Joulun alla tuntuu sopivalta kirjoittaa siitä, mikä on tärkeintä.
Olen usein puhunut urheilusta näyttämönä, jossa toimivilta ihmisiltä odotetaan tietyntyyppistä fanaattisuutta. Pääosassa ovat voitot ja tappiot, sekä vahvat tunteet niiden mukana. Viisas taas näkee tuloksen jäävuoren huippuna ja jatkaa matkaa. Mutta vaikka kaikki on seurausta jostakin, ja vaikka päivittäin halutaan kehittyä, on matkan takana jotain työtäkin suurempaa.
Tiedämme, että yhteisen arvopohjan luominen on yksi tärkeistä asioista menestyvän organisaation rakentamisessa. Arvot kirkastavat vision, yhdistävät ajatukset ja vähentävät sääntöjen määrää. Rakentaminen vaatii varsinkin alussa kärsivällisyyttä, eikä ole itsestäänselvää, että yhteinen sävel heti löytyy. Kärsivällinen johtaja kuitenkin vie laivaa suuntaan, jossa yksilöistä kasvaa yhteisö. Parhaat valmentajat kertovat selkeästi mitä he odottavat ja vaativat vastuullisuutta. Ja kaikista tärkeimpänä he tekevät tämän tavalla, joka ei murenna tai loukkaa yksilön persoonaa, vaan rakentaa sitä. Aika ajoin tiukkuudella, mutta pohjimmiltaan lempeydellä. Miksi?
Parhaat valmentajat rakastavat pelaajiaan. Eivätkä vain siksi, että se toisi voittoja, tai edes siksi, että he haluavat ihmisten voivan hyvin. He rakastavat, koska ovat syvästi ymmärtäneet jotakin ihmisyydestä. Rakkaus ei sattumalta ole pohjalla jokaisessa suuressa uskonnossa. Se on kenties niin lähellä hyvyyttä, kuin ihminen elämässä voi päästä. Joulun blogi kertoo tällaisesta hyvyydestä juuri hyvien valmentajien kautta. Thomas Carlylesta poiketen uskon, että historia on muutakin, kuin vain kokoelma suurten ihmisten elämänkertoja. Totuuden siemen kuuluisassa mietteessä silti on.
”There is not much more in this world than true friendship. I love being in the same gym as you or being on the same field as you. Take good care always, Marv.”
Entisellä esimiehellä oli tapana kirjoittaa ihmisille tällaisia muistamisia. Viimeisen sain mukaan vierailulla vuonna 2015, vaikka emme enää työskennelleet yhdessä. Kortti ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, enkä ollut ainoa, jonka Marv Dunphy huomioi.
Pelin ja analyysien jälkeen hän olisi yhdeltä yöllä voinut lähteä nukkumaan. Sen sijaan herran tapana oli ajella ympäri kampusta jakaen turvamiehille pelitapahtumasta yli jäänyttä ruokaa. Kun Marv näki kadulla roskan, hän nosti sen ylös ja kantoi mukanaan, kunnes vastaan tuli roskakori. Hieno tarina liittyy myös siihen, kun miehen valmentama USA voitti olympiakultaa 1988. Marv vietti yön kirjoittaen kortteja niille, joiden avusta oli neljän vuoden ajalta ollut kiitollinen (juhlistaa voi näköjään monella tavalla.) Miestä itseään taas ei tarvinnut huomioida kuin yhdellä tavalla. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä se, että asiat tehtiin systemaattisesti oikein, yhteisten arvojen mukaan.
Jokaisella on toki myös puutteensa. En kuitenkaan koskaan nähnyt tilannetta, jossa hän ei ollut hyvällä tavalla läsnä. Lisäksi en koskaan nähnyt tilannetta, jossa Marvin puhuessa hänellä ei olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Olen jälkikäteen miettinyt, millainen USA tai Pepperdine joskus 1980-luvun arjessa oli. Yritin Kalifornian vuonna oppia kaiken minkä saatoin, mutta ymmärsin todella vasta myöhemmin, että eiväthän kulttuurit nouse nopeasti. Todellisuudessa näin 2011-12 vain kulminaation ilmiöstä, jota oli rakennettu 30 vuotta. Siinä hetkessä tuntui, että näin se on aina ollut, vaikka mittaa matkalla oli tietenkin paljon enemmän.
Dunphy oli aikanaan kovalla työllä laittanut itsensä tilanteisiin, joissa tielle osui vaikuttavia ihmisiä. Pelillisesti hän sai suurimmat vaikutteensa ollessaan Dr. Carl McGownin apuvalmentaja. (Pian 80-vuotias McGown kuuluu siihen pieneen valmentajaryhmään, jotka ovat vaikuttanut modernin lentopallon kehitykseen kenties eniten.) Ammattitaidostaan huolimatta Marv ei tietääkseni silti ollut erityisen haltioitunut esimerkiksi taktiikoista tai tekniikoista, vaikka työt tehtiinkin aina viimeisen päälle. Eniten hän kertoi oppineensa valmentamisesta koripallon suurelta John Woodenilta, johon tutustui tehdessään tutkimustaan yliopistolle. Sekä Wooden, että Dunphy näkivät itsensä treenivalmentajina, ja ennen kaikkea ihmisten johtajina: (Haastattelu 4min.)
https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c
”Everything after Wooden is downhill.”
Jos olet johtaja, eikä Wooden ole tuttu, kannattaa tutustua. Kaikkien aikojen parhaita valmentajia (tai parhaita mitään) on mahdotonta valita, mutta silti kertoo jostakin, jos on niissä keskusteluissa mukana. Lähes satavuotiaaksi elänyt Wooden kuuluu tähän joukkoon. Vaikka UCLA:n koripallovalmentaja onkin kotimaassaan tunnettu, Marv arvioi, että hän ei ole niin tunnettu kuin pitäisi. Videolla mainitut arvot ja kunnioitus yksilöä kohtaan ovat John Woodenin ydin. Tämä näkyy vahvasti myös hänen kirjoissaan:
”At some point, later than I’d care to admit, it became clear to me that the most productive model for good leadership is a good parent. A coach, teacher and leader, in my view, are all basic variations of being a good parent. And while parenting is the most important job in the world, leadership isn’t far behind. I revere the opportunity and obligation if confers, namely, the power to change lives and make a difference. For me, leadership is a sacred trust.
Although it may sound ouf of place in the rough-and-tumble context of sports or corporate competition, I believe you must have love in your heart for the people under your leadership.
I did. For a parent, family counts most of all; for a good leader, the team is nothing less than extended family. … And love is present in every good family.
I will not like you all the same, but I will love you all the same. And whether I like you or not, my feelings will not interfere with my judgement of your effort and performance. You will be treated fairly. That’s a promise.”
–Wooden on Leadership (Wooden, 2005), p.80-82 (painotukset allekirjoittaneen.)
Tämä viesti on suodattunut läpi pohjoisamerikkalaisen valmennuskirjallisuuden. Näin etenkin joukkuelajien osalta; koripallosta lentopalloon ja aina jenkkifutikseen. Wooden tiesi, että ei ole eroa hyvällä vanhemmalla ja valmentajalla. Lisäksi hän ymmärsi, että vaikka vanhempi saattaa pitää toisesta lapsesta enemmän kuin toisesta, hän rakastaa molempia yhtä lailla. Hyvä vanhempi myös ylläpitää turvallista ympäristöä, jossa on selkeät rajat ja kuri.
En osannut nähdä tätä näin ollessani Pepperdinen arjessa, mutta myöhemmin ymmärsin, että yhdellä sanalla Marvin toimintaa ohjasi rakkaus. Tämä on aihe, josta moni kovaksi itsensä kokeva koutsi mieluummin vaikenee, eivätkä Wooden tai Dunphy arjessa usein käyttäneet sanaa love. Silti kyse on ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja lujuudesta. Asian selventämiseksi lienee tarpeen selventää rakkauden erilaisia lajeja.
Rakkautta on siis muuallakin, kuin parisuhteissa. Arjen puheessa yleisin muoto on eros, eli juuri romanttinen rakkaus. Sveitsissä pelatessani Mcgown teki joukkueen kanssa yhdessä arvot, joista tärkein oli phileo, eli ystävällinen, toverien välinen rakkaus. Siinäkin perusviesti oli, että meidän ei tarvinnut pitää toisistamme, mutta tovereiden keskinäisen kunnioituksen ja välittämisen tuli olla itsestäänselvää. Vanhemman ja lapsen, tai opettajan ja oppilaan välistä rakkautta kutsutaan nimellä storge. Tämänkaltainen voi olla myös valmentajan ja pelaajan välinen kiintymys.
Suomalaisille on vaikeampaa käyttää R- kuin amerikkalaisille joidenkin mielestä kulunutta L-sanaa. Teot ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin sanat, ja puhumme lopulta ihan samasta asiasta. Tekee mieli todeta, että jos miehisessä jenkkifutiksessakin ymmärretään tämä, pystyy siihen kuka vain. Esimerkiksi ikänsä New York Giantsissa pelannut ja Super Bowl mestaruuteen lopettanut Michal Strahan kuvasi suhdettaan valmentaja Tom Coughliniin näin: (Todellisena piiskurina tunnettu Coughlin palasi kirjassaan teemaan useassa kohdassa.)
”When I look back on our relationship now, I tell people proudly that I love the man. I love him, and if I could, I would play for him any day.”
–Earn the Right to Win (Coughlin, 2003), esipuhe.
Millainen sitten oli tällaisten eeppisten valmentajien alkutaival? Kirjoissaan he ovat usein juuri jäämäässä eläkkeelle, ja harmaantuneinakin yhä ruokaketjun huipulla. Heidän auktoriteettinsa on tuolla hetkellä kyseenalaistamaton; asiat rullaavat. Kiinnostaa kuitenkin tietää, milloin tapahtui kaksi asiaa… Milloin he oivalsivat 1) mistä johtamisessa on kysymys ja 2) milloin muut ympärillä ymmärsivät heidän merkityksensä johtajina?
Vastaukset saattavat kuuluvat 1) asteittain (ja usein myöhemmin kuin olisivat halunneet) ja 2) vasta sitten, kun he olivat voittaneet tarpeeksi. Sekä osittain suomalaissukuinen Dunphy, että perin juurin jenkki Wooden ajattelivat pelaajiensa olevan ”menestys”, jos he 20v kuluttua näkivät näiden olevan kunnon kansalaisia. Sietää kysyä, kuinka moni johtaja nykyisin osaa tai haluaa nähdä asiat näin?
Woodenista tuli lopulta satumaisen kuuluisa, mutta 90-vuotiaanakin hän puhui yhä nöyrästi. Velho tiedosti, että oli voittanut mestaruuksia suuressa yliopistossa, jossa siihen tarjoutui mahdollisuus. Ajan mittaan efekti kertaantui, ja ensimmäisten voittojen myötä hän sai monet maansa parhaista pelaajista. Jos Wooden ei olisi ollut onnekas saadessaan kyseisen työpaikan, koko UCLA ja sen dynastia olisivat jääneet tapahtumatta. Ja… Ilman mestaruuksia suurin osa ei haluaisi edes kuunnella kaveria, saati opiskella häntä, vaikka tieto onkin ihan yhtä timanttia. Laittaa miettimään. Hyviä vanhempia ja johtajia toimii hiljaisuudessa ihan nenämme alla, emmekä me huomaa heitä. Pelkkä menestys -tai sen puute- määrittelee arvostuksemme ja kiinnostuksemme. Unohdamme, että voitot eivät yksin korreloi ammattitaitoa, vaikka ovatkin osa sitä. Myös olosuhteilla on merkitystä:
”Can one honestly feel that a Dean Smith, a Bob Knight, a Denny Crum, a Lou Carneseca, a Ralph Miller, an Adolf Rupp, a Hank Iba, or a Pete Newell is a better coach than one of the many Browns, Joneses or Thompsons- or than the many who never won a national championship because of extenuating circumstances but whose teams play close to the level of their competency?
Suffice it to say, that there are many good coaches, known and unknown, whose records would be just as good or better than many of the highly publicized if their positions were reversed.”
They Call Me Coach (Wooden, 1988) p.236 (painotukset allekirjoittaneen.)
Pyhinä osa meistä pysähtyy nauttimaan hiljaisuudesta (ja osa sukulaisten karusellista.) Pysähtymään kykenevät ehtivät kenties myös tarkastella sitä, minne ovat matkalla. On rohkaisevaa nähdä, että monet ovat menneisyydessä ja suuremmalla kokemuksella vastanneet samoihin kysymyksiin, jotka meitä askarruttavat. Lisäksi on kannustavaa, että alansa parhaat näkevät johtajan roolin edellä kuvatulla tavalla: todelliseen hyvinvointiin tarvitaan sekä kovuutta, pehmeyttä, että nöyryyttä. Yhdellä sanalla siis rakkautta.
Ennen joulun toivotuksia luettavaksi vielä seuraava, lyhyt artikkeli. Carl McGownin myöhään urallaan kirjoittama juttu pohtii sitä, mitä on olla sekä hyvä, että hyväksi omille pelaajille. Tätä toivoo salaa kenties jokainen valmentaja ja johtaja. Myös siis he, jotka eivät ole asiasta vielä tietoisia.
https://www.goldmedalsquared.com/blog/good-for-and-good-to/
Merry Christmas,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 