Parin viikon pätkä Sloveniassa ja Suomessa on takana, ja paluu Venäjälle edessä. Matkailu avartaa ja antaa uusia ajatuksia… Yksi syy ainaiseen reissaamiseen on menestyksen etsiminen ja siitä oppiminen. Syksyn aikana moni kytevä ajatus onkin saanut vahvistusta. Alla joitakin väittämiä, joita olen alkanut pitää mielipiteiden sijaan faktoina.
Vain harva ymmärtää valmennuksen roolin menestyvän urheilukulttuurin luomisessa.
Useimmille ”menestys” tarkoittaa voittamista sekä voittavien urheilijoiden ja joukkueiden tuottamista. Tämän jutun tarpeisiin tuo määritelmä käy varsin hyvin, vaikka menestys voi tarkoittaa myös kaikkensa antamista, kehittymistä, ja niin edelleen. Olen kirjoittanut vuosien saatossa periaatteiden merkityksestä paljon, ja jos haluamme tietää mitä menestyvien maiden taustalta löytyy, ovat periaatteet hyvä lähtökohta.
Periaatteet perustuvat tutkittuun tietoon, kuten esimerkiksi tilastollisiin trendeihin.
Jos pudotat tennispallon tuhat kertaa puolen metrin korkeudelta, se putoaa aina alaspäin, eikä koskaan sivulle tai ylös. Hyvin todennäköisesti jokin painovoiman tapainen laki on siis olemassa. Kaikki tilastolliset trendit eivät kuitenkaan ole yhtä mustavalkoisia kuin fysiikan lait. Usein tuntuukin, että emme osaa erottaa yksittäisiä poikkeuksia itse periaatteesta. Meidän täytyy siis kriittisesti esittää kysymyksiä: Mitkä tekijät yhdistävät parhaita urheilijoita, ja miksi jotkut poikkeukset menestyvät? Miksi lilliputti Liettua voi pelata koripalloa tasapäin USA:n kanssa?
Perinteisesti ajattelemme menestyksen seuraavan (1.) huippulahjakkaita urheilijoita joilla on (2.) huipputaitavia valmentajia. Mutta kumpikaan noista ei pidä täysin paikkaansa.
Ehkäpä yksilö- ja joukkuelajien vertaaminen selventää asiaa hieman. Pitkälti voimaan /kestävyyteen perustuvissa yksilölajeissa lähestytään vähitellen ihmisen fyysisen suorituskyvyn äärirajoja. Tutkittua tietoa on valtavasti, ja se otetaan harjoittelussa huomioon, koska et yksinkertaisesti voi päästä huipulle jos et tarkkaan noudata liikuntafysiologian lakeja. On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, kun lähenemme sitä pistettä mikä ihmisestä on fyysisesti mahdollista saada irti.
Uskon, että huippuvalmentajat yksilölajeissa ovat tietämykseltään paljon joukkuelajien kollegoitaan edellä. Iso osa joukkuelajien valmentajista ei nimittäin (aivan olympiatasolla asti) tiedä harjoittelusta kovinkaan paljon- etenkään jos vertaamme heitä yksilölajien valmentajiin. Kaikkiaan koutsit ovat hyvin pitkälle oman kulttuurinsa tuotteita, eivätkä ole missään vaiheessa joko 1. vaivautuneet muuttamaan käsityksiään tai 2. eivät yksinkertaisesti tiedä, että on olemassa parempia tapoja kuin se, johon hänet on kasvatettu. Tuhannen taalan kysymys kuuluukin siis…
Miksi metodeiltaan niin erilaiset valmentajat voivat etenkin palloilulajeissa valmentaa samalla huipputasolla?
Menestys on hieno asia, mutta se voi myös olla äärimmäisen sokeuttavaa. Hyvin tyypillinen, mutta virheellinen johtopäätös palloiluissa on, että hyvinkin erilaisilla metodeilla voi päästä samaan lopputulokseen.
On houkuttelevaa katsoa eri maiden valmentajia ja todeta muodikkaasti ja diplomaattisesti, että ”huipulle on monta tietä” ja ”antaa kaikkien kukkien kukkia.” Siltähän se pelkistetysti näyttää. Kun tähän vielä yhdistetään uskomus ”lahjakkuudesta”, olemme kierossa tilanteessa, jossa palloilu -taitojen valmennus nähdään hyvin faktojen vastaisessa valossa. Moni uskoo, että voit tehdä asiat miten päin vain. Toinen pelottava väite on, että valmennuksella ei ole väliä, koska synnynnäisesti lahjakkaat kuitenkin ratkaisevat lopulta menestyksen. Mitkä tekijät vaikuttavat menestykseen eniten? Lukemani ja näkemäni perusteella kaksi tärkeintä ovat:
1. Urheilijoiden määrä
Silkka voluumi luo turvaa, josta pienet valtiot yleensä vain uneksivat. Esimerkiksi lentopallossa on venäläistä, japanilaista ja brasilialaista valmennusta kopioitu vuosia uskoen, että taika on koutseissa. Taika on kuitenkin suuressa määrässä urheilijoita, joista on varaa valita. Miksi kehittää yksilöitä jos voi vain helposti ottaa paremman pelaajan muualta? Resurssien haaskaus tuntuu olevan kansantapa kaikkialla, missä siihen vain on varaa. (Suomessa meillä ei todellakaan ole varaa.)
2. Edesauttava kulttuuri
Tällainen kulttuuri pitää sisällään ainakin kolmea asiaa. (1.) Kyseinen laji on yhteiskunnassa korkealle arvostettu. (2.) Harjoittelukulttuuri perustuu vapaaseen pelaamiseen suljettujen harjoitteiden sijaan. (3.) Kilpaileminen ja palava halu voittaa ovat syvällä urheilijoiden sydämissä. Pelaajamäärät ja kulttuuri ruokkivat toinen toistaan, ja näin oikeanlainen kulttuuri johtaa vääjäämättä suurempaa määrään nuoria urheilijoita.
Kuinka tällainen kulttuuri on sitten onnistuttu luomaan? Valitettavasti vaikuttaa siltä, että useimmiten sitä ei ole luotu. Se on vain tapahtunut sattumalta.
On helppoa tehdä opintomatka maailmanmestarin kotihalliin ja kotiin tullessa kertoa kavereille, että nyt ne voittajan salaisuudet on saatu selville. Maajoukkueiden seuraaminen on kuitenkin vain jäävuoren huippu, eikä heidän tekemisestään tulisi vetää liian jyrkkiä johtopäätöksiä. Tottakai lähes jokaisella maalla on oma ”Urheilijan Polku” akatemioineen ja maajoukkuekeskuksineen, mutta näistä huolimatta valtava osa menestystä on yksinkertaisesti seurausta kaikkialla k.o. maassa vallitsevista olosuhteista.
Väitän, että sattumalla on valtava rooli siinä, minkälainen kulttuuri kuhinkin maahan on aikojen saatossa sattunut kehittymään. Niinikään on monen sattuman summa, minkäkokoinen kukin nykyajan valtioista on, ja minkälaisia mahdollisuuksia tässä maassa on motivoituneelle nuorelle. Suomessa on ahkeralle auki koko taivas, ja jokainen voi halutessaan opiskella tohtoriksi. Venäjällä tai Brasilialassa urheilu on monelle ainoa tie pois kurjuudesta, ja totta vieköön silloin kilpaillaan.
Jos yhteiskunta arvostaa pelaamista, kilpailemista ja itse lajia, huikeita asioita tapahtuu täysin ilman huippuvalmentajiakin. Vaikka maasta löytyisikin muutama erinomainen valmentaja, on suurin osa pelaajista viettänyt suurimman osan elämästään ilman muodollista valmennusta, pelaten ja kilpaillen. Peli opettaa pelaamaan.
The game teaches the game better than any coach ever could. –John Kessel
Valitettavast moni menestynyt valmentaja voi olla jopa verrattain laiska. Muutama vuosi sitten kritisoin suomalaisia valmentajia suljettujen harjoitteiden käytöstä. Seurauksena oli ihan oikeutettu suuttuminen, sillä kotimaiset valmentajat kokivat olevansa monia ulkomaalaisia parempia. Suomalaiset oikeasti käyttävät paljon aikaa harjoitusten suunnitteluun ja läpi vientiin, ja he välittävät työstään. He ovat ahkeria, ja monet osaavat myös valmistautua otteluihin hyvin.
Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, etteikö metsää nähtäisi puilta, vaan siinä, että ollaan jo alunperin väärässä metsässä.
Tilanne on samalla surullinen ja ironinen. Laiskahko valmentaja, joka käskee pelaamaan ja kilpailemaan saavuttaa paremman tuloksen kuin ahkera valmentaja, joka välittää, suunnittelee ja ohjaa, mutta ei anna pelaajien pelata eika kilpailla. Suljetut ja liian kontrolloidut harjoitteet eivät kehitä, eivatkä pelaajat motivoidu saati pidä niistä. Samaan aikaan vapaammassa ympäristossä pelaavat motivoituvat ja kehittyvät. Kyse ei lisäksi ole siitä, että nämä valmentajat aina tietäisivät pelaamisen ja kilpailuun kehittävän- nuo elementit vain sattuvat olemaan osa heidän kulttuuriaan.
Tässä vaiheessa keskustelua moni huomauttaa, että miksi sitten moni huippumaa käyttää suomalaistenkin suosimia suljettuja harjoitteita? Ja miksi he menestyvät? Miksi huippujen harjoittelussa on niin suuria eroja, jotka näyttävät tuovan saman lopputuloksen?
Kuten aiemmin totesimme, kyseessä on jäävuoren huippu. Emme voi käyttää kokonaisuudesta irroitettuja yksittäisiä harjoitteita todisteina menestyksestä, saati sen tukipilareina. Jos sinulla on valtava määrä urheilijoita, ja he enimmäkseen pelaavat, ei kestävien periaatteiden mukaan paljon muuta tarvita.
Lisäksi on otettava huomioon harjoitteluuun käytetty aika. Monessa maassa tehdään valtavasti kulttuuriin sidonnaisia, periaatteiden vastaisia asioita (lentopallossa Japani on hyvä esimerkki tästä.) Jos kuitenkin aloitat urheilemisen hyvin nuorena, työn tekoa arvostetaan, ja harjoittelet paljon, tuntisi tulevat täyteen aikaisemmin vaikka vain 30% harjoitusajasta olisi kehittävää. Jos taas aloitat pelaamisen vasta myöhemmällä iällä, sinun täytyy huipun saavuttaaksesi harjoittella paremmin kuin kenenkään muun.
Uskon vakaasti, että koska on olemassa muita parempia tapoja tehdä asioita, on myös olemassa se paras. Paras tapa ei ole se oikea, eikä huonompi ole mitenkään väärä, mutta paras on aina tehokkain. Yksityiskohdissa voi olla eroja, mutta ei periaatteissa. USA:n entinen (ja Tanskan nykyinen) päävalmentaja Fred Sturm kiteyttää kehittymisen näin:
”You can get better quickly, or slowly. Which track do you want to be on?”
Menestyäkseen Suomen kokoisen maan täytyy olla hyvä kaikessa. Tarvitsemme molempia, hyvää valmennusta ja kilpailevaa pelaamista, puhumattakaan pelaaja määrien nostamisesta ja lajin arvostuksen lisäämisestä. Mutta enemmän kuin mitään muuta, meidän täytyy ymmärtää mistä menestyksessä oikeasti on kysymys, eikä ajatella asiaa vain pinnallisesti.
Hyvää Uutta Vuotta,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a Reply