Olin elokuun alussa University of Washingtonin vieraana ennen kuin työt Sloveniassa lähtivät käyntiin. Seattlessa sijaitseva UW on USA:n naislentopallossa ”kestomenestyjä”, ja heidän valmentajaansa Jim McLaughlinia pidetään yhtenä lajin parhaista. NCAA:ssa menestyminen tarkoittaa vuosittaista sijoittumista top 10-20 kieppeille, sillä joukkueita sarjassa on peräti 324 kappaletta! (UW on voittanut mestaruuden kerran, vuonna 2005.) Kilpailu tyttöjen yliopistolentopallossa on niin kovaa, että joskus sanotaan Final Fouriin pääsemisen olevan kovemman työn takana, kuin naisten lentopallossa olympiavälieriin pääsy. Se on aika kova lausunto, mutta antaa kuvaa siitä miten pienetkin asiat on laitettava kuntoon jos mielii pelata pokaalista.
Reissulle kertyi mittaa, mutta oli ehdottomasti sen arvoinen. Harjoitusympäristö ja valmentajien tekemisen laatu oli lähestulkoon parasta mitä olen nähnyt. Erityisesti kiinnitin huomiota kulttuurin rakentamiseen, ja suurin osa uusista asioista liittyikin siihen kuinka Jim puhui pelaajille, ei niinkään mihinkään tekniseen tai taktiseen juttuun. Koska parhaat koutsit tällä tasolla tietävät suurinpiirten samat asiat, riippuu joukkueen menestys pitkälti siitä, kuinka valmentaja osaa käsitellä pelaajiaan. Tällä käsittelyllä en tarkoita mitään tähtien vs. vaihtopenkin kohtelua, vaan yksinkertaisesti sitä, kuinka hyvä valmentaja saa pelaajat antamaan kaikkensa joukkueen ja toistensa puolesta. Kuulin uudelleen myös tämän, kaukaa pelivuosilta tutun lauseen:
The players are the magic.
Taika on pelaajissa? Kun katson taaksepäin on selvää, etten pelaajana ymmärtänyt mistä oli kysymys. Pelasin tuolloin joukkueessa, jossa oli vain kohtalaisia pelaajia. Henki oli kuitenkin erinomainen ja meillä oli hyvä valmentaja, joten tekeminen tuntui mielekkkäältä. Muistan ajatelleeni, että jos taika on missään, niin se on varmasti valmennuksessa. Kuitenkin valmentaja toistuvasti kielsi tämän ja painotti pelaajien panoksen olevan ratkaiseva.
Illan harjoitukset UW:ssa olivat ohi ja Jim kysyi ”Do you think the girls work hard? Can we get better?” Sanoin, että tottakai voitte kehittyä ja kyllä ne pelaajat tekevät kovasti hommia. Jotenkin olin kuitenkin kuvitellut intensiteetin olevan vieläkin kovempi. Oliko se tällaista vuonna 2005, vai parempaa? Jim sanoi, että paljon parempaa. Miksi? ”We had magic.” No tekikö staffi jotain toisella tavalla, ja mistä tietää onko pelaajissa taikaa? Valmentajat olivat kuulemma toimineet samalla tavalla, mutta intensiteetti kaikessa harjoittelussa oli vain ollut parempaa. Tällaisen kulttuurin tunnistamiseksi voi alkuun vastata mm. seuraaviin:
Nouseeko tekemisen taso jatkuvasti yli oman uskotun ylärajan?
Onko jokaisella pallolla merkitystä niin kuin se olisi viimeinen?
Kilpailevatko pelaajat verissä päin pelipaikoista ja ovatko he siitä huolimatta tiivis, toisistaan välittävä nippu, joka pitää yhtä kun pöly on laskeutunut?
Seuraavan aamun harjoituksissa Jim puhui juuri tästä erosta intentisiteetissä. Kova työ ei ole sama asia kuin se, että antaa kentällä aina aivan kaiken, ja välittää lopputuloksen lisäksi myös joukkuetovereista. Ei ole helppoa olla osa joukkuetta johon on myös tunnetasolla sitoutunut (Euroopassa palkkapussia suuremmista syistä…), sillä se todella kirvelee kun häviää pelissä johon on sydämensä investoinut. Maailma on täynnä joukkueita jotka kyllä tekevät kovasti hommia, mutta eivät koskaan kehitä omaa tekemisen ja välittämisen ilmapiiriä, jossa jokainen pallo eletään kuin se olisi viimeinen.
Vähitellen ymmärsin myös mistä vanha valmentajani puhui: hän oli opettanut samat asiat tuhansille pelaajille pitkän uransa aikana, mutta vain murto-osa joukkueista kehitti hyvän kulttuurin. Kuitenkaan kumpikaan näistä koutseista ei siis uskonut, että tämä taika olisi jotenkin synnynnäinen ominaisuus. Se oli aina työllä ansaittu ja hankittu, ja sitä edesauttoi valmentaja, joka osasi puhua motivoivasti ja luoda kipinän pelaajien silmiin. Sen jälkeen vastuu oli pelaajilla- sammuiko tuli vai kasvoiko se hitaasti riippui täysin heistä. Siinä mielessä sana suomenkielen sana ”taika” onkin huono kuvaamaan hidasta prossia: Ominaisuuksien kehittämisessä ei koskaan ole kyse taikasauvan heilauttamisesta.
McLaughlinin mukaan parhaissa joukkueissa:
*Pelaajille matkan merkitys on suuri (”meaningful journey”)
*Pelaajat ovat sitoutuneet joukkueen arvoihin (”commitment to team values”)
*Pelaajat ovat pitävät toisensa vastuullisina käytöksestään (”accountability”)
*Pelaajilla on taju tekemisen tärkeydestä/kiireellisyydestä (huonosti kääntyvä ”sense of urgency”)
*Pelaajat välittävät aidosti toisistaan (”phileo- friendly love”)
*Pelaajat kykenevät esteittä kilpailemaan keskenään (”intense competition”)
Lista ei toki ole kaiken kattava, mutta hyvän suuntaviitan se antaa. Itse tunnistan nämä elementit ehkä vain kahdesta joukkueesta parikymmenvuotisen pelaajaurani aikana. Kaikki nämä ovat lisäksi asioita joita on vaikea tilastoina mitata, ja siten asioita joita aniharva ammattivalmentajakaan tulee ajatelleeksi opettaa. Siitä huolimatta lähes jokainen pelaaja muistaa jonkun joukkueen, jossa homma yksinkertaisesti toimi. (Suomen kielessä ajattelen, että käsite ”pelaajien joukkue” kuvaa tätä palasten loksahtamista kohdalleen parhaiten.)
Aurinko paistaa Ljubljanassa ja on aika alkaa suunnittelemaan illan harjoitusta. Puutelistalta löytyy vastaanotto- ja syöttötekniikan lisäksi myös paljon kaivattu sense of urgency.
Lauri H.
lhakala82@yahoo.com
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a Reply