertasimme, vähiten itsepuolustukseen kykenevät (eli pienet lapset ja nuoret) ovat väkivallan lisäksi kaikista alttiimpia myös sosiaalisten uhkien (eli stressin) haitoille. Turvan puuttuminen on salakavalaa, sillä se on lähes näkymätöntä, ja uhrin mieli usein suojaa tätä sulkemalla tapahtumat alitajuntaan. Vaikka miellämme monet kehon toiminnoista muutenkin tietoisuuden alaisiksi, on tietoinen mieli usein se viimeinen, joka asiasta saa vihiä. Etenkin uhkan aistiminen lähellä on historiallisesti ollut niin iso juttu, ettei pohdinnoille ole ollut aikaa. Keho on siis virittynyt saamaan tiedon turvan tasosta välittömästi ja tarkkailee alati ympäristöä tältä kantilta.

Porges coined the word” neuroception” to describe the capacity to evaluate relative danger and safety in one’s environment. … The autonomic nervous system regulates three fundamental physiological states. The level of safety determines which one of these is activated at any particular time.”-The Body Keeps the Score (van der Kolk, 2014 s. 82)

Psykologinen turvallisuus?

Valmennuskeskusteluissa termi ”psykologinen turvallisuus” nousee usein esille varsinkin nuorempien urheilijoiden kohdalla. Liputan itsekin asian puolesta ja lisään, ettei teema ole paljon vähäisempi aikuisten joukkueissakaan. Aiheesta kirjoitetaan bisneksessäkin paljon, ja halukas voi lukea lisää vaikkapa täältä:

https://hbr.org/2017/08/high-performing-teams-need-psychological-safety-heres-how-to-create-it

Ainoa asia, joka allekirjoittanutta aiheessa aika ajoin kismittää, on psykologisen turvallisuuden jaottelu ikään kuin erilliseksi fyysisestä turvallisuudesta. Totta kai on tilanteita, jotka ovat uhkaavia ilman, että todellista fyysisen konfrontaation vaaraa on, ja meillä on hyvä olla joku nimi tälle. Evoluutio on kuitenkin konservoiva prosessi, jossa uudet rakenteet syntyvät jonkin jo olemassa olevan päälle. Koska kauan ennen kognition kehittymistä on ollut uhkaavia tilanteita ja kehon fysiologisia reaktioita niihin, tämä sama järjestelmä pyörii myös psykologisesti uhkaavissa tilanteissa. Seurauksena kehon reaktio fyysiseen ja psyykkiseen uhkaan on usein sama, vaikka kaikki kehon vasteet eivät olekaan yksi yhteen samoja. Otetaan siis todesta ns. ”ilmapiiriongelmat” (jotka todellisuudessa ovat lähes aina johtajuusongelmia.)

“Feelings of insecurity get the heart and the breath out of synch and activate the sympathetic nervous system as if we were dealing with a threat (elevated heart rate and blood pressure) and can create a sense of unease in the chest, and even pain.” (alleviivaus omani)

https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions

Valmentajalta tarvitaan tunnepuolella siis sekä tietoisuutta näistä kehon reaktioista, että kriittisesti myös toimenpiteitä, joilla turvallisuutta joukkueessa voi lisätä. Olen menneinä vuosina kirjoittanut hyvästä joukkuekulttuurista paljon, mutta käyttänyt termiä psykologinen turvallisuus vain vähän. Sinällään toimenpiteet turvallisen joukkueen luomiseksi eivät paperilla ole tähtitiedettä: kohdataan erimielisyydet mutta vältetään vastakkainasettelua, keskustellaan avoimesti, ennakoidaan tulevia -etenkin vaikeita- tilanteita, ja pyritään kohtaamaan ihmiset ratkaisukeskeisesti ja reilusti. Turvallisessa ympäristössä on selkeät rajat ja johtajuus, mutta kaikki voivat saada ja antaa palautetta. Vaikka nämä keinot eivät sinällään ole monimutkaisia, niitä on usein vaikea implementoida. Iso haaste valmennuskoulutukselle muodostuu ihmisten tunnepuolen kypsyydestä, sekä rohkeudesta kohdata itselle ja toiselle kipeitä asioita.

Tavoitteena “high support- high challenge” – kulttuuri

Kuten kirjoituksen alussa totesin, lisääntyvä turvallisuus on pääsääntöisesti hyvä asia. Kuten kaikella, myös tällä on patologinen puolensa. Arvostettu sosiaalipsykologi Jonathan Haidt summaa osuvasti tässä Sam Harrisin haastattelussa, että ”every virtue carried to an extreme becomes a vice.” Ylisuojeleva vanhemmuus on pääosin 2000-luvun ilmiö, mutta myös esim. monissa Yhdysvaltojen yliopistoissa on tänä päivänä varsin erilainen meininki, kuin vielä 15 vuotta takaperin. Haastattelun keskiössä on ns. ”safe space”- kulttuuri, jossa vinoutunut turvallisuuden määrittely voi tukahduttaa keskustelun, johtaa kyttäämiseen, eikä anna eväitä kohdata tosimaailmaa. (Esimerkiksi antaa ja saada kriittistä palautetta.)

Surullista kyllä myös urheilussa näkee aika ajoin tilanteita, joissa turvallisuus on mielletty vaatimuksen puutteeksi. Toistan tässä vielä saman ajatuksen, jonka äärelle monissa määrätietoisen harjoittelun blogeista pysähdyin. Valmentajina -ja vanhempina- tehtävämme ei ole tehdä maailmasta täysin turvallista paikkaa, sillä se ei ole mitenkään mahdollista. Sen sijaan ympäristön on oltava oikealla tavalla turvallinen. Urheilijat, jotka eivät kohtaa riittävästi vaikeuksia eivät varmuudella tule kestämään kilpailua edes kansallisella, saati kansainvälisellä tasolla. Tehtävämme on siis luoda rehellinen ympäristö, jossa ihmiset tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi, ja jossa joku aikuinen on auktoriteettiasemassa tekemässä päätöksiä, jotka eivät kuulu urheilijalle. Vastuumme on suuri.

Kirjoitin edellä, että laadukkaan urheiluympäristön on oltava ”oikealla tavalla turvallinen” ja haluan lopuksi vielä täsmentää tätä. Meillä tulee olla nollatoleranssi tietyille asioille, kuten toisten tahalliselle fyysiselle satuttamiselle. Samoin nollatoleranssi tulee olla kiusaamiselle ja muulle näkymättömälle turvan nakertamiselle. Huippu-urheilussa ”korkean tuen ja korkean vaatimuksen” kulttuuri kuitenkin rakentaa tälle peruskalliolle kovia standardeja, tinkimätöntä työntekoa ja vaatimustason, jolle kaikkien osallisten tulee pyrkiä. Tässä ympäristössä ei aina tunnu hyvältä esim. se, että jää standardeista jälkeen ja pitää petrata. Vähenevä peliaika ei ole ihmisoikeusrikkomus, vaan se on osa palautetta ja yksi toiminnan peileistä.

Tällainen hyvin suora ympäristö ei ehkä alkuun ole helpoin, mutta merkityksellinen ja turvallinen se kuitenkin on. Ja jos uskaltaudumme yrittämään, huomaamme useimpien urheilijoiden myös janoavan tällaista, vaikka mm. vaatimustason sietokykyä tuleekin asteittain kehittää. Olemme joka tapauksessa isosti plussalla niin kauan, kuin tämä Bessel van der Kolkin hienosti tiivistämä ydin toteutuu:

’” More than anything else, being able to feel safe with other people defines mental health; safe connections are fundamental to meaningful and satisfying lives. The critical challenge … is to foster reciprocity; truly hearing and being heard, really seeing and being seen by other people. We try to teach everyone to focus on the importance of fostering safety, predictability, and being known and seen.”  -The Body Keeps the Score, (van der Kolk, 2014 s. 354)

Tehdään siis toisillemme ja sidosryhmille selväksi minkälaisin periaattein ja arvoin urheilua rakennamme. Turvallisen pohjan myötä ympäristöt urheilussa voivat yhtä aikaa myös olla erittäin kilpailullisia. Tulevissa osissa keskityn mm. siihen, mitä tapahtuu, kun tämä perusta on aikaisemmissa elämän vaiheissa urheilijoilta puuttunut.

Hyvää Uutta Vuotta,

 Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.